Vuonna 1873 Suomen suuriruhtinaskunnan säätyvaltiopäivät säätivät asevelvollisuuslain, joka tuli voimaan 1.1.1881. Suomi sai asevelvollisuuteen perustuvan kansallisen sotaväen, jossa olivat kadettikoulu, Henkivartioväen Suomen 3. Tarkk’ampujapataljoona eli Suomen Kaarti, kahdeksan tarkk’ampujapataljoonaa ja rakuunarykmentti. Kullakin tarkk’ampujapataljoonalla oli reservipiiri, ja reservipiireissä oli yhteensä 32 reservikomppaniaa. Asepalvelus kesti vakinaisessa väessä kolme vuotta ja reservikomppanioissa kolmena kesänä yhteensä 90 päivää. Kutsunnat arvanheittoineen pidettiin keväällä, toukokuussa. Sen kutsunta-alueen, johon Ylivieska kuului, kutsunnat olivat Oulaisten kirkolla. Syynissä kelvollisiksi todetut nostivat arvan, jolla määräytyi, joutuiko nostaja vakinaiseen väkeen vaiko reservikomppaniaan. Koska vakinainen väki oli pieni, vain noin 500–600 miestä, niin siihen ei pitäjäkohtaisesti joutunut kovinkaan monta miestä. Ylivieskassa näyttää lukumäärä eri vuosina vaihdelleen 5:n ja 10:n miehen välillä, mutta reservikomppaniaan joutui vuosittain parikymmentä miestä. Vakinaisessa väessä asepalvelus alkoi jo kutsuntavuonna, marraskuun 1. päivänä. Reservikomppanian asevelvolliset astuivat harjoituskokoukseen kutsuntavuotta seuraavan vuoden kesällä. Ensimmäisenä kesänä he olivat sotaopissa 45 päivää, toisena kesänä 30 päivää ja kolmantena 15 päivää.

Talollisen poika Klaas Haapakoski (1860–1937) Kantokylästä oli asevelvollisuuslain toisen kutsunnan miehiä. Hän palveli Suomen 4:nnessä Oulun Tarkk’ampujapataljoonassa 1.11.1882–31.10.1885. Hän kuului ampujien parhaimmistoon. Pataljoonan kilpa-ammunnassa hän kävi tiukan kamppailun voitosta komppanian vääpelin kanssa ja voitti. Palkintona pataljoonan komentaja ojensi hänelle umpikuorisen taskukellon, jonka kellotaulussa on Venäjän keisarin Aleksanteri III:n rintakuva.

Entisen ruotusotamiehen poika, muurari Leonard Efraiminpoika Ilo (1867–1933), palveli Oulun Tarkk’ampujapataljoonassa 1.11.1889–31.10.1892, ja hänet kotiutettiin tarkk’ampujana. Vuotta myöhemmin eli 1.11.1893 astui samaan komppaniaan suorittamaan asevelvollisuuttaan entisen ruotusotamiehen poika Jaakko Joonaanpoika Lysti (1871–1921). Vääpeli suoritti palvelukseen astuneiden nimenhuudon. Huudettuaan Lystin nimen ja saatuaan siihen vastauksen, hän keskeytti toimituksen pieneksi hetkeksi, katsahti nahkapoika Lystiin ja sanoi: ”Vuosi sitten täältä lähti siviiliin tarkk’ampuja Ilo Ylivieskasta, ja nyt sieltä tuli Lysti. Onko sitten Hupi vuorossa?” Vääpelin lausahduksesta tuli pitkään elänyt sanonta: ”Kun ilo meni niin lysti tuli.”

Tämä kertomus vie lukijansa Ylivieskan miesten matkassa vuoden 1875 vuosiluokan asevelvollisten kutsuntaan arvanheittoineen sekä sotapalvelukseen Suomen 4:nnessä Oulun Tarkk’ampujapataljoonassa ja Oulaisten 13. reservikomppaniassa ja käväisee pataljoonan mukana Krasnoje Selon suurella leirillä lähellä Pietaria.

Kevättalvella 1897 rovasti Jonathan Montin luki Ylivieskan kirkon saarnastuolista kutsuntakuulutuksen, joka oli myös nähtävänä kunnantuvan ilmoitustaululla. Maaliskuun puolivälin aikoihin kuntakokous tarkasti kutsuntatoimiston lähettämän asevelvollisten luettelon ja totesi, että Heikki Heikinpoika Nisula oli perheen ainoa työkykyinen poika ja että Heikki Juho Heikinpoika Sakko, Mikko Asariaanpoika Nevanperä, Jaakko Mikonpoika Kangas, Joonas Juho Heikinpoika Karjaluoto ja Julius Esanpoika Heikkilä olivat matkustaneet siirtolaisena Amerikkaan.

Kymmenennen alueen kutsunta pidettiin Anttilan kestikievarissa Oulaisten kirkolla toukokuun 10. päivän aikoihin 1897. Toimituksessa olivat läsnä sotakomisarius, lainoppinut jäsen, lääkäri, tarkk’ampujapataljoonan lähettämä upseeri ja avustavaa henkilökuntaa sekä Ylivieskan kunnan edustajina talollinen Matti Mattila ja poliisi Jaakko Hirvelä. Tässä kutsunnassa Ylivieskasta tuli määrätä vakinaiseen väkeen yhdeksän miestä ja muut tarkastuksessa kelvollisiksi todetut reservikomppaniaan. Puhuttelun jälkeen suoritettiin lääkärintarkastus, syyni, sekä siihen liittyvä punnitus ja mittaus. Latuskajalkaiset, mulkosilmäiset, lihavat, ne joilta puuttui oikean käden etusormi, ne jotka olivat lyhyempiä kuin 5 jalkaa ja 1 kalutuuma (151 cm) ja ne jotka olivat muuten kivuliaita, eivät kelvanneet sotamiehiksi. Heistä tehtiin ”ruunun raakkeja”. Sotamiehiksi kelpuutetuilla oli vielä arvanheittoon liittyvä arvannosto. Ne, jotka nostavat yhdeksän pienintä numeroa, joutuvat vakinaiseen väkeen, ellei mitään erityistä syytä siitä poikkeamiseen ilmene.

Anttilan tuvan pöydälle oli asetettu lasimaljakko, ”semmonen pilikkumintapanen”, jossa oli rullalle käärittyjä arpanumeroita saman verran kuin oli nostajiakin. Sotakomisarius kysyi, onko joku halukas vapaaehtoisesti ottamaan numeron yksi ja sen perusteella palvelemaan kolme vuotta vakinaisessa väessä. Kun halukasta ei ilmaantunut, aloitettiin arvannosto kutsuntanumeron mukaisessa järjestyksessä. Ensimmäisenä kutsuttiin arpaa nostamaan Emanuel Hannula Kankaankylästä. Totisena Manna asteli pöydän luo, kääräisi oikean käden hihan ylös, niin kuin asetus määräsi, ja nosti arvan maljakosta. Arpa avattiin ja todettiin hänen nostaneen numeron 2, mikä tiesi kolmen vuoden palvelusta vakinaisessa väessä. Arvannosto jatkui, kukin sotamieheksi kelpuutettu nosti arvan vuorollaan, ja kun viimeinen mies oli nostanut arvan, oli kutsuntatilaisuus päättynyt. Lopulliset tiedot asevelvolliset saivat kunnantuvalta syksyllä.

Miehet palasivat iltajunalla Ylivieskaan. Numeron 3 nostanut Kusti Mattila oli kovin äkäisellä tuulella, kun joutui kolmeksi vuodeksi kruunun leipiin. Jo vaunun portailta hän roivasi eväskonttinsa asemalaiturille. Kontin läppä revähti auki, jolloin leivänpuolikas ja voirasia tipahtivat kontista ja vierivät pitkin mukulakivilaituria. Hänen isänsä, kutsunnassa kunnan edustajana ollut Matti Mattila katsoi poikaansa moittivin ilmein ja sanoi: ”No, no, Kusti mitä sinä nyt tuolla lailla…?”

Seitsemän Ylivieskan asevelvollista astui kolmen vuoden asepalvelukseen 1.11.1897: arvalla n:o 1 talollisen poika Leander Antinpoika Männistö Suomen Rakuunarykmenttiin, arvalla n:o 2 talollisen poika Emmanuel Emanuelinpoika Hannula, numerolla 3 talollisen poika Kusti Matinpoika Mattila, numerolla 5 renki Matti Juhonpoika Lang, numerolla 6 renki Jaakko Antinpoika Sipilä, numerolla 7 mökin poika Jaakko Hikonpoika Kamsula ja numerolla 9 renki Mikko Juhonpoika Perkkiö Suomen 4:nteen Oulun Tarkk’ampujapataljoonaan. Numeron 4 nostanut itsellinen Herman Fredriikanpoika Kippola ja numeron 8 nostanut talollisen poika Joonas Mikonpoika Pietilä olivat nostaneet arvan vakinaiseen väkeen, mutta kutsuntatoimisto oli siirtänyt heidät perheolojen takia palvelemaan reservikomppaniassa. Sieviläisten arvannostossa numeron 4 nostanut itsellinen Heikki Heikinpoika Luoma oli vakinaisessa väessä palvellessaan muuttanut Ylivieskaan kirjoille ja on sitten merkitty Ylivieskan asevelvollisten luetteloon.

Kovin oudoksi tulokkaat kokivat elämänmenon kruunun kamppeissa suurella kasarmilla, kun kaiken piti tapahtua kovan kiireen menolla suuriäänisin käskyin ja komennoin. Paljon se poikkesi siitä rauhallisen maalaiselämän menosta, johon he olivat tottuneet. He olivat uusia nahkapoikia, ja sotaopin tiukat äksiisit ja sun muut opit olivat vielä edessä päin.

Aamuherätys oli kello 6. Kovalla metelillä se tapahtui, kun signalisti puhalsi torveensa tuvan ovella ja pani kiirettä nahkapoikien saappaisiin. Ensin tehtiin aamuvoimistelun liikkeitä komentojen mukaan. Sen jälkeen alkoi päivän palvelus oppitunnein, kenttä-äksiisein ja marssiharjoituksin. Välillä käytiin ruokailemassa ja jatkettiin samaa kiireen menoa iltapuolelle saakka, minkä jälkeen käytiin artellissa syömässä iltanen.

Oppitunneilla miehet saivat tietoa sotaväestä ja sen tarkoituksesta, esimiehistä ja heidän asemastaan sotaväessä, sotamiehen oikeuksista, velvollisuuksista ja vastuusta. He oppivat arvomerkit ja saivat opetusta käyttäytymisestä eri tilanteissa, opettelivat kiväärin käsittelyä ja monia muita sotilaalle tarpeellisia asioita. Kentällä kävi tuima äksiisi, kun heille opetettiin asentoa, lepoa, ojennusta, käänteitä paikalla ja käyden, viemään kivääriä olalle, jalalle ja kunnia-asentoon rinnalle ja lukuisia muitakin sotamiehen temppuja. Komennot kävivät venäjän kielellä, ja kovin hankalalta nuo aluksi tuntuivat, kun niistä ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Tarttuivat ne kuitenkin ajan myötä muistin lokeroihin, kun niitä päivittäin sai kuulla ja opetella niin oppitunnilla kuin harjoituskentälläkin. Se oli sellaista, kun esimies karjaisi, jotta ”smirnaa”, niin piti itsensä nykäistä reilaan asentoon ja kun kuului ”na-plee-tschoo”, piti kiväärin lennähtää olalle; komennolla ”knooge” sen piti tulla jalalle, ja komennolla ”slusai nakraa-ul” piti kivääri viedä kunnia-asentoon rinnalle. Hihkaisulla ”nalnee va” käännyttiin oikeaan ja ”näprää vo” käännyttiin vasempaan ja kun kuului, että ”shakoo mars” lähdettiin marssimaan. Komentosanoja oli kymmenittäin, ja useimmat säilyivät muistissa vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ruotuväkiaikoja tuli joskus vanhuudessa muisteltua. Kaupungin ulkopuolella miehet kävivät marssilla ja pitämässä leikkisotaa. Raskaita ne marssit joskus olivat, etenkin silloin, kun selässä oli 42 kilon täyspakkaus. Ammunnat suoritettiin ampumalaanilla. Ampumakomennot signalisti puhalsi torvella.

Iltahuuto oli puoliyhdeksän aikaan. Vääpeli luki seuraavan päivän ohjelman, luki käskyjä ja raportteja ja ilmoitti muistakin esille tulevista asioista ja tapahtumista. Iltahartaus pidettiin iltahuudon jälkeen. Komppania seisoi rivissä käytävällä ja veisasi virren. Vääpeli luki Isä meidän -rukouksen ja komensi sen jälkeen miehet petille ja hiljaisuuden.

Noin kolmen kuukauden kuluttua vannottiin sotilasvala Oulun kirkossa. Kaksi oikean käden sormea pystyssä sojottaen miehet vannoivat valan keisarille ja valtaistuimelle luvaten puolustaa heitä ja valtakuntaa aina henkeen ja vereen saakka. Valan jälkeen he eivät enää olleet nahkapoikia vaan tarkka-ampujia ja omasivat jo niin paljon sotamiehen taitoja ja käyttäytymissääntöjä, että pääsivät joutoaikoina liikkumaan kaupungilla, ja se antoi mukavaa makua kasarmin yksitoikkoiseen arkeen.

Krasnoje Selon leirillä

Kesällä 1899 pataljoona oli kahden kuukauden ajan Krasnoje Selon suurella leirillä lähellä Pietaria. Koko tarkk’ampujapataljoona sinne matkasi, paitsi kotimiehet, jotka jäivät vartioimaan kasarmia. Vaatteet ja varusteet kunnostettiin hyvissä ajoin. Puukon mukaan ottaminen oli rangaistuksen uhalla kielletty. Joskus varhemmin oli suomalainen puukko vuodattanut venäläistä verta Krasnoje Selossa, joten kiellolla pyrittiin estämään hengen päälle käyviä puukkotappelulta.

Pataljoona lastattiin junaan Oulun asemalla, miehet härkävaunujen lauteille, hevoset myös härkävaunuihin, kuormastokärryt ja muut välineet avovaunuihin. Oululaisia oli suurin joukoin seuraamassa pataljoonan matkavalmisteluja, ja mukaan lähtevä soittokunta puhalsi laiturilla reippaita marsseja, jotta ”niulun poikain olkapäille on numero neljä lyöty, ja vähän se on mitä toinen poika mun hellustani hyöty…”

Juna lähti kolkuttelemaan kohti etelää saattajien huiskutellessa hyvästejään. Juna kulki Pohjanmaan rataa, aluksi ohitti tuttuja paikkoja, sitten uusia, ennennäkemättömiä seutuja. Riihimäeltä matka suuntautui itään; aikanaan juna saapui Viipuriin, joka oli ennennäkemätön kaupunki useimmille junassa matkustaville miehille. Matka jatkui läpi Karjalan kannaksen, ja kun juna saapui lähelle Pietaria, pataljoona laskeutui junasta ja lähti marssien jatkamaan matkaa. Alun kolmatta tuntia he astelivat suurkaupungin laitapuolia ja tulivat jollekin rautatieasemalle, missä he nousivat paikalle ajaneeseen kuljetusjunaan ja matkustivat Krasnoje Selon asemalle, laskeutuivat junasta ja marssivat leirialueelle. He olivat suuren maailman liepeillä, ja suuri oli Krasnoje Selon leirikenttäkin. Kilometreittäin oli tasaista hiekkanummea, joka poutailmoilla pölysi kymmenien tuhansien miesten askelissa; oli paljon rakennuksia, majoitustiloja, talleja, varastoja ja pitkiä telttarivejä, ja etäällä kimaltelivat venäläisen kirkon kupolit. Ja miehiä oli paljon, ”oli kuin meren mutaa”. Siellä olivat kaikki Suomen joukot ja monin verroin enemmän Venäjän väkeä, ja paljon oli hevosia, kärryjä, tykkejä sekä muuta sotamateriaalia. Hiljaisten maalaiskylien pohjalaispojat katselivat leirin vilskettä ja hyörinää ihmeissään suurin silmin. Siinä rivissä vielä seisoessaan sanoi Mattilan Kusti ruotukumppanilleen: ”Voi hirviä! Täälähän on kaikki maailman miehet!”

”Jo soittaa komiasti tuo ryssän soittokunta, ihanko taivaasta kuuluis.”

Pataljoona majoittui telttoihin, ja siitä pian alkoivat leirielämän monivaiheiset ajat. Illalla telttoihin kantautui etäältä kuuluvaa soittoa. Mikko Perkkiö meni toverinsa kanssa ulos kuuntelemaan. Suuren leirikentän toisessa päässä puhalsivat torvet yli laajan kentän kantautuvaa hyvin kaunista, harrasta säveltä. Leiriltä poistuva venäläinen rykmentti piti siellä iltakoorumia. Miehet kuuntelivat hiljaisina, ja vihdoin Mikko Perkkiö sanoi: ”Jo soittaa komiasti tuo ryssän soittokunta, ihanko taivaasta kuuluis.”

Suomen joukoilla oli yhteisiä manöövereitä Venäjän väen kanssa. Vuorokausikaupalla he menivät kuin sotarintamassa ikään, kulkivat metsiä ja niittyjä, tarpoivat soita ja kävivät leikkisotaa, vuoroon hyökkäsivät ja puolustivat. He olivat kovin uupuneita, kun harjoitus vihdoin päättyi ja tuli ruokailun ja hetken levon vuoro. Leirielämä jatkui tiiviinä viikosta toiseen.

Kohokohdaksi muodostui keisari Nikolai II:n suorittama leirijoukkojen katselmus. Venäjän ja Suomen joukot marssivat katselmuspaikalle ja asettuivat avoneliöön. Hetken kuluttua leirin pääportilta kantautuivat Keisarihymnin sävelet suuren sotilassoittokunnan soittaessa: ”Jumala tsaaria suojelkoon, mahtavaa ja voimakasta, hallitkoon hän meidän kunniaksemme…” Tämä tiesi keisarin ja keisarinnan saapuneen leirikentälle valjakon vetämissä vaunuissa.

Keisari oli sitten noussut ratsaille ja aloittanut katselmuksen. Soittokunta puhalsi marssia, ja keisari ratsasti valkoisella ratsullaan perässään liuta keisarikunnan korkeinta upseeristoa, katsasti ”smirnaassa” seisovia rivistöjä, joita riitti kilometrikaupalla. Kun keisarin seurue lähestyi Suomen pataljoonia, alkoivat komentosanat kajahdella. Luut vedettiin kasaan ja rivistöt seisoivat liikkumatta, ja kun kajahtivat komennot ”slusai-nakraa-ul” rävähtivät kiväärit kunnia-asentoon rinnalle, ja ”glasaa napraa-vo”, kääntyivät katseet oikeaan seuraamaan lähestyvää keisaria. Keisarin tullessa Suomen pataljoonien luo käväisi hänen oikea kätensä koppalakin lipan reunassa kunnian teossa, ja tarkastus jatkui pitkin suomalaispataljoonien viivasuoria rivistöjä. Mattilan Kusti seisoi Oulun tarkk’ampujapataljoonan 3. komppanian eturivissä. Jännittämään tuo pakkasi, kun itse Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas lähestyi Valkollaan. Ainutkertaista se oli niin Kustin, Hannan ja muidenkin tarkk’ampujien elämässä nähdä suuren valtakunnan ylhäinen päämies ja joukko korkeita sotaherroja. Kaukaiselta ja tavoittamattomalta se tuntui syrjäisellä ja kovin hiljaisella kotiseudulla. Jo ratsasti keisari 3. komppanian kohdalla, ohitti Kustinkin, ja niin läheltä ratsasti, ”että olis vaikka nykässy ratsun selästä”.

Tarkastettuaan rivistöt keisari poistui seurueensa kanssa. Hetken kuluttua keisari ja keisarinna ottivat vastaan joukkojen ohimarssin, seisoivat katetulla korokkeella korkeita upseereita vierellään. Suuri katselmus oli päättynyt, mutta miehillä riitti juttua kokemuksistaan, riitti kerrottavaa kotiväellekin.

Oulun Tarkk’ampujapataljoona Pietarin asemalla

Sydänkesä paahtavina helteineen ja sateineen kallistui syyskesään, ja Krasnoje Selon suuri leiri päättyi. Suomen pataljoonat siirtyivät kuljetusjuniin ja lähtivät kotimatkalle. Vaikka leirillä oli koettu monia hupaisiakin hetkiä ja Pietarin läheisyys oli antanut suuren maailman hohtoa leirielämän arkeen, niin uuvuttavat marssit ja manööverit olivat tuoneet väsymyksen ja synnyttäneet kyllääntymisen. Kaivattiin kotiseudun tuttuun kasarmiin ja sen säännölliseen, joskin yksitoikkoiseen menoon.

Suomen 4. Oulun Tarkk’ampujapataljoonan kuljetusjuna oli vuorollaan jättänyt Krasnoje Selon pölyävän leirikentän ja saapunut Pietarin Suomen-asemalle. Juna seisoi tunnin toista, ja sotilaat seisoskelivat härkävaunujen avoimilla ovilla suurkaupungin näköaloja katselemassa. Vaunuihin jostain kulkenut viesti kertoi eräiden ruhtinattarien saapuneen rautatieasemalle. Viesti ei kuitenkaan maininnut, missä asioissa he kulkivat, mutta joku oli tietävinään heidän tulleen tapaamaan suomalaisia sotilaita, joiden kovaa sotilaskuntoa Pietarin ylhäisöpiireissä kuulemma kovasti kiiteltiin.

Pian laiturille saapui puolenkymmentä naista, joiden hienostunut olemus ilmaisi heidän kuuluvan ylhäisöpiireihin. iloisesti rupatellen ja vilkkaasti elehtien he kävelivät laiturilla ja loivat joskus pikaisen silmäyksen härkävaunun ovilla seisoviin, leirielämän kovin nuhraamiin tarkk’ampujiin. He olivat nuorehkoja ylhäisönaisia, uhkeita venakolta, joita pohjoispohjalaiset maalaispojat silmäilivät uteliaina ja ilmeisen ihastuneina. Naiset pysähtyivät ja piirissä seisoen jatkoivat rupatteluaan. Lähinnä olevan härkävaunun ovella seisova Heikki Luoma sanoi vieressään olevalle iiläiselle Pernulle: ”Minä kerrään sulle kolehin, jos käyt jottain naista pussaamassa.” Toiset hyväksyivät ehdotuksen. Jokainen oli valmis uhraamaan pennin tai kaksi, jos Pernu toteuttaisi tuon kovin rohkealta tuntuvan ehdotuksen. Pernu oikaisi kenttälakin kohdalleen, pyyhkäisi rintamuksiaan, laskeutui laiturille, käveli naisten luo, sieppasi lähinnä seisovan rinnoilleen ja suuteli. Karkeatekoisen sotamiehen yllättävästä ja rajusta esiintymisestä pelästynyt naisparvi pelmahti hajalle, ja härkävaunujen ovilla seisovat tarkk’ampujat katsoivat tapahtumaa hölmistyneinä. Vaikka Pernu tunnettiinkin railakasotteisena miehenä, ei kukaan ollut uskonut hänen rohkeutensa riittävän ylhäisönaisen suutelemiseen. ”Voi lempo. Kyllä siinä Pernu ny rivoon näkee Siperian”, todettiin Pernun vaunussa. Pernu hellitti otteensa, pyörähti kantapäillään ja nousi vaunuun. Naiset tointuivat ja iloisesti nauraen ja pajattaen kokoontuivat Pernun syleilyn kohteeksi joutuneen ystävänsä ympärille.

”Eihän nuo huonua tykänny, todettiin härkävaunussa”, ja Heikki Luoman lakki kiersi kolehtia keräämässä. Pernu sai kolikot kouraansa ja mielihyvää kokien laski tekonsa rahallisen tuoton. Kuljetusjuna sai lähtöluvan, konduktööri puhalsi pilliinsä, veturi vislasi, hönkäisi mahtavat savut taivaalle ja lähti vetämään pitkää kuljetusjunaa Suomeen ja Ouluun. Sotilaat heiluttivat lakkejaan laiturilta jo pois käveleville naisille. Sirot kädet kohosivat huiskuttamaan: ”Dasvidaania, dasvidaania – Hyvästi, hyvästi!”

Reservikomppaniassa

Kevään 1897 kutsunnassa arvalla reservikomppaniaan joutuneet 1875-vuosiluokan miehet saapuivat ensimmäiseen harjoituskokoukseen kesäkuun alussa 1898. Harjoitus kesti 45 päivää. Miehet olivat Kala-, Pyhä- ja Siikajokilaaksojen sekä Raahen seudun asevelvollisia, joista kahdeksantoista oli Ylivieskasta. Ylivieskalaiset olivat

  • nro 4: itsellinen Herman Fredriikanpoika Kippola
  • nro 8: talollisenpoika Joonas Mikonpoika Pietilä
  • nro 10: talollisenpoika Ville Juhonpoika Kantola
  • nro 11: itsellinen Mikko Sefaniaanpoika Hintsala
  • nro 12: talon vävy Fredrik Stiinanpoika Leppälä
  • nro 13: renki Joonas Kusti Knuutinpoika Harjakangas
  • nro 14: torpan poika Kusti Kallenpoika Visuri
  • nro 15: talollisenpoika Leander Heikinpoika Hakala
  • nro 16: renki Leonard Emaanuelinpoika Perkkiö
  • nro 17: talollisenpoika Jaakko Heikinpoika Pesämaa
  • nro 18: poliisinpoika Perttu Jaakonpoika Hirvelä
  • nro 19: talollisenpoika Akseli Vilho Mikonpoika Autio
  • nro 20: talollisenpoika Matti Kustinpoika Lystilä
  • nro 21: talollisenpoika Teodor Aukustinpoika Similä
  • nro 22: talollisenpoika Antti Matinpoika Pikkarainen
  • nro 23: talollisenpoika Ville Samuelinpoika Tuomikoski
  • nro 24: talollisenpoika Kusti Vilho Juhonpoika Kippola ja
  • nro 25: talollisenpoika Vilho Edvard Taavetinpoika Pinola.

Kutsunta-alueen reservimiehet saivat sotilaskoulutuksen 13:nnessa Oulaisten reservikomppaniassa, jonka päällikkönä toimi kapteeni Fredrik Anders Grönberg ja opetusupseerina vänrikki Johan Adolf Arola, kesällä 1899 luutnantti Karl Fredrik Heideman. Komppanian kasarmi sijaitsi Oulaisten kirkonkylän läheisyydessä olevalla männikkökankaalla. Myöhemmin kasarmin rakennukset olivat Oulaisten parantolan hallinto- ja potilastiloina.

Vääpeli Karl Tuomisen suorittaman nimenhuudon ja majoituksen jälkeen varusmestari Matti Huotari luovutti reservimiehille sotamiehen vaatteet ja varusteet: pystykauluksinen, hakasilla oikealle kiinnitettävä musta takki vaaleansinisin olkalapuin, joissa keltainen numero 4, kahdet valkoiset housut, joita paikkakuntalaiset sanoivat piimähousuiksi, liinapaita, lyhytvartiset jalkineet, pyöreä lipaton lakki, jossa soikea kokardi ja sen alla numero 4, harmaa sinelli (mantteli), musta kaulaliina ja sotilasvyö. Aseeksi he saivat kiväärin pistimineen, patruunataskun ja puhdistusvälineet. Alusvaatteet, sukat, jalkarätit ja henkselit eivät sisältyneet kruunun reservimiehille varaamaan vaatetukseen, vaan heidän tuli pitää omiaan. Vuodetta varten he saivat peitehuovan sekä polsterin- ja maträssinkuoren, jotka he täyttivät oljilla komppanian rehusuojassa, ja sijasivat vuoteensa miehistötuvan makuuritsille nimetylle paikalle.

Komppaniassa oli neljä plutoonaa (=joukkuetta) ja kussakin plutoonassa neljä osastoa (=ryhmää). Jos miehiä tuli komppanian määrävahvuutta enemmän, muodostettiin ylimääräinen plutoona. Plutoona-aliupseereina toimivat ”kolmen nauhan” vanhemmat aliupseerit, jotka kertomuksessa mainittuna aikana olivat Wilhelm Jämsen, Johan Vesa, Samuli Pajala ja Karl Saralampi. Osastoja kouluttivat Oulun Tarkk’ampujapataljoonasta kesäksi komennetut ”kahden nauhan” nuoremmat aliupseerit ja asevelvolliset jefreiterit (=korpraalit).

Ylivieskan reservimiehistä ainakin Vilho Autio, Teodor Similä ja Ville Tuomikoski olivat I plutoonassa, jonka plutoona-aliupseerina toimi jo pitkälle keski-ikään ehtinyt Wilhelin Jämsen. Tämä muistitiedon mukaan Viitasaarelta kotoisin ollut aliupseeri oli vaativa ja helposti tulistuva mutta kuitenkin oikeudenmukainen kouluttaja. Teodor Similä oli vain lyhyen ajan hänen vaativan katsantonsa alla, sillä hänet siirrettiin II plutoonaan, jossa osastoa koulutti asevelvollinen jefreitteri Ylitalo. Ylitalo oli varhemmin ollut renkinä Aukusti Similän talossa Ylivieskan Peltolassa ja sai pyynnöstään tutun miehen koulutettavakseen.

Palvelus kulki laaditun koulutusohjelman mukaisena. Kello 6 menivät signalistit tupiin ja puhalsivat räväkän aamuherätyksen, joka pani, ainakin ensipäivinä, tavallista kiireisempää liikettä äkkiherätyksen saaneiden miesten aamutoimiin. Viisunikkarit olivat joskus jossain sepitelleet aamuherätykselle omaperäisiä sanoituksia. Ne levisivät pataljooniin ja reservikomppanioihin paikalliseen käyttöön muokatuin muunnoksin, kuten eräässä aamuherätyksen sanoituksessa aamutervehdyksen lähettäjänä mainittiin aina oman komppanian päällikkö. Eräs, luultavasti näiltä ajoilta peräisin oleva, tämän kirjoittajan vuosikymmeniä sitten muistiin merkitsemä sanoitus on saattanut kuulua myös 13. reservikomppanian miesten hoilauksiin:

Nouskaa, te pojat, ylös,
ettette laske allenna,
Terveiset, terveiset
Röömperiltä.

Tervehdyksen lähettäjänä olen edellä mielivaltaisesti maininnut 13. reservikomppanian päällikön kapteeni Grönbergin. Aamuvoimistelun ja -askarten jälkeen miehet marssivat artelliin (ruokalaan) ja nauttivat saijua (teetä), leipää, voita ja suolakalaa. Koulutus painottui eri kesinä kenttä-äksiisin (sulkeisen), oppituntien ampumakoulutuksen, vartiopalveluksen, marssiharjoitusten, leikkisodan (taistelukoulutuksen) ym. palvelus- ja koulutustapahtumien kesken. Palvelus keskeytyi kello 11 ruokailuun ja lyhyeen joutohetkeen. Artellissa tarjottiin joko perunakeittoa tai hernekeittoa tai lihavelliä sekä leipää, voita ja suolakalaa. Juomana oli maitoa ja kaljaa. Päivän palveluksen päätyttyä syötiin artellissa iltanen, jolloin tarjolla oli kuoriperunoita, leipää, voita, suolakalaa ja maitoa tai kaljaa, Joskus sai vain jauhopuuroa, ja sitä söivät hyvällä ruokahalulla lähinnä ne, joilla oli kotivoita puuronsilmäksi. Puuroa jäi paljon tähteeksi, ja keittiövuorossa olevat askarmiehet kantoivat sen kapteenin ja vääpelin sioille.

Iltahuuto ja hartaushetki, iltakoorumi, pidettiin kello 8:30–9:00. Komppania asettui avoneliöön kasarmin pihalle. Nimenhuudon jälkeen vääpeli luki päiväkäskyn ja muut palvelukseen liittyvät ilmoitukset. Vääpeli tai palvelusvuorossa oleva plutoona-aliupseeri valvoi hartaushetken. Signalistin puhallettua rukoussignaalin valvoja komensi ”Na malitvu”, jolloin miehet ottivat rukousasennon, ja komennolla ”Scapki daloil” he ottivat lakin päästään ja asettivat sen rinnalle koukistettuun vasempaan käteen. Miehet veisasivat valvojan ilmoittaman virren, joka noudatti usein hänen omia virsimieltymyksiään, kuten

Auta, o Jesus, sa walwoja parhain
ain’ että sieluni walwoa wois.
Suo, että aina se myöhään ja warhain,
hartaana myös rukouksissa ois.
Uneliaaksi kun yö mua saattaa,
wirwoita, Jesus, äl’ anna mun maata.

Hartaushetken valvoja luki Isä meidän -rukouksen, signalisti puhalsi taukosignaalin, ja komennolla ”Na krois” miehet panivat lakin päähänsä ja marssivat kasarmiin. Kasarmi hiljeni, mutta vartio valvoi.

Oppitunneilla reservimiehille annettiin tietoa sotamiehen tehtävistä, Suomen sotaväen järjestysmuodosta, sisä- ja ulkopalvelusta, sotakurista, sotilasarvoista ja arvomerkeistä, käyttäytymisestä eri tilanteissa ja lukuisista muista koulutukseen liittyvistä asioista. Jokaisen reservimiehen tuli tietää paitsi oman komppaniansa upseerien ja aliupseerien nimi ja sotilasarvo myös reservipiirin esiupseerin, Suomen 4. Oulun Tarkk’ampujapataljoonan komentajan ja Suomen sotaväen päällikön nimi ja sotilasarvo. Vielä yli 60 vuotta myöhemmin silloinen reservimies Ville Tuomikoski luetteli kirjoittajalle edellä mainitut upseerit ja aliupseerit, kuten muutkin koulutukseen liittyneet asiat kuin vasta opittuna asiana.

Kenttä-äksiisin ja ammuntojen komentokielenä oli venäjä. Monta palavaa siinä miehet saivat kokea, ennen kuin kouluttajien sinkoamat lyhyet mutta kovin vaikeaselkoiset ja oudosti suhahtelevat sanat tarttuivat tajuntaan. Harjoituskentällä miehet kokivat kenttä-äksiisin hikiset ja kyllästyttävätkin vaiheet. Kentällä kävi kiivas meno nuorempien aliupseerien ja jefreittarien kouluttaessa osastoja plutoona-aliupseerien valvonnan alla. Kentällä kajahtelivat venäjänkieliset komennot, ja kenttä pöllysi ja tömähteli miesten askelissa. Opittiin reilaan asento, ottamaan ojennusta, viemään kivääriä olalle, jalalle ja kunnia-asentoon rinnalle, viemään katse oikeaan ja vasempaan, lähtemään marssille ja monia muita sotamiehen temppuja. ”Smirnaa”, ”ravnjäns”, ”naplee-tscho”, ”knoo-ge”, ”slusai nakraa ui”, ”napraa-vo”, ”naljee-vo”, ”shakoo mars” ja kymmenet muut komentosanat tarttuivat vähitellen päähän, eräille nopeammin, toisille hitaammin.

Pyhäjoelta kotoisin oleva kahden nauhan aliupseeri Aleksi Kiiskilä koulutti I plutoonan 1. osastoa. Siinä Ville Tuomikoskikin sai oppia sotamiehen taitoja. Äksiisitemput sujuivat osastolta yhä paremmin, ja nuori kouluttaja koki tyydytystä mielessään. Sitten joku väärin ymmärretty komento vei jotain pieleen. Aina rauhallinen Kiiskilä katsoi miehiä hetken aikaa totisena ja sanoi: ”No, miten hemmetissä te sen nyt nuin teittä? Pannaampa temppu uusiksi.” Kun plutoona-aliupseeri Jämsen otti koko I plutoonan komentoonsa, sai äksiisi tuiman menon. Sotilaan ammatin hallitsevan aliupseerin komennot tuiskahtelivat nopeasti, liiankin tiuhaan.

Äksiisi jatkui tiiviinä ja hiostavana. Jämsenin mielestä I plutoonan piti olla nimensä mukaisesti ensimmäinen, komppanian paras. Komppanian tarkastuksessa saivat plutoonat esittää taitojaan, ja I plutoona arvosteltiin parhaaksi. Tarkastuksen jälkeen Jämsen seisoi plutoonansa edessä leppoisa ilme kasvoillaan. Silmät hymyntirrissä väreillen hän kiitteli plutoonaa: ”Ei oo teissäkään oppi menny hukkaan.”

Ase- ja ampumakoulutuksella oli näkyvä sija reservimiesten harjoituksissa. Jokaisen tuli hallita kiväärinsä, hajottaa se osiin ja koota nopeasti. Kiväärin osat piti luetella kuin vettä valaen, vaikka esimies olisi yöllä tullut niitä makuuritsin viereen kyselemään. Oppitunnilla plutoona-aliupseeri Jämsen kysyi Ville Tuomikoskelta kiväärin osat. Puhuteltu nousi ylös ja vastasi:

”Herra aliupseeri! Kiväärissä on seitsemän osaa. Ensiksi piippu ynnä lukkokoppa laukauskoneiston kanssa, toiseksi tähtäin ja jyvä, kolmanneksi on sulkuosasto, neljänneksi tukki, viidenneksi pistin, kuudenneksi pesutanko, seitsemänneksi suojelus- ja yhdistyskappaleet. Suojeluskappaleeseen kuuluvat suuhela, suojakaari ja perälaatta, yhdistyskappaleeseen ylimmäinen ja alimmainen siderengas ja peräruuvi.”

Reipas vastaus tyydytti Jämseniä, ja hän hyväksyi sen huomautuksitta.

Ammunnat suoritettiin läheisellä ampumalaanilla. Ampumakomennot annettiin torvella. Kun signalisti puhalsi, jotta ”tattatii, tattatii…”, tarkoitti se, että ”ampuu nyt, ampuu nyt…”. Reservimiehissä oli useita vakaakätisiä ja tarkkasilmäisiä pyssymiehiä, mutta oli sellaisiakin, joilla ohilaukauksia saattoi tulla enemmän kuin osumia. Ammunnoissa menestyneet saivat asetakin rintamukseen pyöreän metallilevykkeen, jossa oli kuvattuna maalitaulu ja kaksi ristikkäin olevaa kivääriä. Se oli ”kunniamerkki maaliin ampumisesta ampujille, jotka olivat lopettaneet kaksi ampumakurssia ensimmäisessä luokassa”. Kirjoittajan tiedossa ei ole, kuinka moni 1875-vuosiluokan ylivieskalainen reservimies ampui kunniamerkkiin oikeuttavan tuloksen, mutta ainakin Teodor Similä sai asetakkinsa rintamukseen kunniamerkin maaliin ampumisesta ja 1873-vuosiluokan miehistä ainakin Jaakko Ylitalo ja Ville Kivioja (Kolehmainen) ampuivat kunniamerkkiin oikeuttavan tuloksen ja saivat kunniamerkin. Reservimiehet saivat myös vartiokoulutusta. Vuorollaan he olivat vartiopalveluksessa, porttivahtina pääportilla tai jollain toisella vartiopaikalla. Se olikin totinen paikka, sillä ”vartiopaikassa sotamies suojeli erittäin tärkeitä esineitä ja etuja, ja oli hänelle sen vuoksi annettu hirmuinen valta kanssaihmistensä yli…”

Leikkisotaa käytiin harjoituskentällä, vainioilla ja metsässä. Kovan huudon kanssa hyökättiin ja taas vuorollaan puolustettiin asemia. Tappelusta käytiin komentojen mukaan. Marsseillakin kuljettiin Oulaisten kirkolla ja edempänä sivukylillä. Tuttuja lauluja laulettiin, usein sitä 30-vuotisen sodan marssia ”Meill’ Pohjola luminen on kotomaa…” Vuorollaan miehet saivat viikonloppuloman. Matkalipun sai puolella hinnalla, jos aseman lippuluukulla esitti esimiehen allekirjoittaman palvelustodistuksen. Ville Tuomikoski oli lähdössä sunnuntailomalle ja pyysi plutoona-aliupseeri Jämseniltä puoleen matkalippuun oikeuttavaa todistusta. ”Mihin Tuomikoski matkustaa?” kysyi Jämsen. ”Kankaan asemalle, herra aliupseeri”, vastasi Tuomikoski. ”Ja kehtaatte pyytääkin!” ärähti Jämsen. ”Nuin lyhyen matkan nuori mies astelee jalakasinkin.”

Antoi Jämsen todistuksen, muuten vain aluksi ärähti, ja Ville Tuomikoski osti Oulaisten asemalta puoli pilettiä Kankaan asemalle. Viikot kuluivat, ja miehet kehittyivät tehtävänsä osaaviksi sotamiehiksi, sellaisiksi kuin ensimmäisen harjoituskesän aikana oli tarkoitettukin. Harjoituskokous päättyi heinäkuun puolivälin aikoihin. Miehet luovuttivat varusteensa, hyvästelivät kouluttajansa ja matkustivat kotiin. Viikkoa myöhemmin kasarmin tilat täyttyivät 1874-vuosiluokan reservimiehistä, joilla alkoi 30 päivän mittainen II harjoituskokous. Heidän jälkeensä tulivat 1873-vuosiluokan reservimiehet 15 päivän mittaiseen III:een ja viimeiseen harjoituskokoukseen. Heidän koulutuksensa päättyi 7.9.1899. Kasarmi hiljeni talven ajaksi.

Heinäkuun puolivälin jälkeen 1899 saapuivat 1875-vuosiluokan reservimiehet 30 päivän mittaiseen II harjoituskokoukseen. He eivät olleet enää nahkapoikia, sillä edellisen kesän koulutus oli tuoreessa muistissa. Uutta opittiin ja vanhaa kerrattiin. Harjoitukset kulkivat jo helpommin, kun sotamiehen meiningit olivat jo entuudestaan tuttuja.

Suomen sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti ja vapaaherra Georg Edvard Ramsay (1834–1918) kävi suorittamassa komppanian tarkastuksen. Hän oli everstinä osallistunut vuosina 1877–1878 käytyyn Venäjän ja Turkin väliseen sotaan ja komentanut Suomen Kaartia lokakuussa 1877 käydyssä Gornyi Dubnjakin taistelussa, siinä kovassa tappeluksessa, josta sittemmin laulettiin, että ”musiikki se pelasi kun Suomen pojat marssi Gornyi Dubnjakin valleilla…” Reservikomppania seisoi harjoituskentällä. Komentosanat kajahtelivat, kiväärit rävähtivät kunnia-asentoon rinnalle, ja katseet kääntyivät oikeaan kapteeni Grönbergin ilmoittaessa komppanian kenraali Hamsaylle. Iäkäs harmaaviiksinen kenraali käveli verkkaisin askelin rivistöjen editse, pysähtyi komppanian keskivaiheilla ja tervehti: ”Hyvää päivää, reservikomppania!” ”Jumal’ antakoon, herra kenraali!” vastasi komppania tahdikkaasti.

Jos kenraali olisi tervehtinyt venäjän kielellä, oli miehet opetettu vastaamaan venäjäksi jotenkin tähän tapaan: ”Draa vista lai vostem”. Näin muisteli Ville Tuomikoski sen kuuluneen. (”Sdravia selaju”). Tarkastuksen päätyttyä siirtyi kenraali seurueineen harjoituskentällä odottavien nelipyöräisten rillojen luo. Kun kookas ja ylipainoinen kenraali nousi rilloihin ja istui takapenkille, jysähtivät jouset kerralla pohjaan. Näky huvitti rivissä seisovia miehiä, mutta totisena kuin kirkon seinä he katsoivat, kun kenraalin vaunut vierivät pois harjoituskentältä.

Kesällä 1900 ei 1875-vuosiluokkaa kutsuttu III :een ja viimeiseen harjoituskokoukseen, sillä Suomen suuriruhtinaskuntaa ravistelivat hyiset itätuulet. Keisarikunnan Suomeen kohdistamat venäläistämistoimet voimistuivat. Helmikuussa 1899 keisari Nikolai II oli antanut julistuskirjan, Helmikuun manifestin, jolla yleisvaltakunnallinen lainsäädäntöjärjestys määrättiin voimaan myös Suomessa. Se tarkoitti suuriruhtinaskunnan itsemääräämisoikeuden, autonomian, lakkauttamista ja maan sulauttamista Venäjän keisarikuntaan. Oikeuden loukkaukset lisääntyivät ja kovenivat, ja Suomen kansallinen sotaväki lakkautettiin asteittain vuosina 1900–1902. Vain Suomen Kaarti jäi yksin edustamaan suomalaista sotaväkeä, ja sitä täydennettiin vielä 200 alokkaalla. Marraskuun 1. päivänä 1902 saapuneessa täydennyserässä oli yksi ylivieskalainen. Hän oli renki Antti Autio (1880–1958). Suomen Kaartin lakkauttamispäätös tuli 8.8.1905, ja niin Suomen suuriruhtinaskunnan kansallinen sotaväki siirtyi historiaan.

Suomen 4. Oulun Tarkk’ampujapataljoonassa vakinaisen väen kolmen vuoden asepalvelusta suorittavat 1875-vuosiluokan asevelvolliset ehtivät palvella asevelvollisuuslain edellyttämät kolme vuotta. Heidät kotiutettiin 31.10.1900 eli noin vuotta varhemmin kuin tarkk’ampujapataljoonat lakkautettiin.

Keisarin vahvistamalla uudella asevelvollisuuslailla Suomen asevelvollisten tuli palvella Venäjällä ja venäläisissä joukko-osastoissa. Suomen kansan vastarinta voimistui. Vuosina 1902 ja 1903 huomattava osa asevelvollisista kieltäytyi osallistumasta kutsuntoihin. Keisari peruutti käskynsä, ja Suomi velvoitettiin maksamaan ns. sotilasmiljoonia Venäjän keisarikunnan sotakassaan. Suomessa elettiin sortovuosien synkkiä aikoja.