Ollilan noita

Ylivieskan kirkolla, Ollilan talossa, asui muinoin pelottavia yliluonnollisia voimia omaava kookas isäntämies, jota sanottiin Ollilan isoksi noidaksi. Hänen voimansa tunnettiin niin Kalajoen emäseurakunnassa kuin sen kappeleissakin, tunnettiin muuallakin lähiseuduilla. Kukaan ei halunnut riitautua hänen kanssaan, sillä isäntä voisi noitua riitakumppaninsa kamaliin vaikeuksiin.

Oli sunnuntaiaamu. Seurakuntalaisia saapui Kalajoen rannalla olevaan Haapaniemeen osallistuakseen pian alkavaan jumalanpalvelukseen. Kirkon ovi oli kiinni, sillä vanha suntio oli unohtanut avaimen kotiin. Ollilan isäntä asteli suntion luo ja sanoi: ”Aukiaa se awaimettaki.” Hän nousi kirkon portaille, astui oven eteen ja pyöräytti kerran kättään, jolloin saranoillaan nariseva ovi avautui käden siihen koskettamatta.

Kauhea rutto raivosi Suomessa, levisi rannikkoa pitkin pohjoiseen, tunkeutui sisämaahankin ja sorti kansaa kuolemaan suurin joukoin. Ruttoa suurella pelolla odottavat ylivieskalaiset turvautuivat Ollilan noidan apuun. He pyysivät häntä pelastamaan kappeliseurakunnan asukkaat ruton vitsauksilta.

Ollilan isäntä otti pitkän seipään olalleen, kulki joen rantaa alajuoksulle päin, pysähtyi vihdoin, iski seipään pystyyn rantavitikkoon ja ärjäisi: ”Ei tuu tästä ylemmäs!” Konsti auttoi, ja ylivieskalaiset säästyivät ruton tuhoilta. Siitä he Ollilan noitaa kovin kiittelivät.

Ollilan isäntä meni Kalajoen emäkirkolle veroja maksamaan. Vouti peri enemmän kuin olisi pitänyt, omaa pussiaan lihotti. Isäntä huomasi vilpin, suuttui silmittömästi ja ärjäisi: ”Et nuku ensi yönä, etkä koskaan sen jäläkeen. Vouti ei ollut uhkailusta tietääkseenkään, ja Ollilan isäntä poistui huoneesta. Ärjäisyn kuullut toinen veronmaksaja sanoi: ”Vouti ei tainnu tuntia tuota miestä?” Se oli Ollilan iso noita Ylivieskasta.

Olihan vouti kuullut puhuttavan Ollilan noidan yliluonnollisista kyvyistä, mutta hän ei tuntenut miestä. Nyt hän kauhistui pahanpäiväisesti, kiiruhti Ollilan isännän luo, laskeutui hänen eteensä polvilleen, hartaasti pyyteli anteeksi katalaa tekoaan ja palautti vilpillisesti perimänsä rahat.

Naapurit näkivät tuonen viikatemiehen menevän Ollilan taloon. Tuli isännän lähdön aika. Talo jäi tyhjilleen, autiona seisoi sijoillaan vuosikymmenet ja siihen maatui. Eräs naapuri kävi kerran kurkistamassa tuvan ikkunasta sisään ja näki kauhean hävityksen käyneen talossa. Lattialankut oli nosteltu niskoiltaan ja paiskottu pitkin tupaa. Kaikki muukin oli mullin mallin, ja hiirilaumat pitivät taloa asuntonaan. Naapurit uskoivat pahojen henkien mellastaneen autioituneessa talossa.

Haka-seppä ja Jouhtikallion paholainen

Aikoinaan eli ja asui Ylivieskan Niemelänkylässä kookas ja rotevatekoinen talollinen ja seppä Fredrik Hakasaari (1819–1885), jota kyläkunnalla kutsuttiin Haka-sepäksi. Hän viljeli tilaansa ja teki sepän töitä: takoi viikatteita, sirppejä, kirveitä, puukkoja, talikolta ja jäätuuria, raudoitti kärrynpyöriä, valmisti lukkoja oviin, teki suusta ladattavia luodikoitakin ja muitakin tarpeellisia käyttöesineitä.

Nuorena seppä oli ollut kovanpuoleinen viinamäen mies. Kylätappeluissa hän oli heilunut ensimmäisenä. Rotevan miehen voimillaan hän oli surkeilematta nujertanut vastustajansa. Usein hän oli siepannut kaksikin vastapuolen tappelupukaria lujiin sepän kouriinsa ja hakannut heidän päitään yhteen, jotta kallot olivat kumahtaneet. Kovakouraisesta päiden hakkaamisesta häntä ruvettiin sanomaan kanuunaksi.

Seppä oli musikaalinen. Silta- ja riihitansseissa hän oli soittanut lukuisat jalan alle menevät pelit, polkat, soteiset jos iloiset ja haikeatkin valssit.

Oli varhainen sunnuntaiaamu. Seppä otti luodikon, puutisarven, luotipussin ja kontin tuvan seinältä ja lähti metsästämään. Aikansa samoiltuaan hän tuli Jouhtikalliolle ja istahti mättäikköön levähtämään. Kohta kalliolle ilmestyi parvi kalpeita olentoja, kuin haamuja, ja siinä liihottelivat kuin enkelit. Seppä ponnahti ylös, katseli hetken hölmistyneenä, tointui vihdoin ja purskahti nauruun. Haamut liihottelivat sepän luo, ja ensimmäinen kysyi: ”No, mikä se seppää noin naurattaa?” Seppä ei vastannut, nauroi vain entistä makeammin noille liihottajille. ”Kyllä siinä sepän nauru loppuu, kun Iivana saapuu paikalle”, sanoi haamu.

Seppä kirosi, ja silloin nousi kalliosta itse pääpaholainen, se Iivana. Seppä nauraa röhötti entistä kuuluvammin ja huusi: ”Ohoo, hohoo, ompa sulle jalakoja siunattu! Säärekki on ko halakopinon korvaimet.”

Iivana liihotti sepän luo ja katseli julmasti. Hyytyi siinä sepän nauru, ja häntä pelotti. Sitten Iivana tarttui sepän kurkkuun, nosti ylös ja puisteli miestä rajusti. Taju siinä sepältä pimeni, ja hän rojahti mättäikköön. Kun hänen tajuntansa vihdoin palasi, katseli hän ympärilleen, mutta Iivanaa ja haamuparvea ei näkynyt Jouhtikallion laella. Johonkin he olivat kadonneet. Kallioko heidät imaisi? Metsässä oli hiljaista; vain heikko tuulenhenki humisi puiden latvustoissa.

Seppä lähti kotiin ja sulkeutui kamariinsa. Hänen elämäntapansa muuttui täysin. Hän ei enää kallistellut viinapulloa, ei roikastanut kylätappeluissa ja ei soittanut vinkiää peliä silta- ja riihitansseissa. Hän tuli uskoon, istui sunnuntaisin kirkossa Sanan kuulossa ja kotona tutkiskeli armon evankeliumin sanomaa Raamatun kirjoituksista.

Harva-Jaakko ja hautausmaanväki

Harva-Jaakko matkasi kirkonkylään; oli asiaa unilukkari Jeremias Rahkolinille, jonka talo oli joen ranta-ahteella kirkon läheisyydessä. Kirkon luona hän laskeutui keiseiltä ja vei hevosen hautausmaalle liekaan. Syksyinen ilta oli jo pimennyt, kun Jaakko lähti kotimatkalle. Hän meni hautausmaalle ja ryhtyi hevosta aisoittamaan. Tuuli tohisi ja vongahteli hautausmaan lautaristeissä sekä kirkon ja kellotapulin nurkissa ja räystäissä. Kohta rämähti Jaakon jalkojen juureen kellotapulin pieni yläluukku. Jaakko säikähti ja putosi polvilleen. Kun hän sitten tähyili pimeässä ympärilleen, hän näki valkoisia olentoja istuvan vieri vieressä kellotapulin seinustalla ja katolla sekä hautausmaan kiviaidalla, nyökyttävän hänelle päätään ja viittoilevan poistumaan hautausmaalta. ”Hautausmaanväki”, älähti Jaakko, nousi keiseille ja kauhun vallassa ajoi pois hautausmaalta. Asia vaivasi Jaakkoa pitkään. Hän uskoi, että hautausmaanväki ei hyväksynyt hevosen syöttämistä siunatulla maalla ja sen vuoksi kehotti häntä poistumaan hautausmaalta. Jaakko tuli uskoon ja pääsi vaivasta.

Lepolan noita

Vielä 1870-luvun lopulla asui Ylivieskan Koskipuhdon takalistolla olevassa harmaassa ja ränsistyneessä Lepolan mökissä yksinäinen ja salamyhkäinen vanha nainen. Häntä sanottiin Lepolan noidaksi. Vanha kertoja ei tiennyt noidan oikeaa nimeä, tuskin oli sitä koskaan kuullutkaan.

Lepolan asukas ei juuri pitänyt yhteyttä lähiseudun asukkaisiin, piti vain sen, mitä nyt välttämätön tarve vaati. Yksin hän liikkui retkillään ja liikkui enimmäkseen öisin. Lähiseudulla uskottiin hänen pitävän yhteyttä henkimaailman olentoihin. Eräät lähiseudun asukkaat olivat nähneet noidan lähtevän mökistään myöhään illalla täyden kuun aikaan. Aamuyöllä oli hänen nähty palaavan mökilleen oudosti kahahteleva pussi kädessään. Kyläkunnalla tiedettiin noidan yöllisten retkien suuntautuvan hautausmaalle. Arveltiin hänen keräävän kangaspussiinsa kaivetuista haudoista esiin tulleita ihmisen luita. Noitaa kammoksuttiin. Kukaan ei halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä.

Noita vanheni, öiset retket harvenivat, lakkasivat kokonaan. Eräänä talviaamuna tuli Koskelan isäntä Ylihannulaan ja kertoi Lepolan noidan kuolleen. Hän pyysi Manna-isäntää kanssaan nikkaroimaan ruumisarkun noidalle. Isännät nikkaroivat päivän ja osin yönseudun, saivat arkun valmiiksi ja veivät noidan mökkiin. Kun vainaja nostettiin vuoteestaan arkkuun, kuului vuoteen pääpuolesta outoa kalinaa. Joku nosti olkipolaterin. Vuodeoljista paljastui kasa ihmisen luita, noidan taikakaluja. Arkkuun laittajat katsoivat näkyä hämmentyneinä ja kammoa tuntien. Hetken hiljaisuuden jälkeen Koskelan isäntä kysyi: ”Mitähän me nuille tehhään?” ”Pannaan arkkuun”, ehdotti Hannulan isäntä. Noidan hautausmaalta keräämät luut sijoitettiin vainajan arkkuun ja näin palaamaan takaisin siunattuun maahan. Arkun kansi nostettiin paikoilleen, naulattiin kiinni, ja isännät kantoivat arkun pihalla odottavan Koskelan hevosen rekeen ja lähtivät viemään vainajaa kirkon kellotapulin ruumishuoneeseen. Kuorma kävi hevoselle raskaaksi. Se tuli levottomaksi, pysähtyi ja parsi yhtenään kyljet ja lautaset vaahtokakkaroissa kylpien. Isännät ihmettelivät: ”No, mikä on, ko ei meinaa kulukia? Hyvähän nyt keli on.” Viimein vaahtoava ja pärskivä hevonen sai vedettyä kuormansa kellotapulin luo. Tapulin ovi avattiin, ja isännät ryhtyivät nostamaan noidan arkkua. Arkku ei ensin liikahtanutkaan, vaikka tuhdit isännät tosissaan nostivat. Suurin ponnistuksin he vihdoin saivat noidan arkun raahattua kalmistohuoneen lattialle hautausta odottamaan. Hautausmaanväki oli puuttunut Lepolan noidan viimeiseen kulkuun.