Kylä eli elämäänsä. Talolliset asuivat maitaan ja hoitivat karjaansa. Leipävärkki ja koko elämisen laatu oli pitkän ja raskaan päivätyön takana. Mäkitupalaiset asuivat harmaissa mökeissään kylän laitamilla. Kovin vaatimatonta oli heidän elämänsä, mutta puutteen keskelläkin he kasvattivat lapsikatraitaan palkollisiksi suuriin jos pieniinkin taloihin. Samaa päivää he elivät kuin talollisetkin, joskin tuntuvasti heikoimmin eväin. Tuttuja kyläkunnalla kaikki olivat. Joutuisasti kulkivat tiedot kylän perhetapahtumista, niin iloiset sanomat tulevien isäntien ja emäntien, renkien ja piikojen syntymästä kuin murheviestitkin vanhojen pappojen, mummojen ja nuorempienkin elämän päättymisestä, siirtymisestä iäisyyteen kauas tähtitarhojen taa.

Kuolema oli vieraillut talossa, maa ottanut papan omakseen. Pitkään pappa oli nuurunut, kuihtunut ja käynyt hauraaksi, maa oli antanut jo väriään. Kotona hän sairasti, sairaalaa ei ollut, kamarissaan puhalsi viimeisen henkäyksensä ja ummisti silmänsä kuoleman uneen. Hiljaisina ja kaipaavina seisoivat lähiomaiset hänen kuolinvuoteensa äärellä.

Ruumiinpesijä ja arkuntekijät pyydettiin taloon. Pystölän Johanna oli usein käytetty ruumiinpesijä Hannunpuhdossa, Soukalla ja Kankaanmäellä; kotimökiltään hänet hevosella haettiin suorittamaan viimeisen pesun vainajalle. Talonväen avustamana hän nosti papan laudalle, pesi jäähtyvän ruumiin, puki liinaisen paidan hänen ylleen ja kampasi harvenneet harmaat hiukset sortilleen. Virren jälkeen pappa jäi kamariinsa odottamaan viimeistä vuodettaan.

Arkuntekijät tulivat taloon. Kolme heitä oli, tuttuja miehiä kaikki. Tehtävästä ei kukaan kieltäytynyt, sillä arkun valmistaminen oli kunniavelvollisuus vainajalle. Kuivat arkkulaudat haettiin liiterin tai riihen orsilta. Siellä ne olivat jo vuosia olleet varattuina. Arkku nikkaroitiin valmiiksi keskeytyksettä ja maalattiin mustaksi maitoon sekoitetulla kimröökillä. Arkun reunoihin laitettiin valkoiset laitaliinat, ne kiinnitettiin laskostamalla, ja näyttävä laskostus saatiin reunoihin, jos liinaa oli runsaammin käytettävissä. Kun ulkopuolinen näki hautaussaatossa arkun laitaliinojen tiheän laskostuksen totesi hän toiselle: ”Vauraasta talosta oli, ko arkun laitaliinoisa oli nuin tihiä laskostus.”

Jokaisella kylällä oli useita nikkaritaitoisia miehiä, joita pyydettiin valmistamaan arkku vainajalle. Eräs muistelija mainitsi 1800–1900-lukujen vaihteen ajoilta arkuntekijöinä isänsä talollinen Emanuel Hannulan, Jaakko Ylitalon, Väsylän isännän ja Koskelan isäntiä. Yhtenä aamuna kumisivat kirkonkellot, kaiuttivat sielunkelloja papalle kahden rännin miehen soittamana. He aloittivat ison kellon kolmella lyönnillä, soittivat pitkään ja päättivät soiton ison kellon kolmeen lyöntiin, jotta ”Isä, Poika ja Pyhä henki”. Soittoa kenties kuunnellut sivullinen sanoi toiselle: ”Kellekkähän ny soitetaan? Miehenpuoli se on, ko isolla kellolla alottivat, ja vanahaki, ko nuin pitkään soittavat.”

Pappa nostettiin arkkuun; valkoisissaan hän siinä vaivoistaan päässeenä lepäsi. Oma väki ja muutamat rannilaiset veisasivat lähtövirren:

Minä waiwainen mato ja matkamies
Mont’ waarallist’ waellan retkee.
Isänmaatani etseissän tässä ties,
ja odotan ehtoon hetkee.
Ei levollist’, surutoint’ majaa mull’ tääll’
Sinne riennän, kiiruhdan kaikell’ wäell’
Kuss’ lepo ja rauha mun kätkee.

Arkku kannettiin riiheen, pukkien päälle laskettiin ja lattia verhoiltiin havuilla. Kotiriihessä pappa oli monet elot puinut pitkän elämänsä vaiheissa, ja siellä hän rauhassaan odotti viimeistä matkaa kirkkomaan multiin.

Helleaikoina vainajat usein jouduttiin laskemaan hautaan heti arkun valmistuttua ja peitettiin, jotta vain arkun kansilista jäi näkyviin. Hautajaispäivänä pappi heitti siunausmullat hautaan arkun kansilistalle, ja hauta peitettiin saattoväen veisatessa virttä. Näin toimitettiin erään vanhan muistelijan 11.8.1886 kuolleen isänkin hautaus Ylivieskan kirkkomaahan.

Hautajaisvalmistelut alkoivat. Pääkokiksi kutsuttiin hyvästä ruuanlaittotaidostaan tunnettu järjestelykykyinen emäntä ja hänen avukseen useita tehtävään kykeneviä kokkeja. Miehiä, kahvareita, hautajaisvalmisteluissa myös tarvittiin hoitamaan tehtäviä, joissa kokkeja ei tarvittu: kuorimaan perunoita, keittämään ja paloittelemaan lihaa, kattamaan ruokapöydät ja auttamaan muissakin hautajaisvalmisteluun liittyvissä tehtävissä.

Talossa teurastettiin, leivottiin leipää ja nisua, paahdettiin ja jauhettiin kahvia, pyydettiin lähirannin tupaa hautajaisvieraiden ruokailupaikaksi, lainattiin astioita, pöytiä ja penkkejä. Useat rannit antoivat tukeaan hautajaistaloon, toivat lihaa, leipää, maitoa ja voita hautajaispitojen tarpeiksi. Hautajaiskutsu vietiin suullisena, talo talolta käytiin kutsumassa. Etäämpänä asuville kutsu lähetettiin terveisinä toisen välityksellä.

Hautajaispäivän aamuna vainaja kannettiin riihestä surutalon seinustalle pystytettyyn kuusimajaan, arkun kansi avattiin, ja näin vainaja oli lähdölle saapuvien hyvästeltävänä. Ylivieskassa oli myös hautajaisia, joissa vainaja tuotiin tupaan hyvästeltäväksi. Kahvituksen jälkeen saattoväki siirtyi pihalle kuusimajan ympärille. Kyläkunnan edeltäveisaaja aloitti virren, johon saattoväki yhtyi:

Surulla suurell’
jätän, Kyll’ tänne ystäwän’,
Waan taiwaassahan tiedän
Ne taasen löytäwän…

Arkun kansi asetettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Arkku nostettiin rekeen, jonka kulmiin oli kiinnitetty pienet kuuset ja hevosen luokaan oikealle puolelle noin puolen metrin mittainen valkoinen liinansuikale; naiselle se kiinnitettiin vasemmalle puolelle. Ajomies tarttui suitsiin, imaisi ja nykäisi suitsista, ja hevonen lähti kulkemaan kirkolle. Saattoväki nousi rekiinsä ja liittyi saattoon. Kirkon kellotapulin avoimien luukkujen äärellä odottivat soittajiksi pyydetyt rannin miehet, ja kun hautajaisaatto läheni kirkkomaata, alkoivat kirkonkellot kumista saattoa.

”Pappi ja lukkari odottivat hautausmaan portilla, rinnatusten siinä seisoivat kirja kädessään. Arkku nostettiin kantopaarille ja arkun päälle asetettiin kevyt kaarikehikko, joka sai ylleen mustan paarivaatteen, jonka keskellä oli hopeinen risti ja vuosiluku 1847. Pappi ja lukkari aloittivat virren, kääntyivät ja virttä veisaten lähtivät kulkemaan haudalle kirkonkellojen soidessa. Kantopaarit olkapäilleen nostaneet kahdeksan kantajaa kulkivat heidän jäljessään saattoväen seuraamana. Pappi ja lukkari pysähtyivät avoimen haudan pääpuoleen. Kantajat laskivat arkun haudan partaalle, ja pappi aloitti ruumiinsiunauksen, piti lyhyen ruumissaarnan ja siunasi vainajan viimeiseen lepoon, jotta ’maasta olet sinä tullut, maaksi olet jälleen tuleva…’ Arkku laskettiin hautaan köysillä, miehet tarttuivat lapioihin ja peittivät haudan saattoväen veisatessa. Kumpu sai havupeitteen, mutta seppeleitä, kukkasia ei laskettu, ei se silloin ollut tapana täällä päin. Kirkonkellot kumisivat multaussoiton, saattoväki veisasi virren ja poistui haudalta, matkasi hautajaistaloon vainajan muistoa viettämään aterioin ja seurapuhein. Mutta pappa jäi mullan lepokammioon muuttumaan maaksi, ’sillä multa pitää jälleen maahan tuleman niin kuin se ollut on, ja henki pitää jälleen tuleman Jumalan tykö, joka sen antanut on’, sanoo viisas Salomon Saarnaaja.”

Hautausmaan ”takeettiaidassa” (staketti=säleaita) liehui valkoinen liinansuikale. Ajomies oli sen irroittanut hevosen luokasta ja ripustanut aidalle, kuten oli tapana. Tuuli oli siihen pian tarttunut, irroittanut aidasta ja vienyt mukanaan niin kuin oli vienyt aidassa vuosien saatossa liehuneet muutkin liinansuikaleet.

Menemme vanhan kertojan muistikuvien matkassa 71-vuotiaana joulun alla 1886 kuolleen kirkkoväärtin lesken Liisa Heikintytär Hapulin hautajaisiin. Ne pidettiin hänen vävynsä Jaakko Pinolan talossa Sorvistossa, missä vainaja oli viettänyt viimeiset elinvuotensa. Toimeliaana elämäntiensä vaeltanut leski sai suuren saattojoukon viimeiselle matkalleen. Rovasti Petteri Bäckman siunasi hänen tomumajansa kirkkomaan multaan, ja lukkari Päivärinta veisasi hautausvirret saattoväen ylitse kantavalla jylisevällä äänellään.

Saattoväki palasi hautajaistaloon. Hevoset saivat loimen selkäänsä ja heiniä eteensä karjaladon luo edellisenä päivänä ajetusta heinäkasasta. Väki siirtyi tupaan pakkasen punaamin kasvoin, riisui tukevat päällysvaatteet yltään ja asettui tupaan kannetuille penkeille muistotilaisuuden alkamista odottamaan.

Hautajaiset aloitettiin aterialla naapuritalon tuvassa, mihin ”ensimmäiset pöyvälliset kohta kuhtuttiin”. Pitkät pöydät olivat saaneet pellavaliinat verhokseen. Pöydillä oli leipää juurikoreissa ja voita lautasilla, oli kymmenittäin puulautasia, joita vainajan kymmenen vuotta aiemmin kuollut mies Simon Hapuli oli aikanaan sorvannut, lisää oli tuotu Jaakolasta, ”misä oli vihkovakallinen sorvattuja puulautasia, joita lainattiin isoihin pitoihin”, oli kivikuppeja, oli pieniä puutoopeja ja kolttereita juoma-astioiksi ja iso korillinen talonisäntä Esaias Tuomikosken, ”Rännin Esan”, valmistamia ja ruskeaksi öljyämiä puulusikoita, nekin Jaakolasta lainattuja.

Kokit puuhasivat valmistamiensa ruokien ympärillä, ja kahvarit kantoivat suurilla astioilla höyryävää ruokaa saunan muuripadasta ja asettivat lämpimälle takkakivelle. Tuvan täyttivät kiihottavan ruokaiset tuoksut. Hautajaiskokeista silloinen poikanen muisti vanhuusvuosinaan vielä äitinsä, Teljolan leskiemännän Maria Liisa Hannulan, joka oli pääkokkina, ja talonemännät Heta Jaakolan, Hilma Jaakolan ja Mari Sorviston, kahvareista talonisännät Leonard Jaakolan, Leander Jaakolan ja Veeje Sorviston. Ruokailijat asettuivat pöytiin, ja tuvan täytti harras ruokavirren veisuu:

Herra, kaikki rawitset,
Tarpeemme taritset,
Ruokaa annat ruumiille,
Henkes sanan sielulle.

Ensimmäisenä ruokana kahvarit kantoivat pöytiin perunoita ja pöystilihaa, joita kukin otti pöytää kiertävistä isoista kivikupeista edessään olevalle puulautaselle, otti juurikorista leipää, levitti leivälle voita, kaatoi toopista maitoa koltteriin ja alkoi aterioida. Hiljaisina he ruokailivat, söivät hyvällä ruokahalulla, mukavaa lämmin ruoka teki viluisen matkan jälkeen, lisääkin nälkäisimmät ottivat. Toisena ruokana kahvarit nostivat pöytiin suuria kivikuppeja täynnä höyryävää limppikeittoa. Astiat kiertivät pöydissä, ja vuorollaan kukin kauhoi maukasta keittoa kivikuppiinsa ja lusikoi suuhunsa. Ruokailu jatkui. Kolmantena ja viimeisenä ruokana syötiin kauraryynipuuroa voisilmän ja maidon kera. Tässä yhteydessä kertoja muisti Jaakko Haapakosken talossa Kantokylän Ritamäellä aiemmin pidetyt papan hautajaiset, jossa viimeisenä ruokana oli naurislohkoista keitettyä nauriskeittua. ”Se oli suurisa kivikupeisa, joista kukin sai ottaa puulautaselle. Se oli melekein pottupuuron olosta.”

Ateria päättyi virteen. Ruokailijat ristivät kätensä ja kumartuivat kiitokseen Kaiken Antajalle, nousivat pöydistä ja siirtyivät surutalon puolelle, mistä kutsuttiin uusi pöydällinen aterialle. Kahvi tarjottiin surutalon puolella. Kokit kaatoivat kahvia pöydällä oleviin kuppeihin; jokainen haki kahvinsa, kouraisi nisupalan, siivun ankkastokkaa ja istui penkille juomaan. Kahvikokeista kertoja muisti Matti Tuomikosken Anna-Liisa-tyttären Tuomiperältä, Priitta Halikon kirkolta ja Mikko Knuutilan palvelijat Liisa Rukkilan ja Hansin Maijan.

Hautajaisseurojen puhujista muistikuvat näyttivät Ylivieskan heränneiden kellokkaan Klaase Juhana Haapakosken, Kivikaarron Kantokylästä, Pietari Nevalan, Neva-Pekan Ojakylästä, ”joka aina puhui ovensuupenkiltä”, ja Emanuel Haapakosken, Ritalan pikku-Mannan, Kantokylästä. Seurojen alussa ja lopussa ja puheiden välissä täyttivät tuvan Siionin virsien tummat, verkkaisina etenevät, nousevat ja laskevat poljennot, jotka aina säkeistön lopussa nousivat ja päättivät sen nopeasti kuin piiskalla sivaltaen ja jatkoivat taas seuraavassa säkeistössä verkkaisesti nousevin ja laskevin poljennoin.

Hautajaiset päättyivät. Hautajaisvieraat hyvästelivät surutalon väen, nousivat rekiinsä ja ajoivat kotiin. Talonväellä, kokeilla, kahvareilla ja apuväellä alkoi talon palauttaminen tavanomaiseen elämänmenoon. Käyttämättä jääneitä ruokia järjesteltiin, kokeille ja kahvareillekin niitä kotiin viemisiksi annettiin, vietiin lähimpiin naapurimökkeihinkin, joissa aina elettiin puutteen kynsissä. Lainatut pöydät, penkit ja astiat palautettiin omistajilleen, siivottiin. Poikaset haravoivat pihan, keräsivät heinäntähteet kasoihin ja kuljettivat karjalatoon. Hautajaismenojen purkaminen jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Talo palasi arkeen.