Eräät toimeliaat ylivieskalaiset ryhtyivät puuhaamaan kansanjuhlaa. Alkusysäyksen siihen lie antanut pohjalaisen ylioppilasosakunnan vetoomus kansallistunnetta kohottavien kansanjuhlien järjestämisestä Pohjanmaalla. Osakunta lupautui antamaan taloudellista tukea valmistelukustannuksiin, jos juhlaohjelman luonne on osakunnan asettamien tavoitteiden mukainen.

Ylivieskan kansanjuhla päätettiin pitää kesän 1890 aikana. Sopivaksi juhlakentäksi löytyi metsän kainalossa oleva Pihlajakedon niitty lähellä Katajaperän maantietä. Pietari Päivärinta lupautui juhlapuhujaksi ja otti kansallisuusasian puheensa aiheeksi. Ylioppilasosakunta hyväksyi ohjelman ja myönsi juhlan valmistelukuluihin 35 markan avustuksen.

Sydänkesän sunnuntaina, 6.7.1890, kokoontui Pihlajakedolle suuri joukko ylivieskalaisia; naapuripitäjistäkin tuli väkeä. Yhteinen juhla arkisen raadannan välissä oli uutta, ja sen tunnelma haluttiin kokea. Juhlaväen joukossa oli paljon nuorisoa, lapsiakin, ja eräs heistä oli 11-vuotias Mikko Hannula Hannunpuhdon Teljolasta. Mikko-poika asettui lähelle puhujakoroketta nähdäkseen ihailemansa Päivärinnan, joka muutamia vuosia aikaisemmin pidetyssä rautatiejuhlassa oli pannut hänet ylimääräisenä ohjelmanumerona esittämään sotamiehen temppuja ja onnistuneen esityksen jälkeen hankkinut Mikolle pussillisen rusinoita Finnilän kaupasta.

Ohjelmassa oli kuorolaulua ja lausuntaa, oli näytelmänä kohtauksia Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä lukkarin koulussa, Männistön Venlaa kosimassa ja muutosta Jukolan kotitalosta Impivaaran saloille. Tuli juhlapuheen vuoro. Pystypäisenä, arvonsa tuntevana kookas, hallavapartainen, jo yli 60-vuotias kanttori nousi puhujakorokkeelle, tervehti runsaslukuista yleisöä ja aloitti puheensa. Vanhuksena Mikko Hannula muisti joitain hajanaisia katkelmia Päivärinnan puheesta jotenkin tähän tapaan:

”Tänä suvisena sunnuntaiehtoona olemme tulleet viettämään ensimmäistä kansanjuhlaa seutukunnallamme. Paljon kansaa onkin kokoontunut, ja paljon on joukossamme nuoria, joille kuuluu elämä ja tulevaisuus. En suinkaan tahdo masentaa toivorikasta mieltänne kun sanon, että elämä on kovaa taistelua olemassa olon puolesta; ja monta kiveä ja kantoa olen minäkin elämäni varrella kääntänyt…”

”Läsnä ollut” kirjoitti Pihlajakedon juhlasta lyhyen kuvauksen Oulun Ilmoituslehteen ja kertoi Päivärinnan puheen sisältöä seuraavasti:

”Mitä Suomen kansan kansallisuuden edistämiseksi, waurastumiseksi ja wihdoin pysyttämiseksi tässä kowaosaisessa wilun ja hallan korwessa, waan meille rakkaassa maassa isät oliwat jo tehneet, niin ei tulewalle, uudelle sukupolwelle enää paljon muuta jääkkään, kuin kiltisti seurata tuota tarkoin wiittoiltua, hywin suunnattua latua, josta ei saisi siwulle wähäkään poiketa.”

Kun Päivärinta oli lopettanut puheensa ja laskeutui puhujakorokkeelta, tokaisi eräs lähellä ollut nainen: ”Puhhuittako te kaikki mitä tiejätte?” Päivärinta pysähtyi, loi naiseen yrmeän, halveksivan katseen ja sanoi kuuluvasti: ”Jopas minä tapasin tyhymän akan. Enhän minä puhunu puoliakaan mitä tiejän.”

Juhla päättyi yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun, minkä jälkeen sunnuntaiehtoo kulki leikkimielisten kilpailujen parissa, joissa jaettiin pieniä palkintojakin. Käytiin pussitappeluita, joissa kaksi kilpailijaa vuorollaan istui vastakkain korkeajalkaisen pukin hirrellä ja heinäpusseilla lyöden yritti pudottaa vastustajansa alas. Hirreltä pudonnut hävisi ja oli poissa leikistä, mutta hirrelle hajareisin istumaan jäänyt voittaja pääsi jatkoon. Kentälle oli pystytetty lähes kuuden sylen mittainen puutanko, jossa kisailtiin tankoon kiipeämisessä. Kisan voitti Pinnilän kaupanhoitaja Hedströmin vikkelä Paulus-poika, joka kipusi tangon päähän 17 sekunnissa. ”Pojalla taisi olla karstat housuisa, ko nuin sukkelasti kiipesi”, arveli joku yleisöjoukossa ihmetellessään Pauluksen ylivoimaista voittoa.

Ohjelmassa oli 200 sylen pituinen kilpajuoksu. Jo puolivälissä seitsemääkymmentä oleva Heikki Heinistökin ilmoittautui kilpajuoksuun nuorten joukkoon. Kilpajuoksun voitti alavieskalainen Jussi Kiimamaa, ja toisena maaliviivan ylitti ylivieskalainen Mikko Himanka. Heinistön Heikki-isäntä jäi viimeiseksi ja totesi hyväntuulisena: ”Oisimpa arvannu ennen kilipailua juosta ohtani vähä hikkeen niin olisin voittanu.”

Yhdessäoloa jatkettiin vielä vapaan seurustelun ja iloisen mielialan vallitessa. Illalla sää muuttui. Tuuli työnsi tummia pilviä, ja ”ankara sade tuli ajallansa lopettamaan juhlan”.