Kirkonkylän keskustasta parisen kilometriä lounaalle oli Toivoperän vähäinen kyläkulma. Kaupunkioikeuksien myötä seutu sai kaavoituksen ja uudeksi nimekseen Toivonpuisto.

Toivoperän nimi lie syntynyt pastori Jonas Laguksen (1798–1857) toimista. Hän perusti lähetyskoulun, sisäoppilaitoksen tytöille, rakennutti suurehkon koulurakennuksen, Toivolan, ja istutti kirkonkylän maantieltä Toivolan portille ulottuvan pitkän koivukujan luomaan vehreyttä muutoin alakuloiseen maisemaan. Kouluhanke ei toteutunut, sillä Turun tuomiokapituli hylkäsi hakemuksen v. 1839, ja Toivola sai palvella muita tarpeita. Noin kolmen vuoden ajan Toivolassa asui väliaikainen kappalainen Gustaf Johansson. Siellä pastorin perheeseen syntyi poikalapsi, joka kasteessa sai Gustaf-nimen. Aikanaan Gustaf Gustafinpoika Johanssonista (1844–1930) tuli korkeasti oppinut kirkonmies. Hän oli Suomen arkkipiispa vuosina 1899–1930. Raskaina sortovuosina hän oli keskeisiä vaikuttajia puolustaessaan Suomen kansan oikeuksia venäläisten sortovaltaa vastaan.

Toivola-Similän tila oli sittemmin talollisen Erkki Similän (1838–1916) omistuksessa, mutta hän menetti tilan 1860-luvun nälkävuosien vaikeina aikoina. Jossain vaiheessa tila oli mustalaisella Severus Hagertilla, ja hän myi sen lukkari Pietari Päivärinnalle (1827–1913). Perimätiedon mukaan Toivolan rakennus oli myöhemmin Similän numeron talojen yhteisenä vilja-aittana. Similän isännät ja värjäri Heikki Melender hakkauttivat haloiksi Laguksen Toivolantien varteen istuttaman pitkän koivukujan, koska puusto imi kaiken kasvuvoiman heidän tienvarsipelloiltaan. He aitasivat maitaan karjan laiduntamiseen ja pystyttivät tielle 2–3 rinkiä. Rappeutunut talo purettiin, ja seppä Antti Juurikoski rakensi sen sijoille talonsa ja pajansa.

Vuosikymmenet vierivät. Eräänä kesäisenä päivänä, se oli kai 1920-luvun loppupuolella, vanha arkkipiispa käväisi tyttärensä kanssa Ylivieskassa, kyseli tietä Toivolaan ja sai hieroja Rustaava Visurin oppaakseen. Syntymäkotiaan piispa ei enää nähnyt, sillä sen sijoilla seisoi uusi pienempi Toivola sepän pajoineen. Ehkä arkkipiispa kävi tervehtimässä Toivolan seppää Antti Juurikoskea ja hänen Kustaava-vaimoaan, kyselemässä vanhan pytingin vaiheista, jotain Toivoperän asukkaista ja heidän elämisensä laadusta.

Perimä- ja muistitiedon, eräiden Toivoperällä lapsuudestaan saakka asuneiden henkilöiden ja kirjoittajan muistikuvien, matkassa kuljemme Toivoperän tanhuvilla tapaamassa perän asukkaita ja tutustumassa heidän toimiinsa ja asuntoihinsa. Kuvat kulkevat lähinnä 1920–1930-lukujen vaiheiden ajoissa, mutta perimätiedossa etäisemmissäkin ajoissa.

Kirkonkylän keskustasta kilometrin verran länteen oli tienristeys, on vieläkin, josta vasemmalle avautuu usean sadan metrin pituinen tie, Toivolan suora, joka päättyi Juurikosken sepän pajan luona ja jatkui sitten kapeana ja mutkaisena Toivoperän mökkien lomitse Haisunhakaan ja vielä piennarpolkuna Haisunkalliolle saakka. Suoran varrella oli neljä taloa ja yksi mökki päädyt maantielle päin rakennettuina ja kullakin pihallaan pieniä talousrakennuksia.

Ensimmäisenä, aivan risteyksen tuntumassa, oli Jaakko Kolehmaisen (1871–1931) punaiseksi maalattu talo, jossa tupa oli keskellä ja kamari molemmissa päädyissä. Vaimonsa kuoltua Jaakko oli avioitunut itseään huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Avioliitosta oli syntynyt kolme lasta, joista Jaakko-poika kuoli muutaman vuoden ikäisenä.

Jaakko oli varhemmin ollut Amerikassa, kaivoksessa ansainnut elantonsa ja tapaturmassa menettänyt kolme keskisormea oikeasta kädestään. Kotimaahan palattuaan hän toimi Singerin asiamiehenä, kiersi pitäjissä ja myi ompelukoneita käteisellä ja osamaksulla ja kävi kuukausittain perimässä sovitut osamaksuerät. Äkillinen sairauskohtaus, sydänhalvaus, poisti ”Singerin Jaakon” ajasta ikuisuuden maille. Leski myi talon ja muutti tyttöjen kanssa ylemmäs pohjoiseen.

Kolehmaisen talon osti teurastaja Arvi Törmälä Raudaskylästä. Hän teurasti taloissa ja omaan lukuunsa osti teuraskarjaa navettaansa, teurasti liiterissä ja myi lihaa tarvitseville. Parin vuoden kuluttua Törmälän perhe muutti pohjoiseen, ja talo sai leskivaimo Lempi Rantalan ja hänen kaksi alaikäistä tytärtään asukkaikseen. Inkeri kuoli lapsena, ja Lempi muutti Rauhan kanssa Amerikkaan, minne he ovat unohtuneet.

Vain muutaman kymmenen metriä Kolehmaiselta eteenpäin oli tien vasemmalla puolella Katajaojan rannassa rusehtavankeltainen talo, jossa oli keittiö ja kolme kamaria. Kirjoittajan muistikuvien mukaan talossa asui Oulun puolesta tullut rautatien seppä Juutinen perheineen. Lähinaapureita kummastutti perheen vilkkaan Risto-pojan kovin runsas suolan käyttö. Kesken lasten touhujen hän tuon tuostakin kävi kotinsa suolasalkkarista kouraisemassa suolaa suuhunsa. Kauppaostoksilta palatessaan hän miltei aina kävellessään avasi suolapussin sidenuorat ja lusikoi suolaa suuhunsa. Hänen silmänsä vetistivät jatkuvasti. Juutisten jälkeen talon osti rautatieläinen Väinö Visuri. Hänen perheensä asui talossa vielä sotavuosien jälkeenkin.

Ylitämme Katajaojan sillan. Vasemmalla oja tekee jyrkän kulman vasemmalle yläjuoksun suuntaan ja kulkee muutaman kymmenen metriä tien suuntaisena, kunnes taas kääntyy jyrkässä kulmassa vasemmalle edemmäs tiestä. Ojan takana oli siisti ja hyväkuntoinen keittiön ja kolme kamaria käsittävä valkoinen talo pihallaan punainen talousrakennus, jossa oli navetta, liiteri, aitta ja maalarin työhuone. Toivolantieltä johti lankkusilta Katajaojan yli pihalle. Talon punainen sauna oli ojan toisella puolella Toivolantien vierustalla. Talon omisti maalari Mikko Perkkiö (1875–1949). Hän ja hänen Amanda-vaimonsa lukeutuivat lestadiolaisiin. Heidän ainoa lapsensa Sylvi oli naimaton ja asui vanhempiensa kanssa ja toimi kauppa-apulaisena osuuskaupassa ja vapaa-aikoinaan oli mukana lottatyössä. Perkkiöillä oli pieni ala viljelysmaata ja lehmä navetassa. Heidän elämisensä taso oli vakaata ja puutteetonta.

Perkkiön pihalta palaamme Katajaojan sillalle. Sen alapuolella oja laajeni leveähköksi lammeksi ja jatkui taas kapeana ja mutkaisena uomana kohti jokea. Kesäisin toivat Toivoperän naiset pyykkipatansa ojalammen rannalle. Pyykkirannassa näki Juurikosken Seliinan, Päivärinnan Hildan, Pursiaisen Marin ja muitakin naisia kiehuttamassa pyykkivesiä ja hieromassa vaatteita pyykkilaudalla. Lähiseudun lapset tapasivat uida lammessa. Polskuttelu matalassa vedessä nosti savea pohjasta, ja vesi kävi sameaksi. Kun pyykkärit tulivat rantaan huomista pyykkipäiväänsä valmistelemaan, saivat lapset jättää lammessa lupuamisen, jotta vesi selkiintyisi. Katajaojaa perattiin 1980-luvun alussa. Silloin lampi täytettiin maamassoilla kapeaksi ojauomaksi.

Perkkiön saunan läheisyydessä, ojan ja Toivolantien välissä, oli hirsipuitteinen veivikaivo. Kaivossa oli hyvä vesi, ja lähiseudun asukkaat kantoivat siitä ruokavetensä. Vain muutama kymmenen metriä kaivolta oli tien vasemmalla puolella vanhahko keltainen talo, Puistola, jossa tupa oli keskellä ja kamari kumpaisessakin päässä. Pihalla oli harmaa navetta karjalatoineen ja muine tiloineen, ja Toivolantien toisella puolella olivat talon aitta, sauna ja liiteri. Teurastaja Leander Välitalo, ”lahtari-Lea”, (1865–1925) oli taloa aikanaan isännöinyt, käynyt teurastamassa taloissa ja väliaikoina teurastanut omaan lukuunsa liiterissään ja myynyt lihan kauppoihin ja perheisiin. Kirjoittajan muistikuvien aikaan talossa asui teurastajan toinen vaimo Amanda. Hän oli edesmenneen ruotusotamies ja suutari Joonas Salmen (1839–1917) ja hänen vaimonsa Anna Lovisan (1847–1935) nuorin lapsi. Iäkäs ja kovin huonokuntoinen äiti asui tyttärensä luona. Hänen näkönsä oli heikko, ja vasemman silmän alla oli laajeneva märkäpesäke; ruumiinmato, syöpä, kai kalvoi vanhusta. Hän ei enää liikkunut ulkona vaan viihtyi kamarissaan, istui vuoteensa laidalla ja hiljaisella vapisevalla äänellä lauloi hänelle rakkaita Siionin lauluja, niistä useimmin:

Woiinmekohan tulla yhteen
Tuolla puolen Jordanin,
Päästä pelastettuin joukkoon
Ikirauhan majoihin?
Yhtehen, yhtenen
Pääsemmekö wielä kerran
Tuolla puolen Jordan=wirran,
Joss’ on rauha iäinen.

(Siionin laulut v:n 1936 painos N:o 248)

Parin vuoden kuluttua Salmin mummo saatettiin haudan lepoon ylösnousemuksen aamua odottamaan.

Amanda Välitalolla (1883–1960) oli hyvä muisti ja verrattomat kertojan lahjat. Usein hän kertoi vanhoista ajoista, tarua ja totta kotiseutumme menneisyydestä. Hän kertoi isonvihan vainoajoista ja kuinka Raudas-Pekka ja Koskelan Kyösti talonpoikaississeineen uljaasti puolustivat kotiseutua ja kuinka venäläisten ryöstämä kirkonkello upposi jokeen, kertoi hallaöistä ja suurista nälkävuosista, metsän pedoista, haltijoista ja kyöpeleistä ja kertoi muitakin kotiseudun tarinoita, joita kirjoittajakin usein lapsena kuunteli ja sai sytykkeen osaltaan vaalia kotiseutumme perinteitä, tallentaa jälkipolville vanhaa esineistöä sekä rikasta perimä- ja muistitietoa.

Puistolan vieressä oli pieni, vielä hyväkuntoinen punainen hirsimökki, jossa oli vain hellahuone ja pystylaudoituksena rakennettu porstua, joka palveli myös aittana ja liiterinä. Mökin oli rakentanut vanhuuteen jo ehtinyt Antti Torri (1859–1935). Hän oli kotoisin Alavieskan Kähtävältä; hän oli asunut siellä vähäistä maatilkkuaan ja käynyt rakennustöissä kotiseudulla ja edempänäkin, aina Ylitorniolla saakka, ja käynyt kerran sillinpyynnissäkin Norjan vesillä. Hänen Hilma-vaimonsa oli kotoisin Raudaskylän Marjakankaalta. Kahden he siinä asuivat pienessä mökissään, mutta Ylivieskassa asuva tytär kävi heitä joskus tervehtimässä ja hoivaamassa. Eivät he enää kovin paljon kulkeneet pihapiirin ulkopuolella, mitä nyt Antti kävi kauppaostoksia tekemässä. Joskus he sentään lähtivät yhdessä kulkemaan, menivät kirkkoon tai kyläilemään naapuriin. Perätysten he kulkivat, Antti edellä musta knallihattu, talvella koivistolainen, päässään asteli pieksuissaan harmaita viiksiään joskus pyyhkäisten ja Hilma kymmenkunta askelta perässä huivi tiukasti leuan alle sidottuna ja kädet esiliinan alle työnnettyinä. Antti oli juttumiehiä, kun sille päälle sattui. Hän tiesi ehtymättömän määrän kummitusjuttuja ja kertoi niitä tavalla, joka sai kuulijoiden selkäpiissä värisemään. Antti arvosti vaimoaan ja sanoi joskus hyvän mielen kare suupielissään: ”Meijän Hilima se on hyvä kokihteen. Ei se tarvihte ko ojavettä ja kaivovettä kattilaan ja niistä se kiehuttaa ja hämmentää hyvvää velliä.” Verkkaista vanhusten elämänmeno jo oli ja toimeentulo kovin vaatimatonta, mutta tyytyväisinä he siinä ehtyvin voimin viettivät elämänsä ehtoota.

Torrin vanhusten mökkiin päättyivät Toivolantien varrella olevat asumukset: alkoi parinsadan metrin huikonen peltoaukeaa latoineen Toivoperän ensimmäiseen taloon Toivolaan. Toivolan punaisessa hirsiseinäisessä talossa oli tupa keskellä ja kamari kumpaisessakin päässä. Pihalla oli aitta, navetta karjalatoineen, sauna, liiteri, maakellari ja kaivo. Pihan laitamilla ollut vanha paja oli purettu ja uusi rakennettu etupihalle. Taloa isännöi Toivolan tuhti seppä Antti Juurikoski (1865–1935). Hän oli Sorvistosta lähtöisin, tullut kirkolle ja avioitunut Juurikosken Kustaava-tyttären kanssa ja siitä alkaen käytti Juurikoskea sukunimenään. Nuorena seppä oli käynyt rakennustöissä ja toiminut seppänä kiviojan myllyllä ja Jaakolan sahalla. Hän oli taitava takoja: hän tunsi raudan tavat ja taivutti sen tahtoonsa. Päivisin Toivolan pajasta kuului ahjon tohinaa, moukarin pauketta ja pajavasaran kalketta. Seppä lietsoi rautaa, takoi viikatteita, sirppejä, vesureita, parkkuurautoja, jäärautoja jos muitakin rautakaluja, raudoitti kärrynpyöriä ja valmisti puusta siroja vesikelkkoja. Sepällä oli pieni ala maatakin. Maa kasvatti perunan, antoi jyviä laariin ja heinän lehmälle. Elämisen meno oli rauhallista ja toimeentulo puutteetonta.

Sepän vanhin poika ja tytär olivat 1900-luvun alussa matkustaneet siirtolaisena Amerikkaan, kaksi tytärtä oli aviossa Ylivieskassa ja yksi Nivalassa. Poika-Antti ja hänen Seliina-vaimonsa asuivat Toivolassa. Heidän avioliittonsa oli lapseton. Antti oli polkupyörämekaanikko ja hoiti Amalia-sisarensa miehen kelloseppä Jaakko Saarelan polkupyörämyymälää ja korjaamoa. Nuorin lapsi, tytär, oli naimaton ja oli Ylivieskan asemaravintolan palveluksessa.

Toivolan talon luota alkanut viljelystie yhtyi parinsadan metrin päässä Salmiperäntiehen. Viljelystien varrella, lähempänä Salmiperäntietä, oli punainen talo, jossa tupa oli keskellä, kamari molemmissa päissä ja vielä pieni vinttikamari. Pihalla oli aitta, navetta, talli, sauna, liiteri ja kaivo sekä riihi Salmiperäntien varrella. Talon omisti Kalajoelta aikoinaan muuttanut savenvalaja, muurari ja pientilallinen Otto Stenbäck (1869–1935). Savesta ja hiekasta hän vatvoi ja leipoi notkeaa taikinaa, josta hän treijasi monen kokoisia ja mallisia kukkaruukkuja, vateja ja -kuppeja kuin myös korvallisia ruukkuja, teki kukkopillejäkin, kuivatti, maalasi ja klaseerasi tuotteensa ja poltti valmiiksi tiiliuunissaan. Tuotteensa hän vei kauppoihin myytäväksi ja möi niitä kotoaankin tarvitseville. Pientila antoi Oton ja Sandran monilapsiselle perheelle perunan ja leipävärkin ja heinän pienelle karjalle. Kirjoittajan muistikuvien mukaan lapsista vain nuorin tytär ja poika asuivat enää kotona. Hekin olivat ansiotyössä jo käyviä nuoria. Otto Stenbäckiä kutsuttiin ruukkumaatariksi ja hänen lapsiaan ruukun Auneksi, ruukun Yrjöksi jne.

Palaamme Toivolan talon luo, kuljemme noin viisikymmentä metriä eteenpäin ja tulemme Toivoperäntien vasemmalla puolella olevan punaisen mökin luo. Mökissä, Väinölä nimeltään, asui pieni, herttainen ja hyväntahtoinen leski Hilda Päivärinta (1871–1957) nuorimmaisensa, työikään jo ehtineen Anna-Liisan, kanssa. Hänen vanhemmat lapsensa kasvattivat jo omaa perhettään. Hilda oli raahelaisen kupariseppä Carl Gustaf Ahon ainoa lapsi. Hyvin nuorena hän oli tullut Ylivieskaan raahelaisen kauppias Lundbergin omistaman meijerin palvelukseen ja avioitunut 18-vuotiaana lukkari Pietari Päivärinnan Väinö-pojan kanssa. Avioliitosta syntyi kolmetoista lasta. Perhe viljeli Salmiperältä ostamaansa pientilaa, minkä ohella Väinö kulki uitoilla kymppinä. Väinö kuoli v. 1911 vain 43-vuotiaana, ja yksinhuoltajaksi jäänyt Hilda joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja myymään pientilan.

Perheensä asunnoksi hän osti mökin Toivoperältä. Mökissä vallitsi ahtaus, ja toimeentulo oli kovin tiukalla, kunnes vanhimmat lapset varttuivat keventämään leskiäidin taakkaa. Vielä vanhoillaan Hilda kävi tilapäistöissä lähiseudun taloissa, oli heinäniityllä, elonkorjuussa ja perunannostossa. Yksinhuoltajan vaikeudet olivat takanapäin, ja elämä kulki rauhallista latuaan. Toimeentulo oli vaatimatonta mutta kuitenkin puutteetonta.

Kivenheiton verran Väinölästä, tien oikealla puolella, oli vanhan pihatuomen juurella ajan kuluttama punainen mökki pihallaan vähäinen ulkorakennus. Vuosikymmenten varrella mökin omistajat ja asukkaat olivat vaihtuneet. Kirjoittajan muistikuvien aikaan mökissä asui lyhyehkö tanakkavartinen mälliä suussaan jauhava nahkuri Matti Pursiainen (1866–1937) toisen vaimonsa Marian ja Eeva-tyttärensä kanssa. Nahkuri oli Nurmeksesta kotoisin, ja hän oli mennyt työn perässä Raahen puoleen, missä hän oli avioitunut Olga Sofia Kelhälän kanssa. V. 1897 pariskunta muutti Ylivieskaan. Olga synnytti viisi lasta ja kuoli v. 1911 vain 33 vuoden ikäisenä. Myöhemmin nahkuri avioitui ylivieskalaisen Maria Liisa Visurin kanssa, ja heille syntyi poika ja tytär.

Kukaan ei enää tiedä, toimiko Matti Pursiainen työvuosinaan itsenäisenä yrittäjänä vai oliko hän jonkun paikallisen nahkurin palveluksessa. Muistikuvien mukaan hän teki nahkurin töitä kotonaan. Ulkorakennuksessa hänellä oli sammio, jossa hän liotteli nahkoja. Hänellä oli nahkurin työvälineet, ja hän valmisti asiakkaille mukavan pehmeitä nahkoja, joita eräät vuosikymmeniä myöhemminkin kiitellen muistelivat.

Vielä vanhoillaankin hän peittasi nahkoja, joskin yhä harvemmin, sillä aika oli jättänyt vanhan kansan nahkurit taakseen: teollisuus valmisti suurin määrin moninaisia nahkalaatuja, joita tarvitsevat ostivat kaupoista. Pursiaisen nahkurin pussiin ei enää liiemmin kertynyt markkoja. Toimeentulo oli jo kovin tiukalla.

Toivoperäntien vasemmalla puolella, vain muutaman kymmenen metrin päässä Pursiaisen mökistä, oli pystyvuorauksella laudoitettu punainen mökki, Välitalo, huoneinaan keittiö ja kamari. Ajan kuluessa olivat siinäkin omistaja ja asukkaat vaihtuneet. Joskus 1920-luvulla mökissä asui Aukusti Huhtakangas (1884–1937) vaimonsa Amandan ja lapsiparvensa kanssa. Aukusti oli lapsena kokenut tapaturman ja ontui pahoin. Muutenkin terveys oli heikko, ja hän kykeni vain kevyen sortin töihin: hän sai pilkkoa puita tuttujen huushollien ranttaalle ja tehdä muitakin keveitä tilapäistöitä. Kun aikansa yhteisöllä ei aina ollut tarjolla hänen kunnolleen sopivaa työtä, tuli joutoaikoja kovin usein ja elämisen laatu kävi heikoksi. Välitalosta Aukusti Huhtakankaan perhe muutti uuden hautausmaan luona olevaan mökkiin.

Oli kai 1920-luvun loppuaikoja, kun Välitalossa piti kortteeria Viljo Alanko (1900–1966) vaimonsa Aunen ja lastensa kanssa. Vuosien varrella lapsiparvi lisääntyi, kasvoi lukuisaksi. Viljo Alanko oli eteläpohjalainen, kurikkalainen, juuriltaan. Hän oli vapaussoturi, 18-vuotiaana liittynyt Seinäjoen II krenatööripataljoonaan ja taistellut Hämeen rintamalla. Hän oli VR:n palveluksessa polttoainevarastolla ja radankorjausmiehenä topparoikassa. Myös konduktööri Paavo Salopuron perhe asui jonkin aikaa Välitalossa. Hän oli kotoisin Tampereelta, tullut 1920-luvun puolivälin aikoihin Ylivieskaan ja avioitunut Kaisaniemen tyttären Linda Niemistön kanssa. Avioliitosta syntyi useita lapsia.

Evijärveltä vuosisadan vaihteen aikoihin muuttanut Aleksi Norrena (1867–1937) asui Anna-vaimonsa kanssa jonkun aikaa Välitalossa 1930-luvun puolivälin aikoihin. Tuhti, jämerä-ääninen ja -puheinen Norrenan pappa oli aikanaan ollut mm. puutavara-alalla. Hän lähenteli jo seitsemääkymmentä, ja hänen työvuotensa olivat jo takanapäin.

Viimeinen Välitalon omistaja oli ”lapualaanen” Matti Holma (1869–1955). Nuorena miehenä hän oli ollut Amerikassa talon hintaa tienaamassa, palannut sitten kotimaahan ja ostanut talon Ojakylän Autiosta. Hän oli kookkaanpuoleinen, turpea mies. Hänen pullealla vatsallaan kiiltelivät leveät kultaiset kellonperät, ja liivin lakkarissa tikitti kookas taskukello, sellainen ”Amerikan nauris”. Hoidetulla hevosellaan hän tapasi ajaa kirkolle asioitaan hoitamaan, kesällä keveästi keinahtavilla jousikeiseillä, talvella kirkkoreessä vällyissä istuen. Komian luontonsa ja joskus komeiden puheidensakin takia häntä kutsuttiin ”Ojakylän keisariksi”. Talostaan hän joutui myöhemmin luopumaan. Myöhemmin hänestä tuli Toivoperän Välitalon asukas. Matin kuoltua hänen toinen vaimonsa Katri möi talon, ja paikalle rakennettiin uusi omakotitalo.

Välitalon läheisyydessä, myös tien vasemmalla puolella, oli isompi ja vielä varsin hyväkuntoinen punaiseksi maalattu talo. Siinä oli varhemmin asunut Laukaasta tullut puuseppä Matti Polso (1859–1928) ja vaimonsa Anna Maria, kuin myös poika-Matti perheineen. Hänen vaimonsa oli Huhujan torpan tytär Hilda Maria Ojala. Vaimonsa kuoltua poika-Matti ja lapset muuttivat Kokkolaan. Polson paikalla asui myöhemmin mm. suutari ja muurari Aukusti Kangaskortet (1878-?) vaimonsa Anna Maria Nikanderin kanssa.

Viimeinen mökki Toivoperän tien varrella oli jo lähempänä Haisunhaan polkua. Mökissä asui leski Hilda Rahkola (1871–1929), ”Tanelin Hilta”. Hän oli Lappajärven Ammesmäkejä ja oli avioitunut Ylivieskaan suutari Taneli Rahkolan, ”Erkan Tanelin”, vaimoksi. Avioliitosta syntyi lapsia. Taneli oli suutaroinut kotona ja käynyt taloissakin neulomassa. Syksyllä 1917 hän oli liittynyt punakaartiin ja sen mukana osallistunut suojeluskunnan kanssa Ylivieskan asemalla käytyyn laukaustenvaihtoon tammikuussa 1918. Taneli ja eräitä hänen tovereitaan oli vangittu ja viety Kokkolaan, missä he olivat kokeneet kovan kohtalonsa teloitusryhmän luodeista. Hilda asui yksin. Nuorin lapsi Jalmari, ”pikku-Jallu”, poikkesi joskus kotimökillään äitiä tapaamassa. Hilda oli työteliäs nainen. Usein häntä pyydettiin taloihin suursiivoukseen, pyykille, navetoimaan, heinäniitylle ja elonkorjuuseen. Hildan apua tarvittiin usein tämän kirjoittajan isovanhempienkin kodissa värjäri-kauppias Heikki Melenderillä.

Hildan mökiltä oli jo vähäinen taival kauppias Reeku Cajanuksen omistamaan Haisunkallioon rajoittuvaan vainioon, jota sanottiin Haisunhaaksi. Joskus haka oli heinällä ja loppukesän laitumena. Cajanuksen hevosmies Feliks Marjamaa toi iltaisin hevosen hakaan, riisui sen valjaista ja laski laiduntamaan ja asteli lähellä hakaa olevan kotiinsa Töllinperälle. Aamulla hän taas valjasti hevosen ja lähti tavaran ajoon.

Muistikuvissa palaamme Haisunhaasta Välitalon mökin luo ja siirrymme tieltä männikköön, mistä lähti kovin kuoppainen ja kivinen kärrytie, joka noin kolmensadan metrin päässä yhtyi kirkonkylän maantieltä pappilan luona erkanevaan Peltoperän, Perälän, Vierimaan ja Reikon ohittavaan ja Sievin kirkolle päättyvään tiehen.

Ensimmäinen mökki kärrytien varressa oli työmies Leonard Perkkiön perikunnan omistama. Tuossa keittiön ja kamarin mökissä asui leski Anna-Liisa Perkkiö, s. Nisula (1871–1951) Hilma-tyttärensä kanssa. Anna-Liisa kävi tilapäistöissä lähiseudun taloissa silloin kun pyydettiin, oli perunan panossa ja nostossa, heinäniityllä ja elonkorjuussa. Hilma-tytär kävi kirkolla työssä. Anna-Liisan mies oli kuollut 38-vuotiaana elokuussa 1913. Hän oli ollut tuttavansa kanssa metsästämässä Kulolassa. Lepohetkellä metsästystoverin ase oli lauennut. Luoti oli osunut Leonardiin, ja hän kuoli suuren kuusen juurelle. Jo vuosikymmenien ajan on hänen kuolinpaikallaan ollut puuristi, jossa on kirjoitus: ”Leukko Perkkiön kuolinpaikka”. Ristin lahottua on joku, ehkä Arvo Ojala Salmiperän Huhujalta tai joku Lundin veljeksistä tuonut uuden ristin. Kuusivanhus on kaadettu, mutta uusi muistotaulu on paikalle sittemmin asetettu.

Muutaman kymmenen metrin päässä Perkkiön mökistä oli kärrytien vasemmalla puolella harmaa mökki, keittiö ja kamari siinäkin, pihalla ulkorakennus ja pieni navetta. Mökissä asui Natanael Iisakinpoika Lund (1859–1933) Amanda-vaimonsa kanssa. Lapset olivat jo aikoja sitten jättäneet kotimökin. Natanael eli Nata, kuten häntä kutsuttiin, oli työvuosinaan tehnyt erilaisia sekatöitä, kuten maa- ja metsätöitä ja muitakin kovaa kuntoa vaativia töitä.

Kärrytien oikealla puolella, vastapäätä Nata Lundin mökkiä, oli leski Kustaava Marjamaan (s. 1857) mökki; yksin hän siinä asui, joskin etelässä asuva tytär kävi häntä joskus hoivaamassa. Iän myötä vanhuksen terveys alkoi pettää. Mökin kaapissa ja lattialoukossa rapistelevat hiiret olivat hänen kiusanaan ja muuttuivat hänen mielikuvissaan rotta- ja kärppäparviksi, minkä vuoksi hän sai rotta-Kustaavan liikanimen. Vanhuksen aika täyttyi. Keittiössä puuhaava Selma-tytär meni katsomaan kamarissa lepäävää äitiään ja totesi hänen nukkuneen ikuiseen rauhaan.

Kustaavan mökin vieressä oli rautatieaseman yövartijan Kusti Hintsalan (s. 1888) punainen mökki pihallaan pieni ulkorakennus, aitta ja navetta. Petäjävedeltä vuosisadan alussa Ylivieskaan muuttanut nuori suutari Kalle Virtanen (1888–1970) oli mökin rakentanut ja tuonut siihen ylivieskalaisen nuorikkonsa. Hän möi mökin Kusti Hintsalalle 1920-luvun alussa. Kusti oli lyhyenpuoleinen tanakka mies. Harmiton leikinlasku oli hänellä herkässä. Miesjoukossa joku jutteli kerran liian leukavia, omiaan siinä lasketteli. Kusti kuunteli juttelua hymynkare suupielissään, vilkaisi taivaalle ja sanoi: ”Ka, pilivetki seisahtu.” Kustilla ja hänen vaimollaan oli yhdeksän lasta.

Vajaan sadan metrin päässä kärrytie yhtyi Vierimaantiehen. Tien varrella oli tuuheiden kuusien suojaama Poukkulan punainen mökki. Vuosikymmenten vaiheissa mökin omistajat ja asukkaat olivat vaihtuneet. Joskus 1890–1910-luvuilla mökissä asui Sievistä muuttanut räätäli Heikki Luoma (1849–1923) Sofia-vaimonsa, kolmen poikansa ja kahden tyttärensä kanssa. Aikalaisten kertoman mukaan Heikki Luoma oli keskimittainen, hyvin tukeva mies. Hän oli ollut erinomainen tarinan kertoja ja osasi hersyvän huumorin lahjat.

Perimätiedon ja muistikuvien matka Toivoperän tanhuvilla on päättymässä. Kertomusvuosien ajoista seudun kuva on täysin muuttunut. Vanhat mökit ovat kadonneet, tilalle on noussut lie kymmenkertainen määrä uusia omakotitaloja, ja seutua halkovat useat kestopäällystetyt tiet. Vain Toivolan talo seisoo vanhalla sijallaan, joskin kunnostamisen ja muutostöiden myötä täysin muuttuneena. Myös Mikko Perkkiön pieni valkoinen talo on entisellä sijallaan Toivoperäntien varrella asumiskelpoiseksi muutettuna ja kunnostettuna. Toivoperä-Toivonpuisto on nykyaikainen, rauhallinen ja viihtyisä asumalähiö.

Lopuksi Toivoperän Haisunkallioon liittyvä pieni aarretarina. Se liittyy isonvihan vainovuosiin 1713–1721, jolloin venäläinen sotaväki, lähinnä kasakat ja kalmukit, olivat riehuneet Suomessa hävittäen, ryöstäen ja surmaten. Lukuisat perheet olivat silloin paenneet erämaahan ja rakentaneet piilopirtin asuinsijakseen. Arvoirtaimistoaan he olivat kätkeneet turvalliseksi katsomiinsa piilopaikkoihin, etteivät vainolaiset löytäisi niitä. Haisunkallion kupeesta olivat eräät kätkijät löytäneet syvän luolan, latoneet sen pimentoon johtavat kiviportaat, vieneet arvotavaransa luolaan, vierittäneet kiviä luolan suulle ja naamioineet sen sammalmättäillä. Aika oli kohentanut peittoa ja kasvattanut luolan suulle vahvan mättäikön. Havupuiden kävyt pudottivat siemeniään mättäikköön kasvamaan metsän puiksi.

Kuka lie tarinan oli joskus kertonut, omiaanko oli jutellut vai kuullut sen perimätietona. Kun poikaset kuulivat tarinan, saivat he vauhtia touhuihinsa. Kesäpäivisin he touhusivat kalliolla aarreluolaa etsimässä, tämän kirjoittaja veljineen heidän joukossaan. He kankesivat kiviä ja möyhivät mättäitä, mutta luola piti piilopaikkansa. Pojat uskoivat aarrekätkön vielä löytyvän, kun saivat kuulla aarrevalkeain joskus illan hämärissä liekehtivän kallion juurella. Mielikuvat saivat uutta vauhtia ja veivät pojat luolakammion rikkauksien, kullan, hopean ja rahakasojen ääreen. Antti-veli toivoi löytävänsä luolasta tynnyrillisen voita. Elettiin vaikeassa ahdingossa, ja lukuisissa perheissä ei aina ollut voita leivänpäälle ja voisilmää puuroon. Aarteilta nekin silloin tuntuivat. Elokuisen illan hämärtyessä poikajoukko meni kalliolle aarrevalkeaa katsomaan, aikansa odottivat, mutta eivät nähneet aarrevalkeain salaperäistä liekehdintää. Etsiminen alkoi lamaantua ja lopahti vihdoin kokonaan. Haisunkallion aarre on yhä luolan pimennossa ja pysynee siellä ikuisesti.