Alun toistakymmentä kilometriä Ylivieskan keskustasta itään, Marjapuhdon ja Sattulan läheisyydessä, on havumetsän suojaama jyrkkärinteinen ja louhikkoinen Huhmarkallio.

Kalajoen emäseurakunnan kirkkoherran poika, maisteri Ghristiern Salmenius kertoo vuonna 1754 valmistuneessa yliopistollisessa väitöskirjassaan Historiallinen ja taloudellinen kuvaus Kalajoen pitäjästä Pohjanmaalla Huhmarkalliosta seuraavaa:

”Tässä pitäjässä ei löydy monta korkeata vuorta; ne harvat, jotka täällä ovat, löytyvät usealla suunnalla ja ovat enimmäkseen mäntyä kasvavain rotkojen ympäröimiä. Etenkin mainittava näistä on Huhmarmäki, yksi pitäjän isoimmista vuorista; siinä kuuluu löytyvän rotkoja, syviä reikiä ja maanalaisia käytäviä.”

Huhmarkallion korkeus on 121,10 metriä meren pinnasta ja 62,5 metriä Kalajoen pinnasta mitattuna. Maanmittari on kiinnittänyt korkeuspisteen kallion laella seisovan kolmiomittaustornin juurelle. Myöhemmin on kalliolle rakennettu laskettelurinne ja kallion huippu nostettu täytemaalla 128 metrin korkeuteen meren pinnasta. Ennen laskettelurinteen rakentamista Ylivieskan korkein piste oli Lampinjärven ja Kulolan välimaastossa Ketunpesänkankaalla, missä korkeuslukema on 124 metriä meren pinnasta.

Talvisin lähiseudun lapset kokoontuivat Huhmarille mäkeä laskemaan. Hyvää kyytiä Huhmarin mäet veivät, varsinkin iso mäki vei niin lujaa, ettei siitä jokainen poika uskaltanut laskea. Marjakankaan Otto uskalsi. Hän työnsi suksensa menoon, vauhti kiihtyi, vedet kiertyivät silmiin, ja tuuli humisi korvissa. Alhaalla jäinen notkelma heitti Oton nurin. Pojan vatsanpohjassa mulkaisi, ja tajunta pimeni.

Keväisin sadat kyyt nousivat talvihorteestaan päivänpaisteeseen ja kokivat joukkosurman kylän miesten iskiessä ne henkitoreisiin ja nostaessa ne riukujen varaan kuivumaan. Siinä kyyt vielä kiemurtelivat ja kuolivat, kun päivä laski mailleen.

Kevään tuloon liittyivät myös Yrjön päivän (23.4.) jyryajot. Silloin lähiseudun lapset kokoontuivat Huhmarille lehmänkello tai aisakello kaulassaan, juoksivat Huhmarin rinteillä ja laella iloisesti huutaen, mekastaen ja keiloja kilkuttaen, jotta sudet kaikkoaisivat seuduilta ja pian metsälaitumille laskettava karja säästyisi metsänpedoilta. Kesäisin noustiin kalliolle näköaloja katselemaan ja muuten vain lystäilemään. Syksy toi marjastajat poimimaan metsän antia talven tarpeisiin.

”Jättiläinen kulki Huhmarilla, huomasi luonnon rakennustyöt ja kun ilta ehti, lullasi lapsensa Huhmarin kivikehdossa unten maille.”

Tarinansa Huhmarkalliollakin, tarua ja totta, ajan pitkässä saatossa syntynyttä. Maisteri Ghristiern Salmenius kertoo vuonna 1754:

”Samanlaisia juttuja puhutaan myös Huhmarmäestä, joka on korkeimpia vuoria koko pitäjässä, että siinä muka on ennen asunut ja vieläkin pitää asentoaan vuorenhaltija. Muuten löytyy kansassa paljon tarinoita haltijoista ja männingäisistä, jotka voivat tehdä vahinkoa hengelle ja omaisuudelle.”

Hämärässä muinaisuudessa suuret jäät siirtelivät ja velloivat massoja ja jättivät suuren paaden Huhmarkallion laelle keinahtelemaan. Jättiläinen kulki Huhmarilla, huomasi luonnon rakennustyöt ja kun ilta ehti, lullasi lapsensa Huhmarin kivikehdossa unten maille.

”Lapset pelkäsivät luolan tienoita. He uskoivat kööpelin sieppaavan tulijan luolan kylmään pimentoon ja syövän suihinsa.”

Kivipaasi sulkee tien salaperäiseen luolaan. Kööpelit siellä asuivat ja lähtivät saalistusretkilleen, kun hämärä laskeutui seudun ylle, hämärän kulkijoita kun olivat. Lapset pelkäsivät luolan tienoita. He uskoivat kööpelin sieppaavan tulijan luolan kylmään pimentoon ja syövän suihinsa. Lähiseudun taloissa vanhemmat varoittivat lapsiaan, jos nämä ruokapöydässä käyttäytyivät sopimattomasti:

”No, no, älähän löpise, Antti: Leivän siunaus menee pian kööpelin luolaan.”

”Hiihti Hannu hirven perään,
kaatui, kaula suksen terään.
Se oli surina nuoren miehen,
kova kuolo kunnollisen.”

TYL tuhosi Huhmarin eturinteen luonnonjyrkänteen murskaamalla siitä kiviä tietyön tarpeisiin. Jyrkänteellä on oma tarinansa: Hannu-niminen mies oli hirveä hiihtämässä. Ajo toi hänet Huhmarille, missä hän suistui jyrkänteeltä alas. Suksen kärki lävisti Hannun kaulan, ja mies menehtyi hangelle. Hannun muisto jäi elämään jyrkänteessä, jolle lähiseutu antoi nimeksi ”Hannunhyppy.” Marjapuhdon runoilija Suoma Säily kertoo Hannun surullisen tarinan näin:

”Hiihti Hannu hirven perään,
kaatui, kaula suksen terään.
Se oli surina nuoren miehen,
kova kuolo kunnollisen.”

Kankailla ja louhikoissa mutkitteleva polku johtaa Huhmarilta Laraninjärvelle. Matkan varrella on Pankoolin lähde, mistä moni kulkija on tuohilipillä nostanut raikasta vettä janoisille huulilleen. Aikoinaan polun tuntumassa oli mökkipahanen, missä asui Pankooli-Antti vaimonsa Liisan ja lapsikatraansa kanssa.

”Matkan varrella on Pankoolin lähde, mistä moni kulkija on tuohilipillä nostanut raikasta vettä janoisille huulilleen.”

Kukaan ei enää tiedä, miten Antti hankki elannon perheelleen, mutta tiedetään suuren puutteen asuneen Antin tuvassa. Metsästä Antti sai kuitenkin ansoilla ravinnonlisää perheelleen. Joskus ansassa oli lihava lintu, joskus jänis vielä henkitoreissaan potki. Tarina kertoo Pankoolin nuorimmaisesta, joka istui tuvan lattialla viilihulikka edessään. Kyy luikerteli tuvan takan alta ja tuli hulikalta osiaan ottamaan. Lapsi löi kyytä puulusikalla ja sanoi: – Syö lukkalla, älä kielellä!

”Lapsi löi kyytä puulusikalla ja sanoi: – Syö lukkalla, älä kielellä!”

Marjamaasta Huhmarille johtavan vähäisen metsätien varrella oli Katvalan mökki, jonka pienestä ikkunasta piisin ja pärevalkean loiste pimeinä iltoina tervehtivät tulijaa. Mökissä asui Matti Matinpoika Karjaluoto (1848–1920), jota kutsuttiin rasia-Matiksi. Hän valmisti puu- ja tuohirasioita ja teki satulasepän töitä. Vaimokseen hän oli löytänyt Pidisjärveltä kotoisin olevan Anna Maria Antintyttären (1846–1916). Anna Maria synnytti kaksi lasta, mutta pian enkeli saattoi pikku-Emanuelin ja pikku-Matin takaisin taivaan tähtitarhoihin.

Anna oli ”kookas ja rouviääninen kopene muori”, oikein poppamuori, ja häntä kutsuttiin rössi-Annaksi. Hän keitti tuvan piisissä tulilientä niin kuin lääkkeeksi ja möi sitä tarvitseville. Piisin ääressä oli puuarkku sisällään suuri määrä kyyn päitä. Niitä Anna upotti keitoksiinsa, sillä niistä lääke sai parantavaa voimaa. ”…ja hyvväähän se oli, se käärmeenpääviina, autto monneenki sairauteen, mutta pani pääsä kohta kohisemmaan, jos sitä nooliuvessaan niin ko liikaa ryyppäs.”

Katvalassa asui myös rasia-Matin veli Leander Karjaluoto (1849–1911). Sievistä lähtöisin olevan vaimonsa Kaisa Reetan, s. Brygg, (1841–1939) kanssa. Leander oli vähäinen mitaltaan ja heiveröinen varreltaan ja kantoi syntymänsä muistona kyttyrää selässään. Hän hankki vaatimattoman toimeentulon perheelleen valmistamalla pärevakkoja ja tuohikontteja. Touhukas Kaisa Reeta kulki kupparina lähiseuduilla palkkanaan talon ruoka, vähän rahaa ja lisänä palanen paidanalusvärkkiä. Pitäjä sai kulkutaudin vaivakseen; se käväisi Katvalassakin ja jätti surun jälkeensä: tuhkuri vei perheen ainoan lapsen, yhdeksänvuotiaan Johanna Kustaavan, haudan poveen helmikuussa 1886. Leander ja Kaisa Reeta kokivat parannuksen armon ja olivat hartaita uskossaan. Leander sai usein toimia esilukijana seudun lestadiolaisseuroissa. Karjaluodon veljessarjan vanhin, Juho Heikki Karjaluoto (s. 1844), jätti Katvalan ja Huhmarkallion seudut ja matkusti perheineen Amerikkaan.

Aikanaan Huhmarkallio sai kolmiomittaustornin laelleen. Rakentajat kertoivat Marjakankaan Otolle tornin olevan 34 metrin korkuinen. Torni muodostui 1930-luvun alkupuolella seudun poikasten suosimaksi kiipeilypaikaksi monine hurjine alaslaskuineen. Joku tiesi kertoa opettaja Malisen Samuli-pojan olleen poikajoukon hurjapäisin kiipeilijä. Tuli vaurioitti tornia, ja se sai kaatua uuden matalamman tornin tieltä. Nykyinen kolmiomittaustorni, lie jo neljäs, on noin 22 metriä korkea.

Satujen alkulähteille ovat jättiläiset ja kööpelit kadonneet. Vanhemmilta kuullut tarinat ovat vain muutamien vanhenevien ihmisten muistossa, ja heilläkin enää vain vähäinen osa Huhmarin rikasta tarinaperinnettä. Siunatun maan povessa maatuvat Pankooli-Antin ja Liisan, rasia-Matin ja Anna Marian sekä Karjaluodon Leanderin ja Kaisa Reetan luut, ja aika on painanut heidän hautakumpunsa jäljettömiin. Uusi aika ja Huhmarille johtava leveä tie ovat peittäneet alleen Katvalan mökin kivijalan jäänteet, ja Pankoolin tuvan tuntumassa ei ole enää asumisen jälkiä löydettävissä. Huhmarkallio on muodostunut talvisen liikunnan tyyssijaksi. Sinne on rakennettu laskettelurinne ja hiihtohissit. Vanha kunnansairaala on siirretty kalliolle hiihtomajana palvelemaan vapaa-aikoinaan liikunnan parissa viihtyviä ja antamaan myös tiloja yhteisille kokoontumisille. Huhmarin vaihtelevassa maastossa kiertelevät monet valaistut hiihtoladut, ja tienoo on muodostunut monien maakunnallisten ja kansallisten hiihtokilpailujen näyttämöksi. Uudet suunnitelmat luovat mahdollisuuksia myös monille kesäisille ulkoiluharrastuksille. Suoma Säily toteaa:

”Huumarilla hullun mylly,
siellä pyörii pää ja pylly.
Sinne tehtiin laskurinne,
käärmeet katos’ tiesi minne.
Maantie ensin ruopattiin,
Huumariin se ajettiin,
kivet sillä kuopattiin,
taivastakin tavoiteltiin.

Pillarit ne pyörähteli,
tavarata tasoitteli.
Kenttä saatiin sinne sievä,
sähkövalot kirkkaat vielä.
Autoja on satakunta,
jospa piisais’ talven lunta.
Alastulo ompi varmaa,
ylös nostaa hiihtohissi
ja Lähekorpeen virtaa pissi.”

Huhmarkallion tuntumassa Lampinjärven länsipäässä oli harmaa mökki, missä asui Jussi-niminen mies Riika-vaimonsa kanssa. Kertoja ei tiennyt heidän sukunimeään; tuskin heillä tilattomaan väestöön kuuluvina olikaan, olivatpahan vaikka Jussi Mikonpoika ja Riika Antintytär. Jossain yhteydessä Jussi oli saanut Törö-Jussin liikanimen. Tarina kertoo palokärjen hakanneen puuta mökin tuntumassa. Jussista kuulosti kuin se hakkaisi, jotta ”Törö-Jussi, Törö-Jussi, Törö-Jussi, Törö-Jussi…” Jussi kimpaantui, sieppasi karahkan maasta ja paiskasi sillä lintua. Palokärki lehahti lentoon ja istui lähipuuhun hakkaamaan: ”Riika kans, Riika kans, Riika kans, Riika kans…”

Lampinjärven siliänkallion jäkälän ja sammaleen alta on joku löytänyt kiveen hakattuna seuraavan kirjoituksen:

”1866 tuli köyhät vuotet. 186? Heikki Koskela muutti Lampille asumaan. Niin, vuodet 1866–1867 olivat eräitä vaikeimpia nälkävuosia maassamme, vaikeimpia näillä pohjoisilla alueilla. Silloin vilun henkäykset tuhosivat kasvavan viljan. Suuri Nälkä hallitsi maata, ja kuolema niitti runsasta satoaan. Sen varmaan koki tupansa Lampinjärven rantamalle rakentanut Heikki Koskela ja hänen perheensä. Mikä oli heidän kohtalonsa?”