Kaksi rehtiä maanraatajaa

Teljolan vanha isäntä Mikko Hannula muisteli papankamarissaan 14.8.1953 kotitalonsa työmiehiä, torppari Juho Kolehmaista ja renki Leonard Salmelaa. He palvelivat Teljolan talossa 1880–1890-lukujen aikoihin, jolloin muistelija oli vielä poikanen.

Juho Kolehmainen, ”toloppari-Jussi” (1845–1913) oli aikanaan tehdyllä kontrahdilla asettunut talollinen Mikko Hannulan torppariksi. Hänen asuntonsa oli Teljolan maalla Hannunpuhdosta kilometrin verran kirkolle päin, jossain nykyisen Kuokkamaan alikäytävän seudulla. Siinä hän asui Maija-vaimonsa ja lastensa kanssa, viljeli torpan maita ja tunnollisesti teki taloon kontrahdissa mainitut torpparin päivätyöt. Mikko-isäntä kuoli 41-vuotiaana v. 1886. Leski kantoi huolta tilan hoidosta ja pienten poikiensa ohjaamisesta talon töihin. Hän turvautui torppariinsa ja pyysi Jussia tekemään torpparille kuuluvien päivätöiden lisäksi myös muita talossa esiintyviä töitä ja ohjaamaan Anttia, Mikkoa ja Ottoa työn pariin. Jussi suostui, ja Maria-emäntä sopi hänen kanssaan palkasta, joka pääosin maksettiin luontoissuorituksena. Jussi oli rehellisyyden perikuva, työssään aina tinkimätön, uuttera ja uskollinen puurtaja. Teljolan poikaset saivat häneltä ohjausta talossa esiintyviin voimiaan vastaaviin töihin, opetusta kasvaa aikanaan osaaviksi isänniksi. Emäntä huolehti tyttäriensä ohjauksesta työn pariin. Jussi oli tiukka, joskus ankarakin opettaja. Jos pojilta työ ei aina ottanut luontuakseen, potkaisi hän poikaa takapuoleen, kevästi ja leikillään vain, ja sanoi:

”Antti, otappa työhön kiinni ku leipääni!”

Jussi antoi kerran potkun Mikonkin takamuksille, kun tämä ei leikkopellolla meinannut oppia ruista kouraamaan. Pojillekin hän joskus ilmaisi tinkimättömän näkemyksensä työstä:

”Ne, jotka työtä tekevät tulevat autuaiksi, mutta laiskat eivät autuutta tavoita.”

Jussi oli Teljolassa usein sunnuntaisinkin. Jumalanpalveluksen aikaan hän kantoi suurikokoisen raamatun tuvan pöydälle, avasi sen ja etsi haluamansa tekstikohdan ja alkoi lukea. Se oli sellaista vanhan kansan miehen tavaamista suurella äänellä, ja se pakkasi tuvassa olevia poikasia naurattamaan. Mutta lukiessaan Jussi ei kiinnittänyt sellaiseen mitään huomiota, hartaasti vain eteni sunnuntailukemisessaan ja päätti sen aikanaan:

”A sano aa, M sano ämmä, E sano ee, N sano ännä, Aamen!”

Leonard Salmela (1869–1923) otti rengin pestin Teljolaan kertojan muistin mukaan v. 1887 ja oli talon palveluksessa useita vuosia.

”Lennartti oli niitä harvinaisen uskollisia työntekijöitä, teki aina kovasti töitä, eikä tarvinnu piiskamiehiä takanaan. Hän huolehti kaikesta, teki iltapuhteellaki töitä, nikkaroi tuvan höyläpenkin ääressä puuastioita. Lennartti oli paras renki koko kylässä, sai palakkaakin melekeen kaksin verran, mitä tavallinen renki, ja se oli ennenkuulumatonta pitäjässä.”

Muistelijan eno, talollinen Kustaa Vilhelm Ylitalo, ”KooVee” oli huomioinut sisarensa hyväsaattoisen rengin ja lupasi maksaa parempaa palkkaa. Kun rengin työvuosi päättyi kekrinä, otti Leonard pestin Ylitalolle ja siirtyi työnpuskijaksi Suvannolle. Siellä hän avioitui talon piian Kaisa Liisa Lystin, entisen ruotusotamiehen Joonas Lystin tyttären, kanssa. Avioiduttuaan Leonard hankki palstatilan ja rakensi mökkinsä lähelle Kuokkamaan taloa. Salversenin saha oli Kiviojassa joen rannalla. Lappeenrannassa asuva sahanomistaja osti viljelys- ja metsämaita Ylivieskasta ja tarvitsi työnjohtajan huolehtimaan maatilan viljelystä. Kyvyistään ja uutteruudestaan tunnettu Leonard Salmela kutsuttiin pian sahan maatilan työnjohtajaksi, ja hän saavutti työnantajansa täyden luottamuksen. ”Suurella tunnolla hän hoiti maatilan töitä, yökauvet pynttäsi riihiä vaimonsa kanssa, vaikkei olis tarvinnu muuta kuin olla työnjohtajana.” Puuhkalan ulkomuseossa oleva luhtiaitta on Leonard Salmelan kotinsa pihalla aikanaan rakentama. Useiden siirtojen ja kenties ulkonäössä tapahtuneiden pienten muutosten jälkeen se on lopullisesti päätynyt museoalueelle.

Niittyvahteja

Keväällä karja laskettiin navetasta laitumelle ja ohjattiin metsään paimenen saattamana. Metsä oli karjojen laidunmaata keväästä yli sydänkesän ja pitempäänkin. Siellä ne liikkuivat vapaina – raja-aitoja ei ollut – hamusivat syömisensä mättäiköistä, lehvistöistä ja soiden laitamilta, sammuttivat janonsa lammista, lähteistä ja puroista. Illalla, huhuilun jälkeen, paimen ja kellokas toivat karjan kotitarhalle tai karjamajalle lypsettäväksi ja yöpymään. Syyspuolella, heinänkorjuun jälkeen, karja laskettiin rehevämpien heiniköiden ympäristöä syömään.

Kevätkylvöjen jälkeen hevosille pantiin kello kaulaan ja vietiin metsään laiduntamaan syyskynnöille saakka. Luonnonniityillä heinänkorjuukin tehtiin yksinomaan ihmisvoimin. Kaukoniityille työvälineitä ja eväitä kuljettanut hevonen sai viettää heinänkorjuun ajan metsän laitamille liekaan pantuna.

Hannunpuhdon talojen hevosia oli useana kesänä Kantokylän Pohjannevan takaisissa metsissä. Teljolan vanhaisäntä Mikko Hannula (1879–1969) muisti erään 1890-luvun kevään, jolloin hän 7-8-vuotiaana poikasena oli miesten mukana viemässä kotinsa hevosia Pohjannevan etäisiin metsiin. Kun he väsyneinä ja nälkäisinä palasivat kotiin ja asettuivat iltasen ääreen, laukkasivat hevoset kotipihalle ja pysähtyivät tarhalle.

Metsissä hevoset usein kokoontuivat laumoihin, laajalti kulkivat, ehtivät lähipitäjienkin metsiin, ilmestyivät rintamaillekin ja tunkeutuivat viljapelloille ja heinänkorjuuta odottaville niityille syömään ja tallomaan. Aukusti Alahäivälä (1887–19??) muisti Niemelänkylän Takaloperän viljavainioille erään kerran tulleen parikymmentä alavieskalaisten hevosta, ja Mikko Hannula kertoi, kuinka Kantokylän Vasamanevan luonnonniityille tuli lähes viidenkymmenen hevosen lauma Pinolan, Vaaramaan ja Haapaveden metsistä. Hikisen urakan jälkeen hevoset saatiin vihdoin häädettyä metsälaitumia kiertämään.

Toistuvien vahinkojen estämiseksi talolliset ryhtyivät enemmän huolehtimaan viljelys- ja niittymaidensa aitauksesta. Yhteistuumin he rakensivat piiri- ja raja-aitoja mailleen. Muistitiedon mukaan Vasamanevan seudulla oli 1800-luvun viimeisen vuosikymmenen aikana noin 205 pohjanalaa (=ladonalaa) ojaamattomia ja lannoittamattomia luonnonniittyjä. Kylvöheinä oli kuitenkin näilläkin seuduilla löytämässä sijansa maa- ja karjataloudessa.

Vasamanevan niittyjä omistivat Kantokylän Ritamäen talot, Raudaskylän Anttilan, Isokosken, Jylhä-Ollilan Kytölän ja Pylvään talot, muutamat Hannunpuhdon talot sekä Jaakolan ja Ylitalon talot. Suurin niittyala, 48 pohjanalaa, oli Jaakolan talolla. Kirkonkylän kauppiaiden Cajanuksen, Kankkosen ja Lavanderin sekä Mattipuhdon talojen niittymaita oli Ängeslevästä aina Rauhalaan saakka.

Muistitiedon mukaan Vasamanevan niityt aidattiin v. 1899. Aitausvelvollisuudeksi oli sovittu kolmekymmentä syltä (syli = 1,782 m) kymmenen korttelin (kortteli = 14,8 cm) korkuista latoma-aitaa kultakin pohjanalalta. Talvella aidakset ajettiin niitylle ja aitaus suoritettiin kevätkylvöjen jälkeen. Niiden kunto tarkastettiin keväisin, jolloin myös korjattiin rikkoutuneet aidat. Joskus havaittiin aitoja revityn tahallisestikin. Ehkä joku oli tarvinnut kuivia aidaksia tupansa lämmityspuiksi.

Eräs paimenten ja niittyvahtien käyttämä raippatyyppi, piirretty Samuli Paulaharjun ”Härmän aukeilla” kirjassa olevan piirroksen mukaan.

Aidat eivät täysin estäneet metsässä laiduntavia hevosia. Joskus ne rajummassa menossaan poukoittivat aitojen yli, kaatoivatkin niitä, jolloin myös lehmikarja pääsi tunkeutumaan metsän antia rehevämmille laidunmaille. Isännät panivat poikasia niitty­vahdeiksi, omia ja mökkiläisten jälkikasvua, kiertämään maitaan ja häätämään niille tunkeutuneet eläimet takaisin metsä­laitumille. Kun homma kävi hulvattomille poikasille ylivoimaiseksi, palkkasivat isännät aikuisia miehiä niitty­vahdeikseen, isot talot omansa, pienet talot yhteisen vahtinsa. Yleensä he olivat ikämiehiksi ehtineitä pieneläjiä, mökin miehiä ja mäkitupalaisia kylien syrjäkulmilta. Raippa ja kepakko mukanaan he kierisivät niittyjä ja viljavainioita, korjailivat läjään menneitä aitoja ja äkäisesti räpättävää räikkää pyörittämällä ajoivat vainioille luvattomasti tunkeutuneen karjan metsään.

Niemelänkylän ensimmäinen niittyvahti oli kookas, miesmäinen ja rouviääninen nainen, Häntä sanottiin koni-Maijaksi. Tuon liikanimen hän oli saanut useita kesiä jatkuneesta niittyjen vartioimisesta. Kesä kesältä hän 1890-luvun aikoihin kulki kierroksillaan joen eteläpuolella Saarelasta Korteperälle ja sieltä palaten Takaloperälle. Aukusti Alahäivälä ei muistanut koni-Maijan oikeaa nimeä, tuskin oli sitä kuullutkaan, mutta muisti isänsä kertomuksia Maijasta ja hänen vaiheistaan täällä. Maijan harmaa mökki seisoi yksinäisellä paikalla Takaloperän takalistoilla. Joskus poikaset kävivät iltaisin Maijaa kiusaamassa, kokoontuivat hänen tupansa pienen ikkunan alle ja huutelivat:

”Koni, koni, konikoni, konikonikoni koni…!”

Pian siinä kossilauma poukkoi hajalle ja laukkoi tiehensä, kun meteliin herännyt Maija tuli ulos vahva kepakko kädessään ja jyrisi kovin kiukkuisia pieksämisuhkauksia ryökäleen ilkimyksille.

Niemelänkylässä on säilynyt sanonta: ”Kohta kaks, ko koni-Maijan kello.”

Mäkitupalainen Mikko Autio (1869–1915) oli 1900-luvun alkuvuosina muutaman kesän eräiden Niemelänkylän talojen yhteisenä niittyvahtina Ojahaan ja Löytynnevan seuduilla. Hänen jälkeensä noita alueita kiersi Suonenjoelta Ylivieskaan 1906 muuttanut ja täällä Anna Sofia Reinoldintytär Pihlajaniemen kanssa avioitunut lupsakka ja muhevajuttuinen Kaaprieli Kustinpoika Ruuskanen (1859–1929). Muistitiedon mukaan hän oli Niemelänkylän viimeinen niittyvahti.

Vasamanevan niittyjen ensimmäisenä vahtina kiersi Jaakko Israelinpoika Björn, ”karhu-Jaakko” (björn = ’karhu’) (1831–1900). Tämä vanhapoika oli muuttanut Nivalasta Ylivieskaan 1882 ja raatanut renkinä kirkonkylän taloissa, mm. Peltolassa. Vanhoillaan hän niittyvahtina yritti hankkia elantoa niukkaan toimeentuloonsa. Yhteen kesään hänen vahtihommansa jäivät, sillä väsy vei vanhan miehen. Hänen jälkeensä noita niittyjä kiersi ja läjään menneitä aitoja korjasi Puutteen torpan isäntä Kusti Rauhala, Puutteen Kusti (1862–1937) Rauhaperältä.

Kirkonkylän kauppiaiden Cajanuksen ja Kankkosen ja myös Lavanderin laajoilla niityillä ja vainioilla kulki tupakkaa suussaan mossuttava Erkki Similä (1838–1916), jota sanottiin mossa-Erkiksi. Varhemmin hän oli omistanut kirkonkylässä Similän numerolla olevan Toivolan tilan mutta menettänyt sen 1860-luvun puolivälin aikoihin, minkä jälkeen hän perheineen asui pienessä mökissä Lundinkankaalla. Hänen vanhin poikansa Erkki oli jättänyt kotimaan kamaran ja matkustanut siirtolaisena Amerikkaan. Vanhoillaan Erkki Similä ja hänen Stiina Maria-vaimonsa asuivat poikiensa Kustaan (1860–1940) ja Jaakon (1879–1966) kodissa.

Syksyllä niittyvahdit saivat palkkansa. Se maksettiin luontoissuorituksena: kappajyviä, ohria ja rukiita vartioidulta pohjanalalta. (Kappa oli 4,58 litraa, mutta metrijärjestelmän tultua voimaan Suomessa 5:tä litraa sanotaan kapaksi. Otavan Iso Tietosanakirja, 4. osa 1962.) Vasamanevan niittyjä vartioinut Puutteen Kusti sai palkkansa rahana. Se oli yksi markka kultakin vartioidulta pohjanalalta.

Aika kulki kulkuaan ja toi uutta ilmettä maaseudun elämisen meininkiin. Maa- ja karjatalous uudistui, ja niittyvahtien toimet ovat enää vain pieni osa katoavaa perimätietoa.

Kuppareita

Kupparilla kumma tapa,
kummempi kuin muilla:
immee verta ihmisistä
eläimitten luilla.

Kuppaus oli vanha, kansanomaiseksi muuttunut hoitotapa, jossa teräaseella ihoon tehdyistä pintahaavoista imettiin verta kuppaussarviin ja näin vähennettiin liiallista verevyyttä ja saatiin kevennystä moniinkin sairauksiin.

Kupparit olivat tavallisia kansannaisia: itsellisten, mökkiläisten ja torppareiden vaimoja ja leskiä tai yksinäisiä naisia, jotka kuppauksella hankkivat lisäansioita vaatimattomaan toimeentuloonsa. Kuppaustaidon he olivat oppineet joko äidiltään, anopiltaan tai vanhalta kupparilta, joka ehtyvillä voimillaan ei enää kyennyt kuppaamaan.

Kuppausarvet ja kuppausrauta olivat kupparin työvälineet. Sarvet sahattiin ja puhdistettiin nuoren mullin sarvien nokista. Seppä teki kuppausraudan, takoi noin 15-senttisen raudan, levitti toisen pään kirvestä muistuttavaksi teräksi, karkaisi ja tahkosi teräväksi.

Saunassa kuppari teki työnsä. Löylyssä kupattava pehmitti ihonsa, peseytyi ja laskeutui penkille kupattavaksi. Kuppari imaisi kuppaussarvet ihoon, 15–20, joskus enemmänkin, kokoamaan pintasuonia, naputteli kuppauskirveellä haavoja sarvien tiloihin, imi veren sarviin ja tyhjensi ne vesisaaviin. ”Kaks, jopa kolomekki sarvellista piti jostaki kohasta imiä ennenkö paha pintaveri oli kaikki saatu pois.” Kuppaamisen jälkeen iho pestiin ja väsynyt, mutta mukavan helpottavaa oloa kokeva potilas palasi tupaan saunan punaamin kasvoin.

Kuppari-Annu

Anna Kustaava Nisula (1888–1970), kuppari-Annu, oli Niemelänkylän käytetyimpiä kuppareita. Tämä iloinen ja rempseäpuheinen nainen harjoitti kupparin ammattia 1910–1950-luvulla, kuppasi satoja naisia ja miehiä ja näin antoi apunsa heidän verenpainetautiinsa ja muihinkin kiusallisiksi käyneisiin jomotuksiin.

Annun isä Jaakko Nisula viljeli perintöosana saamaansa pienviljelystilaa Niemelänkylässä. Vaimokseen hän oli löytänyt Jemiina Mikontytär Sipilän, vähäisen pieneläjän tyttären Visankankaalta. Avioliitosta siunaantui kaksi poikaa, joista Oskari kuuroutui jo lapsena ja tunnettiin kuuro-Oskarin nimellä, sekä tytär Anna Kustaava, jota kutsuttiin Annuksi. Isä kuoli Annun ollessa alun toisella vuodella. Äiti möi tilan Aaro Välitalolle ja muutti lapsineen vanhempiensa Mikko ja Sandra Sipilän mökkiin. Hän oli toimelias nainen, kulki kuppaamassa ja hieromassa, teki maatöitä taloissa ja oli kesäisin majamuorina Hakalan majoilla ja näin sai niukan toimeentulon perheelleen.

Ikääntyessään äiti alkoi sairastella. Munuaiset vikoivat ja nostivat turvotusta kehoon. Äiti pyysi 20-kesäiseksi ehtineen tyttärensä keittämään katajanmarjalientä lääkkeeksi. Annu meni metsään, noukki pussillisen kypsiä katajanmarjoja, palasi kotiin, huuhteli marjat, kiehutti ne kattilassa, siivilöi tumman juoman, jäähdytti ja tarjoili äidille lääkkeeksi. Apunsa antoi katajanmarjaliemi: turvotus alkoi laskea, ja äiti tunsi olonsa paremmaksi. Korkea verenpainekin vaivasi äitiä. Päässä humisi ja huimasi, ja jaloissa oli äksyä kolotusta. Äiti valitti: ”Voi, voi, kun kylän kupparitkin ovat kuolleet ja minä tarvihtisin kovasti apua.”

Annu oli nähnyt äitinsä kuppaavan, oli ollut joskus äidillä aputyttönäkin ja uskoi taitavansa kupparin hommat. Hän ei puhunut äidille aikomuksistaan vaan etsi äidin kuppausvälineet, puhdisti ne, lämmitytti Oskari-veljellä saunan ja sanoi: ”Ja nyt, äiti, mennään saunaan!” Kun äidin iho oli pehminnyt löylyssä ja pesty puhtaaksi, sanoi Annu topakkaan tapaansa: ”Pankaapa, äiti, penkille maata, minä kuppaan.”

Äiti hämmästeli, epäili Annun aikomuksia, mutta laskeutui sitten penkille vatsalleen tyttärensä käsiteltäväksi. Annu imaisi äidin pintaan parikymmentä sarvea, joiden tiloihin naputteli Sadinmäen Teemu-sepän takomalla kuppausraudalla haavat, ja laski pahat veret pois. Äidin kunto tuosta koheni. Tieto Annun kuppaustaidosta levisi Niemelänkylässä, ja Annulle alkoi tulla kuppaustilauksia. Nuoralaan hänet ensin kutsuttiin. Sinne kokoontui useita Niemelänkylän emäntiä kupattavaksi. Tupaan astuessaan Annu, tuo iloinen leikinlaskija, heläytti:

”Kuppari tullee ja vapisee,
ja sarvet ne pussisa kolisee.”

Talo tarjosi kupparille tulokahvit, ja lämpiävän saunan valmistumista odotellessa juteltiin emäntäjoukossa mukavia. Sauna valmistui, ja Annu meni suorittamaan alkuvalmistelut ja vuorollaan otti emännät kupattavaksi. Annu viskoi vettä kiukaalle ja höpötti äidiltään oppimansa lorun:

”Kihiseppä musta kiuas
löylyn lämpö pehmoinen,
silloin viihtyy nuoret, vanhat,
murheet kaikki haihtuu pois.”

Löylyn ja pesun jälkeen kupattava laskeutui saunan penkille, ja Annu aloitti työnsä. Parille kymmenelle sarvelle, useammallekin, hän tavallisimmin viilteli kuppausraudalla ihoon haavoja, imaisi sarvet verta kokoamaan ja tyhjensi sarvista veret vesisaaviin. ”Sitä piti ihan tyhyjäksi imiä veri jokkaisen sarven kohalta. Se oli pahhaa se pintaveri. Jos sitä vähäki jäi haavaan niin rupesi haavaa särkemään…”

Hirvelän Heikin leskellä, Annun kummitädillä, oli mahdottoman korkea verenpaine. Annu viilteli haavat ja imaisi viidettäkymmentä sarvea Hilman pintaan. Eipä tahtonut enää paikkaa löytyä, mihin sarven imaisisi verta kokoamaan. Paljon piti Hilmasta verta laskea, jotta kunto vähänkään tokenisi. Kuppauksesta löytyi apu Hilmallekin. Hän koki olonsa keventyneeksi. Päivän ehtiessä jo iltapuolelle tulivat emännät kupatuksi. Kuppari sai palkkansa ja talon tarjoaman aterian. Annun vielä ruokaillessa tuli Salomaan Eemeli tupaan ja pyysi Annua hänetkin kuppaamaan, kun saunakin oli vielä lämmin. ”En minä miehiä kuppaa”, sanoi Annu veitikanpilke silmissään. ”Kuule ny Annu, ko minä sua nöyränä puhuttelen. Kuppaa ny kumminki, ko nuo mun jalat on niin kipiänä”, pyyteli Eemeli.

Kuppasi Annu Eemelin, muuten vain halusi ensin kiusoitella nöyränä pyytelevää miestä, ja komensi Eemelin heti saunaan pintaansa pehmittämään ja peseytymään. Eemeli meni, otti löylyt ja peseytyi. Annu komensi hänet saunan penkille makaamaan, ”ja siihen se asettu ko lahtausta oottamaan”. Annu aloitti hommansa ja lauloi rentona:

”Hulivili hentun, kentun,
maailman koijarirentun
otan minä itselleni
ikuiseksi hellukseni.”

Eemeliä nauratti ja hän totesi: ”Kyllä sitä heleposti pyörtyä, jos ei ois nuin hupanen kuppari.” Eemeli tuli kupatuksi, kiitteli Annua ja maksoi kuppauspalkan. Annu keräsi välineensä, hyvästeli talonväen ja lähti kotimökille.

Annun kupparihommat jatkuivat vuodesta toiseen. Oli hän välillä piikana Niemelänkylän taloissa, ja silloin ei jäänyt aikaa kupparin työhön. Arkaillen monet ensikertalaiset tulivat kupparin käsiteltäväksi; haavojen naputtamista ja veren vuotoa pelkäsivät, ja miehet pelkäsivät enemmän kuin naiset. Hakalan Jaakko, se vanhapoika, pyörtyi Annun kupatessa. Annu ei häkeltynyt, otti kylmää vettä kiuluun ja paiskoi veden saunan penkillä makaavan Jaakon päälle. Jaakko virkosi ja kysyi: ”Mitä sinä, Annu, mulle teit?” Annu nauroi ja menosi: ”Mitä tuota kyselet ja nökötät! Nosta pääs pystyyn niinkö Korterämmeelle mennesäs!” Jaakkoa nauratti: ”Jo sulla on hupaset puhheet.”

Soinislääkäri, se tuperkelitohtori, tuli Annun luo kuppausta tilaamaan. Annua hävetti, kun oppinut lääkäri pyysi apua halvalta kupparilta, mutta Soininen sanoi: ”Ei Annun tarvitse ollenkaan hävetä. Kuppaus on vanha ja vieläkin hyväksi koettu hoitotapa.”

Ja Annu kävi kuppaamassa Soinisen tuberkuloositalon saunassa. Vanhuudenpäiviään Annu vietti ajan hampaan lahottamassa kotimökissään Niemelänkylän Myllykänkaalla. Viimeisen elinaikansa hän oli Sipilän vanhainkodissa ja kuoli siellä 4.9.1970.

Kuppareita kyliltä ja kylien periltä

Nurkkalan torpan emäntä Maria Sofia Pinola (1840–1918) suoritti kuppausta Kantokylällä ja siinä lähiseuduilla vuosikymmenien ajan. Hän oli Lohtajalta kotoisin ja oli tullut Ylivieskaan avioiduttuaan kantokyläläisen Tuomas Tuomaanpoika Pinolan (1839–1923), Nurkka-Tuomaan kanssa. Tuomas viljeli torpan maata Pinolan takalistoilla ja suutaroi kotona ja taloissa. Maija hoiti Nurkkalan emännyyden ja kävi kuppaamassa, kun pyydettiin. Hän menehtyi Suomessa raivonneeseen espanjantautiin 6.10.1918. Sama kulkutauti vei myös torpan miniän ja hänen kaksi lastaan.

Teikkoperän ja Tuomiperän ehkä käytetyin kuppari aikanaan oli Paikan torpan emäntä Maija Liisa Kamsula (1841–1916), Paikan Maija, maanraivaaja Manna Harjun tytär Kantokylän takamailta. Suuret nälkäajat rasittivat Suomen suuriruhtinaskuntaa 1860-luvulla. Maijan mies Mikko Mikonpoika Kamsula (1836–1920) lähti etsimään ansiotyötä Etelä-Suomesta. Hän taittoi taivalta jalan ja hevoskyydillä, sillä rautatietä ei vielä ollut näillä seuduilla. Matkallaan hän ehti Karjalaan, saapui Viipurin kaupunkiin, ”missä ruisleipä tuli vastaan”. Mikko sai työtä ja oli kai rakentamassa Viipurin ja Pietarin välistä rautatietäkin.

Mikon viipyessä Karjalassa uurasti Maija elatusta itselleen, pojalleen ja kahdelle tyttärelleen, yritti viljellä vähäistä peltotilkkuakin, mutta halla tuhosi kasvun, kulki kuppaamassa kun pyydettiin ja kerjuulla kun nälkä ajoi ja saattoi kaikki kolme lastaan kirkkomaan multiin. Mikko palasi kotiin ja siitti vielä neljä poikaa ja tytön. Kaksi poikaa kuoli lapsena, ja nuorin, Taavetti (1885–1918), taisteli Suomen vapaussodassa Valkoisen armeijan joukoissa ja kaatui Hauholla 28.4.1918.

Kuppari Kaisa Reeta Karjaluoto, s. Brygg (1841–1939) oli Sievistä kotoisin. Avioiduttuaan ylivieskalaisen vakantekijän Leander Matinpoika Karjaluodon (1849–1911) kanssa hän muutti Raudaskylään Huhmarkallion juurelle asumaan. Kaisa Reetan kuppaustaitoa käyttivät hyväkseen Marjapuhdon, Löytynperän ja niiden lähiympäristön vaivoihinsa apua etsivät ihmiset. Kuppauspalkkana Kaisa sai rahaa, aterian talossa ja lisäpalkkana usein pyytämänsä palan paidanalusvärkkiä. Kaisa Reeta ja Leander asuivat kahdestaan Huhmarkallion luona olevassa Katvalan mökissä. Oli heillä lapsikin ollut, mutta pitäjää talvella 1886 vaivannut ankara kulkutauti vei heidän ainokaisensa, 9-vuotiaan Johanna Kustaavan, haudan poveen. Kaisa Reeta ja Leander kokivat parannuksen armon, ja Leander sai usein toimia esilukijana lähiseudun lestadiolaisseuroissa. Kantokylän huonovointisia kuppasi aikanaan myös Maria Kantola, Hautalan Mari. Hän oli naimaton ja asui veljensä talossa Kantokylän Hautalassa. Hänen toinen jalkansa oli kuivettunut. Liikkuessaan hän joutui tukeutumaan kainalosauvoihin.

Pientilallisen leski Anna Kangas, s. Kantola, leski-Anna (1884–1932) oli myös Kantokylän kuppareita. Miehensä Pekka Kankaan (1888–1920) kuoltua Anna joutui myymään pienviljelystilan velkojen takia. Kuppauksella ja hieromisella hän sitten hankki elannon itselleen ja neljälle lapselleen. Kupparin taidot hän oli oppinut vanhalta, jo työnsä päättäneeltä kupparilta.

Kantokylän Rauhalanperällä asunut Pusan mummu oli myös aikanaan paljon käytetty kuppari Kantokylällä, Pylväällä ja Vähälläkankaalla. Myös Haanpään pienviljelystilan emäntä Miina Pinola kävi joutaessaan kuppaamassa häneltä kuppausapua pyytäneitä. Pääosin hänen aikansa kului asuessaan miehensä Joonaan kanssa Kantokylässä Pinolassa olevaa pienviljelystilaa ja kasvattaessaan lapsiaan. Jokaisella kyläkunnalla oli kupparinsa, joskus oli useampiakin. Kun aika jätti vanhan kupparin, oli nuorempi häneltä jo oppinut kansanparantajan taidot ja kykeni auttamaan kanssaihmisiään verenpaineen ja muidenkin kiusallisten sairauksien lievittämisessä.