Mökkien, mäkitupien ja torppien pojista ja tytöistä kyläyhteisön talot saivat palvelusväkensä, renkinsä ja piikansa. Talo pestasi palvelusväkeä silloin, kun tarvitsi työvoimaa, maksoi pestirahan, joka 1800- ja 1900-lukujen vaihteen aikoihin oli näillä seuduilla viisi markkaa, ja sopi vuosipalkasta ja työvaatetuksesta.

Tavallisen rengin vuosipalkka oli 50–60 markkaa, mutta hyväsaattoiselle työnpuskijalle maksettiin jopa 80 markkaa. Vöyräät talot useimmin saivat pestattua parhaat raatajat palvelukseensa. Piian palkka oli 40–50 markkaa, mutta tiukasti työn tukkaan tarttuva roteva piika saattoi saada jopa 60 markan vuosipalkan. Ruoka talon pöydässä ja petipaikka tuvassa, kesällä aitassa, kuuluivat luonnostaan palvelusväen etuihin.

Myöhäissyksyllä, kekrinä, päättyi palvelusväen työvuosi. Kesän kasvattama maan anti oli korjattu latoihin, kellareihin ja aittoihin, syyskynnöt suoritettu, Mikkelinpäivän aattona oli karja tuotu navettaan ja hevoset talliin. Satovuosi oli päättymässä, ja raskaimmat työt olivat ohi. Tuli vuoro vähän keveämmälle menolle.

Hyvissä ajoin ennen kekriä, usein jo elokuulla, isännät ja emännät kyselivät palvelusväeltään, jos olivat heidän työsaattoonsa tyytyväisiä, jotta pysyvätkö tulevan työvuodenkin sijoillaan vaan vaihtavatko taloa. Jos renki tai piika lupasi pysyä talossa, maksoi isäntä pestirahan ja sopi vuosipalkan.

Kekrinä, 1.11., isäntä maksoi päättyneen työvuoden palkan vähennettyään siitä vuoden aikana antamansa ”kirijän päälle tarkasti pannun vörskotin”. Eivät kaikki palkolliset, etenkään hiljaiset ja vaatimattomat, olleet tarvinneet vörskottia menoihinsa, koska olivat tulleet hyvin toimeen talon ylöspidolla. Monet, varsinkin rengit, olivat tuon tuostakin saaneet vörskottia ja saivat vuositilissä vain palkan rippeitä. Ei niillä kovin näyttävästi voinut riiviikolla pitää lystiä.

Sielujen päivänä, 2.11, ”aukes renkien ja piikojen rinnustin”: alkoi viikon mittainen vapaa, riiviikko myöhäissyksyn römppäaikaan. Silloin Ylivieskan kirkolle kokoontui renkejä ja piikoja niin kirkolta kuin sivukyliltäkin. Iloisina ja äänekkäinä he römpöttelivät teillä ja nauttivat täysin rinnoin olostaan, sillä riiviikolla he eivät olleet kenenkään käskyläisiä, lakkarissa oli rahaa, yhdellä enemmän toisella vähemmän, ja talon pöydässä sai käydä syömässä työtä tekemättä. ”Rengitkin olivat mahtavia ja rikkaita”, kun kaulassa liehahteli kirkonkylän kauppiailta, Helaalan Iskolta ja vienalaiselta Pälliseltä (Savelei Pällijeff (1859–1922)) ostettu, kaulalle rennosti heitetty punainen kaulaliina, ”ja piiat olivat ostaneet ja kietaisseet hiuksilleen korian pääliinan”. Aikansa he tiellä römpöttelivät, menivät sitten johonkin lähiriiheen, missä ”tanssia helekuttelivat ja pyörähtelivät piiriä”.

Hakasaaren Mikko, Haka-sepän pojanpoika Niemelänkylästä, oli lapsena jäänyt orvoksi ja joutui kunnan hoitolaiseksi. Kynnelle kyettyään hän otti renkipojan pestin Manna Sipilän taloon Niemelänkylässä. Vuosipalkaksi sovittiin 40 markkaa ja ylöspito, työvaatteet ja kahdet yksipohjaiset saappaat, ”ja kolomantena emät, joista ihte sai teettää saappaat, ja vielä liinaset ja ranelliset alusvaatteet, kahet kinttaat ja lapaset”. Makuusija oli tuvassa. Heiveröinen Mikko oli, poikanen vain, mutta äkäisellä sisulla piti miehen mitta yrittää täyttää.

Aika kulki, talvi väistyi, tuli kevät ja kesä kiireineen ja vihdoin syyspuoli sadonkorjuineen. Mikko puski töitä, voimat varttuivat, mutta väsyyn voimat joskus uupuivat pitkän päivätyön parissa. Manna-isäntä oli tyytyväinen nuoreen renkipoikaan. Hyvissä ajoin ennen kekriä hän kysyi, jatkaako Mikko vielä talossa. Sipilä oli Mikolle tuttu talo ja isäntäväki höyliä, joten Mikko lupasi pysyä talossa tulevankin työvuoden. Tehtiin uusi pesti. Isäntä vähän nosti vuosipalkkaa, mutta eihän se toki yltänyt vauraiden talojen raatajarenkien vuosipalkan tuntumaan.

Tuli kekri. Manna-isäntä maksoi vuosipalkan palvelusväelleen. Alkoi riiviikko. Mikko asteli kirkolle, missä yhtyi palvelusväen yhteiseen ilonpitoon. Kuljettiin maantiellä ja välillä poikettiin johonkin riiheen tanssimaan. Joku soitti suuharpulla monet vinkiät pelit tai soittopelin puuttuessa ”suullaan lunkutti monet polokat ja valsit”. Piiriäkin pyörähdeltiin ja laulettiin, jotta ”Rimputa, ramputa rihimaisii, sormet on täynnä kihilaisii. Eihän ne kihilat vihille vie, jos poika ei mukanaan vie.”

Joukolla mentiin markkinoille Sievin Korhoseen, asemakylälle, katseltiin, osteltiin ja pidettiin lystiä. Otettiin karusellin kyytiäkin posetiivarin veivatessa iloisia säveliä pelistään, reuhkastiin pitkin markkinakenttää ja syötiin nisun kaupustelijoilta ostettua ankkastokkaa. Viinamäen miehiäkin oli joukossa. Viinaa löytyi, kallistettiin pulloa, ja nousuhumala pani eräät hillumaan, syntyi tappeluitakin. Järjestysvalta puuttui asiaan ja pani pahimmat pukarit putkaan selviämään. Värjäri Melenderin Heikki-renki, aina rauhallinen ja tunnollinen työn puskija, meni muiden mukana markkinoille, innostui kallistamaan pulloa, mitä muutoin ei tapanaan pitänyt, tuli iloiselle tuulelle ja alkoi voimainsa tunnossa vähän hihkua ja hypähdellä, jotta ”hei”. Poliisi tarttui Heikin käsipuoleen ja uhkasi viedä ”korijuuseen”, ellei olisi hiljaa. Heikki tuosta vähän hermostui, riuhtaisi itsensä irti ja tiuskaisi: ”Älä tuu. Minnoon Melenterin värijärin isäntärenki Ylivieskasta!”

Nisulan Annu asui leskiäitinsä ja kuuron Oskari-veljensä kanssa Visankankaalla. Asuntona oli vähäinen neliseinäinen mökki. Toimeentulo oli kovin vaatimatonta, puutteellistakin. Ripille päästyään, ”se oli kai yheksäntoistasattaa nollanelijä”, Annu otti piian pestin Kusti Kippolan taloon Niemelänkylässä. Kippolan jykevähirsinen harmaa talo seisoi Kalajoen pohjoisrannalla, paikalla, missä nyt on Palojärven talo. Puhelias ja rempseä Annu tunnettiin tekevän sorttiseksi jo tyttösenä, joten isäntä lupasi hänelle peräti 60 markan vuosipalkan. Se oli tavallisen piian palkkaa huomattavasti suurempi.

Kippolassa oli 17 lehmää, oli vasikoita, mulleja, lampaita ja 3 hevosta. Annun askareet kulkivat, kuten piikojen yleensä, tuvassa, navetassa, pyykillä, niityllä ja leikkopellolla. Kesällä Annu muiden töiden ohella usein kantoi maitoa lähellä Alavieskan Satoperää olevalta Väärän majalta Kippolaan ja heinäaikaan Karjanevalle niittyväen tarpeisiin. Anna asteli pitkin metsä- ja niittypolkuja ja nevan pitkospuita Väärän majalle ja takaisin kuuden (6) kannunleili selässään ja kaksi puolentoista (1 ½) kannun pääläriä käsissään. (Kannu on ruotsalainen tilavuusmitta. 1 kannu on 2,6 litraa.) Majamuori, jo iäkäs leskivaimo Riika Niemelä, täytti Annun astiat ja hyväntuulinen pilke silmissään höpötti: ”Kanna leiliä, lekuta nevan yli neljän kontan, särvinsintua sinistä silahille nesteheksi.”

Kippolan isäntäväki oli höyliä palvelusväelleen. Vuosipestiin kuuluvan työvaatetuksen lisäksi isäntä osti Annulle nappikengät ja kalossit. Hupanen niissä oli syyskuraisilla teillä astella. Hyvissä ajoin ennen kekriä 18-vuotias Annu otti piian pestin Leander Nisulan taloon. Talossa oli kolme piikaa. Talvella he nukkuivat tuvassa. Siellä öisin kummitteli. Kuului salaperäistä kilinää, ovia auottiin ja peittoja vedettiin nukkuvien päältä. Peloksi tuo karttui, mutta isäntä sanoi, ettei siitä tarvitse välittää, ei se pahaa tee.

Työvuoden päätyttyä Annu vaihtoi taloa. Hän otti pestin kirkonkylään Cajanuksen Reeku-kauppiaalle mutta tuli katumapäälle, kun kotikylältä tarjottiin parempaa. Kun pestisopimusta Cajanuksen kanssa ei vielä ollut tehty, hän vei pestirahan takaisin ja jäi kotikylälle piikomaan.

Tuli kekri ja riiviikko. Annu oli menevää sorttia ja oli mukana renkien ja piikojen yhteisissä iloissa. ”Sitä römppäaikana mentiin tansseista tansseihin. Piti hypätä kuin hollikonit.” Riiviikko meni menojaan. Rengit ja piiat palasivat työnsä pariin, kuka entiseen kuka uuteen taloon raatamaan pitkää työpäivää ja odottamaan uutta riiviikkoa.