Käsityöläiset, hantvärkkärit, olivat näkyvällä sijalla kyläyhteisössä. Räätälit, suutarit, sepät, puusepät, värjärit, karvarit, maalarit ja messinginvalajat kuin myös muutkin käsityöläiset olivat alansa ammattilaisia ja tekivät päivätyönsä kyläyhteisön monisäikeisessä elämänmenossa. Tämän kertomuksen puitteissa on saanut sijansa vain vähäinen osa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella elämäntyönsä tehneistä käsityöläisistä. Heidän lukuisat edeltäjänsä ja aikalaisensa on muisti- ja perimätieto unohtanut.

Räätäleitä

Räätäli ompeli vaatteita miehille, ompeli talvipalttoita naisillekin. Räätäli haluttiin taloon tavallisimmin keväällä, jolloin kotikutoiset kankaat pakoille käärittyinä odottivat räätäliä. Keväisin räätäleillä olikin kovaa vientiä. Jo varhain talvella useimmat kävivät jättämässä työvarauksen räätälille. Muiden oli otettava räätäli taloonsa silloin kun sattuivat saamaan. Räätäli tuli taloon rässiraudat, kyynärpuu, kulmaviivain, sakset ja neulatyyny mukanaan. Omin konstein hän tuli, jos aivan lähistöllä asui, mutta hänet haettiin, jos etäämpänä asui. Kaksi viikkoa, enemmänkin, hän viipyi talossa, ompeli pitkää päivää, aterioi talon pöydässä ja yöpyi kamarissa.

Kotikutoisista kankaista, sarasta ja puolivillaisesta miesten vaatteet pääosin valmistettiin. Myöhemmin yhä useampi osti kankaan kirkonkylän kauppiailta.

Räätäli tälläsi työvälineensä sopivalle hollille, otti mitat kenelle pukua ja housuja, kenelle pomppaa, palttoa tai turkkia varten. Pannallaan hän piirteli mitat paperille tai repäisi merkit paperimittanauhojensa reunoihin. Sitten hän levitti kangaspakkaa tuvan pöydälle ja liidulla piirteli mitat kankaalle kyynärpuuta ja kulmaviivainta käyttäen, piirteli pitkin ja poikin, ja kohta suuret räätälinsakset haukaten leikkasivat kangasta.

Vanhan ajan räätälit ompelivat käsin, koneita ei ollut. Jo 1880-luvun lopulla tiedetään eräillä Ylivieskan räätäleillä olleen joko käsin veivattava tai jaloin poljettava neulomakone, ihmemasiina, joka joutuisasti juoksutti tikkiä kankaalle. Puolivalmiita ompeluksia räätäli sovitteli asiakkaansa ylle, tälläili, teki sisään vetoja tai irrotteli, mitä pikkukorjauksia nyt kulloinkin teki, ja ompeli vaatteen valmiiksi.

Iltaisin räätäli istui tuvassa talonväen seurassa. Naapureitakin kokoontui usein tarinoimaan ja kuuntelemaan räätälin juttuja, sillä hänellä tapasi olla monenlaista kerrottavaa, kun laajemmin pitäjällä kulki ja tapahtumia tarkkaili. Aikanaan räätäli sai ompeluksensa valmiiksi. Hän sai palkkansa, kokoili työvälineensä, ja hänet vietiin hevosella kotiin.

Jahvetti-raatari, jonka sukunimen vanha kertoja oli jo unohtanut, ompeli 1850–1880-luvun aikoihin Hannunpuhdon, Soukan ja Kankaanmäen taloissa. Hänellä ei ollut ompelukonetta, mutta joutuisasti neula pisti käsipelilläkin tikkiä kankaaseen. Teljolan Mikon ja Maria Liisan pikku-Mikolle hän ompeli pojan ensimmäisen lakin, lipattoman sarkanaapukan.

Räätäli Matti Antinpoika Kolehmainen (1823–1903), Koppuli-Matti, raataroi kirkolla, Hannunpuhdossa ja Nisulankankaalla, oli vientiä Tuomiperällekin. Hänen vähäinen mökkinsä seisoi Oulaisiin johtavan maantien varrella lähellä Kaisaniemeä. Pitkään hän siinä asui Kaisa-vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Vaimo kuoli 1865, ja aikanaan lapset jättivät kotimökin. Kymmenen leskeysvuoden jälkeen räätäli avioitui Ojakylästä olevan Reeta Tikontytär Ojanperän kanssa. Vaimo oli nätti ja pysty ihminen. Hyväntuulinen ja leikkisä räätäli tapasi joskus sanoa mökissä vierailleille tutuilleen: ”On se tuo Reeta semmonen nätti kekkakana.”

Oulaisten puolella asuva Lehtolan räätäli ompeli usein Tuomiperällä, Kankaan aseman seudulla ja Teikossa. Hänellä oli vaimo aina mukana. Hän auttoi räätäliä tekemällä napinreikiä ja ompelemalla nappeja. Räätälin palkka pysyi vuodesta toiseen samansuuruisena. Siitä Tuomiperällä muodostui sanonta: ”Kaikki muu on muuttunu, vaan ei Lehtolan raatarin palakka.”

Pyykankaan Asennon torpassa asui räätäli Erkki Salomoninpoika Männistö (1827–1902) Kaisa-vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Taloissa hän kävi ompelemassa, mutta viimeisinä vuosinaan hän ompeli yksinomaan kotonaan. Viimeisenä tilaustyönä hän ompeli Teljolan 20-kesäiselle Mikko Hannulalle sarkapuvun ja keveämmän kesäpuvun, körttipukuja molemmat. Hän toi puvut Teljolaan ja peri työpalkkanaan viisi markkaa.

Erkki Männistön lapsista Pekka (1850-? )ja Kusti (1861-?) omaksuivat isänsä ammatin. Hutulin torpassa asunut Erkki ompeli taloissa, ”kulijetettiin ympäri kylää”, mutta Asennon torpassa asunut Kusti ompeli lähinnä kotonaan.

Räätäli Aukusti Pertunpoika Sipilä (1843–1909), raatari-Aukko, asui Ojakylässä Maria-vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa. Hänen mökkinsä seisoi Mestarikorven vähäisen niittyaukean laidassa Moortin (Märdin) kallion takana. Mökin vierellä oli pieni perunamaa ja navetassa lehmä elannon lisää antamassa. Ojakylässä oli sanonta: ”Maailman lapset huutaa: rahhaa, rahhaa ja suutarin lapset, että pottuja pattaan, pottuja pattaan.” Nuorena räätälinalkuna Aukusti Sipilä ompeli käsin. Myöhemmin hän hankki ompelukoneen työvälineekseen. Hän oli iloinen leikinlaskija. Viisunikkarin vikaakin hänessä oli. Ommellessaan hän usein lauleskeli omatekoisia laulujaan, mm. laulua itsestään ja eräistä kyläkunnan pieneläjistä:

Raatari-Aukko
ja kangaspakka,
typi-Manna
ja Lengon Sanna,
Simpsonin Anna
ja Häivälän Manna…

ja laulua ylivieskalaisista mahtimiehistä:

Kajjaanus ja kala-Jaako,
nisupaakari ja atteekari.
Heetsrömi, lukkari,
Rakmanni ja Päkmanni,
Ookermanni ja Pelto-Aukko.
Ylitalon Mikko,
Sorri-pappi
ja Suvannon Villen housunnappi.

Tavallisimmin räätälit ompelivat talon tuvassa, mutta Soukan lautamiehen talossa työhuoneeksi varattiin kamari. ”Tissein raatari-Aukko oli Soukalla ompelemassa, ja Koskelan Manna-vaari istu kamarissa melekein kaiket päivät räätälin hommia kahtomassa ja näiltä tupakkia kerijäämässä.” Soukan ikääntynyt ja vähin puuttuvaisena pidetty Hinte-Heikki-renki halusi myös uusia ja parempia vaatteita. Raatari Aukko sanoi: ”Käyhän, Hinte, ostamassa vaatetta niin otetaan ensi kerralla sinustaki mitat.”

Kesällä 1899 muutti Sievistä Ylivieskaan räätäli Heikki Engelbrekt Sakarinpoika Luoma (1849–1923) Sofia-vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Asunnokseen hän osti Vierimaalle johtavan tien varrella lähellä Peltolan taloja olevan Poukkulan mökin.

Heikki Luoma oli keskimittainen ikääntyessään varreltaan tukevoitunut mies. Hänet tunnettiin erinomaisena jutunkertojana ja hupaisana leikinlaskijana. Hän ja hänen vaimonsa lukeutuivat heränneisiin ja käyttivät asunaan heränneille tunnusomaista körttipukua. Luoman raatari oli ammattinsa hyvin osaava mies, ”ja Ylivieskaan tultuaan se heti valtas Niemelänkylän ja Hannunpuhon…” Hän ompeli myös kirkolla, Rahkopuhdossa ja muuallakin. Hän oli erityisesti heränneiden suosima räätäli, ”ja körttisten raatariksi häntä sanottiinkin”. Käsipelillä hän oli räätälityönsä aloittanut, mutta Ylivieskaan muuttaessaan hänellä oli jo ompelukone. Hänen maasepällä teettämänsä rässiraudat ovat säilyneet. Isompi rauta painaa 8 kiloa ja pienempi 6,7 kiloa. Raudat olivat sittemmin hänen nuorimman poikansa työvälineinä. Tämän kirjoittaja on luovuttanut raudat Ylivieskan kotiseutuyhdistyksen Puuhkalan museoon. Heikki Luoma koulasi myös poikansa Heikin, Leonardin ja Villen ammattinsa jatkajiksi. Heti kun kynnelle kykenivät, he vuorollansa olivat isänsä matkassa taloissa räätälin taitoja oppimassa. Näin he vähitellen oppivat yhä vaativampiin ompelutöihin ja tekivät elämäntyönsä räätälinä. Perheen molemmat tyttäret Alma Sofia ja Anna Lyydia kuolivat lapsena.

Viimeiset elinvuotensa Heikki ja Sofia Luoma asuivat kauppias-värjäri Heikki Melenderin omistamassa Ollilan talossa Ylivieskan kirkonkylässä. Heikki Luoma menehtyi sairauskohtaukseen 25.2.1923 saunan lauteilla.

Vuonna 1890 muutti Pihtiputaalta Ylivieskaan räätäli Heikki Simonpoika Hämäläinen (1861–1918). Täällä hän avioitui torppari Antti Brunmanin Hilma-tyttären kanssa. Hän hankki toimeentulon perheelleen räätälöimällä Niemelänkylän ja Siltalan seudun taloissa.

Salomon Salomoninpoika Haapakoski (1864–1907) harjoitti räätälin ammattia Kantokylässä. Asevelvollisten kutsunnassa v. 1886 hän oli nostanut arvan n:o 2, ja hän palveli 3 vuotta Suomen 4:nnessä Oulun Tarkk’ampujapataljoonassa. Koska hän oli jo varhemmin jonkin verran tehnyt räätälin töitä, hänet komennettiin pataljoonan räätäliverstaalle. Sotapalveluksen jälkeen hän harjoitti räätälin ammattia pysyvästi ja samalla viljeli pientä maatilaansa saaden näin turvallisen toimeentulon perheelleen.

Räätäli Heikki Heikinpoika Latvalehto (1865–1937) muutti Pulkkilasta Ylivieskaan v. 1886. Hän avioitui ylivieskalaisen Amanda Männistön kanssa. Pienestä maapaikasta hän sai vaatimattoman toimeentulon perheelleen, oli välillä hetken siirtolaisena Amerikassa, palasi Ylivieskaan ja harjoitti räätälin ammattia, räätälöi kotimökillään ja lähiseudun taloissa. Hän oli keskimittainen tukevahko mies ja piti täyspartaa. Uskonnollismielisenä hän oli kokenut parannuksen armon ja lukeutui lestadiolaisiin. Hän oli perustamassa Ylivieskan Rauhanyhdistystä tammikuussa v. 1896.

Heikki Heikinpoika Luoma (1875–1901) oli isänsä koulaama räätäli. Lisäoppia hän oli saanut suorittaessaan asevelvollisuuttaan Suomen 4. Oulun Tarkk’ampujapataljoonan räätäliverstaalla 1.11.1897–31.10.1900. Hänen elämänsä päättyi jo 26-vuotiaana. Suremaan jäi leski Briitta Johanna, s. Räihä.

Leonard Heikinpoika Luoma (1879–1923) oli isänsä koulaama räätäli kuten Heikki-veljensäkin. Hän sairasteli viimeiset elinvuotensa ja ompeli voimiensa mukaan yksinomaan kotonaan. Hänen tuvan ja kaksi kamaria käsittävä talonsa on kirkonkylässä lähellä nykyisen Kyöstintien ja Katajaojankadun risteystä. Hänellä ja Hilma vaimollaan oli yhdeksän lasta. Pojista Heino Vilhelm, s. 1903, oli räätäli, ja hän muutti Vaasaan 1930-luvun alussa. Kerttu-tytär hankki elantonsa ompelijana.

Luoman Heikki-raatarin nuorin poika, Juho Vilhelm (Ville) (1890–1955), oli myös saanut räätälin opin isältään. Hän avioitui v. 1916 kauppias-värjäri Heikki Melenderin Helmi-tyttären kanssa. Heille syntyi kuusi lasta. Avioliiton alkuvuosina perhe asui vaimon vanhempien omistamassa Ollilan talossa kirkonkylässä, kunnes 1920-luvun puolivälin aikoihin räätäli rakensi keittiön ja kamarin käsittävän mökin ns. meijerin risteykseen. Muutaman vuoden kuluttua räätäli myi mökin liikemies Joonas Brunmanille ja rakensi vastaavan kokoisen mökin lankomieheltään Väinö Melenderilta v. 1928 ostamalleen tontille Kirkkotien varteen. Siinä hän asui elämänsä loppuun saakka.

Nuoruusaikojen työrupeamia lukuun ottamatta hän räätälöi lähinnä kotonaan. Vuosikymmenet hän ompeli lujatekoisella Gloria-ompelukoneellaan. Kyläkunta piti häntä pystyvänä räätälinä, ihan isänsä veroisena. Etenkin ”housuraatarina” häntä taidettiin seudulla lyömättömänä. Maalari Mikko Perkkiö (1875–1949) toteaisi tämän kirjoittajan lapsuudenkodissa vieraillessaan:

”Luoman Villen verosta housuraataria ei oo Ylivieskasa eikä lähiseuvullakkaan. Villekö tekkee housut, niin ne on sitte joka kohalta passelit.”

Kun tällaisia jutteli kaikessa tarkka, omassa työssään tinkimätön ja viimeisen päälle siistin työtaidon omaava ammattimies, joka puheissaan ei tavannut liioitella, oli hänen mielipiteellään kai myös riittävästi katetta. Vapaussodan aikana Ville Luoma räätälöi lähes kolmenkymmenen muun räätälin ohella suojeluskunnan räätäliverstaalla kirkonkylän kansakoululla – lienevät valmistaneet sarkaisia asepukuja rintamalle lähteville valkoisen armeijan sotilaille. Myöhemmin hän sai komennuksen suojeluskunnan vartiopalvelukseen Kokkolaan.

Kun asiakas toi Ville Luomalle kankaan puvun, palttoon, housujen tai puseron ompelemista varten, otti räätäli mitat asiakkaastaan, merkitsi ne vihkoonsa ja ilmoitti työn valmistumispäivän. Jos asiakas epäili ja kysyi ”Onko varmasti?”, niin räätäli laski oikean kätensä kämmensyrjän työpöydällään olevalle rässipenkille, katsoi kysyjää totisena mutta hymynkare sittenkin silmäkulmissaan ja sanoi: ”Ja raatarin lupaus on ko senaatin päätös.”

Eiväthän ne räätälin lupaukset aina kohdalleen osuneet, ja tuskinpa ne Suomen suuriruhtinaskunnan senaatin päätöksetkään aina niin pitäviä olivat. Räätäli omasi verrattomat kertojan lahjat ja oli aina valmis keveään, harmittomaan leikinlaskuun. Jos kuuntelija epäili hänen kertomansa jutun todenperäisyyttä, kuittasi hän epäilyn sanomalla: ”Se mies ellää, joka jutun viimeksi kerto.”

Lukeminen oli hänen lempiharrastuksensa. Lukijana hän oli miltei kaikkiruokainen, mutta historia, maantiede ja löytöretket antoivat hänelle parhaita lukuelämyksiä. Raamattua ja sitä Luteeruksen postillaa hän myös luki, Jumalan sanaa niistä tutkiskeli, etsi myös ennustuksia ”siitä kauhiasta Kookin sojasta, jossa perkeleen joukot aikojen lopussa nousevat Jumalan kansaa vastaan ja yrittävät saaja sen valtaansa”. Avaruus, sen käsittämätön suuruus ja päättymättömyys olivat myös hänen pohdiskelujansa kohteena. Ville Luoman viimeinen leposija on Malmin hautausmaalla Helsingissä. Lapset olivat työn perässä siirtyneet pääkaupunkiin ja halusivat vanhempiensa viimeisen leposijan lähelleen.

Joonas Löytynoja (1884–1952) asui Ämmälän taloaan Raudaskylän Huhtapuhdossa ja harjoitti räätälin ammattia vuosikymmenien ajan. Ämmälän raatari ja hänen vaimonsa lukeutuivat heränneisiin, ja heidän keskuudestaan hän pääosin sai asiakkaansakin. Taloissa hän varhemmin ompeli, kuten oli tapana, viettiin pitkin Raudaskylää, Ängeslevää ja Pylväsperää. Myöhemmin hän räätälöi yksinomaan kotonaan. Joskus hän piti nuorukaisikään ehtineitä poikia apunaan ja koulasi heidät räätäliksi. Joonas Löytynoja oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta hänellä oli lapsia.

Pieni ja hentorakenteinen Matti Joonaanpoika Prittinen (1898–1985) oli vuosikymmenien ajan Vähänkankaan seudun räätälinä. Ämmälän raatari oli kopannut Matin jo poikasena oppiinsa ja koulasi hänestä ammattinsa osaavan räätälin. Vapaussodan aikana 19-vuotias Matti Prittinen oli suojeluskunnan räätäliverstaalla, missä hän ompeli sarkaisia asepukuja rintamalle lähteville valkoisen armeijan sotilaille. Sen jälkeen hän oli vielä vartiopalveluksessa Ylivieskassa ja Kokkolassa. Avioiduttuaan Matti Prittinen ompeli vain räätälinverstaassaan. Hän piti joskus räätälinalkuja oppilainaan ja kiireapulaisia työpaineiden kasaantuessa. Matti ja Olga Prittisellä oli neljä lasta.

Hannes Kippola oli pientilallisen poika Niemelänkylästä. Jo poikasena hän hakeutui räätälin oppiin, sillä synnynnäinen selkävamma rajoitti hänen työkykyään. Ensiopin hän sai kotipitäjän räätäleiltä, mm. Niemelänkylän Nikulalta. Nuorukaisena hän siirtyi Etelä-Suomeen ja kartutti ammattitaitoaan sikäläisissä vaatturiliikkeissä ja siirtyi Rovaniemelle ja sieltä palasi perheellisenä Ylivieskaan 1930-luvun lopulla. Täällä hän harjoitti vaatturin ammattia kuolemaansa saakka. Hannes Kippola tunnettiin ensiluokkaisena vaatturina ja rauhallisena, hillittynä ihmisenä.

Suutareita

Suutaria tarvitsi kylän jokainen huusholli, niin iso eläjä kuin vähäinen mökkiläinenkin. Suutarin kiireet alkoivat syksyllä. Vientiä tuli lähelle jos etäämmällekin, sillä talvi painoi päälle ja jokainen halusi uudet kengät ronttostensa tilalle.

Taloissa, tilaajien kotona, suutari varhemmin teki työnsä, myöhemmin yhä useammin kotonaan. Hevosella suutari haettiin taloon. Mukanaan hänellä oli lestipussit, suutarinveitset, purat, naskalit, pikilankaa, harjaksia ja muutkin työvälineensä. Työpaikka oli tuvassa ikkunan alla.

Nahkaa taloissa oli joko omasta takaa, lahdissa kotona nyljettyä ja parkittua, tai pitäjänkarvariksi 1872 tulleelta Teofilus Cajanukselta tai Kontion karvarilta hankittua.

Suutari aloitti työnsä. Isäntä, emäntä, muut perheenjäsenet ja palkolliset tälläsivät jalkansa suutarin mitattavaksi. Sitten suutari katseli sopivat lestit. Levitteli nahkakääröjä ja aloitti suutarin veitsellä leikkoa nahasta mittojen mukaisia sopivia paloja. Tilaajat teettivät yksipohjaisia ”hilijasia”, jotka myöhemmin saivat pulttipohjat, teettivät saappaita ja paulapieksuja pulttipohjin.

Kaksi viikkoa, pitempäänkin, suutari viipyi talossa, aterioi talon pöydässä ja yöpyi kamarissa. Työn päätyttyä hän sai sovitun päiväpalkan ja hyvästeli talonväen ja renki vei hänet hevosella kotiin.

Joonas Mikonpoika Salmi (1839–1917) oli entinen ruotusotamies, asunut sotilastorpassa Ojakylässä, tehnyt suutaritöitä ja välillä käynyt sotilasäksiiseissä Kalajoella ja Oulussa. Kun ruotujakoinen sotaväki lakkautettiin v. 1868, saivat sotamiehet etsiä uuden leipäpuun perheelleen. Joonas Salmilla oli ammatti valmiina. Hän suutaroi taloissa ja kotimökillään Ojakylässä, myöhemmin Siltalassa. I maailmansodan aikana hän neuloi sotilassaappaita Venäjän keisarikunnan armeijalle; lauantaisin hän vei neulomisensa Cajanuksen kauppiaalle, joka maksoi työpalkan ja toimitti jalkineet venäläisten sotilasvarikolle. Joonas Salmi ja hänen vaimonsa lukeutuivat lestadiolaisiin. Salmin suutari oli 27.1.1896 perustamassa Ylivieskan Rauhanyhdistystä. Hän toimi yhdistyksen varapuheenjohtajana v. 1896 ja puheenjohtajana v. 1897–1900.

Nurkkalan torpan isäntä Tuomas Tuomaanpoika Pinola, Nurkka-Tuomas, (1839–1923) asui perheineen Kantokylässä Pinoperän takalistolla, viljeli pientä peltoalaansa ja kävi taloissa suutaroimassa. Hänen vaimonsa oli kuppari, joka parannustaidollaan hankki pieniä lisäansioita perheen vaatimattomaan toimeentuloon.

Vähänkankaan laitamilla asunut pienikokoinen ontuva mäkitupalainen Taavetti Nikunpoika Prittinen, Rittis-Taavetti (1848-?) oli paljon käytetty suutari Vähänkankaan seudulla. Hän suutaroi taloissa ja kotimökillään ja näin hankki vaatimattoman toimeentulon kahdeksanhenkiselle perheelleen.

Teppas-Heikki oli Raudaskylän suutareita. Vanha kertoja ei muistanut hänen oikeaa nimeään, mutta sanoi hänen olleen ”semmonen pikkunen ukonkäppänä, joka kierteli Raudaskylässä suutaroimassa”. Vanha leikillinen tarina kertoo, kuinka syksyn kova kysyntä suutareista pani erään isännän omalla konstillaan saamaan suutarin taloonsa ensimmäisenä. Hän meni Teppas-Heikin mökille, pisti heiveröisen suutarin lestipussiin, kantoi kärryihin ja lähti kotimatkalle. Tuttu isäntä tuli tiellä vastaan, pysäytti ja kysyi: ”Missäs se suutari on?” Hakija vastasi: ”En tuota tiejä, vaan vien tämän lestipussin kotiin.”

Aapo Mattila (1855–1924) suutaroi kirkolla, Katajaperällä ja Pyörreperällä. Mökkinsä hän oli rakentanut Pyörreperälle ja avioitunut entisen ruotusotamiehen Jaakko Ahon Hilma-tyttären kanssa. Avioliitto oli lapseton. Suutarin toinen jalka oli kuivunut koukkuun, ja liikkuessaan hän käytti puujalkaa. Taloissa hän neuloi kenkiä, iäkkäämpänä yksinomaan kotonaan.

Matti Juhonpoika Nevanperä (1858-?) suutaroi usein Tuomiperän taloissa. ”Tölöppä-Matti laihanpuoleinen suuriääninen ja seleväsananen naimaton mies.” Neuloessaan kenkiä Emanuel Tuomikosken talossa hän tuskastui tuvassa peuhaaviin lapsiin ja tiuskaisi kiukkuisesti suutaripöydän ääressä kovinta meteliä pitävälle pojalle: ”Älä väpätä, Sullahan on Ylitalon juoppoäijän leuka.” Matti Nevanperä muutti 1890-luvun puolivälin aikoihin Oulaisiin.

Heikki Nikunpoika Spring (1880-?) oli Kantokylän suutareita; hän neuloi uusia kenkiä ja korjasi vanhoja. Suutariperinne jatkui hänen pojassaan Matti Heikki Springissä (1905-?). Matti aloitti suutaroinnin kotikylällään, kunnes 1930-luvun alkupuolella siirtyi kirkonkylään ja perusti suutariverstaan säästöpankin piharakennukseen. Viimeisinä elinvuosinaan hän asui ja suutaroi Katajaperällä. Hänen toinen jalkansa oli viallinen, ja hän kulki ontuen. Matti Spring ja hänen perheensä lukeutuivat lestadiolaisiin.

Ville Mikonpoika Heikkilä (1875–1920) asui pientilaansa Savelassa ja toimi seudun suutarina. I maailmansodan aikana hän neuloi sotilassaappaita Venäjän keisarikunnan armeijalle apunaan useita suutareita. Päälliset neulottiin Heikkilän suutarinverstaassa ja annettiin puolivalmisteina suutarintaitoja omaavien miesten pohjattavaksi. Saappaita pohjasivat kotonaan mm. Antti, Mikko ja Petteri Autio, Ville Hanhela, Aukusti Kangaskortet, Aukusti Perkkiö ja Martti Salmela. Talollinen Kalle Hammar vei valmistuneet saappaat hevosellaan Cajanukselle, mistä ne toimitettiin Venäjän armeijan varikolle.

Heikki Reinholdinpoika Mällinen (1887–1950) oli liminkalaisia, tullut Ylivieskaan v. 1914 ja saanut työpaikan liikemies Juho Tossavan suutarinverstaassa kirkonkylässä. I maailmansodan aikana Tossavan suutarit neuloivat siviilijalkineiden ohella sotilassaappaita Venäjän armeijalle. Heikki Mällinen avioitui Koivukankaan torpan tyttären Anna Leena Similän kanssa. Heille syntyi viisi lasta. Kun Tossavan liiketoiminta päättyi vuoden 1918 melskeisiin, suutaroi Heikki Mällinen Koivukallion kupeella olevassa mökissään. Suuri tuohikontti selässään hän usein veivasi pyörällään kirkolle. Vei neulomiaan ja korjaamiaan jalkineita tilaajille ja Reekun puojissa teki perheen ostokset. Mällis-Heikki ja hänen konttinsa olivat tuttu näky kirkolla. He kuuluivat kylän kalustoon. Kirkolla kulki sanonta: ”suuri ko Mällis-Heikin kontti”. Kirkolla jokainen tunsi tämän lyhyen tanakkavartisen aina leppoisasti juttelelevan, joskus syvällisiäkin mietteitä haastelevan miehen. Kirkonkylän kesäiltojen tuttu näky oli vuoroin Karjapohjoian ja Cajanuksen kaupan portailla istuva kolmikko. He olivat Heikki Mällinen, Karjapohjolan johtaja Sanfrid Karhula ja kauppias Reeku Cajanus. Heidän juttutuokioissaan kukki hupaisa huumori ja leppoisa leikinlasku.

Kalle Virtanen (1888–1970) oli kotoisin Petäjävedeltä ja oli tullut Ylivieskaan joskus 1910-luvun tienoilla. Hän avioitui täällä ja rakensi mökkinsä Toivoperälle mutta möi sen myöhemmin rautatien yövartijalle Kusti Hitsalalle. Välillä Virtasen perhe asui Haapajärvellä, palasi Ylivieskaan, ja suutari rakensi mökkinsä ja suutarinverstaansa Hakalahteen. Virtas-Kalle oli keskimittainen, hyvin puhelias ja sananvalmis hirtehistä huumoria ylläpitävä mies. Viimeiset elinvuotensa hän oli vanhainkodissa.

Joen pohjoispuolella, Pulakankaalla Rahkolan tien varrella, oli pieni, siisti ja hyvin hoidettu tuvan ja kamarin käsittävä mökki ja piharakennus, missä oli mm. suutarinverstas. Mökin omisti ja siinä asui suutari Eino Keinänen (1891–1959) vaimonsa ja poikansa kanssa. Hän oli liminkalaisia, tullut Ylivieskaan v. 1914 ja avioitunut täällä entisen ruotusotamiehen Jaakko Ahon pojan Aino-tyttären kanssa. Eino Keinänen oli työssä liikemies Juho Tossavan suutariverstaassa vuoteen 1918 saakka, ja sen jälkeen hän suutaroi kotiverstaassaan. Vapaa-aikoinaan hän oli mukana työväentalon toiminnoissa. Hän oli pieni hiljainen myhäilevä mies. Pitkään jatkunut reuma teki hänen liikkumisensa vaivalloiseksi.

Jalmari Erkinpoika Kariniemi (1890–1947) oli puusepän poika Raudaskylän Kariperältä. Vanhempiensa mukana hän aikanaan muutti kirkonkylään, missä hänen isänsä asui kylän laitamalla ollutta Alangon torppaa. Suutarin ammatin Jalmari Kariniemi oppi Limingasta lähtöisin olevan liikemies Juho Tossavan suutariverstaassa kirkolla. Torpparivapautuslain nojalla hän 1920-luvun alussa lunasti Alangon torpan itsenäiseksi tilaksi ja rakensi lisää huoneita ja suutarinverstaan, jossa hän jatkoi ammattiaan. Taloissa hän harvoin neuloi, sillä verstaat olivat syrjäyttämässä suutarien taloissa kiertämisen. Kiireimpinä aikoina, useimmin syksyisin, hän piti ammattitaitoista suutaria apulaisenaan. Talvi- ja jatkosodan aikana Kariniemellä neulottiin siviilijalkineiden ohella sotilassaappaita Suomen armeijalle. Näinä aikoina verstaassa parhaimmillaan neuloi kuusi palkattua suutaria. Jalmari Kariniemen ja Anna Tähden avioliitossa syntyi kymmenen lasta.

Edellä mainittujen suutarien lukua täydentämään vielä muutamia heidän ammattiveljiään lähinnä vain luettelomaisin maininnon: Tuomas Juhonpoika Nevanperä (1855–1896) oli poikamies. Hän suutaroi mm. Niemelänkylässä ja Tuomiperällä, kuten Matti-veljensäkin. Antti Kunelius (1859–1939) oli Keski-Suomesta tullut Ylivieskaan kai 1890-luvun alussa ja avioitunut Niemelänkylästä olevan Justiina Maria Nisulan (Hintsala) kanssa. Heillä oli kolme lasta. Antti Kunelius suutaroi kirkolla ja Hakalahden seuduilla. Vapaa-aikoinaan hän oli mukana työväenyhdistyksen riennoissa. Juho Raudasoja, ”suutari-Jussi”, oli Raudaskylän suutareita. Matti Jobinpoika Koskela, ”Jobin Matti”, neuloi jalkineita ja korjasi vanhoja kotimökillään Koivukankaalla. Myöhemmin hän rakensi perheelleen uuden asunnon Töllinperälle lähelle Toivoperää.

Puuseppiä

Erkki Kariniemi Raudaskylän Kariperältä hankki toimeentuloaan torpparina ja teki puusepäntöitä. Hän valmisti tuoleja, piironkeja, kaappeja ja pöytiä. Myöhemmin hän muutti Kariperältä kirkolle ja asui perheineen Alangon torpassa kirkonkylän laitamilla.

Puuseppä Autio asui lokitien varrella Hakalahdessa olevassa huoneen ja keittiön punaisessa mökissään. Vähäisessä piharakennuksessa hänellä oli pieni puusepänverstas, missä hän tilauksesta nikkaroi huonekaluja, kuten pöytiä, tuoleja ja kaappeja.

Talollinen Mikko Oivo, Puikkolan isäntä, oli näppärä nikkari käsistään. Joutohetkinään hän teki tilaustöinä paljon erilaisia huonekaluja, mm. kertojan isän isoisä värjäri-kauppias Heikki Melender teetti Puikkolan isännällä huonekaluja, joista ainakin kaksi tuolia on kertojan perheen käytössä.

Puuseppä ja maalari Matti Matinpoika Heikkilä (1863–1916) oli kotoisin Kalajoelta. Nuorena hän oli muuttanut Ylivieskaan, ja hän avioitui täällä torppari Juho Kolehmaisen, toloppari-Jussin, Emma-tyttären kanssa. Avioliitosta syntyi tyttö ja kaksi poikaa. Matti Heikkilä harjoitti täällä puusepän ja maalarin ammattia. Hän osti vanhan Teljolan talon Hannunpuhdosta ja muistitiedon mukaan v. 1905 siirsi sen kirkonkylään, missä hänellä oli asunto ja puusepän ja maalarin verstas. Pitkällinen sairaus katkaisi hänen työvuotensa jo viidenkymmenen iässä. Hänen vaimonsa oli leipuri, joka piti leipomoa, ”Emman puojia”, aina kuolemaansa vuoteen 1933 saakka, Matti Heikkilän valmistama yli 2 metriä korkea kaksiosainen kaappi oli kertojan isovanhempien kodissa ja nykyisin kertojan tyttären kodissa Kärsämäellä. Kaappi on jo ajan runtelema, ja uusi maalaus ei tee oikeutta aikaisemmalle, joskin maalauksessa onkin pyritty säilyttämään sen alkuperäinen ornamentiikka.

Malin tuli Ylivieskaan Etelä-Suomesta kai 1920-luvun alussa. Hän rakensi asuntotalonsa ja puusepänverstaansa Jaakolan vanhan sahan paikalta ostamalleen tontille, paikalle, missä nyt on puhelinosuuskunnan toimitalo. Malin piti yhtä kahta apulaista, lähinnä oppipoikia verstaassaan. Tilauksesta tehtiin erilaisia huonekaluja ja myös ikkunanpokia taloihin. Malin muutti 1930-luvun alussa Nivalaan, missä hän harjoitti ammattiaan, ja kuoli siellä hyvin iäkkäänä.

Värjäreitä

Menneinä aikoina kotikutoiset kankaat värjättiin luonnonkasveista saaduin värein. Kehitys kulki eteenpäin, ja kauppiaat tuottivat ulkomailta tuotettuja väriaineita, kuten mm. santelia ja sinipuuta, luonnontuotteita nekin, mutta jotenkin kestävämpiä värejä. Eräs yli 80-vuotias pientilallisen leski kertoi kirjoittajalle v. 1955, että jos enimmiltään harmaana kudottu sarka haluttiin värjätä siniseksi, ostettiin kauppiaalta sinipainetta, joka kaadettiin likoamaan kusella täytettyyn astiaan, usein kaksikorvaiseen saviruukkuun, johon saraksi kudottavat ja kehrättävät villat upotettiin värjäytymään. ”Astia viettiin navettaan ja peitettiin karsinan sontaan. Kusivärissä villat sitte värijäytyvät jopa viikkokauden niin, että höyry nousi.” Värjäytyneet villat pestiin, huuhdeltiin ja kuivattiin, kehrättiin langaksi ja kudottiin kankaaksi. Väri oli pitävä ja ei pahemmin haalistunut pitkässäkään käytössä.

Teollinen toiminta kehittyi ja toi uudet näkymät ja uudet vaateet myös maaseudun vaateparteen. Perinteinen kotoinen värjäystaito ei yksinomaan enää tyydyttänyt; tarvittiin ammattinsa osaavia värjäreitä loihtimaan kankaisiin uusiakin värisävyjä.

Opin saanut värjäri kuului varhemmin lähinnä kaupunkien käsityöläisiin; etenkin pienissä maalaispitäjissä värjäri oli harvinaisempi. Kisällin opinnäytteen suorittaneita ja aikanaan mestarikirjan saaneita värjäreitä siirtyi maalaispitäjiin näkyvimmin ehkä 1850–1860-lukujen aikoihin. Ei värjäriä kuitenkaan jokaiseen pitäjään riittänyt, vaan suurempiin pitäjiin he useimmin perustivat väritupansa, jossa yhdelle värjärille riitti runsain mitoin työtä niin oman kuin lähipitäjien kankureiden lankojen ja kankaiden värjäämisessä.

Kokkolasta lähtöisin ollut ja aikansa Ylikannuksessa vaikuttanut värjäri ja maakauppias Johan Henrik Kraftman (1835–1893) muutti Ylivieskaan 1869 ja perusti kirkonkylästä Heikkilän numerolta ostamalleen tilalle maakaupan ja värjäämön. Sen ohella hän teki myös maalausurakoita: mm. Ylivieskan seurakunta hyväksyi 30.6.1878 hänen urakkatarjouksensa kirkon ja matohuoneen (ruumishuoneen) punaamisesta. Maalareiksi hän palkkasi useita homman osaavia miehiä, joiden pää kesti korkeallakin paikalla punavärillä seinään sivellä.

Kraftman menestyi hommissaan, ja häntä pidettiin varakkaana miehenä, kunnes parinkymmenen vuoden jälkeen tuli vastoinkäymisten vuoro. Hän koki taloudellisia menetyksiä, velkaantui ja ajautui konkurssiin v. 1893. Viimeisinä elinvuosinaan hän oli sairaalloisen lihava. Hänen passarinaan ollut naapurin poika Felix Heikkilä kertoi puoli vuosisataa myöhemmin muistojaan leppoisasta Ukko Kraftmanista ja mainitsi hänen suunnitelleen erikoisvaljaita alhaalla roikkuvan suuren vatsansa tukemiseksi ja nostamiseksi voidakseen helpommin liikkua. Sairaus ja vastoinkäymiset jouduttivat lähtöä. Kraftman kuoli sydänhalvaukseen 11.5.1893. Hänen viimeinen leposijansa on Renssunrämeen (suvannon) hautausmaalla. Leski Brita Katariina Kraftman, o.s Grönroos, muutti v. 1896 Kemiin. Kraftmanien kasvattipoika Karl Otto Heikel ja hänen vaimonsa Lyydia Aleksintytär muuttivat Amerikkaan.

Värjäri Heikki Matinpoika Melender (1864–1939) oli maalaistalon poika Evijärveltä. Vuonna 1881 hän pääsi värjärin oppiin Kokkolassa asuvan etäisen sukulaisensa liikemies Dahlbackan värjäämöön, suoritti aikanaan kisällin opinnäytteen ja siirtyi v. 1886 Österbergin värjäämöön Ylikannukseen. Samana vuonna hän avioitui Kokkolassa merikapteenin perheessä piikana olleen ähtäväläisen Edla Sofia Jakobintytär Sparvin (1866–1941) kanssa.

Syksyllä 1893 Heikki Melender osti Kraftmanin konkurssipesältä ja kokkolalaiselta kauppias Alfred Björklundilta edesmenneen värjäri ja maakauppias J. H. Kraftmanin Ylivieskassa sijaitsevat kiinteistöt ja muutti samana vuonna vaimonsa ja neljän pienen lapsensa kanssa Ylivieskaan ja aloitti itsenäisenä yrittäjänä värjäystoiminnan paikkakunnalla. Ylivieskassa perhe lisääntyi vielä yhdeksällä lapsella.

Melenterin värijäri oli värjäyksen ammattilainen. Hän kunnosti ja laajensi asunto- ja liiketiloja, uudisti ja kunnosti värihuoneen osin rappeutuneet tilat, hankki uusia työvälineitä ja toteutti muitakin värjäämötoimintaa tehostavia parannuksia, sillä värjäystä oli runsain mitoin. Värjäämöön hän palkkasi muutamia apulaisia, sillä omat lapset olivat vielä pieniä. Värjäystoiminnan ohella hän harjoitti myös maanviljelystä ja hankki lisää viljelys- ja metsämaata.

Värjäystilat sijaitsivat 2-kerroksisen värihuoneen ensimmäisessä kerroksessa, jonka länsipäässä oli pakaritupa. Värihuoneessa höyrysivät väripadat, joihin värjäri värikuulilla jauhatti apulaisillaan värejä, milloin sirripuuta, milloin santelia, kuparröökiä ja turkinpunaista tai joitain muita värejä, mitä nyt missäkin padassa tarvittiin. Ehkä heränneiden suosima mörkinsininen (tummansininen) oli eniten käytetty väri heränneiden hallitsemassa pitäjässä. Värit hän tilasi Saksasta kotimaisten tuontiliikkeiden välityksellä. Eräät väripuuaineet tulivat rouheina, ja ne jauhettiin värihuoneessa 1-2 kilon painoisilla rautavalmisteisilla värikuulilla. Väriaineiden kehitys oli jo nopeaa; valikoimat lisääntyivät ja laatu parani.

Värjätyt kankaat ja langat huuhdottiin jokirantaan rakennetulla pitkällä rykyllä, talvella jäähän hakatussa suuressa avannossa, ja pinnoitettiin värihuoneen toisessa kerroksessa olevan torkkihuoneen (kuivaamon) telineisiin. Tämän jälkeen kankaat latistettiin, prässättiin, jolloin niistä tuli siistiä ja siloisia, kuin tehtaassa valmistettuja.

Töiden huuhtominen muutaman sadan metrin päässä olevassa joessa oli hankalaa ja talvella kovin kylmääkin puuhaa. Työolojen parantamiseksi värjäri rakennutti vesijohdon joelta värihuoneeseen ja asuntonsa keittiöön ja pumppaamon kansakoulun lähellä olevan Heikkilän luomanteen ahteeseen. Värjätyt työt huuhdottiin nyt värihuoneen altaissa; työolosuhteet olivat paremmat, ja työaika tuli tehokkaammin käytetyksi.

Vuonna 1907 Heikki Melender avasi sekatavarakaupan Kraftmanin aikoinaan rakennuttamassa myymälässä. Tilat kävivät pian ahtaiksi, ja v. 1911 paikalle valmistui päärakennukseen vinkkelinä yhdistetty 2-kerroksinen rakennus, jonka ensimmäisessä kerroksessa oli kaupan tilat ja toisessa kerroksessa neljä kamaria. Muutamaa vuotta myöhemmin värjäri avasi sivukaupan omistamassaan Ollilan talossa lähellä rautatieasemaa. Liikettä hoiti hänen vanhin poikansa Hjalmar (1888–1966). Heikki Melender sulki sivuliikkeen v. 1923 ja möi Ollilan kiinteistön Kalajokilaakson Osuusliikkeelle.

Heikki Melender kudotti kankaita eri puolilla pitäjää, naapuripitäjissäkin. Kutojat saivat langat Melenderin kaupasta, loivat kotona ja kutoivat mm. liinaa ja puolivillaista leikiliinaa. Valmiit kankaat he veivät Melenderin kauppaan, missä ne mitattiin ja sijoitettiin myyntiä varten kaupan hyllyille tehdasvalmisteisten kankaiden viereen, ja kutojille maksettiin työmäärän mukainen palkka. Kutojia oli riittävästi: mm. Raudaskylän Löytynperällä talollisen Aukusti Löytynojan tyttäret Maija, Reeta, Iida ja Saima kutoivat kankaita usean vuoden ajan, ”aina joku oli tooleissa”. Vuosisadan alkupuolelta on säilynyt erään Niemelänkylän emännän kankaanostoon liittyvä runomittainen muistelus: ”Niin minä vanhaan hyvään aikaan värjärin puotista hurstialustan ostin violetissa sen sitten kastoin ja retonkina päälleni laitoin.”

Parhaina vuosina Heikki Melenderin palveluksessa oli 15 palkattua työntekijää. Värihuoneen, kaupan ja maatalouden liikevaihto kohosi paikallisen tason mukaan huomattavaksi. Ainakin v. 1907 Heikki Melender oli kokkolalaisen kauppamies Jaakko Finnilän ohella Ylivieskan suurin veronmaksaja.

Heikki Melender oli kooltaan keskimittainen, luonteeltaan hiljainen ja kotipiirissä parhaiten viihtyvä mies. Nuorukaisena hän oli kokenut uskonnollisen herätyksen, ja hän lukeutui lestadiolaisiin. Ylivieskan Rauhanyhdistys perustettiin Melenderillä 27.1.1896. Heikki Melender oli yhdistyksen johtokunnan jäsen ja kirjuri v. 1896–1900 ja 1914–1921 ja johtokunnan jäsen vuoteen 1926 saakka. Lestadiolaista herätysliikettä koetelleet erimielisyydet johtivat hajaannukseen, jolloin Heikki ja Edla Melender liittyivät lestadiolaisen uusheräyksen piiriin. Heikki Melender oli myös kunnallisissa luottamustehtävissä, mm. Ylivieskan kunnallislautakunnan puheenjohtajana vuosina 1909–1911. Hän oli mukana seurakunnallisessa toiminnassa, lähinnä kirkkoneuvoston jäsenenä usean vuoden ajan. Nopeasti kehittyvä teollisuus eteni myös vaateteollisuudessa, ja pian I maailmansodan jälkeen uusi aika kulki vanhan kansan värjärien ohi, siirsi arvostetun käsityöläisammatin, värien mestarit, muistojen joukkoon.

Melenderin värjäämön toiminta hiljeni lopullisesti vapaussodan jälkeen. Vuonna 1925 Heikki Melender myi maanviljelystilansa ja kaupan pojalleen Väinö Melenderille (1893–1971).

Heikki Melender kuoli 4.10.1939, ja hänet haudattiin Ylivieskan kirkon luona olevaan sukuhautaan.

Seppiä

Seppä oli kylän kysytyimpiä miehiä. Ilman raudantakojaa kylä ei tullut toimeen. Sepän nokisista kourista kylä sai lähes kaikki rautaiset tarve- ja työkalunsa, sai viikatteet, sirpit, lapiot, kirveet, kuokat, talikot, puukot, partaveitset, parkkuuraudat, höylien ja sahojen terät, jäätuurat, hevosille kengät, ovien saranat ja lukot kiltteineen, naulat ja monet muutkin kalut. Monen sepän hyppysissä asuivat asesepänkin taidot.

Seppä löytyi lähes jokaisesta kylästä. Sepän paja oli harmaa pienenpuoleinen rakennus, jonka ikkunasta päivänvalo virtasi nokisen pajan pimentoihin. Pajan maalattialla oli jyhkeään pölkkyyn kiinnitetty alasin karkaisuvesiruuhi vierellään. Yhtä nurkkaa hallitsivat sysilaatikot ja seinää kivistä ladottu tulisija, ahjo, yläpuolellaan palkeet, joilla seppä lietsoi hiilloksen liekehtimään, kuumentamaan raudan punaisen kuumaksi, pehmeäksi taivutella ja takoa. Sepällä oli lukuisa määrä työkaluja: oli moukari ja vasaroita, oli pihtejä, pikkupihtejä ja koukkupihtejä, oli viiloja, raspia, poria ja muitakin välineitä ja pöydän laitaan kiinnitetty ruustykki.

Kyläkunnan talot rakensivat yhteisen kylänpajan, mutta eräillä isoilla taloilla oli kullakin oma pajansa, jossa isäntä, pojat ja rengitkin takoivat vähäisempiä tekemisiään. Oli heissä pystyviäkin takojia, jos muutoinkin sattuivat olemaan sitä kätevämmän puoleista sorttia. Vaativat työt vietiin sepälle tai seppä pyydettiin kyläpajalle takomaan. Niissä tekemisissä tarvittiinkin seppää, raudan mestaria, jolla oli taitoa ja silmää ja jonka vasaraa hehkuva rauta nöyränä totteli, taipui niihin muotoihin kuin takoja kulloinkin tarkoitti.

Niemelänkylän Hakasaaren talon läheisyydessä seisoi harmaa paja, josta usein kuului moukarin jysäyksiä ja pajavasaran kilkettä ja näki, kuinka pajan kattoaukosta ryöpsähteli säkeneitä ja pöllähteli tohisevan ahjon nostattamia savuja. Pajassa takoi Fredrik Hakasaari (1819–1885), Hakaseppä, takoi monenlaisia työ- ja tarvekaluja oman taloutensa ja kyläkunnan talojen tarpeisiin. Aseitakin, suusta ladattavia luodikoita, hän valmisti ja antoi oppia nuoremmille sepille. Sepihtemisen ohella hän asui maitaan.

Perimätiedon mukaan Hakaseppä oli roteva leveäharteinen mies, ja pituuttakin hänelle oli kertynyt 3 kyynärää ja 6 tuumaa, joka nykymitoissa on noin 195 cm. Nuoruus-, vieläpä miehuusvuosinaankin hän kallisteli viinapulloa ja oli kylätappeluissa Niemelänkylän sakin itseoikeutettu johtaja. Tappeluissa hän joskus otti kaksi vastapuolen tappelupukaria lujiin kouriinsa ja hakkasi heidän päitään yhteen, jotta kallot kumaji. Rajujen otteittensa takia seppää ruvettiin sanomaan kanuunaksi. Hän oli musikaalinen ja innostui joskus soittamaan viulua. Jos kylätansseissa oli heikonpuoleinen pelimanni, sieppasi hän pelimannin viulun ja tiuskaisi ”mitä siinä kittuutat, anna tänne” ja alkoi itse soitella jalan alle mukavasti meneviä säveliä. Iän myötä seppä vakaantui ja koki uskonnollisen herätyksen.

Sepän vaimo Maria Jaakontytär oli Kalajoelta kotoisin. Iän myötä puuhakas emäntä alkoi sokeutua. Sanottiin hänen oikean silmänsä juosseen ulos. Sepällä oli neljä lasta. Vanhin poika, 42-vuotias Jaakko, hukkui Kalajokeen keväällä 1882. Häneltä jäi vaimo ja kolme pientä lasta.

Fabian Juhonpoika Lahti, Katulan seppä (1838–1911). Seppä oli Alavieskasta kotoisin, muuttanut nuorena miehenä Sieviin sepän töihin ja avioitunut siellä Eeva Pekantyttären kanssa. Vuonna 1876 sepän perhe muutti Ylivieskaan. Tavanomaisten sepän töiden ohella Katulan seppä valmisti suusta ladattavia luodikoita. Hän oli kokenut uskonnollisen herätyksen ja oli usein puhujana lestadiolaisten seuroissa.

Nikodemus Mikonpoika Sadinmäki (1852–1927) oli aikanaan Niemelänkylän käytetyimpiä seppiä. Sepän ja asesepän taidon hän oli oppinut Haka-sepältä ollessaan nuorukaisena hänen apumiehenään Hakasaaressa. Hän teki kaikkia sepän töitä ja tuli hyvin tunnetuksi erinomaisena viikateseppänä sekä siistien ja tarkkojen luodikoiden valmistajana. Teemu-sepän valmistamalla luodikolla ylivieskalainen renki Aukusti Juhonpoika Korte (1855–1940) saavutti Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisen ampujamestaruuden 100 kyynärän matkalla v. 1883. Sepän valmistamia luodikoita on vielä eräiden ylivieskalaisten kokoelmissa.

Feliks Hautamäki (1855–1927) asui Edna-vaimonsa ja lastensa kanssa Teikossa olevaa tilaansa ja teki sepän töitä vuosikymmenien ajan. Lähiseudun talojen tarpeet hän takoi kotipajassaan, mutta hyvin usein hänet haettiin eri puolille pitäjää kyläpajoihin takomaan. Seppä oli pystyvä käsistään, ei ainoastaan raudan takojana vaan myös nikkarina ja muissakin käden taitoa ja tarkkaa silmää vaativissa töissä. Hänen työnsä jälki oli ”viimesen päälle siistiä, niisä ei ollu parsimista”.

Talollinen Taavetti Juhonpoika Hamari (1841–1915) suunnitteli Hannunkoskeen sahaa ja myllyä Suomen senaatin v. 1878 myöntämän luvan perusteella. Hän kutsui Hautamäen sepän suunnittelukumppanikseen. Perimätietona kulkeva tarina kertoo Taavetti Hamarin ja Hautamäen sepän kulkeneen aamulla Hannunkosken anteita ja rantavesiä etsiessään sopivaa paikkaa myllyrakennukselle. Paikka löytyi, ja Hautamäen seppä kysyi: ”Minkälainen siitä tehhään?” ”Joutusa”, vastasi Taavetti Hamari, ”niin joutusa, että jokkainen saa ensiksi.”

Miehet menivät Hamarin taloon, sulkeutuivat kamariin, laskeutuivat vuoteeseen ja vetivät vällyt silmilleen. Kamarissa vallitsi parin tunnin syvä hiljaisuus. Miehet tekivät laskelmia pääkopassaan, ja aivojen kynät laativat piirustuksia. Kun kaikki oli valmista, he nousivat ylös ja sovittivat aikaansaannoksensa yhteen.

Kalajoen pohjoisrannalla vastapäätä Ylitaloa oli v. 1889 perustettu Kiviojan saha, joka oli siirtynyt Suomessa sahoja omistavalle norjalaiselle Thomas J. Salvesenille. Kiireisen sahauksen aikana sahan valta-akselin laakeri rikkoutui. Korjausapua pyydettiin Friisin konepajalta Kalajoelta, mutta konepajan omien kiireiden takia apua ei saatu. Joku muisti Hautamäen sepän ja hänen erinomaiset kykynsä. Sahan maatilan etumies lähetettiin hevosella hakemaan seppää. Seppä tuli, puuhaili sahan pajassa laakerin parissa ja jupisi partaansa kuten hänellä oli tapanaan: ”Ei tuu mittään, ei tuu mittään…” Sahan förvalttari, isännöitsijä, saapui pajan ovelle sepän sitä huomaamatta ja kuuli sepän jupisevan. Koska hän ei tuntenut seppää lähemmin eikä hänen tapojaan ja taitojaan, niin hän tokaisi: ”No, koska siitä ei tule mitään niin hakekaa lopputili konttuurista.”

Seppä mulkaisi silmälasiensa takaa, äänettömänä kokosi välineensä, haki lopputilin ja sai hevoskyydin Teikkoon. Rikkoutunut laakeri jäi pajan pöydälle, ja saha seisoi. Konemestari kävi förvalttarilta kysymässä syytä sepän lopputiliin. Förvalttari kertoi, ettei seppä osannut korjata laakeria, höpötti vain, ettei tästä tule mitään. Konemestari kertoi förvalttarille Hautamäen sepän olevan maakunnan taitavimpia seppiä ja osaavan tehdä mitä tahansa, vaikka höpöttääkin tuollaisia. Kuultuaan konemestarin vakuuttelut förvalttari lähetti maatilan etumiehen Leonard Salmelan pyytämään seppää palaamaan työhön. Salmela ajoi Teikkoon ja esitti sepälle förvalttarin pyynnön. Sepän suu meni hymyyn, ja hän sanoi Salmelalle: ”Paa hevonen talliin, aamulla lähetään.” Hakija yöpyi Hautamäessä.

Aamuvarhaisen eineen jälkeen seppä ja Salmela ajoivat sahalle. Valta-akselin laakeri tuli kuntoon, ja pyörät pyörivät jälleen. Sen jälkeen seppä oli pitempäänkin sahalla pajatöissä.

Jaakko Myllykangas, Killi-seppä, (18??–1920) hallitsi takomisen taidot niin kuin pystyvä seppä ne hallitsi, mutta parhaiten perimätieto muistaa tämän kookkaan, lihavan ja ronskintapaisen miehen omalaatuisista tempauksistaan. Seppä oli kotoisin Raudaskylän Marjamaasta ja asui sittemmin Vähänkankaan liepeillä, missä hän sepän töiden ohella asui pientilaansa. Killi-sepän vasara kilkatti kyläpajoissa eri puolilla pitäjää. Hänen takomisiaan ja kujeitaan katsomaan tulleita poikasia hän sieppasi nokisiin kouriinsa ja kastoi sepäksi painamalla heidän päänsä pajan vesiruuheen.

Seppä haettiin kotoaan hevosella ja vietiin takomaan milloin lähiseudulle, milloin Kantokylälle, Raudaskylälle tai kirkolle. Kun rekikelillä haettiin, rojautti hän ruhonsa vatsalleen reen pohjalle ja ehti kuorsatakin, kun edemmäksi vietiin. Ruokapöydässä seppä ei aina malttanut olla kunnolla, ronskia leikkiä laski syödessäänkin. Ylitalon ruokapöydässä hän iski kouransa eteensä laskettuun viilihulikkaan, jotta viili roiskui pöydälle. Seppä nauraa hörötti ja sanoi: ”Oho, lähelläpä siinä pohoja oli.” Kahvia juodessaan hänellä oli joskus tuohirove vieressään. Ropeessa oli hänen tervassa pyörittämiään silakoita, joita hän otti hyppysiinsä, kastoi kahvissa, hotkaisi suuhunsa ja ryyppäsi kahvia päälle.

Seppä oli väkineen heinätöissä kotiniityllään. Emäntä toi kahvia, ja heinäväki istui ladon seinustalle kahvittelemaan. Seppä oli löytänyt sarkaojan penkasta hiirenpesän, otti sieltä muutamia karvattomia pentuja, kastoi niitä kahviinsa, työnsi suuhunsa, nielaisi ja joi kahvia palan painikkeeksi.

Erään talon pajassa takomassa ollut seppä meni sepihtemisen lomassa katsomaan navetan kusikellarin tyhjentämistä. Hetken siinä katseli, löysi jonkinlaisen kipon, kooppasi kusta kellarista ja ryyppäsi. Naiset kauhistelivat: ”Hyi sentään, sehän on kamalan pahhaa.” ”Millon se laaki hyvvää on ollu”, sanoi Killi-seppä ja heitti kipon navetan ikkunalle.

Kirkolla asioidessaan seppä meni Kontion Anna-Leenan nisupuotiin ja osti ankkastokan, pisti sen poveensa ja meni Helaalan myllyyn, missä kaulitsi ankkastokan litteäksi. Hän palasi nisupuotiin, antoi ankkastokan Anna-Leenalle ja sanoi: ”Ei sitä voi syöjä, ko se ei kestäny ilmanpainetta.”

Lukuisia muitakin tarinoita Killi-sepästä on kerrottu. Vuosikymmenten varrella yhä uudet kertojat ovat kukin kertoneet niitä omalla tavallaan. Näin niihin on varmaan tullut monia tahattomiakin lisäyksiä, jotka ovat antaneet tapahtumille entistäkin voimakkaampaa väriä ja kasvaneet todellisuutta suurempiin mittoihin.

Toivoperän mökkien lomassa polveilevan kylätien alkupäässä seisoi Toivolan sepän Antti Juurikosken (1865–1935) punamullalla maalattu jyhkeä hirsirakenteinen talo ja ulkorakennukset lähellään sepän harmaa paja ja ympärillä jonkin verran viljelysmaata ja navetassa 1–2 lehmää. Seppä oli lähtöisin Visurinperältä, siirtynyt sieltä kirkolle ja avioitunut Kustaava Aatamintytär Juurikosken kanssa. Avioliitosta syntyi useita lapsia. Aluksi seppä asui Juurikoskella ja käytti siitä alkaen Juurikoskea sukunimenään.

Varhemmin Antti Juurikoski oli ollut mm. Kiviojan sahan ja myllyn seppänä mutta oli sittemmin takonut tilaustöitä omassa pajassaan. Sepän töiden ohella hän nikkaroi asiakkailleen monenlaisia käyttöesineitä. Erityisesti hänen valmistamansa vesikelkat tunnettiin kirkonkylässä keveinä ja sirorakenteisina kuljetusvälineinä. Antti Juurikoski oli keskikokoista kookkaampi, tukevarakenteinen ja juureva mies. Hänet tunnettiin monitaitoisena ja pystyvänä ammattimiehenä.

Iivari Korhonen (1886–1967) oli Kainuun miehiä, syntyisin Sotkamosta. V. 1911 hän Maria-vaimonsa kanssa muutti Ylivieskaan, osti asunnon kirkonkylän länsilaidalta läheltä Toivoperälle johtavan tien risteystä, laittoi pajan ja aloitti vuosikymmeniä kestäneen sepän ammatin harjoittamisen. Myöhemmin hän osti kirkonkylän keskustasta roomu-Aatamin mökin, ns. Hälkä-nappulan, ja rakensi useita asuinhuoneita ja vaimolleen pienen kahvila- ja liikehuoneen käsittävän hirsirakenteisen talon. Pihalle hän rakensi ulkohuonerakennukset ja punamullalla maalatun hirsirakenteisen pajan. Pajan päälle hän myöhemmin rakensi lautarakenteisen verstashuoneen, missä hänen vanhin poikansa Veikko (1912–1990) sepän töiden ohella valmisti erilaisia käyttöesineitä ja korjasi polkupyöriä.

Pitäjässä ”Korhos-seppä” tunnettiin pystyvänä, ammattinsa erinomaisesti hallitsevana seppänä. Sepän töiden ohella hän kengitti hevosia. Iivari Korhonen oli keskimittainen ja vankkarakenteinen tuhti mies. Hän hoiti asiansa, piti talonsa hyvässä kunnossa ja ympäristön siistinä. Iivari Korhosen myötä meni Ylivieskan viimeinen vanhankansan kyläseppä maan poveen.

Valureita

Valuri valmisti metallista, lähinnä messingistä, talojen toiminnoissa käytettäviä esineitä, valoi sulattamastaan metallista mm. aisakelloja, kulkusia, tiukuja, kynttilänjalkoja, mortteleita, heloja, valjassolkia, silonselkiä ja jonkinlaisia koriste-esineitäkin.

Päätoimista valuria ei ollut jokaisessa kylässä, ei jokaisessa pitäjässäkään. Naapuripitäjän valurilla, jopa edempänäkin useat joutuivat valutyönsä teettämään. Oli myös pitäjiä, joissa oli useitakin valutyöllä elantonsa hankkivia valureita, ja eräillä seuduilla heidän toimintansa muodostui pienteollisuudeksi. Valutöitä kaupiteltiin markkinoilla ja myytiin kautta laajan maakunnan. Joissakin kylissä saattoi olla sellaisia valutyön taitajia, usein talojen ja torppien käteviä isäntiä sekä kyläseppiä, jotka pääasiallisen leipätyönsä ohessa valoivat messingistä omassa taloudessaan tarvittavia käyttö- ja koriste-esineitä, mutta tieto taidoista levisi ja pian naapurit ja osin kyläyhteisökin käytti heidän valurintaitoja hyväkseen.

Ylivieskan Juurikosken tilalla asuneen lasimestari Olli Helanderin (1750–1808) jälkeläiset harjoittivat messinginvalua sivutyönään. Lasimestarin jälkeläisiä siirtyi 1800-luvun alussa Kalajoelle, missä metallinvalu muodostui heidän varsinaiseksi ammatikseen ja kehittyi vähitellen aikansa merkittäväksi pienteollisuudeksi.

Niemelänkylän Korteperällä asunut talollinen Matti Juhonpoika Kortet (1795–1861), jota sanottiin Kortteen pitkäksi, harjoitti maanviljelyksen ohella messinginvalua. Hänen valmistamiaan kynttilänjalkoja on säilynyt Kortteen suvun hallussa.

Vähälläkankaalla asunut maanviljelijä Heino Juhonpoika Vähäkangas (1861–1953) oli semmoinen mies, joka teki raudasta ja putista mitä tahtoi, valmisti ja raudoitti kärrynpyöriä, kallitsi viikatteita ja kotitarpeiksi teki muitakin sepän töitä. Valurin taidon hän oli oppinut Naapa-nimiseltä mieheltä. Isänsä valuriapulaisena ollut Joonas Vähäkangas (1899–1974) ei tiennyt, kuka tämä Naapa oli, mutta oletti hänen olleen kuljeksivan valurin, joka oli hetken viipynyt Vähälläkankaalla valutöitä tekemässä.

Messinginvalutyö oli tarkkaa puuhaa. Siinä tarvittiin muotit, muottipuut, kehikot, laadultaan sopivaa valumultaa ja metallia valuun sulatettavaksi.

Puumuotit Heino Vähäkangas valmisti nikkariverstaassaan: sahasi, veisti, vuoli, sorvasi, höyläsi, viilasi, hioi ja kaiversi – viimeisen siistiä piti olla kätevän miehen työn jälki. Verstaan hyllylle kertyi pitkä rivi aisakellojen, tiukujen, mortteleiden, helojen, silonselkien ja muiden käyttöesineiden puumuotteja, ja uusia valuaiheen mukaisia muotteja valmistui silloin, kun valutyö sellaisia tarvitsi.

Sopivaa valumultaa, sitkosenoloista hienoa hiekkamaata, Heino Vähäkangas haki Koskipuhdosta Hauta-Koskelan talon maalta, mistä jo aikaisemminkin oli haettu valumultaa. Mullan hän kaatoi puulaatikkoon, pani vehnäjauhoja sideaineeksi, lirautteli maitoakin joukkoon ja läppäsi mullan sitkoisen kestäväksi.

Valuhommat hän aloitti aamulla. Hän nosti muottikehikon irtolaudan päälle ja asetteli sen sisään valettavan esineen, vaikkapa aisakellon, puumuotin, tai useampiakin muotteja, vieri viereen, sirotteli valumultaan Yrttikorven miilusta haettujen hiilien nokea, peitti valukehikon mullalla ja tömppäsi sen tiukkaan. Jos multa vähänkään rakoili, hän kostutti sitä maitoon valmistetulla vehnäjauholiemellä ja painoi rakopaikat tiiviiksi. Sitten hän käänsi kehikon ylösalaisin, asetti sen päälle toisen puukehikon ja täytti puumuottien, vaikkapa niiden aisakellojen, sisäpuolen valumullalla, tömppäsi tiiviiksi ja puristi kehikot hakasilla yhteen. Kun hän avasi kehikot hetken kuluttua, oli toisen mullassa puumuottien mukaiset syvennykset, ja kun hän poisti puumuotit, mallikappaleet, toisen kehikon valumullasta, jäi multaan mallikappaleen mukaiset kohoumat. Sen jälkeen muottipuukehikoissa oleva valumulta sai kuivaa muutaman tunnin ajan.

Valutyön Heino Vähäkangas suoritti iltapäivällä. Hän täytti valupotut metallinkappaleilla, peitti ne pajan ahjoon ja lietsoi hiilloksen sulattamaan messinkiä. Metallin sulamista odotellessaan hän kaapi valumultaan urat, joita myöten sula metalli voi kulkeutua muotteihin, hakasi taas muottipuukehikot yhteen ja kaatoi valupotusta sulaa metallia kehikoiden aukosta sisään, kulkeutumaan kaavittuja uria myöten muotteihin. Vajaan tunnin kuluttua metalli oli jähmettynyt, Valuri purki muotit, nosteli valutyöt pöydälle ja paiskoi epäonnistuneet romulaatikkoon sulattaakseen ne myöhemmin johonkin uuteen valuun. Vuorossa oli valutöiden viimeistely, puhdistaminen kraatista, siistiminen mukavaksi käsitellä ja kauniiksi katsella.

Heino Vähäkankaan valurintaidot tulivat tunnetuksi kotikylällä ja laajemminkin; mm. sieviläiset valattivat hänellä silonselkiä. V. 1905 toimintansa aloittaneen Vähäkankaan kansakoulun käyttöön hän valoi ulkoseinään ripustetun soittokellon, jolla niin tunnit kuin välitunnitkin kilkuteltiin alkaneeksi ja päättyneeksi. Hamarin ja Pylvään myllyyn hän valoi laakereita, ja vuosikymmenien kuluessa hän valmisti lukuisiin kotikylänsä talouksiin monenlaisia käyttö- ja tarve-esineitä.