Vienan-Karjalan Uhtua oli sukupolvien vaiheissa rakennettu kuivahkoille tasaisille kankaille, joita lännessä ympäröi Keski-Kuittijärvi ja toisaalla suuret erämaat. Uhtua oli aikanaan seudun suurin ja vaurain kylä. Useat talot harjoittivat maanviljelystä, mutta se oli enimmin heikkotasoista niin kuin yleensä Vienan mailla. Tuntuvan lisän toimeentuloon antoivat läheinen Keski-Kuittijärvi runsailla kalasaaliillaan ja erämaat metsänriistallaan. Kylässä asui lukuisia kauppamiehiä. He kävivät kauppaa kotiseudullaan, mutta enimmäkseen he kulkivat laukkureina Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Runonkeräysmatkoilla 1879 kulkenut Ervasti totesi matkakirjassaan. ”Kylä onkin paraasta päästä Etelän s.o. Suomen maan kaupasta hyötynyt. Kaikissa tapauksissa Uhtua onkin wankin kylä koko Pohjois-Karjalassa.”

Runo asui Vienan mailla, eli Uhtuallakin. Kylässä oli useita runonlaulajia sekä itkuvirsien ja loitsujen taitajia, oli varhemminkin ollut tuomassa runon rikkautta kylän elämään. Elias Lönnrot oli vuosien 1834–1856 runonkeräysmatkoillaan käynyt Uhtuallakin, samoin Matias Aleksanteri Castren, Aksel Borenius, Aukusti W. Ervasti ja eräät muutkin runonkerääjät.

Uhtualla asuivat aikanaan karjalainen talonpoika ja laukkuri Nikinof Rodionowits Pälli Jeff, hänen vaimonsa Maria Ivanovna, s. Tichanoff, ja heidän lapsensa Paraksia, Äkafia, Melania, Feodor ja Savelei. Jo nuorukaisina saivat Feodor (1858–1932) ja Savelei (1859–1922) lähteä laukkurien matkassa Suomea kiertämään talo talolta kauppaamaan kankaita, hartialiinoja, neuloja, lankoja, vähäisiä koruja jos muutakin, oli hyvää tavaraa jos rihkamaakin. Ja mukavan tuulahduksen nuo Vienan laukkurit, laukkuryssät, toivat taloihin. He olivat vilkkaita, puheliaita miehiä, hieroivat kauppoja ja sen lomassa juttelivat mukavia, kertoivat uutisia maailmalta. Näillä matkoilla Feodor ja Savelei oppivat kauppamiehen taitoja, kokemusta tulevaan ammattiinsa.

Nuori Feodor rakastui kotikylän sievään neitoseen Maria Grigorjevma Tischanoffiin (1867–1883); avioon he aikoivat, mutta Maria oli vielä lapsi, vain 14-vuotias. Hänen vanhempansa hyväksyivät Teodorin tyttärensä tulevaksi aviomieheksi, järjestivät jonkinlaiset häätkin etukäteen, mutta vihkiminen sai vielä odottaa. Kihlaparina Feodor ja Maria matkustivat Suomeen v. 1882 ja asettuivat Uuteenkaupunkiin, minne Feodor perusti pienen kaupan. Maria odotti lasta, ja kesäkuussa 1883 heidät vihittiin avioliittoon Turun venäläisessä kirkossa. Syyskuussa 1883 Maria synnytti pojan, joka kasteessa sai nimen Feodor. Synnytys oli vaikea, ja 16-vuotias Maria menehtyi 24.9.1883 noin kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen. ”Hautasin hänen maallisen jäännöksensä Uudenkaupungin hautausmaahan”, kirjoitti Feodor muistiinpanoihinsa.

Liikematkoillaan Feodor tutustui raumalaisen merikapteenin Johan Gustaf Östmanin ja hänen vaimonsa Eva Elisabethin tyttäreen Katarina Sofiaan (1847–1887). Seurustelu johti kihlaukseen, ja Feodor ja Katarina vihittiin avioliittoon 18.9.1884 luterilaisin menoin Raumalla ja 22.10. ortodoksisin menoin Turun venäläisessä kirkossa. Pian uudet surut alkoivat painaa Feodoria. Ensimmäisestä avioliitosta syntynyt Feodor-poika kuoli helmikuussa 1885 vain 17 kuukauden ikäisenä, ja avioliitossa Katarinan kanssa syntyneet kaksi poikaa kuolivat vauvaikäisinä. Sitten Katarina Sofia sairastui vakavasti, ja hänen elämänsä sammui 39 vuoden ikäisenä huhtikuussa 1887. Hänen viimeinen leposijansa on Rauman hautausmaalla. Kaksi kertaa leskeksi ja myös lapsettomaksi jäänyt Feodor lopetti kaupanpidon Uudessakaupungissa ja palasi kotiseudulleen Uhtualle, mistä käsin hän kulki laukkurina kauppamatkoilla Suomessa.

Kotikylässään Feodor tutustui nuoreen Irene Sevenevna Afanasjeffiin (1870–1940). Avioliitto, Feodorin kolmas, solmittiin 3.7.1888 Uhtualla karjalaisin häämenoin. Sulhanen oli 30-vuotias ja morsian 18-vuotias. Muutaman vuoden kuluttua Feodor, Irene ja heidän kolme lastaan matkustivat Suomeen, viipyivät jonkin aikaa Etelä-Suomessa ja muuttivat v. 1894 Ylivieskaan, missä Feodorin Savelei-veli toimi kauppiaana kirkonkylässä. Feodor osti talon Niemelänkylän Hakalanpuhdosta ja piti siellä kyläkauppaa vuosikymmenien ajan. Perheessä oli yksitoista lasta. He olivat Aleksander, Yrjö, Veera, Feodor, Ivan (Johannes), Nikolai, Savelei (Samppa), Paavo, Simo, Terenti (Tero) ja Olga. Aleksander ja Yrjö kuolivat lapsena 1900-luvun alussa. Perhe asui pysyvästi Niemelänkylässä, tuli osaksi kyläyhteisöä ja omaksui paikalliset tavat mutta säilytti ortodoksisen uskontonsa ja keisarikunnan alamaisuuden, kunnes he Venäjän vallankumouksen aikoihin hakivat Suomen kansalaisuuden. Sukunimikin suomalaistui, kun ”jeff” poistettiin.

Ensimmäinen maailmansota syttyi 1.8.1914, ja Venäjä liittyi sotaan ympärysvaltojen liittolaisena. Suomen miehiä ei viety sotakentille, sillä vuosisadan vaihteen sortoaikoina oli Suomen kansallinen sotaväki lakkautettu ja keisarin käskyllä määrätty Suomen asevelvolliset palvelemaan Venäjällä. Vuosien 1902–1903 asevelvollisuuslakot johtivat käskyn peruuttamiseen, mutta Suomi määrättiin maksamaan ns. sotilasmiljoonia Venäjän sotakassaan. Pällin perhettä sota kuitenkin kosketti, sillä he olivat vielä keisarikunnan alamaisia, ja näin perheen kolme vanhinta poikaa joutuivat sotakentille puolustamaan keisarikuntaa ja valtaistuinta.

Feodor (1893–1933) kutsuttiin asepalvelukseen 1914. Hän oli ansiotyössä Kuusamossa, palasi kotiin ja matkusti Tsarskoje Selon sotilasleirille lähelle Pietaria. Hän sai tykistökoulutuksen, ja hänet siirrettiin Riianlahden rintamalle. Vallankumouksen puhjettua 1917 Feodor poistui sekasortoisesta ja kurittomasta joukko-osastosta, tuli Pietariin ja pyrki Suomeen. Kuultuaan vallankumouksen tuulien puhaltavan myös Suomessa, hän muutti suunnitelmiaan ja matkusti juurilleen Uhtualle, mistä hän aikanaan palasi Suomeen nuorikko mukanaan.

Johannes (1895–1965) kutsuttiin asepalvelukseen 1915. Hän matkusti Tsarskoje Seloon, missä hän sai tykkimiehen koulutuksen, ja hänet siirrettiin Karpaattien rintamalle Puolaan. Vallankumouksen puhjetessa hän oli kotilomalla Ylivieskassa; hän vaihtoi venäläisen sotilasasunsa siviilivaatteisiin ja ei palannut Venäjälle.

Nikolai (1896–1919) sai kutsun asepalvelukseen 1916. Hän sai jalkaväkisotilaan koulutuksen, ja hänet siirrettiin Romanian rintamalle. Hän vammautui rintamalla, ja hänet kuljetettiin Odessan sotasairaalaan Mustanmeren rannalle. Hän oli siellä toipilaana, kun vallankumous puhkesi. Hän halusi pois anarkian kurimuksesta ja pyrki Suomeen. Hän kulki läpi vallankumouksen huumassa kuohuvan maan, jalkaisin taittoi pitkiäkin taipaleita, vaikka jalat vikoivatkin, koluutti venäläisten talonpoikien hevoskyydillä, matkusti joskus muutaman aseman välin täpötäysissä ja epäsäännöllisesti kulkevissa junissakin, kerjäsi ruokansa ja yöpyi siellä, missä sai sopivan levähdyspaikan. Muutaman viikon kuluttua hän saapui Suomeen ja kotiin Niemelänkylään. Hän oli nälkäinen ja kovin huonossa kunnossa, jalatkin turvoksissa niin että saappaiden varret piti leikata auki jalkineiden saamiseksi jaloista.

Viro taisteli itsenäisyydestään 1919. Kotihoidossa kuntoutunut Nikolai ilmoittautui vapaaehtoisena suomalaiseen Pohjan Poikain rykmenttiin ja taisteli sen mukana Viron vapaussodassa. Hän haavoittui Valgassa 1.4.1919, kuoli haavoihinsa sotasairaalassa 15.4.1919, ja hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Ylivieskan sankarihautaan. Hautajaispäivänä kirjoitti kellonsoittaja kirkon kellotapulin parruun seuraavan muistiinpanon: ”Nikolai Pälliselle Soitettiin 1. pnä Toukokuuta 1919. Kaatui Wirosa.” Ortodoksinen matkapappi W. Tolstohnoff kävi siunaamassa Nikolain sankarihaudan 28.5.1919.

Niin Teodor ja Irene Pälli kuin heidän lapsensakin ovat siirtyneet ajasta iäisyyteen. Vanhemmat ja kuusi heidän lastaan lepäävät Ylivieskan mullassa, viisi on saanut viimeisen leposijansa toisaalla.