Ylivieskan ruotusotamiehet Suomen sodassa 1808–1809

Ruotsin ja Venäjän välillä syntyneet syvät ristiriidat johtivat sotaan, ja Venäjän sotavoimat hyökkäsivät Suomeen 21.2.1808. Suomen ruotujakoinen sotaväki sai liikekannallepanokäskyn. Ylivieskan ruotusotamiehet pukivat ylleen Kuninkaallisen Pohjanmaan jalkaväkirykmentin univormun, sinisen takin, jonka pystykaulus ja hihansuiden käänteet olivat keltaiset, vetivät jalkaansa keltaiset housut ja sotilasjalkineet mustin polviin ulottuvin säärystimin, painoivat päähänsä korkean mustan töyhtöhatun, selkäänsä vasikannahkaisen repun ja olalleen piilukkokiväärin pistimineen. Hyvästeltyään kotiväkensä he lähtivät sotilastorpaltaan ja kulkivat komppaniansa kokoontumispaikalle Pyhäjoen kirkolle ja sieltä Pyhäjoen komppanian päällikön kapteeni Söderhjelmin johdolla Raaheen, missä he liittyivät everstiluutnantti Silverhjelmin komentamaan pataljoonaan.

Maaliskuun alussa pataljoona lähti etelään yhtyäkseen siellä pääarmeijaan, mutta Lapualla se sai tiedon, että maaliskuun alussa Hämeenlinnaan saapunut sotamarsalkka ja ylipäällikkö Klingspor oli antanut sotajoukoille vetäytymiskäskyn pohjoiseen. Pataljoona palasi Kokkolaan ja muutamaa päivää myöhemmin yhtyi siellä pääarmeijaan. Se sai kuitenkin käskyn vetäytyä ensimmäisten pataljoonien mukana Ouluun. Pääarmeija jatkoi vetäytymistä pohjoiseen sen jälkijoukkojen kahakoidessa ajoittain matkan varrella venäläisten kärkijoukkojen kanssa, kunnes se pysähtyi ja kävi eversti Adlercreutzin komennossa hyökkäykseen ja löi venäläiset Siikajoella 18.4.1808, ja runsas viikko myöhemmin Cronstedtin komentama Savon prikaati löi hajalle kenraali Bulatovin joukot Revonlahdella.

Huhtikuussa 1808 Suomen sotavoimat jaettiin viiteen prikaatiin. Tämä johti Pohjanmaan rykmentin jakautumiseen kahdelle rintamanosalle. Viiden eteläisen komppanian muodostama pataljoona jäi pääarmeijaan, mutta everstiluutnantti Silverhielmin pataljoona, siis myös Pyhäjoen komppania, liitettiin Savosta joukkoineen vetäytyneen eversti Sandelsin 5. prikaatiin. Siikajoen ja Revonlahden voittoisien taisteluiden jälkeen pääarmeija aloitti etenemisen kohti etelää ja Sandelsin 5. prikaati aloitti paluun Savoa puolustamaan, ja näin Savon seudut tulivat Pyhäjoen komppanian ja sen mukana Ylivieskan ruotusotamiesten taistelukentäksi.

Pääarmeija eteni etelään ja kävi voittoon johtaneita taisteluita mm. Lapualla, Kauhajoella ja Alavudella. Mutta syksyn koittaessa hyökkäysvoima hidastui ja vihollinen keskitti uusia voimia. Ylivieskan ruotusotamiesten taistelujen tie alkoi Oulun seudulta kohti Savoa. Jo alkutaipaleen tiukat kahakoinnit Rantsilassa, Piippolassa, Pulkkilassa ja Kärsämäellä antoivat sotakokemusta. Sotatie eteni Savossa Kuopion ja Mikkelin seuduille saakka.

Suomen sotavoimille alkoivat vastoinkäymisten ajat. Kenraali Kamenskin komentamat ylivoimaiset venäläiset joukot löivät Suomen pääarmeijan sodan kiivaimmassa ja verisimmässä taistelussa 14.9.1808 Oravaisissa. Miestappiot olivat molemmin puolin hyvin suuret. Suomalaisten ja mukana olevien ruotsalaisten joukkojen vetäytyminen nopeutui. Eversti von Döbeln porilaisineen oli edellisenä päivänä voittanut Jepuan suunnalta etenevät kenraali Kosatskovskin joukot Uudenkaarlepyyn Juuttaalla ja näin turvasi pääarmeijan vetäytymistien Uudenkaarlepyyn seudulta pohjoiseen.

Sotarintaman vaikea yleistilanne pani myös Savon suunnalla taistelevat joukot vetäytymään. Lokakuussa Sandelsin joukot olivat vetäytyneet jo Iisalmen Koljonvirralle, missä he kävivät kiivaan, loistavaan torjuntavoittoon päättyneen taistelun virran yli hyökkäykseen lähteneiden venäläisten joukkojen kanssa 27.10.1808. Suomalaisen kanuunan ammus surmasi Koljonvirran vastarannalle valkoisella ratsullaan karauttaneen nuoren venäläisen ruhtinaan, keisari Aleksanteri I:n läheisen ystävän ja sivusta-adjutantin kenraali Mihail Petrovitš Dolgorukin. Vauhkoontunut ratsu laukkoi taistelukentältä ruhtinaan ruhjoutunut ruumis satulassa roikkuen. Myös hyökkääviä venäläisiä komentanut kenraali Tutskov sai suomalaisen luodin ruumiiseensa, mutta säilytti kuitenkin henkensä. Torjuntavoitosta huolimatta Savon joukkojen vetäytyminen jatkui; sen saneli sodan yleistilanne. Väsyneinä, sairaina ja katkerin mielin suomalaiset joukot kulkivat Ruotsin rajan yli. Osa joukoista sai vielä puolustaa emämaan turvallisuutta. Rauha solmittiin 17.9.1809 Haminassa; Suomi irrotettiin yli 600-vuotisesta yhteydestään Ruotsiin ja liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Sunnuntaina 8.10.1809 kenraali von Döbeln hyvästeli Suomen sotavoimien rippeet Uumajan torilla:

”Te täällä olevat, te olette ylevän Suomen kansan ja sen urhoollisen sotavoiman kallis jäännös – ja teille on minun velvollisuutenani esittää syvästi liikutetuin sydämin kuninkaan, valtakunnan säätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin, armeijan, esimiesten!, toverieni, omani – niin, kaikkien vilpitön kiitollisuus…”

Pohjanmaan rykmentin viimeiset kolme miestä, mistä komppaniasta olivatkaan, palasivat Suomeen 5.7.1810.

Sotahistorian aikakirjat kertovat sodan vaiheista ja sen taisteluista lähinnä suurina kokonaisuuksina. Historian lehdille sieltä ovat siirtyneet sotatoimia ansiokkaasti johtaneet korkeat upseerit, mutta rivimiesten taajasta joukosta vain harvat yksilöt ovat teoillaan yltäneet jonkinlaiseen sijaan ja kuvauksiin joissakin sotaan liittyvissä kertomuksissa ja tarinoissa. Pääosin rivimiehet olivat taajaa tasapäistä joukkoa ja täyttivät sotakentillä velvollisuutensa hyvin, eräät ehkä hiukan heikommin, mutta kukin synnyineväidensä antamin voimavaroin, ja säilyttivät sotilaskunniansa.

Ylivieskalainen perimätieto ei enää tunne Suomen sodassa mukana olleiden ruotusotamiesten vaiheita ja kokemuksia raskaan sotatien eri vaiheissa, ja tuntonsa nämä Vänrikki Stoolin aikalaiset veivät maan poveen, kun kulkivat ikuisuuden rajan yli. Ylivieskan kaupungin kiinteistökirjassa kuitenkin mainitaan vielä ”sotamiehenala” -niminen maa-ala rautatien itäpuolella lähellä Savontietä. Onko tuo maa-ala kuulunut aikanaan Helaalan ruodun sotamies N:o 24 Kuulan sotilastorpan maihin, vai onko ollut korpraalikunnan ruotusotamiesten äksiisitantereena? Erään sukututkimuksen mukaan ruotusotamies Kuula on Vähäkankaan suvun esi-isiä.

Neljä Ylivieskan ruotusotamiestä ei koskaan palannut sotilastorpalleen. Kolme kaatoi vihollisen luoti. Milloin ja missä he kaatuivat, ei selviä tarkemmin kirkonkirjoista. Kuolintietona on maininta ”död i fält 1808”, kuollut kentällä 1808. Yksi sotamies menehtyi keuhkotautiin tammikuussa 1809. Päättyikö hänen elämänsä raskaan, pohjoiseen ja edelleen Ruotsiin suuntautuvan vetäytymisen aikana, jolloin monet sadat sotilaat menehtyivät sairauksiin ja kulkutauteihin, vai ehtikö hän sotilastorpalleen kuolemaan?

Kertomukseni päätän luetteloon Ylivieskan ruotusotamiehistä sellaisena kuin heidän henkilötietonsa löytyvät Ylivieskan kirkonkirjoista. Vaimon syntymä- ja kuolinajan olen jättänyt merkitsemättä ja lapset maininnut vain lukumäärältään. Vanhin Ylivieskan ruotusotamies ehti sodan aikana täyttää 51 vuotta ja nuorin 21 vuotta, yhdeksän miestä oli 32–39-vuotiaita ja neljä oli 41–50-vuotiasta, yhden ikä ei ole tiedossa.

Ylivieskan ruotusotamiehiä
Ruotu Ruotusotamies  
Korte N:o 14 Brax, Jacob
Puoliso Liisa Heikintytär
2 lasta
s. 1776, kuollut 18.1.1809 keuhkotautiin
Ojanperä N:o 15 Sund, Jacob
Puoliso Maria Juhontytär
7 lasta
s. 13.1.1765, kuollut kentällä 1808
Niemelä N:o 16 Hustig, Elias
Puoliso Liisa Erkintytär
2 lasta
Leski ja lapset muuttivat Alavieskaan 1811
s. 1.7.1758, kuollut 05.11.1811 verensyöksyyn
Häivälä N:o 17 Kraft, Johan
Puoliso Maria Erkintytär
3 lasta
s. 3.8.1778
Nuorala N:o 18 Ström, Michael
Puoliso Maria Pekantytär
Ei lapsia
s. 9.11.1770, kuollut 12.8.1813 keuhkotautiin
Nisula N:o 19 Storm, Matts
Naimaton
s. 17?, kuollut kentällä 1808
Kontio N:o 20 Blom, Lars
Puoliso Anna Juhontytär
5 lasta
s. 25.2.1770, kuollut kentällä 1808
Männistö N:o 21 Styrman, Abraham
Puoliso Carin Erkintytär
3 lasta
s. 9.11.1757
N:o 22 Väg, Isak
Puoliso Stina Jacobintytär
3 lasta
s. 30.10.1774, kuollut 15.6.1818
N:o 23 Bämm, Anders
Puoliso Stina Gabrielintytär, k. 24.7.1811
Mies ja lapset muuttivat Alavieskaan
s. 6.10.1774
Helaala N:o 24 Kuula, Carl
Puoliso Margareta Henrikintytär
4 lasta
s. 8.4.1771
N:o 25 Dahl, Zacharias
Puoliso Anna Jacobintytär
5 lasta
s. 12.11.1762, kuollut 3.8.1813
  Leski ja lapset muuttivat Alavieskaan 1818  
N:o 26 Bij, Michael, corpral
Puoliso Margareta Andersintytär
4 lasta
s. 14.3.1769
N:o 27 Stor, Johan
Puoliso Anna Abrahamintytär
2 lasta
Muuttivat Pidisjärvelle 1810
s. 15.3.1776
  Stenman, Michael Juhonpoika, haavansitoja
Naimaton
Haavoittui rintamalla
Muutti Haapajärvelle 1812
s. 18.3.1787

Ruotusotamiehiä vuosilta 1854–1868

Ruotsin ja Suomen yli 600 vuotta kestänyt valtiollinen yhteys päättyi Suomen sodan jälkeen Haminassa 17.9.1809 solmittuun rauhaan. Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan, ja se sai sisäisen autonomian.

Venäjän ja Turkin välillä vallinneet syvät ristiriidat johtivat sotaan, johon Englanti ja Ranska yhtyivät Turkin liittolaisina. Tämä Krimin ja Mustanmeren seuduilla vuosina 1853–1856 käyty sota tunnetaan itämaisen sodan ja Krimin sodan nimellä. Kesällä 1854 ja 1855 Englannin ja Ranskan sotalaivoja risteili myös Suomen suuriruhtinaskunnan vesillä; ne pommittivat eräitä linnoituksia ja polttivat muutamia Pohjanlahden satamia.

Suomessa oli jonkin verran venäläisiä miehitysjoukkoja, kaksi värvättyä suomalaista pataljoonaa ja meriekipaasi. Koska ne eivät sodan vallitessa voineet yksin puolustaa Suomea, antoi keisari Nikolai I 23.5.1354 käskyn yhdeksän 600 miehen vahvuisen suomalaisen tarkk’ampujapataljoonan perustamisesta. Se tuli toteuttaa Ruotsin vallan aikaisen, luontaistalouteen osin perustuvan ruotujakolaitoksen mukaisena. Pataljoonien perustamiseen liittyvät toimenpiteet aloitettiin varsin nopeasti.

Pitäjien talot jaettiin keskimäärin 3–5 talon muodostamiin ruotuihin ja jokaisessa ruodussa yksi isäntä määrättiin vastuuhenkilöksi eli ruotumestariksi. Määräyksen mukaan aina kahden ruodun tuli yhdessä pestata yksi sotamies pataljoonaan, maksaa pestiraha, rakentaa sotamiehelle vahvistettujen piirustusten mukainen sotilastorppa, ellei korjauskelvollista vanhaa torppaa ollut käytettävissä, luovuttaa sotamiehelle ns. sotamiehenala, noin pari tynnyrinalaa peltoa viljelysmaaksi ja vähän heinikoita lehmän eväiksi, ja suorittaa kontrahtiin liittyvä vuosipalkka. Kruunu antoi pestatulle sotilasnumeron, joka oli sama kuin ruodulla, ja lyhyen, useimmin kaksitavuisen lähinnä suomenkielisen sotilasnimen, kuten Ylivieskassa Aho, Ilo, Komu, Lysti jne. Silloinen sotilasnimi on jäänyt useiden ruotusotamiesten jälkeläisille pysyväksi sukunimeksi.

Enemmistöltään sotamieheksi pestautuneet olivat tilattoman väestön, mökkiläisten, poikia; oli pikku-torppien poikia joukossaan pienten talojenkin poikia. Tilaton mökin poika sai katon päälleen, palan maata asuakseen, voi perustaa perheen, elää edelleen vaatimattomasti mutta paremmin kuin mökin miehenä.

Näistä yhdeksästä pataljoonasta Oulun lääniin perustettiin Suomen Ruotujakoinen 3. Oulun Tarkk’ampujapataljoona komentajanaan everstiluutnantti Georg Sundman ja hänen jälkeensä majuri Viktor Krogius. Pataljoonassa oli esikunta ja neljä komppaniaa, jotka olivat 1. Kemin komppania, 2. Oulun komppania, 3. Raahen komppania ja 4. Kalajoen komppania. Ylivieskan ruotusotamiehet kuuluivat Kalajoen komppaniaan, jonka päällikkönä oli kapteeni Johan Segercrantz ja hänen jälkeensä kapteeni Paul Groundstroem. Tässä kertomuksessa olemme mukana lähinnä Ylivieskan sotamiesten vaiheissa, joskaan ne eivät varmaan sanottavammin poikenneet muiden sotamiesten vaiheista heidän ruotuväkiaikanaan.

Sotamiehet asuivat sotilastorpissaan, avioituivat, ja perhe kasvoi. He viljelivät pientä peltoaan, kävivät maatöissä ruotunsa taloissa, kun pyydettiin, tekivät muitakin töitä mitä osasivat perheensä elämisen laadun hyväksi. Joonas Salmi osasi suutarin taidon ja kävi taloissa ihan viikkokunnissakin kenkiä neulomassa. Ilon Epolla oli muurarin hommat hallussaan, muurien korjaamista ja uusien tulisijojen muuraamista seudulla riitti. Lystin Joonas oli Halmekankaan torpan poika, puskenut pelloilla ja kuokoksilla niin kuin sotilastorpan maillakin, kuten kai useimmat muutkin ylivieskalaisista ruotusotamiehistä.

Ylivieskan ruotusotamiesten torppien sijaintikylät ja sotilasruotujen numerot on mainittu Salon kihlakunnan kruununvoudin 23.5.1866 laatimassa luettelossa seuraavasti:

Kylä Ruotujen numerot
Niemelänkylä 17, 18 ja 19
Ylivieskankylä 20, 22 ja 23
Ojakylä 21
Kankaankylä 24

Vasta muodostettu pataljoona koottiin Ouluun kesäkuussa 1855 usean kuukauden kestävään tiukkaan sotilaskoulutukseen: oli äkseerausta, pistintaisteluharjoituksia, maaliin ammuntaa ja marsseja. Myöhäissyksyllä pataljoona siirrettiin rannikkopuolustukseen Kalajoen ja Kemin väliselle alueelle, missä oli myös kaksi venäläistä pataljoonaa ja kasakkasoturia. Englantilaiset ja ranskalaiset sotalaivat jättivät Suomen rannikot ja höyrysivät toisille vesille, ja pataljoonat säästyivät sotatoimilta. Vihdoin aseet vaikenivat, ja rauha solmittiin 30.3.1856 Pariisissa. Sotamiehet laskettiin ruoduilleen tekemään kotitöitään niin kuin muutkin ihmiset heidän kotikylällään, mutta talvella he pari kertaa pukivat ylleen sotamiehen harmaan palveluspuvun ja matkasivat parin päivän äksiisiin Kalajoen kirkolle. Kun rauha vallitsi Euroopassa, supistettiin pataljoonien vahvuus 600 miehestä 320 mieheen, jolloin kussakin komppaniassa oli 80 miestä. Näin Ylivieskan ruotujen määrä laski yhdeksään ruotuun, mutta 1860-luvun loppupuolella se näyttää nousseen yhteentoista ruotuun.

Kesäisin pataljoonalla oli kuuden viikon leiriharjoitukset Oulussa. Kevään toukotöiden aikoihin matkasivat Ylivieskan sotamiehet komppaniansa kokoontumispaikalle Kalajoen kirkolle ja lähtivät komppanian mukana toista sadan virstan marssille Ouluun, missä heidän tuli olla 1. päivänä kesäkuuta. Miehet asuivat ja ruokailivat maneesissa. Päivisin vallitsi kentillä ja vainioilla hikinen ja tuima äksiisi, tehtiin ja kerrattiin jo opetettuja sotamiehen temppuja, ettei taito ruostuisi, käytiin marssilla ja laulaa luikaistiin kurkun täydeltä; läänillä harjoiteltiin maaliin ampumista ja leikkisodat käytiin vainioilla ja metsissä. Venäjä oli komentokielenä, mutta lukuisat komennot annettiin torven merkkipuhalluksilla, jotka tarttuivat miesten päähän, kun niitä vuosien mittaan saivat usein kuunnella ja tehdä niiden mukaan temppunsa. Näille tuuttauksille he keksivät omatekoiset ilmauksensa. Kun torven toitotus kutsui joukkoa kokoon, totesivat miehet: ”Ruoturyssät, rukat te tulkaa tänne kokoon.” Kun torvi toitotti ruokailuun, niin miehet hoilasivat: ”Leipäpussi ja purikka, missä on mun lusikka.”

Kenraali kävi jonain kesänä leirillä, piti katselmuksen. Silloin pukeuduttiin parhaimpiin. Harmaa palveluspuku ja pyöreä lipaton lakki laitettiin hetkeksi pinkkaan ja ylle vedettiin makasiinista annettu komea tummanvihreä paraatiformu. Takki oli kaksirivinen kiiltävin messinkinapein; kauluksen, takin reunan ja hihansuiden käänteissä kuin myös housujen saumoissa oli vaaleansininen nauha ja olkapäillä leveät vaaleansiniset ”akselpoletit”, olkalaput, joissa oli keltainen numero kolme. Päähän painettiin kovitettu nahkainen piikkikypärä, jossa oli suomukuvioinen leukahihna ja edessä messinkinen kaksoiskotkan kuvio. Myöhemmin kypärä vaihtui korkeaan tshakoon, jonka päällä edessä oli noin 10–15 cm pitkä ”pompom”. Tosissaan paraatissa näytettiin sotamiehen taitoja ja ohimarssi suoritettiin ryhdikkäin rivein torvien raikuessa. Leiriharjoitus päättyi, komppaniat marssivat kotiseuduilleen, ja sotamiehet tulivat taas siviilimiesten kaltaisiksi.

Vuosina 1863–1864 Oulun pataljoona osallistui Parolan suureen leiriharjoitukseen. Melkein kesä siellä meni, kun edestakaiseen matkaankin kului kuukauden päivät. Laivalla seilattiin pitkin Pohjanlahtea Oulusta Kristiinankaupunkiin ja sieltä marssittiin Hämeenlinnaan ja Parolaan. Sinne saapuivat kaikki Suomen pataljoonat; miehiä oli kuin muurahaisia ja hevosia kärryineen ennen näkemätön määrä. Sitä samaa äksiisiä, maaliin ampumista ja marssia se oli kuin Oulussakin, mutta leikkisota kulki suuremmissa ympyröissä, oikein siellä manöveerattiin.

Venäjän keisari Aleksanteri II kävi tutustumassa Parolan leiriin ja Suomen pataljooniin ja seurasi pataljoonien harjoituksia ja vastaanotti joukkojen ohimarssin. Tuhannet sotilaat, Salmin Joonas, Komun Aaprami, Linnan Perttu, Lystin Joonas ja muut ylivieskalaiset ruotusotamiehet riveissään, saivat nähdä suuren maan itsevaltiaan keisarin, heille kovin etäisestä maailmasta olevan korkean vieraan. Keisari kiitteli Suomen poikia, kehui kelpo sotilaiksi. Paraatin jälkeen miehet saivat keisarin juomarahan. Se oli kolme ruplaa mieheen, rupla maaliin ampumisesta, rupla manööverista ja rupla paraatista. Näin oli kuulemma armollisessa asetuksessa määrätty, kun keisarin edessä joudutaan harjoittelemaan; kyllä sitä silloin oli sen väärti.

Kesä kallistui syksyyn, ja Parolan suuri leiriharjoitus päättyi. Oulun pataljoona lähti pitkälle paluumarssille. Kaksi päivää aina marssittiin ja kolmantena päivänä levättiin. Iloisin mielin miehet astelivat, kun oltiin kotimatkalla. Kovin rasittava suuri leiriharjoitus oli ollut, mutta kuitenkin ikimuistoinen. Siitä riitti kerrottavaa niin kotitorpalla kuin ruotutaloissakin ja muualla kyläkunnan piirissä.

Aika kulki kulkuaan. Talvisin vähän äkseerattiin emäkirkolla ja vielä 1865 käytiin Oulun leiriharjoituksissa, mutta uudet tuulet alkoivat puhaltaa sotaväen toimissa. Ruotujakoiset pataljoonat olivat käyneet tarpeettomaksi, ja 16.10.1867 keisari Aleksanteri II antoi pataljoonien hajottamiskäskyn, joka Oulun pataljoonan osalta toteutui 21.4.1868. Ruotusotamiehet siirtyivät historian lehdille.

Mitkä olivat niiden Ylivieskan miesten nimet, jotka vuosien 1854–1868 aikana palvelivat ruotusotamiehinä Oulun pataljoonan Kalajoen komppaniassa kuka pitemmän kuka lyhyemmän ajan? Kirjoittaja on etsinyt heidät Ylivieskan kirkonkirjoista ja Pohjois-Pohjanmaan maakunta-arkiston asiakirjoista Ylivieskan ruotujen numeroita, sekä ruotumestarien niiniä ja ruotusotamiesten nimiä. Kirkonkirjoissa ruotusotamiehiä on puolenkymmentä enemmän kuin maakunta-arkistossa Salon kihlakunnan kruununvoudin v. 1866 laatimassa luettelossa ja Vaasassa ruotupataljoonien lakkauttamisen jälkeen 6.6.1869 laaditussa luettelossa. Lukumääräinen ero johtuu ehkä siitä, että kirkonkirjoissa ovat otsikon ”Soldaten Sk Batalion” alla todennäköisesti myös ne ruotusotamiehet, jotka poistettiin ruoduilta, kun pataljoonan miesvahvuus v. 1858 supistettiin puoleen itämaisen sodan aikana ylläpidetystä vahvuudesta. Poistetut eivät enää ole Salon kihlakunnan kruununvoudin myöhemmin laatimissa luetteloissa.

Vuosien 1855–1864 ja 1865–1874 kirkonkirjoissa ovat otsikon ”Soldaten Sk Batalion” alla henkilötiedot alla mainituista ruotusotamiehistä, heidän vaimoistaan ja lapsistaan. Tämän kirjoituksen yhteydessä ruotusotamiehen ja hänen vaimonsa syntymä- ja kuolinajasta mainitaan vain vuosi ja lapset lukumääräisenä.

Ruotu Ruotusotamies
24. Lia. Abram Antinpoika sold. 1830–
Puoliso Leena Kaisa Kustaantytär 1835–
3 lasta
25. Wisu, Kalle Pekanpoika sold. 1840–
Puoliso Erika Matintytär 1842–
6 lasta
26. Timmer, David Annanpoika sold. 1842–
Puoliso Augusta Agata Sakariaantytär
3 lasta
27. Autio, Adam Antinpoika 1840–
Puoliso Sofia Heikintytär 1837–
Ei lapsia
28. Tuomi, Johan Matinpoika sold. 1836–
Puoliso Matilda Heikintytär 1844–
1 lapsi
29. Linna, Bertil Emanuelinpoika 1834–1898
Puoliso Juliana Matintytär 1828–
6 lasta
30. Hirvelä, Henrik Emanuelinpoika sold. 1845–
Naimaton
31. Ilo, Efraim Antinpoika sold. 1826–1911 Puoliso Saara Markuntytär 1826–1908
32. Salmi, Joonas Mikonpoika 1839–1917
Puoliso
  1. Johanna Tuomaantytär 1838–1869
  2. Greta Pekantytär Autio 1840–
  3. Anna Lovisa Gabrielintytär Bäck 1847–
Kolmesta avioliitosta yhteensä kahdeksan lasta
33. Järvi, Jakob cerseant 1831–1868
Puoliso Kaisa Greta Tuomaantytär 1833–
2 lasta
34. Komu, Abram 1831–1867
Puoliso Greta Antintytär
2 lasta
35. Aho, Jakob Erkinpoika sold. 1840–1932
Puoliso Liisa Kustaava Juhontytär
2 lasta
36. Wirta sold.
37. Lysti, Joonas 1838–1904
Puoliso Agatha Jakobintytär 1840–
8 lasta
  Waara, Jakob Efraiminpoika sold. 1839–
  Kirves, Johan Matinpoika sold. 1836–
Muutti Kalajoelta 1863

Salon kihlakunnan kruununvoudin luettelon mukaan Kalajoen komppanian luettelossa mainitaan allamainitut Ylivieskan ruotumestarit ja ruotusotamiehet vuonna 1866:

Ruodun numero ja ruotumestari Ruotusotamiehen sotilasnimi
10. Juho Vähäkangas Wirta
11. Nils Nikula Ilo
16. Johan Rajaniemi Hirvelä
17. Johan Nikula Timmer
18. Fredrik Sipilä Salmi
19. Thomas Häivälä Tuomi
20. Elias Knuutila Aho
21. Erkki Autio Komu
22. Anders Juurikoski Linna
23. Johan Koskela Visuri
24. Jakob Marjamaa Lysti

Tässä kirjoituksessa ei selvitetä sotilastorppien vaiheita ruotuväkipataljoonien hajottamisen jälkeen. Eräiden perimätiedon palasien mukaan useat entiset ruotusotamiehet viettivät elämänsä ehtoon samalla sijalla, missä sotilastorppa oli aikanaan sijainnut, kenties samassa mutta vuosikymmenten varrella korjatussa ja laajennetussa sotilastorpassa. Mahdollisesti eräät sotamiehet olivat lunastaneet torpan viljelysmaineen omakseen, ja jokunen oli kontrahdilla siirtynyt entisen ruotumestarin torppariksi.

Jaakko Ahon kerrotaan asuneen entisen ruotusotamiehen torpan sijoille laajennetussa asunnossa. Vanhuusvuosiaan leskimiehenä poikansa perheessä viettänyt Jaakko Aho hyvin halusta kertoi nuoremmilleen muistojaan ruotusotamiehistä ja äkseeratuista sotamiehen temppuineen.

Perttu Linna asui, niin perimätieto kertoo, Peltolan talojen läheisyydessä sijainneessa entisessä sotilastorpassa nykyisen ”linnanpaikan” sijoilla, missä hän kuoli keuhkotautiin 21.3.1898.

Joonas Lysti asui perheineen Raudaskylän liepeillä olevassa sotilastorpassa. Hengellisen kotinsa hän oli löytänyt herännäisyydestä. Ukkojen ja nuorempien välille kehittynyt uskonnollinen näkemysero johti ristiriitoihin ja synnytti uskossaan jyrkkäasenteisen herännäisryhmän syksyllä 1866. Sanelemalla, väkivaltaakin käyttäen, se pyrki tavoitteisiinsa, kitkemään rajuin ottein herännäisyydessä mielestään kokemansa maallistumisen ja ulkokultaisuuden. Tuon hurmosliikkeen väkevin vaikuttaja oli 29-vuotias ruotusotamies Joonas Lysti. Tämä ”kiireen talven” aika suli sitten kevään 1867 lumissa, ja kapinalliset palasivat herännäisyyden turvalliseen syliin.

Joonas Salmi asui Ojakylässä vielä pitkään ruotusotamiesaikojensa jälkeenkin. Eräässä 1890-luvulta olevassa asiakirjassa on maininta hänen ammatistaan: ”Ojakylä Talokas”. Myöhemmin hän muutti Siltalan seudulle, asui mökissään Lovisa-vaimonsa ja Amanda-tyttärensä kanssa, suutaroi ja hankki näin tyydyttävän toimeentulon perheelleen. Vielä 1. maailmansodan aikana, jo hyvän joukon yli 70-vuotiaana, hän neuloi sotilasjalkineita Wenäjän armeijalle niin kuin muutkin Ylivieskan suutarit. Joonas Salmi oli harras uskovainen ja lukeutui lestadiolaisiin. Hän oli 7.1.1896 värjäri Heikki Melenderin kodissa perustamassa Ylivieskan Rauha -nimistä yhdistystä, jonka jälkeläisiä nykyisin ovat Ylivieskan Rauhanyhdistys, lestadiolaisen uusherätyksen Ylivieskan Rukoushuoneyhdistys ja Ylivieskan Rauhan Sana.

Muiden Ylivieskan ruotusotamiesten myöhemmistä vaiheista perimätieto ei ole tämän kirjoittajalle kertonut.

Ruokkoryssiä

Venäjän ja Turkin välillä vallinneet ristiriidat aiheuttivat sodan, johon Englanti ja Ranska Turkin liittolaisina yhtyivät. Tämä Krimillä ja Mustanmeren alueella vuosina 1853–1856 käyty sota tunnetaan itämaisen sodan nimellä. Suomen suuriruhtinaskunta joutui sodan sivunäyttämöksi, kun englantilais-ranskalainen laivasto-osasto ulotti hävitysretkiään Itämerelle ja Suomen vesille saakka. Kesällä 1853 amiraali Plumridgen johtama englantilainen laivasto-osasto purjehti mm. Pohjanlahdella ja poltti Raahen, Oulun ja Kemin tervahoveja, rantamakasiineja ja laivoja. Laivasto yritti maihinnousua Kokkolassakin, mutta se lyötiin takaisin. Vielä seuraavana kesänä englantilaisia sotalaivoja nähtiin Pohjanlahdella hävityskohteita etsimässä. Sisämaassa elämä oli rauhallista, mutta rannikkoseutujen kaupungeissa ja kylissä koettiin ajoittain levottomuutta ja pelkoa aiheuttavia hetkiä, ”kun kolmella sadalla laivalla seilas’ engelsmanni Suomemme rannoilla”.

Suomen suuriruhtinaskunnan puolustuksesta vastasivat lähinnä venäläiset sotajoukot, sillä maahan oli perustettu vain muutamia värvättyjä suomalaispataljoonia. Sotajoukot olivat pääosin Etelä-Suomen rannikkoseutujen puolustuksessa, missä vihollisen laivasto-osastot voimakkaimmin tulittivat ja tuhosivat satamia, laivoja ja linnoituksia. Pohjoisille rannikoille riitti vain vähäisempiä puolustusjoukkoja, ja myös paikallinen väestö joutui osallistumaan puolustukseen. Vuonna 1853 Suomeen muodostettiin yhdeksän ruotujakoista pataljoonaa, jotka ehtivät jotenkin valmiiksi syksyllä 1855. Silloin mm. Suomen ruotujakoisen 3:nnen Oulun Tarkk’ampujapataljoonan osia asetettiin Pohjanlahden rannikkopuolustukseen. Vihollisen sotalaivoja ei kuitenkaan enää liikkunut pohjoisilla vesillä, ja rauha solmittiin Pariisissa 30.3.1856.

Kaksi vanhaa muistelijaa kertoi jo unohtuvan perimätiedon rippeitä Ylivieskaan sijoitetuista venäläisistä sotilaista. Tarkkaa ajankohtaa he eivät enää osanneet sanoa, mutta olettivat heidän majailleen täällä silloin, ”kun engelsmanni seilasi lahdella”, siis itämaisen sodan aikoihin. Ehkä sotilaat kuuluivat siihen linjapataljoonaan, joka syksyllä 1855 tuli Kalajoelle ja joka sijoitettiin kevääseen 1856 saakka Kalajoen pitäjän taloihin. Kalajoen pitäjään Ylivieska vielä silloin kuului.

Talolliset saivat sotamiehet vaivakseen. Heidän tuli antaa sotilaille majoitus ja ruoka kruunun ja pitäjänkassan suorittamaa korvausta vastaan. Sijoituksen luonteen johdosta ylivieskalaiset sanoivat sotamiehiä ruokkoryssiksi.

Perimätieto ei enää kerro Ylivieskaan sijoitettujen sotilaiden lukumäärää, tuskin on sitä tarkoin tiennytkään, mutta mainitsee Hannulan talossa olleen 2, myöhemmin 6 sotamiestä, Teljolassa 4, Koskelassa 8–10, ja Soukalla, joka oli vauras talo, 12 sekä Raudaskylän Jylhässä 5 sotamiestä. Ehkä heidän joukossaan on ollut muutamia Aunuksen ja Vienan miehiä, koska eräät ovat puhuneet ymmärrettävää suomea. Joukon päällikkö oli aliupseeri, joka perimätiedon mukaan oli sotilasarvoltaan vääpeli. Pitkä sapeli vyöllään suurella äänellä molottaen hän äkseerautti miehiä ja piti yllä kovaa kuria. Ampumaharjoituksia pidettiin mm. Pappisaaressa, mistä sotamiehet ampuivat vastakkaiseen rantatörmään sijoitettuihin maalitauluihin.

Kurittomuutta ilmeni joskus sotamiesten joukossa, lähinnä silloin, kun vääpeli ei ollut lähimailla ja majoitustalon väki askareiltaan ei voinut valvoa sotamiesten tekemisiä. Eräänä sunnuntaina, Hannulan isäntäväen ollessa kirkossa ja palvelusväen omissa menoissaan, taloon yksin jääneet sotamiehet ryhtyivät ryypiskelemään viinaksiaan. Joku sitten nousuhumaloissaan isotteli ja ryhtyi öykkäröimään, syntyi riita, alkoi käsirysy, ja kohta jytisi tuvassa kovan puoleinen tappelu. Möykkinässä tuvan ikkunaruutuja helisi pirstaleina pihalle, astioita särkyi ja jokunen tuolikin menetti jalkansa. Aikanaan isäntäväki palasi kirkosta, tapasi tuvan pahassa siivossa ja löysi humalaansa sammumaan alkavia sotamiehiä lojumassa lattialla ja nurkissa. Emäntä siinä näkemisiään alkoi siunailla, mutta Perttu-isäntä karjaisi sotamiehille kiukkuiset kurinpalautukset. Hän uhkasi ilmoittaa asian sotamiesten päällikölle, vaatia vahingonkorvausta ja sotamiehille rangaistusta, vaikkapa ihan sitä pelättyä kujanjuoksua. Sotamiehet olivat nöyriä, lupasivat siivota jälkensä ja korvata aiheuttamansa vahingon. Varsinkin eräs, ilmeisesti pahin öykkäri ja särkijä, ruikutti surkeana: ”Hyvä isäntä, hyvä isäntä, älä ilmoita. Kyllä Vasili maksaa, kyllä Vasili maksaa.”

Olipa taas eräs sunnuntai, Teljolan väki kirkossa ja talon sotamiehet yksin majapaikassaan. Seurakseen he saivat muutamia Koskelan sotamiehiä, ja viinaa oli jokaisella. Kohtapa siinä viina alkoi virrata kurkunkoskesta alas ja haihduttamaan koti-ikävää. Siinä sitten laulettiin ja hoilattiin, mutta syntyi riitaakin, mikä johti tappelun nujakoihin. Kirkkoreissulta palaava isäntäväki tapasi sunnuntaipuhtoisen tupansa sekasotkun ja voimakkaan viinanlöyhkän vallassa sekä humaloissaan hoilaavia sotamiehiä lojumassa lattialla ja penkeillä. Hiski-isäntä asteli tuvan pitkän pöydän luo, iski suuren nyrkkinsä pöytään, jotta kansi kumahti ja karjaisi: ”Onpa täälä kallaasit pijetty!”

Isäntä tarttui lähinnä löyhkäävän sotamiehen kaulukseen, raahasi miehen porstuaan ja työnsi portailta pihalle. Toinen sotamies koki saman kovakouraisen kohtelun; muut ehtivät paeta. Tupaan jäi sotamiesten asetakkeja, lakkeja, sotilasvöitä ja muitakin varusteita. Seuraavana päivänä tuli Koskelan isäntä hakemaan taloonsa majoitettujen sotamiesten vaatteita ja vähän moitiskeli Hiski-isäntää sotamiesten kovakouraisesta käsittelystä.

Jylhän talon isäntä ja emäntä lähtivät naapuriin kyläilemään. Lähdön edellä emäntä pani Iida-piian keittämään punaista heraa. Piika touhuili nurkkatakan ääressä, otti tuvan seinältä pikkuvasikan makon ja upotti sen keitokseen. Sotamiehet katselivat silmät pyöreinä piian puuhia, puistelivat päätään ja posmittivat keskenään, olivat kummissaan piian puuhista, noituutena pitivät. Isäntäväen palattua kotiin sotamiehet kiiruhtivat kertomaan emännälle piian kummallisia keittopuuhia. Emäntä nauroi ja kertoi sotamiehille, että pikkuvasikan mako juoksuttaa maidon ja on sen vuoksi välttämätön punaisen heran valmistamisessa.

Aikanaan, mahdollisesti kesällä 1856, venäläiset sotamiehet poistuivat Ylivieskasta ja palasivat pataljoonaansa, Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Ylivieskassa muisteltiin ruokkoryssiä, heidän äkseerauksiaan, heidän hyveitään ja heikkouksiaan, joskus hupaisia jos turhanpäiväisiäkin edesottamuksiaan, jotka perimätieto on jo lähes kokonaan unohtanut.