Nuoret hakivat oman lepoajan viihteensä. Viikko oli raadettu pitkää työpäivää. Oli päästy sunnuntain iltapuolelle. Tuli vuoro hupaisemmalle menolle. Kukin löysi huvinsa luonteenlaatunsa ja menemisen halunsa mukaan. Hiljaisimmat viihtyivät kotona tai naapurin nuorten pienessä piirissä, mutta eläväisimmät hakivat iloista ja rentoa menoa nuorten suuressa hälisevässä joukossa. Hypättiin tanssimassa ja piiriä pyörimässä, sieltä mukavaa tyttöä ja poikaa omaksi helluksi katselemassa. Mukana oli talojen ja mökkien tyttöjä ja poikia, oli piikoja ja renkejä, oli muitakin, mutta hujattomia ei huolittu joukkoon. Kotiin heidät ajettiin, jos mukaan yrittelivät. Rippikoulu piti käydä, ennen kuin kelpasi joukkoon.

Yhdessä olemiselle, tanssille ja jyryämiselle, ei ollut yhteisiä tiloja. Nuorisoseurat taloineen ja ohjelmailtoineen tulivat Ylivieskan kyläkuvaan vasta 1900-luvun alkuvuosina. Maantien ristillä ja silloilla tanssittiin ja pelehdittiin. Riihien luuvissa usein poukoteltiin. Luvalla mentiin, joskus luvattakin, mutta silloin isäntä saattoi nousta luuvan luukulle, ja hänen äkäinen ärjäisynsä keskeytti kiivaan polkan poukotuksen ja pani tanssijat sitäkin kipakammin paukottelemaan tiehensä.

Hakasaaren Freedrikki (1819–1885), kookas ja kovakourainen Haka-seppä, oli eräs itseoikeutettu johtaja Niemelänkylän nuorten menoissa 1840–1850-lukujen aikoihin; hän oli ensimmäinen lystinpidossa ja ensimmäinen rajuissa kylätappeluissa. Viulupelimannin vikaakin sepässä oli, vaikka hän ei esiintynytkään tanssipaikkojen soittajana. Joskus hän sentään halusi näyttää, ”jotta osataan sitä tääläki”, sieppasi pelimannilta viulun ja ärähti ”Mitä siinä kittuutat!”, pisti viulun käsivarrelleen ja soitti kepeää kyytiä antavia säveliä.

Elettiin kai 1800- ja 1900-lukujen vaihteen aikojen erästä sateista syksyä. Tanssinhelekutus ei enää oikein luonnistunut silloilla ja kuraisilla teillä. Riihiinkään ei voitu mennä, kun usean talon puintihommat olivat vielä kesken. Hakasaaren Mikko ja hänen toverinsa menivät Hakalan Heikki-isännän (1839–1907) luo ja kysyivät, ”jotta saatasko me tanssata teijän tyhyjillään olevasa vanahasa pytingisä”. Isäntä lupasi, vaikka olikin jo vanha mies, mutta kuului nuorena olleen "melekonen tanssuri". Isäntä tuli uudelta puolelta pytinkitansseihinkin Maija-emäntä (1862–1951) mukanaan ja tanssitti aikansa tätä toista emäntäänsä, joka oli vielä nuorenpuoleinen ihminen. Uupui isäntä lopen, istui penkille puhaltamaan ja huusi: ”Tanssuttakaa, pojat, emäntääki.” Ja pojat tanssuttivat. Hakasaaren Mikko, Sipilän Mannan nuori renkipoika, vei vuorollaan emännän lattialle. ”Lysti sen kans oli tanssata. Se meni ko perhonen. Ei sille Kippolan Hilimakaan piisannu, vaikka kepiäjalakanen tanssuri oli seki.”