Vuosisatojen vaiheissa Suomen kansa on usein joutunut koviin koettelemuksiin. Sodat, kulkutaudit ja nälkä ovat tuoneet sille mittaamattomia kärsimyksiä ja sortaneet ihmisiä kuolemaan. Historian lehdiltä löytyy tietoja mm. vuosien 1695–1697 suurista nälkäajoista, Suomen historian kenties tuhoisimmista katovuosista, jolloin huomattava osa kansaa menehtyi nälkään ja sen synnyttämiin kulkutauteihin.

Synkkiä aikoja olivat myös 1860-luvun nälkävuodet. Jo vuosikymmenen alussa koettiin perättäisiä paikallisia katovuosia eri puolilla Suomen suuriruhtinaskuntaa. Kruununmakasiineista jaettiin auliisti viljaa, ja kansa tuudittautui Venäjän keisarin kaikkivoipaan apuun. Mutta kruununmakasiinien jyvälaarit alkoivat ehtyä, ja kovimmat koettelemukset olivat vielä edessä.

Perättäiset katovuodet olivat heikentäneet ylivieskalaisten toimeentulon mahdollisuuksia. Vaikeuksissa oleva kunta joutui lainaamaan kruunulta rahaa ja viljaa. Taloudellinen tila kävi yhä vaikeammaksi, ja kunta ei kyennyt vuonna 1867 maksamaan kruunulta vuonna 1862 lainaamansa 600 ruplan lyhennystä. Kunnallislautakunta haki maksulle lykkäystä, mihin kuvernööri suostui.

Syksy 1866 oli sateinen. Joet ja ojat tulvivat; vesi nousi pelloille. Syysrukiin kylvö myöhästyi, ja se suoritettiin vaikeissa sääolosuhteissa. Talvi 1867 oli poikkeuksellisen pitkä ja kylmä. Vielä toukokuun puolivälissä maankamara oli lumen kattama. Näihin aikoihin Pietari Päivärinta matkusti hevoskyydillä Oulunsalosta Ylivieskaan lukkarinvaalia veisaamaan. Hän ajoi joen jäällä olevaa talvitietä pitkin ja totesi, ettei edes koskissa näkynyt sulana virtaavaa vettä. Kalajoki loi jääpeitteensä vasta kesäkuun alkupäivinä. Aurinkoinen ja lämmin kesä joutui hyvin nopeasti. Puut saivat hetkessä lehtiverhonsa, ja maa viheriöi. Toukotyöt Ylivieskassa valmistuivat juhannuksen aikoihin. Maamies tiesi kasvuajan jäävän lyhyeksi ja aavisti pahinta.

Pitkä talvi oli aiheuttanut karjanrehun puutetta, ja karjaa sairastui pernaruttoon. Talven 1867 aikana Ylivieskassa kuoli 57 hevosta, 46 lehmää ja 1 368 lammasta, ”josko ei juuri kohtastansa nälkään kuollu, mutta kuitenki ruan puutteessa heikkenivät, jotteivät kesän tultuakaan tointunu…” Hevosia menehtyi talvella raivonneeseen kupulatautiin. (Kupulatauti = Pitkällinen haavatartuntatauti. Hiivasienen aiheuttama ihon imusuonien ja imusolmukkeidenmärkivä tulehdus. Otavan Iso Tietosanakirja 1962.)

Syksy lähestyi. Viljelyksiään huolestuneina tarkkailevat isännät totesivat, ettei vilja ehdi valmistua syyskylmiin mennessä. Kunnallislautakunnan toimelias esimies, talollinen Leander Saarela (1834–1876), kirjoitti Oulun läänin kuvernöörille 10.8.1867:

”Tultuamme siihen vakuukseen ja havaintoon, ettei uutisruis nykyjään mitenkään voi joutua valmistuneeksi melkein jo Käsillä olevaan rukiinkylvön aikaan uskallan minä syvimmässä nöyryydessä tällä kuntamme puolesta pyytää, että Herra Kuvernööri suostuis täällä asuville ja sen tarvitseville talokkaille lainaan annettavaksi 400 tynnyriä siemen rukiita…”

Ylivieskan kunnallislautakunnalle 14.8.1867 osoittamassaan kirjeessä Oulun läänin kuvernööri, vapaaherra, kenraalimajuri Georg von Alfthan (1828–1896) ilmoitti siemenviljan Raahen kruununmakasiinissa olevan vähissä, joten Ylivieskaan voitiin luovuttaa ainoastaan 100 tynnyriä ruista. Vilja haettiin hevoskuljetuksena Ylivieskaan ja jaettiin Juurikosken talossa 19.8. Siemenerä ei tyydyttänyt tarvetta, ja kunnallislautakuntaa vaadittiin hankkimaan siemenviljaa lisää. Jo 20.8.1867 Leander Saarela kirjoitti kuvernöörille ja pyysi vielä 150 tynnyrin siemenerää lievittämään huutavaa siemenviljan puutetta. Venäjältä, Skandinavian maista, Itämeren maakunnista ja Hollannista tilatut viljaerät viipyivät matkalla. Kuvernööri voi vain ilmoittaa, ”että niin muodoin kuin Ylivieskan Seurakunnalle on jo lainaksi annettu sata tynnyriä ruissiemeniä, niin minä en enää saata suostua anomukseen, jonka vuoksi asia jääpi sillensä…”

Syyskuun 3. päivän ilta 1867 pimeni, ja korkeuksissa syttyivät lukemattomat tähdet. Kylmänhuurut leijuivat mailla, ja hallan henkäys tuhosi kypsymättömän viljan laajoilla alueilla maassa, pahiten Pohjois-Suomessa. Seuraava yö täydensi tuhoa. Suuri Nälkä saapui maahan.

Ylivieskassa oli kylvetty 650 tynnyriä ruista, 1 000 tynnyriä ohraa ja 300 tynnyriä kauraa. Katoarvion mukaan sato oli ”kauhistavan heikko.” Rukiista saatiin kolminkertainen sato itämiskyvytöntä viljaa. Ohrasta kaksi kolmasosaa oli tuhoutunut kokonaan. Säästyneestä kolmanneksesta saatiin nelinkertainen sato itämiskyvytöntä viljaa. Kaura oli tuhoutunut kokonaan. Siemen- ja syömäviljatilanne muodostui vaikeaksi. Kunnallislautakunta pyysi kuvernööriltä siemenviljaksi 400 tynnyriä ruista, 800 tynnyriä ohraa ja 300 tynnyriä kauraa, sekä 1 000 tynnyriä syömäviljaa ”niin kuin olkien ja ruumenten höystöksi”, mutta viljatoimitukset viipyivät.

Valtionvaraintoimituskunnan päällikön J. V. Snellmanin aloitteesta Keisarillinen Senaatti painatti ohjeet jäkälän, sammalen, vehkanjuuren ja sienien valmistamisesta ravinnoksi. Turun läänin toimituskunta painatti ohjelehtisen jäkälän, ruumenten ja sienien käyttämisestä hätäruoan valmistamiseen. Ylivieskan kunta myös sai nämä ohjeet. Ohjeiden mukana oli näyte ruumenista jauhetuista jauhoista, joista todettiin, ”että ne niin kuin tieteelliset tutkinnot osoittavat, leiwäksi leiwottuna owat kelvollisia ihmisen rawinnoksi, koska watsan neste woi kaiken rawintowoiman niistä imeä”.

Hätäruoan valmistajia varoitettiin käyttämästä olkia ja ruumenia suurijauhoisina (karkeina), ”sillä semmosen leiwän pitkällinen syöminen on warmaankin jo siittänyt kowia kipuja erinomattain watsaan”.

Kuvernöörin järjestämä lääninkokous alkoi Oulussa 10.9.1867. Kokouksessa käsiteltiin ajankohtaisia kunnallisasioita. Näkyvimmin oli esillä ankaran kadon aiheuttama hätätila. Lääninkokouksessa Ylivieskan kuntaa edusti talollinen Jaakko Mikonpoika Kivioja. Senaatin määräyksestä lääninhallitukset järjestivät hätäleivän ja muun hätäruoan valmistuskursseja. Raahessa 24.9.1867 alkaneelle kurssille Ylivieskan kunta lähetti torpparinvaimo Anna Greeta Helaalan ja tilallisen tytär Susanna Ylikorven. Kurssin jälkeen heidän tuli ohjata Ylivieskan naisia hätäruoan valmistamisessa.

J. V. Snellman kehotti kuntia ohjaamaan puutteessa olevia perheitä omatoimisuuteen ja näin kohottamaan perheen toimeentuloa. Hän kehotti valmistamaan myyntiin erilaisia tuotteita, kuten lautoja, puuastioita, tuohitöitä ja potaskaa, pyytämään metsänriistaa, poimimaan marjoja, polttamaan tervaa jne. Myös Oulun läänin kuvernööri lähetti lääninsä kunnille ohjeita ”moninaisista siwuaskareista ja erityisesti kototöistä, että omain teostuotteiden myönnillä hankkia itselleen lisäystä leipäwaroille, jotka omain peltoin ynseydestä owat niukat.” Kirjeensä lopussa kuvernööri esitti toivomuksen, jonka mukaan kuntalaisten tulisi ”uutteruudella ja mielihalulla ryhtyä tähän tärkeään isänmaiseen asiaan”.

Senaatti myönsi 40 000 markan määrärahan hätäaputöihin Oulun läänissä. Kuntiin lähetettiin viljelysopettajia neuvottelemaan hätäaputöiden kohteista. Kynnönopettaja Abel Vartiainen (1836–1872) saapui Ylivieskaan ja neuvotteli hätäaputyöhön liittyvistä hankkeista. Hänen arvionsa mukaan Ylivieskan kunnalla oli mahdollisuus saada hätäapulainaa ja -avustusta yhteensä noin 3 000 markkaa. Neuvottelutilaisuudessa talollinen Fredrik Sipilä (1823–1900) ja eräät muut Hakalan numeron isännät esittivät metsäsarassaan olevan Kekajärven kuivattamista niityksi, talollinen Eerik Odmala (1818–1886) sekä eräät muut Siltalan numeron isännät esittivät Tahkokorven kuivattamista, ja talolliset Antti (1831–1918) ja Sefanias (1827–1890) Ylitalo esittivät Latvalammen kuivattamista. Työkohteisiin myönnettävät hätäapulainat edellyttivät kunnan takausta. Kuntakokous totesi lainaa hakeneet talolliset varakkaiksi ja hylkäsi takausanomukset. Takausasia käsiteltiin uudelleen joulukuussa 1867. Nyt takaus myönnettiin, mutta hanke oli jo myöhässä ja jäi toteuttamatta. Hätäaputyönä kuitenkin rakennettiin maantietä Raudaskylään ja Oulaisiin.

Kerjäläiset olivat aina kuuluneet Ylivieskan kyläkuvaan. He olivat lähinnä oman pitäjän kovaosaisia, jotka talosta taloon kulkien kerjäsivät elantoaan. Nälkä pani Pohjois-Suomen tilattoman väestön liikkeelle. Yksin ja ajoittain suurissa laumoissa he kerjäten ja kulkutauteja levittäen vaelsivat pitäjästä toiseen matkallaan vauraampaan Etelä-Suomeen. Monet menehtyivät matkalla, ja lukuisia uupuneita saivat ylivieskalaisetkin vaivakseen. Kaiken kurjuuden keskellä oli heistäkin huolehdittava. Kunnan kaitsijamies Heikki Ylitalo sai tehtäväkseen ohjata Ylivieskaan saapuneet kerjäläiset ja joutilaat väliaikaiseen työhuoneeseen. Ulkokuntalaisille tämä oli vain väliaikainen majoituspaikka, missä he osoitettua työtä vastaan saivat elantonsa, kunnes heidät kuljetettiin kotikuntansa huollettaviksi. Työstään Ylitalo sai 28 penniä päivältä.

Perimätieto kertoo kahdesta rippikouluikäisestä Kuusamon pojasta, jotka eräänä iltana hiihtäen saapuivat Ylivieskan kirkolle ja menivät Helaalan majataloon pyytämään ruokaa ja yösijaa. Pojat saivat vaatimattoman aterian ja luvan yöpyä tuvan penkillä. Helaalan isäntä tuli juttelemaan poikien kanssa. Kuultuaan heidän olleen jo useita viikkoja kerjuulla hän sanoi: ”Huomenna Ylitalonen noutaa teidät ja vie mummunkyytillä kotipuoleen.” Parempaa toimeentuloa etsimään lähteneet pojat eivät halunneet palata kotiin. Hätäytyneinä he sanoivat Helaalan isännälle: ”Ei me tarvita kyytiä. Meillä on kyyti itellä.” Vähin äänin pojat poistuivat tuvasta, nousivat suksilleen ja yönselkään hiihtäen suuntasivat matkansa etelään.

Kirkonkylän ja Soukan väliltä löydettiin hankeen menehtynyt tuntematon poikanen. Hän, kuten muutkin tuntemattomat vainajat, sai viimeisen leposijansa Ylivieskan kirkkomaahan kaivetussa joukkohaudassa.

Nälkä oli saanut lujan otteen Ylivieskassa. Oman pitäjän tilaton väestö liikehti entistäkin näkyvämmin. Saadakseen heidät järjestyneemmissä oloissa jotenkin huolletuiksi kuntakokous päätti 2.12.1867 perustaa väliaikaisen työhuoneen. Samassa kokouksessa vahvistettiin myös työhuoneen ylläpitoa koskevat taksoitusperusteet. Työhuoneen ylläpitoa varten oli kutakin veroäyriä kohti luovutettava puoli leiviskää jauhoja ja puoli naulaa lihaa sekä kutakin lypsävää lehmää kohti puoli kannua piimää. Varakkaampien talojen oli lisäksi luovutettava olkilyhde ja kuorma halkoja, pienten talojen vastaavasti puolta vähemmän. Palvelusväeltä vero perittiin rahana: rengeiltä 1 markka ja piioilta 60 penniä.

Työhuoneen tilat vuokrattiin talollinen Esaias Mattilalta. Vuokra maksettiin hakkauttamalla työhuoneen asukkailla 50 syltä halkoja sekä ajattamalla havuja ja turppaita yhteensä 200 kuormaa. Heikkilän tilan maalla oleva kunnan viinapannuhuone oli käynyt tarpeettomaksi, ja se vaihdettiin vt. lukkari Jeremias Rahkolinin vanhaan latoon, joka purettiin ja pilkottiin työhuoneen polttopuiksi. Vaihtokaupassa Rahkolin suoritti kunnalle välirahana 3 markkaa.

Työhuone avattiin 5.12.1867, ja nälkäiset ihmiset alkoivat täyttää työhuoneen tiloja. Tammikuun 1868 puoliväliin mennessä työhuoneeseen oli otettu noin 300 henkeä. Lisää oli tulossa, ja huonetilaa jouduttiin varaamaan lisää. Kun kunnan huollettaviksi myymät orvot ja turvattomat lapset olivat sijoituskodeissaan ja ruotivaivaiset kiersivät entiseen tapaan kunnan seitsemässätoista ruodissa, voidaan työhuoneessa huollettavien määrää noin 3 880 asukkaan kunnassa pitää jo huomattavan suurena. Talollistenkin keskuudessa alkoi olla toimeentulovaikeuksia. Heissä ilmeni haluttomuutta ruotivaivaistensa elättämiseen. Kunnallislautakunta joutui sakon uhalla kehottamaan talollisia huolehtimaan ruotivaivaisistaan.

Köyhäin työhuoneesta muodostui todellinen vaivaistalo, jota ylivieskalaiset kutsuivat vattehuusiksi (fattighus = ’köyhäintalo, vaivaistalo’). Heikko ravinto – leivässäkin oli ¾:aan saakka hätäaineita – tavaton tilanahtaus ja kulkutaudit lisäsivät ihmisten kurjuutta. Useimmat eivät kyenneet enää suorittamaan elatusta vastaan vaadittavaa työtä vaan viruivat makuulauteiden oljilla. Kuolema korjasi runsasta satoaan. Similän torpan mies, tuohikontti selässään, tuli eräänä iltana vattehuusin tupaan, kaatui lattialle ja alkoi hourailla kuumeen ja poltteen outo kiilto silmissään. Aamulla hänen kylmennyt ruumiinsa kannettiin läheiseen latoon, missä vainajat heikosti kyhätyissä arkuissa odottivat hautaamista kirkkomaan poveen.

Helmikuussa 1868 avattiin sairasmaja kulkutauteja sairastaville. Sen ylläpidoksi kunta suoritti taksoituksen. Se käsitti lähinnä lihaa ja piimää, sillä varakkaillakin taloilla olivat jauhot jo vähissä. Taksoitus ei tuottanut odotettua tulosta. Kunnallislautakunta kehotti veronsa laiminlyöneitä suorittamaan ne ensitilassa, ”tai muuten kunnan panttifoudi tulee ne ulosottamaan”.

Tilanne vattehuusissa oli hyvin vaikea, ajoittain jopa järkyttävä. Oljilla makaavat ihmiset rukoilivat Kaikkivaltiaan armahdusta ja veisasivat virsiä. Monet kirosivat kunnallismiehiä. Pilkkalaulujakin syntyi. Niiltä eivät säästyneet Jaakko Kivioja ja Fredrik Sipilä paremmin kuin eräät muutkaan johtavat kunnallismiehet:

Voi vaivaisten vattehuus
ja valtain hallitus,
tuo syntisten syöinäsus’
josta kuuluu itku ja valitus.
Kivi-Jaakko kiilusilmä
köyhää kansaa kiusaa.
Pirut ne häntä pyörittävät
kivisellä kiukaall’.

Sipiläinen siisti herra
oli kaikkein paras,
aina ensin mainittava
köyhäinkassan varas.

Alavieskalaiset, joilla oli myös vaikeat olot nälän ja kulkutautien kourissa, tekivät pilkkalaulun Ylivieskan alennustilasta:

Voi sitä ylypiää Ylivieskaa
ennen sielä oli viinaa ja rieskaa,
kun tuli köyhät vuojet,
tuli puute ja pusa,
piti syöjä ruumenet ja rusa.

Näille ajoille liittynee myös Alavieskan poikasten Ylivieskan kirkonkelloista hokema loru. Kun eräs ylivieskalainen kertoi Alavieskan kirkolla tapaamilleen poikasille Alavieskan kirkonkellojen kilkuttavan, että

Kiiskiä saajaan Takkusen vongasta,
Takkusen vongasta.
Kiiskiä saajaan Takkusen vongasta,
Takkusen vongasta,

oli poikasilla vastaus heti valmiina, ja he kailottivat suuriäänisesti Ylivieskan kirkonkellojen moukuvan, jotta

Piimän luirua petukan kans,
piimän luirua petukan kans.

Talvella 1868 suoritti Oulun läänin kuvernööri tarkastuksen useissa kunnallisissa työhuoneissa, joita läänissä oli lähes 70 ja joilla oli huollettavia noin 8 000–10 000 henkeä. Tarkastusmatkallaan hän näki paljon kurjuutta ja hätää. Ouluun palattuaan hän laati kunnille osoitetun kiertokirjeen, jossa hän kertoi havaitsemistaan puutteista ja teki ehdotuksia niiden poistamiseksi. Hän totesi ruoan työhuoneissa olevan hyvin heikkoa ja tilanahtauden eräissä työhuoneissa muodostuneen kovin vaikeaksi. Hänen ohjeensa mukaan ”pirttiin, joka on 5 eli 6 syltää neliössä saa majoittaa enintään 75 henkilöä”. Työhuoneen henkilökunnan tuli valvoa, että huollettavat joka aamu pesevät kasvonsa ja kätensä ja vanhemmat huolehtivat myös lastensa peseytymisestä. ”Ilmanwaihteen edesauttamiseksi on ei ainoastaan tulta takassa kaiken päiwää pidettäwä, waan myös wuoteen paikat sekä erittäinki huoneissa olevat lawat ja ylisängyt joka päiwä siiwottawat ja tuuletettawat.” Hän kehotti huolehtimaan vaatteiden tuulettamisesta ja hävittämään vaatteista syöpäläiset saunan kuumuudessa. Tilanahtauden helpottamiseksi tuli oman asunnon omaavat perheet lähettää kotiin velvollisuudella tehdä siellä käsitöitä työhuoneesta edelleen annettavaa elantoa vastaan.

Perimätieto kertoo vattehuusin asukkaasta Anna Lundista, ”Hinte-Annasta”, joka lääninhallinnon Ylivieskan työhuoneessa pitämän tarkastuksen jälkeen meni tapaamaan Helaalan majatalossa yöpyvää kuvernööriä. Majatalon isäntä ei laskenut Annaa kuvernöörin huoneeseen vaan ryhtyi häätämään häntä ulos. Huoneessa lepäilevä kuvernööri kuuli tuvasta kantautuvaa riitelyä ja meni ottamaan selvää sen syystä. Kuvernöörin tullessa tupaan ryntäsi Anna hänen eteensä, otti pussistaan palan ruumenleipää, näytti sitä kuvernöörille ja silmittömässä vihassaan kertoi työhuoneessa annettavan ainoastaan ruumen- ja jäkäläleipää, mutta kuvernöörin tarkastuksen aikana silmänlumeeksi annettiin hiukan parempaa syötävää. Ankarin sanoin, jopa solvauksin, Anna syytti työhuoneen henkilökuntaa. Hänen käsityksensä mukaan he varastivat lähes kaikki Venäjältä saadut kulijauhot ja käyttivät ne omiin tarpeisiinsa.

Läänin hätätilasta huolta kantava kuvernööri auttoi kuntia saamiensa mahdollisuuksien mukaan. Kevättalvella 1858 hän antoi Ylivieskaan ainakin 100 tynnyriä ruista ja 450 tynnyriä ohraa. Vilja noudettiin hevoskuljetuksena Raahen kruununmakasiinista Ylivieskaan. Maaliskuussa 1868 kuvernööri myönsi kunnalle 150 tynnyriä kauraa (kuulutus 9.3.1868) haettavaksi Kristiinankaupungin kruununmakasiinista. Hevoskolonna lähti ajamaan Kristiinankaupunkiin 23.3.1868. Matkalla sen yllätti vaikea kelirikko, ja rekipelillä kulkeva kolonna joutui palaamaan takaisin. Kuljetuksen epäonnistuttua kunnallislautakunta pyysi kuvernööriä siirrättämään viljaa meritse johonkin lähempänä olevaan varastoon. Näin vilja voitaisiin nopeammin hevoskuljetuksina siirtää alueen pitäjiin.

Huhtikuun lopulla 1868 Ylivieskan työhuoneesta kotiutettiin 128 paremmin kuntoutunutta henkilöä. He saivat, aina 5-vuotiaisiin lapsiin saakka, elantoonsa käytettäväksi 1 naulan (noin 450 gr.) puhtaita kulijauhoja päivässä ja kehotuksen panna jatkeeksi jäkälää ja muita sopivia hätäaineita. Työkuntoiset saivat käsitöitä kotitöikseen, millä he korvasivat kunnalta saamansa ravintoavustuksen.

Oulun pääkomitea toimi tarmokkaasti läänin väestön hädänalaisen aseman lievittämiseksi. Komitean keräämiä avustuksia – rahaa, vaatteita ja elintarvikkeita – saatiin myös Ylivieskaan. Myös Raahen kauppiaat keräsivät kauppias Soveliuksen johdolla rahaa ja tarvikkeita puutteessa elävien tukemiseen. Heidän lahjanaan Ylivieskaan tuli ainakin 6 tynnyriä ohraa ja 1 tynnyri suolaa. Kunnallislautakunnan esimies Leander Saarela kirjoitti:

”Sydämmellisimmät ja sulimmat kiitokset Pää komitealle että ylevämielisille lahjain antajille toivottaen kaikkivaltiaita Jumalalta onnia ajassa ja Autuutta Iankaikkisuudessa.”

Vihdoin tilanne alkoi selkiintyä ja se saatiin paremmin hallintaan. Huollettavia laskettiin kotiin sitä mukaa kuin he kuntoutuivat itsestään huolehtiviksi. Ylivieskan kunnan työhuone – vattehuusi – suljettiin todennäköisesti toukokuussa 1868, mutta sairashuoneen toiminta jatkui vielä jonkin aikaa. Työhuoneessa valmistetut käsityöt kunta möi huutokaupalla. Nälkä ja kulkutaudit olivat säälimättä tehneet tuhojaan. Vuonna 1868 Ylivieskassa kuoli 337 henkeä eli noin 9 % kunnan asukasluvusta. Monet lapset olivat menettäneet vanhempansa. Orpoina heidät myytiin huutokaupalla vieraiden hoitoon.

Venäjältä, Itämeren maakunnista ja Skandinavian maista saatiin kevään aikana siemen- ja syömäviljaa. Kevään 1868 toukotyöt voitiin suorittaa ajoissa, ja hyvä sato korjattiin syksyllä suotuisissa olosuhteissa. Tilanne näytti jo valoisammalta. Kuvernööri Georg von Alfthan oli osaltaan kantanut raskaan taakan ja vastuun läänissä vallitsevan hätätilan lievittämisessä. Hänen kauttaan Ylivieskaankin saatiin viljaa ja lahjoituksina erilaisia tarvikkeita. Tästä ylivieskalaiset olivat hänelle kiitollisia. Heidän tunteittensa tulkkina oli kunnallislautakunnan esimies Leander Saarela, joka kuvernöörille lähettämässään kirjeessä kirjoitti mm. seuraavaa:

”Muutoin saan minä kuntani puolesta mainittuin ohransiementen edestä kantaa korkiasti vapasukuiselle ja Jalotoimiselle Herra Kuvernöörille kaikkein sydämellisimmät ja nöyrät kiitokset. Kuin joku ihminen on ollut suuressa ahdistuksessa ja tullut siitä ulosautetuksi, se ainoastansa tietää minkälaiset tunteet sydämessä liikkuvat sitä ihmistä kohti, joka hädästä ulos auttaa. Mutta kuin olen kykenemätöin tulkitsemaan niitä tunteita, joista rintamme ikään kuin sulavat Herra Kuvernööriä kohti, niin en taida muuta kuin vielä kerran sanoa tuhansia kiitoksia.”