Aikanaan Ylivieskan kyläkuvassa liikkui lyhyt nukkavieru mies. Hän oli Juho Kustaa Jaakonpoika Vaaramaa, eräs vaatimaton eläjä pieneläjien taajassa joukossa. Ehkä hänen maallinen vaelluksensa oli tavanomaisesta poikkeavaa, koska hän kuoltuaan vielä eli monissa tarinoissa vuosikymmenien ajan.

Juho syntyi puutteen keskelle, ja puutteessa hän sai elämäntiensä kulkea. Jo lapsena hän kerjäsi elantonsa, kunnes pääsi paimenpojaksi ja sitten päiväläiseksi taloihin.

Ennen ihmisille annettiin liikanimiä. Ne syntyivät milloin mistäkin syystä. Eräillä se oli ammattia ilmaiseva lisäys, mutta useilla se saattoi liittyä ulkonäköön tai poikkeavaan elämäntapaan, jolloin se usein muodostui pilkkanimeksi. Juho Vaaramaa sai liikanimensä jo poikasena. Se sinkautettiin hänelle rippikoulussa. Juho ei aina jaksanut seurata papin opetusta, vaan antoi ajatustensa ja touhujansa laukata omilla teillään ja kertoili niitä äänekkäästi vieruskumppaneilleen. Usein sai pastori Krank Juhoa nuhdella, mutta nuhteet eivät menneet perille. Pastori tuskastui ja tiuskaisi:

”Juho! Jos et rauhoitu niin nostan ruppisi seinälle! Pastorin tiuskaisu jäi rippikoulupoikien mieleen ja he alkoivat kiusata Juhoa, huutelivat yhtenään: Ruppinen…, ruppi-Jussi, ruppi-Jussi!”

Liikanimi jäi elämään ja yleistyi käyttöön. Vaaramaan Juho tunnettiin vain ruppi-Jussina. Juho avioitui Ulriika Antintytär Blomin (1840–1894) kanssa. Ulla synnytti kolme lasta: Anttuunan 1872, Kaisa Sofian 1874 ja Mikko Juhon 1879. Kyläkunta piti Ullaa saamattomana, ”kun ei ees ruokaa ossaa laittaa”. Juho puolusti vaimoaan ja sanoi moittijoille:

”Ei se oo Ullan vika vaan Ullan äitin vika, ko ei oo opettanu.”

Juhon perhe asui Pulakankankaalla kyhjöttävässä mökissä Oulaisten maantieltä Rahkopuhtoon johtavan kylätien varrella. Juholla oli työhaluja, mutta hänen kyvyilleen käypää työtä ei aina ollut tarjolla. Nälkä kurkisteli Juhon mökkiin, asuikin siellä lähes päntiönään ja pani Juhon kerjuulta etsimään elantoa perheelleen. Kesäisin lähti koko perhe kerjuumatkalle. Lapset asetettiin Juhon puupyörien päälle nikkaroimaan laatikkoon. Juho tarttui aisoihin ja lähti matkan tekoon. Ulla kulki perässä ja kepillä työntäen auttoi vankkurien kulkua pahoissa paikoissa. Näin matkattiin kylillä, poikettiin taloissa, saatiin jauhoja tai leipää mistä saatiin, mutta löytyi joskus anteliaskin talo, missä emäntä kutsui perheen lämpimän aterian ääreen. Runsas ateria täytti vatsan, nosti rintaan lämpöisen mielen ja herkisti kiittämään Taivaan Isää ja hyväsydämistä emäntää annistaan.

Löytyi Juholle joskus töitäkin, ja tunnollisesti hän teki työnsä. Vuonna 1878 seurakunta antoi kirkon ja raatohuoneen (=ruumishuoneen) ulkoseinien maalausurakan maakauppias-värjäri Kraftmanille. Urakoitsija otti useita miehiä maalaustyöhön, kelpuutti Juho Vaaramaankin sivelemään punaväriä kirkon seiniin.

Juholla oli selvänäkijän taipumuksia. Hautausmaanväki liikkui hänen ennekuvissaan. Juho oli päässyt "muhapojaksi" Kiviojan sahalle, työntämään rullavaunulla sananpuruja miilukentälle. Eräänä päivänä sahalle kantautui virren veisuuta joen etelärannalta. Suvannon pihalla oli K. V. Ylitalon järjestämät herännäisseurat. Juho pysähtyi, kuunteli veisuuta, silmäili joessa olevaa uiton tukkisumaa, mumisi itsekseen ja työnsi purukuorman miilukentälle. Hakiessaan uuden purukuorman hän kertoi sahan työmiehille: ”Suvannolla veisataan ny riemumielellä, mutta kohta tullee itkun vuoro.” Juho kertoi nähneensä hautausmaanväen saapuvan Suvannon pihalle ja Ylitalon Mikon pojan hyppäävän jokeen ja hukkuvan. Muutamaa päivää myöhemmin, 23.9.1892, Suvannon isännän veljen, talollinen Mikko Ylitalon 8-vuotias Sefanias-poika hyppeli tukkisuman päällä, horjahti jokeen ja hukkui.

Suru kohtasi Juhon perhettä, kun Ulriika-vaimo kuoli 3.5.1894. Juho solmi 25.10.1896 avioliiton Liisa Jaakontytär Arolan (1840–1926) kanssa. Juholla ei ollut työtä. Nälkä ajoi Juhon ja Liisan etsimää täytettä tyhjänä huutavalle vatsalleen. Kerjäämisen he kokivat vaikeaksi, ja he päättivät lähteä talollisten luo ”kylästelemään” ja näin saamaan aterian kerjäämättä. Kylästeleminen oli sopivampi keino elannon hankkimisessa.

Juho ja Liisa hankkivat kolme karitsaa kasvatettavakseen. Nimikin lampaille annettiin. Ne olivat Pirkko, Leena ja Pekka. Liisa hoiti lampaitaan hyvin. Ne olivat lihavia ja kasvattivat villaa Liisan kehruuksiin. Kesäisin lampaat asustivat Pulakankankaan pihapiirissä, löysivät syömisensä pihanurmelta, pyörtänöiltä ja pajukoista. Talven lampaat viettivät tuvassa huoltajiensa seurassa. Kun Juho ja Liisa kulkivat myöhäissyksyn ja talven aikana kylästelymatkoillaan, olivat lampaat heidän mukanaan, astelivat kiltisti hoitajiensa perässä ja saivat ravinnon ja suojan kylästelytaloissa kuten Juho ja Liisakin.

Juho nähtiin usein kuntakokouksia seuraamassa, istumassa peräpenkillä muiden kokouksen menoa seuraavien joukossa ja tekemässä ratkaisuista omia johtopäätöksiään. Taksoituksen aikana hän usein sai toimia kokoushuoneen lämmittäjänä. Siellä hän ystävystyi kantokyläläisten taksoitusmiesten, Rahkopuhdossa viikkokortteeria pitävien Mäenpään isännän Hermanni Haapakosken ja talollinen Matti Haikolan kanssa ja kutsui heidät kotiinsa iltaa istumaan. Isännät tulivat, istuivat aikansa Juhoa ja Liisaa jututtamassa, myötäelivät heidän puutteessaan ja huvittuneina seurasivat heidän huolenpitoa tuvassa majailevista lampaistaan. Mäenpään isäntä totesi, ettei hän ole ikipäivinä nähnyt niin komeita ja hyvin hoidettuja lampaita. Isännän kehu nosti Juhon ja Liisan kasvoille hyvän mielen hymyn.

Taksoitus, kunnallisverojen asettaminen, jatkui seuraavana päivänä, ja Juho huolehti taksoitushuoneen lämmityksestä. Mäenpään isäntä kertoi taksoittajille vierailustaan Juhon ja Liisan kodissa, kehui heidän lampaitaan, jotka olivat komeita ja olivat viisaitakin, kun tunsivat nimensä ja joivat kahvin samalta lautaselta Juhon ja Liisan kanssa. Takan ääressä eltaava Juho kuunteli Mäenpään isännän kehuja suu leveässä hymyssä. Juttunsa päätteeksi leikinlaskijana tunnettu Mäenpään isäntä kysyi totisin ilmein: ”Palijoko me pannaan äyrejä Juhon ja Liisan lampaille?” Takan ääressä istunut Juho ponnahti pystyyn ja huusi äkäisesti: ”Hoija sinäki lampaas äläkä akkaas lihota, ja puhu vasta sitte sinun lampaijen äyreistä.” ”Älähän nyt, Juho! Leikkiä minä vain laskin”, tyynnytteli Mäenpään isäntä, otti väskystään Properaren-piipputupakkapaketin, ojensi sen Juholle ja sanoi: ”Ota tämä tupakkatokka ja sovitaan asia.” Juho leppyi, ja ystävyys palasi entiselleen. Juho Kustaa Jaakonpoika Vaaramaa kuoli 77 vuoden ikäisenä 24.1.1915.