Vuosina 1917–1918 Suomen kansa eli suurten murrosten vyöryssä. Maa oli julistettu itsenäiseksi valtioksi, mutta kansa ei löytänyt tavoitteilleen yhteistä suuntaa. Se jakaantui kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, valkoisiin ja punaisiin, jotka talvella ja keväällä 1918 iskivät yhteen jääräpäisen luontonsa rajulla voimalla. Lopullisen itsenäisyyden luomiskentillä vuodatettiin veljesverta.

Jääkärien pääjoukon ollessa vielä Saksan itärintamalla järjestivät valkoisen Suomen suojeluskunnat alijohtajakoulutusta kotimaahan kouluttajiksi lähetettyjen jääkärien johdolla. Syntyi Vimpelin Kurssi ja Vöyrin sotakoulu.

Kauppias-värjäri Heikki Melenderin 13-lapsisen perheen 22-vuotias Jukka-poika ja neljä hänen toveriaan osallistuivat Vöyrin sotakoulun 26.1.1918 alkaneelle kurssille. Sotakoululaisina he saivat tulikasteensa Ylistarossa ja olivat mukana Oulun ja Raahen valtauksessa. Maaliskuun alussa he palasivat Ylivieskaan ja saivat koulutettavakseen kirkonkylän kansakoululle majoitettuja valkoisen sotaväen alokkaita. Pari viikkoa myöhemmin sotilaat osallistuivat kirkossa pidettyyn rukoushetkeen, matkustivat Kokkolaan ja sieltä rintamalle.

Lähtöä edeltäneen illan Jukka Melender vietti kotona omaistensa seurassa ja viihtyi pitkään urkuharmonin ääressä. Maalliset musiikkikappaleet olivat vaihtuneet vakavampiin säveliin. Hän soitti hengellisiä lauluja ja virsiä. Keskustellessaan vanhempiensa kanssa hän tapansa mukaan seisoi heidän vuoteensa luona ja pyöritteli rautasängyn päätyyn jengeillä kiinnitettyä messinkinuppia. Seuraavana aamuna hän puki ylleen Helmi-sisarensa miehen, räätäli Ville Luoman suojeluskunnan räätäliverstaalla ompeleman harmaan asepuvun, hyvästeli kotiväkensä ja lähti. Ikkunan ääreen siirtynyt äiti näki hänen kävelevän joen rantaan johtavalla tiellä, ohittavan Heikkilän ja kääntyvän kirkonkylän kansakoulun pihalle.

Lauantai-ilta, 27.4.1918. Melenderin talossa valmistauduttiin viikkolepoon. Puotipoika sulki kaupan ja makasiinien ovet, avusti puotineitiä kaupan siivoamisessa ja lähti kotiin. Muu palvelusväki päätti askareensa keittiössä, navetassa, tallissa, pihalla ja rantteella. Värihuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sen torkkituvan telineissä kuivui päivällä värjättyjä kankaita ja lankoja. Väki saunoi, nautti iltasen ja vietti iltaa kukin tavallaan. Talon kolme poikaa ja renki olivat sotatiellä valkoisen armeijan joukoissa. Joskus posti toi hartaasti odotetun kirjeen tai kortin tervehdyksenä sotarintamalta. Ilta kului, yö läheni, ja tuli aika siirtyä yölevolle, vanhemmat kamarinsa rautasänkyyn, jonka päädyissä kiiltelivät messinkinupit, suuren lapsiparven vielä kotona olevat sisarukset kamareihinsa, puotineiti kaupan päällä olevaan kamariin, palvelijat vanhan puolen etukamariin ja renki värihuoneen toisessa kerroksessa olevaan renkitupaan.

Kapteeni Hjalmar Södermanin komentama Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona oli sotatiellään ehtinyt Tuuloksen pitäjään Etelä-Hämeessä, missä se parisen viikkoa puolusti korkeilla harjanteilla olevia asemiaan. Lauantaina 27.4.1918 pataljoona sai rykmentin komentajan käskyn hyökätä varhain sunnuntaiaamuna Hauhon kirkonkylään ja lyödä siellä olevat punaiset. Tiedustelu oli todennut noin 5 000–6 000 miehen vahvuisten punakaartilaisjoukkojen saapuneen kirkonkylään; Hämeen rintaman luhistuessa ne olivat vetäytymässä idän suuntaan. Hyökkäys kymmenkertaisen ylivoiman omaavan, yhä taistelukykyisen ja -tahtoisen vastustajan asemiin tuntui pataljoonan komentajasta ja hänen upseereistaan mielettömältä, mutta sotilaan oli toteltava käskyä.

Illalla pataljoona lähti marssimaan Tuuloksesta Hauholle ja saapui iltayön aikoihin Hovinkartano-nimisen maatilan pihalle, noin 5 km Hauhon kirkolta, ja majoittui tilan rakennuksiin hetken lepoon. Jo varhemmin oli kartanoon saapunut pataljoonan tueksi lähetetty 60 sotilaan saksalaisosasto kenraalimajuri Wolfin prikaatin 11. polkupyöräkomppaniasta mukanaan muulien vetämä kevyt vuoristotykki. Kartanossa majaillut vähäinen punakaartilaisosasto oli kahakoinnin jälkeen vetäytynyt kartanon alueelta.

Joukkuepäällikkö Jukka Melenderin joukkue majaili jossain tilan sivurakennuksessa. Miehet söivät niukan muonansa ja asettuivat lattialle unta yrittämään, mutta uni antoi odottaa: edessä oleva taistelu kalvoi mieliä ja nosti jännitteitä.

Jo edellisenä iltana oli joukkuepäällikkö vaikuttanut kovin hiljaiselta. Eräälle asetoverilleen hän oli kertonut kokeneensa voimakkaan tunteen, aavistuksen, ettei palaisi Hauholta. Ennen lähtöä hän oli käväissyt tutuksi tulleessa huutolaisperheessä, jättänyt heille Ylistaron valtauksessa 28.1.1918 ottamansa venäläisen sapelin ja pyytänyt talon tytärtä lähettämään sen kotiin Ylivieskaan, ellei hän palaa edessä olevasta taistelusta. Kun joukkueen majapaikassa vallitsi alakuloinen tunnelma, hän ehdotti virren veisaamista. Saatuaan ehdotukselleen muutamia hyväksyviä nyökkäyksiä hän aloitti virren, mihin useat miehet yskästä rahisevin äänin yhtyivät:

”Jumala ompi linnamme,
varustus wahwa aiwan.
Hän aseemme on, kilpemme,
ajalla waaran, waiwan.
Se wanha wainooja,
kawala, kauhia,
on kiiwas, kiukkuinen ja julma,
hirmuinen; ei löydy maassa wertaa.”

Oli yö. Miehet nukkuivat levotonta unta. Eräät valvoivat pitkään. Ajatukset kulkivat kotiin. Varhain sunnuntaiaamuna, 28.4.1918, Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona seisoi avoneliössä Hovinkartanon pihalla. Rivistöjen eteen saapunut kapteeni Söderman selosti tilanteen, kertoi alkavasta hyökkäyksestä ja pataljoonalle asetetuista tavoitteista. Hän vetosi pataljoonaan ja uskoi jokaisen miehen täyttävän velvollisuutensa taistelukentällä.

Kohta kello 6:n jälkeen pataljoona lähti suljettuna rivistönä marssimaan Hauhon kirkonkylään. Saksalaisten jo aamuhämärissä eteen työntämät partiot ilmoittivat havainneensa kirkonkylässä levotonta liikehtimistä ja pitkän kuormastokolonnan järjestäytyvän maantielle. Puolentoista kilometriä ennen kirkonkylää pataljoona sai vastaansa kivääritulta metsästä. Pataljoona sai taisteluryhmityskäskyn. Komppaniat levittäytyivät metsämaastossa ketjumuodostelmiin, 1. ja 3. komppania oikealle, saksalaiset keskustaan molemmin puolin maantietä ja 2. komppania vasemmalle tehtävänään edetä Hämeenlinnaan johtavalle maantielle ja estää punaisten vetäytyminen. Konekivääriryhmät sijoittuivat kiväärikomppanioihin. Saksalaisten vuoristotykki ajoi tuliasemaan kirkonkylän aukean laitaan ja avasi tulen maantiellä seisovaan kuorma-autokolonnaan. Vuoristotykin ja punakaartin kenttätykkien jyske vavisutti tienoita. Kirkonkylästä käsin pataljoonaan kohdistuva kivääri- ja konekiväärituli kiihtyivät. Punakaartin joukot aloittivat hyökkäyksen. Valkoisten lukumääräisesti heikommat joukot joutuivat paikoin epäjärjestykseen. Vasemmalla, lähempänä kirkkoa, missä 2. komppania pyrki Hämeenlinnan maantielle, käytiin jo kiivaita lähitaisteluita. Komppanian päällikkö ja muutamia miehiä kaatui jo taistelun alkaessa. Saksalaiset menettivät tykkinsä punakaartille ja vetäytyivät taistelusta. Keskustassa rintamalinja jäi avoimeksi. Keskipohjalaisen pataljoonan asema kävi vaikeaksi.

Sunnuntain vastainen yö, 28.4.1918. Ylivieskan kirkonkylä oli hiljainen. Vain suojeluskunnan kolmimiehinen patrulli liikkui kevätsohjoisilla maanteillä, ja yksinäinen vartiomies kulki rautatiesillalla verkkaisin askelin. Melenderin talossa vallitsi syvä hiljaisuus. Väki nukkui. Yön ehdittyä aamupuolelle muuttui Edla Sofia -emännän uni levottomaksi ja oudon ahdistavaksi. Hänet havahdutti voimakas tunne kuin joku kutsuisi, ja hän koki näyn, joka ei voinut olla lähtöisin ajallisesta.

Unikuvako se oli vai jotain muuta, sitä hän ei oikein tajunnut. Harmaa-asuinen olento, kuin sotilas, ilmestyi kamarin ovelle, lähestyi vuodetta, kulki kumman kevyesti ja äänettömästi, laski oikean kätensä rautasängyn messinkinupille ja suuntasi katseensa Edla Sofiaan, mutta hän ei erottanut tulijan kasvonpiirteitä, ne jotenkin hämärtyivät. Jukka siihen tuli, koska pyörittää tuota nuppia, ajatteli Edla Sofia, ja sitten hän oli kuulevinaan tulijan sanovan:

”Minä kuljetan kuolleita ja käyn heistä ilmoittamassa.”

Viestin kerrottuaan tulija, sanansaattaja, kääntyi ja poistui huoneesta, oven luona katosi. Edla Sofia -emännän 52. syntymäpäivä oli jo valjennut. Hän kohottautui vuoteelle istumaan. Oudot aavistukset valtasivat hänen mielensä.

Sunnuntaiaamuna 28.4.1918 Hauhon vanhan harmaakivikirkon kellot eivät kutsuneet kansaa jumalanpalvelukseen. Kirkonkylää ja lähitienoita hallitsivat sodan äänet.

Punakaartin joukkoja vyöryi saksalaisten rintamalinjan keskustaan jättämästä aukosta sisään. Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona taisteli ylivoimaa vastaan. Vaikeimmaksi muodostui vasemmalla taistelevan 2. komppanian asema, sillä punaisten saartoliike eristi sen pataljoonasta. Käytiin armottomia lähitaistelulta mies miestä vastaan. Pataljoona sai vetäytymiskäskyn.

Pataljoonan adjutantti, luutnantti Aleksi Vuolle-Apiala, oli ottanut päällikkönsä menettäneen 2. komppanian komentoonsa. Vetäytymiskäskyn saatuaan hän lähetti sotamiehen viemään käskyn suullisena viestinä komppanian vasemmalle sivustalle. Sotamies lähti, mutta hän kuoli luotien lävistämänä vain parikymmentä metriä juostuaan. Adjutantti päätti lähteä henkilökohtaisesti antamaan vetäytymiskäskyn. Syöksyjä tehden luutnantti juoksi kivääri- ja konekivääritulen hallitsemalla taistelukentällä, pääsi komppanian vasemmalle siivelle, antoi vetäytymiskäskyn ja kaatui kolmen luodin lävistämänä suuren koivun juurelle lähelle hautausmaata.

Hautausmaan luona taisteli vielä nelisenkymmentä sotilasta. Kiviaidan luona päättyi raudaskyläläisen Otto Juolan elämä luodin osuessa hänen oikeaan olkapäähänsä ja tunkeutuessa syvälle kehoon. Jossain lähistöllä surmanluoti tavoitti järviperäsen Aukusti Järvelän rinnan hänen tukiessa haavoittunutta toveriaan. Joukkuepäällikkö Kustaa Vähäkankaan joukkue irrottautui asemistaan ja alkoi vetäytyä. Joonas Björn, Kuurin talon poika Kantokylästä, pysähtyi vielä ja suuntasi kiväärinsä hautausmaalla lähestyviin punaisiin. ”Älä hiiesä enää ammu!” huusi hänen toverinsa. ”Seivästävät meijät tähän.”

Björn ei kuunnellut toveriaan vaan jatkoi ampumista. Läheltä laukaistu luoti lävisti hänen otsansa, ja Kuurin Joonas kuoli hyökkäysaallon jalkoihin lähelle hautausmaata. Luoti murskasi joukkuepäällikkö Kustaa Vähäkankaan, Uudenkankaan Kustin, vasemman reisiluun. Lähin mies nosti hänet selkäänsä ja yritti taakkoineen tavoittaa vetäytyvät joukkuetoverinsa. Kun kantaja ja haavoittunut olivat jäämässä hyökkääjien jalkoihin, kehotti haavoittunut sotamiestä laskemaan hänet maahan ja pelastautumaan. Uupunut sotamies totteli ja lähti tavoittamaan saarrosta ulos murtautuvia tovereitaan, mutta joukkuepäällikkö kuoli taistelukentällä.

Jukka Melenderin joukkue oli vetäytynyt lähellä hautausmaata olevaan metsikköön. Miehet etsivät tulisuojaa halkopinojen takaa, tulittivat hetken ja vetäytyivät jälleen. Erään halkopinon luona kaatui Ville Mattila, herännäiskodin poika Mattipuhdon Esantalosta. ”Ei teijän tarvitse olla huolissanne minun tähteni kyllä minä täällä pärjään…”, kirjoitti hän muutamaa viikkoa aikaisemmin vanhemmilleen.

Jukka Melenderin vetäytyessä halkopinon suojaan läjähti luoti hänen vatsaansa. Mies kaatui kevätkosteaan mättäikköön, heittelehti hetkisen ja hiljeni kuoleman kouraisuun. Jossain kirkonkylässä kaatuivat ryhmäpäällikkö Taavetti Kamsula, Paikan torpan Mikon ja Maijan nuorin poika Teikkoperältä, ja Kusti Salmela, Mansikan Kustu, pientilallisen poika Niemelänkylästä. Jo ennen puolta päivää pataljoona vetäytyi Hovinkartanon lähialueille ja asettui puolustukseen mutta vetäytyi illalla Tuulokseen. Kymmeniä miehiä harhaili metsissä etsien ulospääsytietä omien luo.

Hauhon kirkonkylä oli edelleen punakaartin miehittämä. Taistelukentällä lojui kaatuneita suomalaisia, valkoisia ja punaisia, uhreja itsenäisyyden kovin ankaralla tiellä. Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona oli menettänyt yli 50 miestä kaatuneina, eli noin 10 prosenttia vahvuudestaan. Kaatuneista yhdeksän oli Ylivieskasta. Useat kymmenet olivat haavoittuneet, ja moni oli joutunut sotavangiksi.

Iltapuolella punaiset lähtivät Hauholta ja välttivät pohjoisesta lähestyvien valkoisten saartoliikkeen. Punakaartin taistelujoukot ja kuormastokolonnat täyttivät kelirikkoiset maantiet. Joukkojen mukana vaelsi valkoisten tieltä pakenevia sotapakolaisten laumoja, suuriakin lapsiperheitä hämäläiskylien mökeistä ja torpista, ja sotavangiksi joutuneita valkoisia sotilaita, joista eräät saivat kiittää hengestään punakaartin valpasta vartiomiestä, joka esti tovereidensa sotavankeihin kohdistaman teloitusyrityksen. Erään kuoppaisella maantiellä koluuttavan kuormastokärryn pohjalla makasi kookas ja voimakasrakenteinen ylivieskalainen sotamies. Hän oli Joonas Hakasaari, joka vaikeasti haavoittuneena oli joutunut sotavangiksi. Voimiltaan ja tajunnaltaan jo hiipuvana tämä monien hiihto- ja yleisurheilukilpailujen lahjakas urheilija kulki tuntematonta kohtaloaan kohti. Hän ei koskaan palannut kotiseudulleen.

Eräs päivä huhti- ja toukokuun vaihteen aikoihin 1918. Rautatievirkailija Ragnar Köhne istui Ylivieskan asemakonttorissa työhönsä syventyneenä. Sivupöydällä raksuttava lennätinlaite kirjasi kapealle paperinauhalle morsemerkein piirtyvää lennätinsanomaa. Nauhaa lukiessaan Köhne havaitsi tietoja kaatuneista ylivieskalaisista ja löysi mm. tuttavansa Jukka Melenderin nimen. Työtilanteen salliessa hän meni kaatuneen vanhimman veljen ja tämän vaimon Hjalmar ja Saima Melenderin kotiin, kertoi suruviestin ja pyysi viemään siitä tiedon kaatuneen vanhemmille. Hjalmar jäi hoitamaan isänsä kauppaa kirkonkylän Ollilassa, ja Saima lähti vanhalle Melenderille ja tapasi anoppinsa pakarituvassa leipomassa. Tervehdysten jälkeen anoppi sanoi: ”Sinä tulit ilmoittamaan Jukan kuolemasta.” ”Niin…, mutta Te olettekin jo saanut siitä tiedon”, sanoi miniä hämmentyneenä.

Ei suruviestiä kukaan ollut tuonut. Anoppi kertoi miniälleen yöllisen näkynsä ja kuinka vierailija oli Jukan tapaan laskenut kätensä sängyn messinkinupille ja näin ilmaissut, kuka pojista oli kuollut sotarintamalla.


Vuosikymmeniä sitten muistiin kirjoittamani tarina sanansaattajasta tuli esiin kokoillessani sukuni vaiheisiin liittyviä perimä- ja muistitietoja ja valokuvia kansioihin. Kun tarinalla on yhteys Hauholla 28.4.1910 käytyyn taisteluun, kirjoitin tarinan täydentäjäksi jonkinlaisen kuvauksen kyseisestä taistelusta mukana olleiden kertoman ja vuodelta 1923 olevan lyhyen muisteluksen perusteella. Tekstissä olen käyttänyt silloin käytössä olleita nimikkeitä, kuten patrulli (partio), joukkuepäällikkö (joukkueenjohtaja) ja ryhmäpäällikkö (ryhmänjohtaja).