Ajan saatossa on jokaisessa pitäjässä elänyt ihmisiä, jotka tavoillaan, toimillaan, mielipiteillään tai olemuksellaan ovat poikenneet kyläyhteisön sinänsä tasapäisestä joukosta ja näin jääneet elämään sukupolvesta toiseen kerrotuissa tarinoissa.

Eräs vaikuttaja ja toimelias osallistuja 1800-luvun ylivieskalaisessa elämänmenossa oli tuhti isäntämies Leander Stenbäck eli Tempäkkinen ja Tempäkki-Lea, kuten aikalaiset häntä kutsuivat. Leander Mikonpoika syntyi Ylivieskan kirkonkylässä 3.4.1835. Hän oli tanakka keskikokoinen mies, joka puski töitä kotitilansa pelloilla ja joutoaikoina kulki seudun yhteisissä ilonpidoissa.

Kirkonkylän liepeillä olevassa harmaassa talossaan asui yksinäinen leskivaimo Anna Maria Stenbäck, omaa sukua Boman, s. 31.8.1796. Hänen sukujuurensa eivät levänneet Ylivieskan maaperässä, sillä hän oli tänne toisaalta muuttanut. Perimätiedon mukaan hän oli varakkaan lankmeetarin, maanmittarin, tytär ja oli vanhemmiltaan perinyt huomattavan omaisuuden. Anna oli ollut kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisen miehensä Matts Stenbäckin kuoltua hän oli solminut avioliiton itseään huomattavasti nuoremman Henrik Jakonpoika Stenbäckin kanssa. Henrikin elämäntaival jäi lyhyeksi. Anna jäi yksin, sillä avioliitoista ei ollut lapsia.

Anna oli rakennuttanut pihansa ympärille kahden sylen korkuisen lankkuaidan, (syli = 1,78 m). Sen tukevissa porttipaaluissa narahteli portin jyhkeä ovi. Illan joutuessa renki sulki portin ja lukitsi sen hirsipuomilla. Näin yöksi turvattuna Anna asui talossaan palvelusväkineen, piikoineen ja renkeineen.

Perimätieto ei kerro, miten nuori Leander Mikonpoika tutustui Anna Maria Stenbäckiin. Se ei myöskään tiedä Leanderin tavoitteista hänen käydessä yöjalassa itseään lähes 39 vuotta vanhemman leskivaimon luona, mutta uskoo Annan huomattavan varallisuuden olleen näkyvimpänä vaikuttimena suhteiden luomisessa. Ikääntynyt leski mielistyi toimeliaaseen nuorukaiseen, ja 28.10.1858 Leander Mikonpoika talutti Anna Maria Stenbäckin pastori Petter Krankin eteen, joka vihki heidät mieheksi ja vaimoksi. Sulhanen oli 23:n ja morsian 62 vuoden ikäinen. Anna oli jo kovin huonokuntoinen: jalat vikoivat, ja hänen liikkumisensa oli kovin vaikeaa. Nuori Maria Liisa Ylitalo oli vanhempiensa mukana häissä ja näki, kuinka sulhanen vesikelkalla veti morsiamensa joen ahdetta ylös häätaloon. Leander asettui vaimonsa taloon ja käytti Stenbäckiä sukunimenään.

Anna Maria kuoli 12.4.1868. Leander peri vaimonsa omaisuuden ja oli varakas mies. Jo 3.6.1868 hän solmi avioliiton talollisen tytär Amanda Kontion (1843–1931) kanssa. Avioliitosta heille syntyi useita lapsia.

Maaseudulla ei yleensä ollut pankkeja. Muutamat varakkaat isännät toimivat pankkimiehinä ja lainasivat piirongin laatikkoon kertyneitä rahojaan sovittua ”ränttyä”, korkoa, vastaan, joka tavallisimmin oli kuusi prosenttia. Kirkonkylässä asuivat talollinen Juho Jaakola (1825–1911) ja talollinen Sefanias Ylitalo (1827-1890) ja Vähälläkankaalla ”Kankaan kauppanen” Henrik Kangas (1805–1883).

Leander Stenbäck oli varakas mies ja lainasi myös rahojaan. Tutuimmille hän saattoi myöntää lainan tavanomaista pienempää korkoa vastaan. Halvemman lainan toivossa yhä useammat kääntyivät hänen puoleensa, ja vähitellen hänestä kehittyi Ylivieskan kenties huomattavin luotonantaja. Hänen lukitussa kirstussaan oli melkoinen pino velallisten allekirjoittamia ”revensseja”, velkakirjoja, joissa luotettavaa takausta osoittivat vakavaraisten isäntien nimikirjoitukset ja puumerkit.

Teljolan leskiemäntä Maria Liisa Hannula (1849–1923) oli lainannut rahaa sukulaiseltaan Sefanias Ylitalolta tavanomaista kuuden prosentin korkoa vastaan. Emäntä oli asioinut kirkonkylässä ja lähti kotimatkalle Hannunpuhtoon. Leander Stenbäck tuli vastaan, pysäytti hevosensa ja tuhahti keiseiltä: ”Miksi sinä Ylitaloselta lainasit? Minulta olisit saanut nelijän rosentin ränttyä vastaan.” Enempää sanomatta hän maiskautti suutaan, nykäisi suitsista ja lähti ajaa korottelemaan kirkonkylään.

Leander Stenbäck osallistui myös kunnalliselämään. Puheliaana, jopa suulaana, hän käytti ahkerasti puhevaltaansa kuntakokouksissa. Kun kunnallinen äänioikeus perustui manttaalilukuun, niin äveriäällä Stenbäckillä oli huomattava äänimäärä käytettävänään. Vaikka hän ei koskaan kohonnut kunnallishallinnon varsinaisille johtopaikoille, niin raha toi valtaa, ja kuntakokouksissa se usein näkyi velallisten isäntien äänestyskäyttäytymisessä. Yleensä he myötäilivät Stenbäckin mielipiteitä, mutta uskalsi eräs isäntä olla eri mieltä. Kesken puheenvuoronsa hän kohtasi Stenbäckin yrmeän katseen ja muisti olevansa korviaan myöten velassa Stenbäckille. Isäntä ähkäisi, alkoi pyörtää puhumisiaan ja lopuksi yhtyi kannattamaan Leander Stenbäckin tekemää ehdotusta.

Viimeisinä elinvuosinaan Stenbäckillä oli renki mukana kuntakokouksissa. Renki istui kokoushuoneen nurkassa vastapäätä isäntäänsä. Kun ikääntyneen isännän suupielistä alkoi valua piipunperien ruskea vana, antoi renki sovitun merkin, jolloin isäntä kämmensyrjällä pyyhkäisi suupielensä puhtaaksi. Leander Stenbäck möi kirkonkylässä sijaitsevan talonsa ja muutti Murtoon. Pian hän osti Kallion tilan Niemelänkylästä, mihin perhe muutti asumaan.

Oli varhainen aamu tammikuun lopulla 1898. Leander Stenbäck oli lähdössä Raahen markkinoille. Renki valjasti hevosen ja talutti porraseteen. Tukevoitunut isäntä istui rekeen, veti vällyt suojakseen, tarttui suitsiin ja lähti ajamaan Raaheen. Raahessa oli melkoista markkinahumua. Tehtiin hevoskauppoja, osteltiin rihkamaa jos tarpeellistakin tavaraa, osallistuttiin lotteriin, katsottiin Kasperin tanssuttajien esityksiä, kallisteltiin viinapulloa ja pidettiin lystiä.

Saattoi olla helmikuun 4.päivän vastainen yö. Kallion talossa nukuttiin; isäntä viipyi vielä markkina-matkalla. Nuori piikatyttö Johanna Anttila näki painajaisunia: isäntä istui reessä ja ajoi hevosella kovaa vauhtia Kallion tupaan. Päivällä saapui suruviesti, joka kertoi isännän kotimatkalla menehtyneen sairauskohtaukseen. Piikatyttö kertoi unensa tyttöystävälleen. Kummitustarina lähti liikkeelle: ”Talviöisin Tempäkkinen ajaa mustalla oriilla Kallion pihaan ja katoaa…”

Tuli hautajaispäivä. Leander Stenbäckin kylmennyt ruumis makasi talon seinustalle pystytetyssä kuusimajassa saattoväen hyvästeltävänä. Kyläkunnan edeltäveisaaja aloitti lähtövirren, johon taaja saattojoukko yhtyi. Eräs vanha kertoja muisteli lähtövirtana usein veisatun:

”Surulla suurell’
jätän kyll’ tänne ystävän
waan taivaassahan tiedän
ne taasen löytävvän.
Tapaamme siellä kerran
toisemme riemussa,
tykönä armon Herran
suloisess’ elossa.”
(Vk. v. 1886:509)

Arkun kansi naulattiin kiinni, ja kantajat nostivat arkun rekeen, jonka kulmiin oli kiinnitetty metrin mittaiset kuuset ja oikean puoleiseen aisaan valkoinen liinansuikale. Ruumissaatto lähti kohti Renssunrämeen hautausmaata. Varakkaan isännän ruumissaatto oli pitkä. Ensimmäisten saattajien sitoessa hevosiaan hautausmaan puomeihin lähestyivät viimeiset vasta Ylitalon tienhaaraa. Arkku nostettiin kantopaareille. Papin ja lukkarin kulkiessa edellä virttä veisaten kannettiin vainaja avoimen haudan partaalle ja siunattiin viimeiseen lepoonsa Renssunrämeen routaiseen multaan. Hautausmaan kalmistohuoneen sisäseinään oli joku joskus kankein koukeroin riimitellyt:

”Monta on tästä viety selijällään kirijotti Joonas pellonpää.”

Kirkonkellojen kumistessa Leander Stenbäckin saattoa seisoi Renssunrämeen kalmistohuoneen avoimella ovella joku lähestyvää ruumissaattoa odottava ylivieskalainen. Havaitessaan seinähirressä olevan riimityksen hän omin koukeroin lisäsi:

”Niin vain nytkin Lähtee W 25.2.1898
Lejanteri Stempäkki.”

Aikanaan Leander Stenbäck sai patsaan haudalleen. Se oli kiiltäväksi hiottu, kultakirjaimin kaiverrettu kivi, joka suuresti poikkesi alastoman ja alakuloisen hautausmaan lauta- ja rautaristeistä ja ruostuvista peltitauluista. Kuten yleensä menestyvillä toimenmiehillä, niin myös Leander Stenbäckillä oli vihamiehensä ja kaunaiset kadehtijansa. Kun aamuauringon säteet hetken leikkivät hänen hautapatsaansa kiiltävällä pinnalla, sai eräs velanmaksunsa laiminlyönyt kaunainen kadehtija aiheen kovin ilkeämieliseen tuhahdukseen.