Ruotsin kuningaskunta oli 1600-luvulla noussut suurvallaksi. Sotia käymällä se oli toteuttanut tavoitteensa. Sen luomiskentillä olivat kymmenettuhannet Suomen miehet vuodattaneet vertaan emämaan valtapyrkimysten puolesta, hakkapeliittoina luoneet lujan taistelijan maineensa Euroopan suurilla taistelukentillä 30-vuotisessa sodassa. He puolustivat Ruotsi-Suomen alueita myös Inkerinmaalla, Virossa ja Itämeren maakunnissa ja palvelivat mm. Tallinnan ja Riian varuskuntajoukkoina.

Venäjän tsaari Pietari I (1672–1725) halusi työntää maansa länsirajan Suomeen ja Itämeren maakuntiin, Puola himoitsi Ruotsille varhemmin menettämiään Liivinmaan alueita, ja Tanska halusi laajentaa elintilaansa Etelä-Ruotsiin. Kiristynyt tilanne johti sotaan, joka historian lehdillä tunnetaan suurena pohjan sotana. Tanska joutui luopumaan laajentumishaaveistaan, mutta Venäjä oli suuri uhka Ruotsille. Sodan sankaritöistä haaveileva nuori kuningas Kaarle XII (1682–1718) marssitti ruotsalaiset ja suomalaiset rykmenttinsä Inkerinmaalle ja Viroon, löi Venäjän sotavoimat Narvassa marraskuussa 1700, suuntasi sitten iskunsa Puolaan ja löi sielläkin vastustajansa sotavoimat hajalle ja pakotti kuninkaan luopumaan kruunustaan. Kun Kaarle-kuninkaan sotavoimat taistelivat Puolassa, valtasivat Pietari I:n sotavoimat Inkerinmaan, Viron ja osia Itämeren alueista. Puolasta Kaarle XII:n sotavoimat hyökkäsivät Venäjälle, kohti Moskovaa etenivät, kunnes kokivat musertavan tappion Pultavassa kesäkuussa 1709. Armeijan rippeet vetäytyivät Dnepr-joen taakse, ja Kaarle XII pakeni Turkkiin, missä hän viipyi useita vuosia.

Pian Pultavan voiton jälkeen Pietari I:n johtamat sotajoukot hyökkäsivät Suomeen. Viipurin puolustus murtui kesäkuussa 1710, ja tie Suomeen oli avoinna. Kenraali Kaarle Armfeltin (1666–1736) johtavat vähäiset suomalaiset rykmentit kokivat tappion Pälkäneen Kostianvirralla lokakuussa 1713 ja musertavan tappion Isonkyrön Napuella helmikuussa 1714. Rykmenttien rippeet vetäytyivät pohjoiseen ja saivat käskyn siirtyä emämaan puolustukseen. Näin Suomi menetti viimeisetkin sotilaansa Kaarle-kuninkaan käyttöön, ja suojaton kansa jäi vihollisen mielivallan kouriin. Syksyllä 1714 alkoi hävitysten, rosvousten ja julmien veritöiden aika, isoviha, joka kesti vuosia ja kesti aina rauhan solmimiseen saakka.

Turkista Ruotsiin palannut Kaarle XII kokosi uusia ruotsalaisia ja suomalaisia rykmenttejä ja hyökkäsi Norjaan kesällä 1718. Hänen sotatiensä päättyi surmanluotiin Fredrikstenin edustalla 30. päivänä marraskuuta 1718, ja näin ”loistava tähti sammui Pohjan taivaalla”. Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan 30. päivänä elokuuta 1721. Onnettomien sotien seurauksena Ruotsin suurvalta-asema oli luhistunut.

Syksyllä 1714 joutui Ylivieskan kuten koko Pohjanmaan ja laajemmankin alueen väestö isonvihan julmaan kurimukseen. Venäläistä sotaväkeä, lähinnä ratsain liikkuvia kasakoita ja kalmukkeja, saapui Ylivieskaankin, sotaleiristään ”Kyrön kesäkortteerista” kai saapuivat ja mellastivat täällä pitkin syksyä ja talvea. He olivat kuritonta ja raakaa joukkoa: raiskasivat, kiduttivat ja surmasivat ihmisiä, ryöstivät heidän omaisuuttaan, polttivat heidän talojaan, tyhjensivät aitat leivästä ja viljasta, teurastivat karjan, väkivallalla ottivat kaiken syömisensä. Palavien talojen liekkimeret ja taivaalle kohoavat tummat savut toivat kyliin kauhua ja nostivat kaiken ylle kadotuksen hätäännyttävän olotilan.

Seurakunnan kuolleiden kirjan mukaan 1714 vainolaiset surmasivat 26 ylivieskalaista. Heistä vanhin oli jo 94-vuotias ja nuorin vain vuoden ikäinen. Surmattuina löytyivät mm. talonisännät Niku Yrjönpoika Niemelä, hänen isänsä Yrjö Nikunpoika Niemelä, heidän naapurinsa Pekka Niemelä ja edelleen Heikki Häivälä, Juuso Koskela, Jaakko Padinki ja kirkonisäntä Matti Olmala. Nuoria ihmisiä vainolaiset riistivät mukaansa ja veivät orjiksi Venäjälle, veivät 13-vuotiaan Antti Yrjönpoika Niemelänkin surmattuaan hänen isänsä ja vanhemman veljensä. Seitsemän vuoden kuluttua Antti palasi kotiin raivaamaan raunioita ja rakentamaan uutta. Perimätieto ei enää tunne hänen orjavuosiensa kenties raskaitakin vaiheita.

Haapaniemeen Kalajoen rannalle 1653 rakennettu kirkko ei myöskään säilynyt vainolaisen vihalta. He ryöstivät mitä vielä löysivät ja pitivät kirkkoa ratsujensa tallina, jättivät sentään polttamatta.

Ylivieskan kappalainen Johan Salingius (1670–1714) kuoli tammikuussa 1714. Hänen jälkeensä kappalaisen virkaan asetettiin pastori Henrik Simelius (1677–1716). Säilyneen perimätiedon mukaan hän vei seurakunnan syntyneiden ja kuolleiden kirjat sekä kihlakunnantuomari Erik Tavaststjernan 1683 lahjoittaman messukasukan ja Ylivieskan kappeliseurakunnan ensimmäisen kappalaisen pastori Anders Sundelinin (1651–1694) v. 1690 lahjoittaman messinkisen kynttiläkruunun sankan metsän suojaamaan Katajalaan, minne pastori Simeliuskin perheineen turvautui, kun vainolaiset riehuivat kirkolla.

Silloisen kirkon tapulissa oli vain yksi kello, 1680-luvulla vaivalla hankittu. Senkin veivät vainolaiset, niin kertoo perimätieto: irrottivat kellon kannattimiltaan, laskivat tapulista alas, kuljettivat kirkkotörmää rannassa odottavaan veneeseen ja soutaen lähtivät sitä viemään alajuoksulle päin. Kalajoen kirkolle kai sotamiehet aikoivat sen viedä, sieltä keväällä sotaleiriin ja aikanaan sotasaaliina Venäjälle.

Vene ohitti Pappisaaren ja Rahkolan yksinäisen talon ja saapui Kolehmaisen luo, missä se keikahti kumoon. Kirkonkello vajosi joen pohjaan, ja uimataidottomat sotamiehet hukkuivat. Historiakirja ei kerro kirkonkellon ryöstöä ja uppoamista sellaisena kuin katoava perimätieto sen vielä jollain tavoin muistaa, vaan mainitsee venäläisten ryöstäneen useita kirkonkelloja Kalajoen emäseurakunnan ja eräiden kappelien kirkoista.

Pastori Henrik Simelius kuoli 1716 ehdittyään olla vain parin vuoden ajan ylivieskalaisten sielunpaimenena. Kappalaisen virkaan asetettiin Haapajärven kappalaisen poika Gabriel Josefinpoika Calamnius (1695–1754). Hän oli toimekas, seurakuntalaisia rohkaiseva ja tukeva nuori sielunpaimen ja runon taitaja. Rauhan aikanaan koittaessa hän kirjoitti isonvihan kauhuista kertovan runokokoelman Suru=Runot Suomalaiset. Runossa ”Kirkkojen ja Herran huonetten hävityksestä” hän kertoo Paltamon kirkon polttamisesta ja kirkkoihin kohdistuneista ryöstöistä mainitsematta kuitenkaan niitä lukuisia kirkkoja, jotka joutuivat vainolaisten ryöstön kohteiksi:

Poltti kirkon Paltamosta,
Muutoin muualla mullisti.
Ryösti kaikki kaunistukset,
Malmit, kirjat, maalaukset,
Kellot maahan kengitteli,
Tapuleista talutteli,
Ettei enää entisillä
Kuulu kirkkoin kedoilla
Somaisesti soitettawan,
Kaunihisti kaikuttawan…

Sarvi oli vuohipukin sarvesta tehty 3–5-reikäinen puhallinsoitin. Kuva on piirretty Samuli Paulaharjun kuvaaman vuoden 1779 sarvisoittimen mukaisena.

Calamnius järjesti jumalanpalveluksia, kun vainolaiset mellastivat etäämpänä. Kun joen pohjassa makaava kirkonkello ei enää kutsunut ylivieskalaisia Sanan kuuloon, asettui suntio avoimen luukun ääreen ja puhalsi jumalanpalveluksen alkavaksi torvella tai sarvella kuten yleensä muuallakin, missä kirkonkello oli ryöstetty. Pastori Calamnius runoili:

Vaan kuin kurjat kulkenemme,
Vaivatut vaeltanemme,
Kohden torvia koemme
Sarven ääntä Samuamme…

Gabriel Galamnius saarnasi, puhui voimallisesti, Jumalan sanalla ruokki ja rohkaisi vaivattua seurakuntaa, rukoili Kaikkivaltiaalta Jumalalta armon ja rauhan siunausta maalle ja kansalle. Kerrotaan noina aikoina Suomen kirkoissa usein veisatun suomalaiseen virsikirjaan 1605 otettua, 600-luvulta peräisin olevaa antifonia (vuorolaulua). Ehkä sitä veisattiin myös Ylivieskankin kirkossa. Vuoden 1701 virsikirjan mukaan virren 1. ja 2. säkeistö kuuluvat:

Suo meille rauha Herra nyt,
Ja elinaikanam’ auta,
Ei maan pääll’ löydy ketään muut’
Kuin riidat asettaa taitaa,
Paitsi sinua yhtä.

Warjel’ meit’,
meidän maakuntaam’,
Tulipalost’, weren wuodost’,
Niilt’ kuin meit’ teloittaa pyyttä ain’
Suo rauha meill’, jota halaam’

Vuoden 1986 virsikirjassa virren 586 1. ja 2. säkeistö kuuluvat nykykielisinä seuraavasti:

Jumala meille armossa
suo rauha aikoinamme.
Ei kukaan toinen turvata
voi rauhaa maailmamme.
Sen teet vain sinä, Herra.

Varjele valtakuntamme
sodasta verisestä,
rakkaasta isänmaastamme
vahingot, vaarat estä.
Armosi anna kestää.

Vainolaisten julma meno jatkui pitkin syksyä 1714, ja se jatkui myös talven ja syksyn 1715 aikana ja myöhemminkin. Säästyäkseen julmuuksilta pakenivat lukuisat ylivieskalaiset erämaihin, minne he rakensivat alkeellisia piilopirttejä asunnoikseen. Puutteellista, kurjaakin oli elämänmeno pirteillä. Pelko, nälkä ja sairaudet olivat ainaisia seuralaisia ja veivät monia erämaahaudan poveen.

Perimätiedon mukaan Kulolan (Kulola on nykyistä Joonaalan seutua laajemmin) louhikkoisessa metsässä oli ollut useita piilopirttejä. Pietari Päivärintakin mainitsee niistä 1867 ilmestyneessä 36-sivuisessa vihkosessa Seurakunnan kosto, jossa hän perimätiedon pohjalta kertoo isonvihan tapahtumista Ylivieskassa. Kulolan metsissä paljon kulkenut ja tienoita raivannut metsätyönjohtaja Kustaa Pyörre (1881–1959) kertoi tämän kirjoittajalle raivauksissaan joskus 1910-luvun alkupuolella löytäneensä piilopirtin piisin, tulisijan, jäänteet kuin viestinä isonvihan kauhujen kaukaisilta ajoilta.

Vainolaiset ryöstivät kaiken käyttö- ja kuljetuskelpoisen irtaimen omaisuuden. Kulta- ja hopeaesineet ja rahat olivat himotuinta saalista, samoin kupariastiat. kudotut kankaat, juhlavaatteet ja muukin parempi tavara. Kaikki meni ryöstäjien mukana sotaleiriin ja aikanaan kenties Venäjälle saakka. Kun useat perheet olivat ehtineet parhaimpiaan piilottaa maakuoppiin ja luolan pimentoihin, panivat vainolaiset kiduttamalla heidät ilmaisemaan kätköpaikkansa. Pastori Calamnius oli kuullut seurakuntalaisten näistä kertovan, ja rauhan tultua hän tallensi niitä Suru=runoihinsa näin:

Kysyi, kusa kukkarosi,
Hohtawaiset hopiasi,
Kusa kullat kirkkahimmat,
Kusa kalut kallihimmat
Kusa kaikki kattilasi,
Kusa tiskisi tinaiset,
Kusa punainen pukusi,
Marsin juhlawaattehesi…

Turvaton kansa kaipasi sotilaita suojakseen, mutta mistä sotilaita, kun kahdestoista Kaarle oli vienyt viimeisetkin Suomen sotilaat puolustamaan Ruotsia. He olivat taistelleet ja kaatuneet suurilla sotakentillä Virossa, Inkerinmaalla ja Venäjällä tai myöhemmin, 1718, jäätyneet Norjan hyisillä tuntureilla. Tuhannet viruivat sotavankeudessa jossain Tobolskin seuduilla Länsi-Siperiassa, mistä he vuosia myöhemmin harvennein joukoin palasivat kotimaahan.

Vainolaisten julma meno synnytti maahan aseellisia talonpoikaisjoukkoja, sissejä, kivekkäitä, jotka sisukkaasti puolustivat kotiseutua ja sen kansaa. Perimätiedon palaset kertovat kahdesta nuoresta talollisesta, Kyösti (Juuso?) Koskelasta (1684–1714) ja Pekka Raudaskoskesta (1679–1741), jotka johtamiensa ylivieskalaisten miesten kanssa yllätysiskuillaan aiheuttivat vainolaisille miehistö- ja kalustomenetyksiä. Seurakunnan kuolleiden kirjassa mainitaan vainolaisten surmanneen Pekan vaimon ja pienen pojan, mikä varmaan synnytti miehessä voimakkaan koston halun.

Vuonna 1867 painettiin Oulussa Joh. Bergdahlin kirjapainossa Pietari Päivärinnan kirjoittama Seurakunnan kosto -niminen 36-sivuinen vihkonen, jossa hän kuvaa isonvihan kauhuja ja ihmiskohtaloita Ylivieskassa vanhalta ruotiukolta lapsena kuulemiensa tarinoiden pohjalta. Vihkosen ensimmäinen luku on ”Sissipäällikkö”, jossa hän kirjailijan vapaudella kuvaa Koskelan Kyöstin taistelua kotiseudun puolesta. Ehkä mielikuvitus on kertomuksissa nostanut suomalaisten sinänsä kovan soturikunnon vainolaisiin nähden enemmän kuin ylivertaiseen asemaan. Näin Päivärinta Seurakunnan koston ensimmäisessä luvussa Sissipäällikkö:

Kärsimisistä muisto-rikkaammat ajat rakkaalle isänmaallemme owat epäilemättä Kaarle XII ajat, jolloin ne pitkät moni-wuotiset wihollisuudet Ruotsin ja Wenäjän wälillä oliwat weri-wihollisuuksia; jolloin Wenäjän silloinen raaka ja siwistymätöin elämän-tapa oli se tuli, joka synnytti ne hirmuisuudet, joita muistellessa ja kuullessa wielä weri suonissa kiehuu. Silloin ei säästetty aseetonta ja turwatointa kansaakaan, ei pieniä lapsia ja raskaita waimojakaan; kaikki mitkä waan sattuiwat heidän wihansa esineeksi, ne armotta tuhottiin ja raiskattiin sekä hengen että tawaran puolesta. Ne ajat kulkewat suwusta sukukuntaan ”ison-wihan” nimellä; samoin säilyy kansan suussa tarinoina monta tapausta silloisista weri-saunoista ja tuho-töistä, joita maamme sai Wenäläiseltä kärsiä – Tahdotkos istua wiereeni ja kuunnella, niin kerron sinulle muutaman tapauksen ison-wihan ajoilta, – tapauksen, jota kuunnellessas et kadu aikasi hukkaa; ja sen kerron aiwan samalla lailla, kuin kuulin erään sokean ruoti-ukon poikaissa ollessani kertowan.

”Koko Kalajoen pidäs,” alkoi ukko, niinpä kappelinsakkin Yliwieska, tuli silloin wihollisen julmuuden tähden kowaa kärsimään. Talot joutuiwat autioiksi, asukkaitta – ihmisittä, eläimittä ja muutta tawaratta. Ihmiset, jotka wielä elossa oliwat, jotka eiwät olleet joutuneet wihollisen ja taudin uhriksi, oliwat lapsinensa, lankoinensa ja wihollisilta säilynein rihkaminensa metsissä, – synkillä sydän-mailla piilemässä ja säilyttämässä kalliinta tawaratansa – henkeänsä; elämet taas oliwat joutuneet wihollisen ruaksi. Kuitenkaan ei kaikista taloista olleet kaikesti kaikki asukkaat poissa; niinpä oli Koskelankin talossa ollut Kyösti niminen isäntä, joka ei pelännyt wihollisten wainoja, eikä lähtenyt peräti poies kotoansa, waikka wiholliset häntä alati wainosiwat, ja pyysiwät saada murhatuksi; oliwatpa luwanneet suuren palkinnonkin sille, joka Kyöstin heidän käsiinsä toisi, joko eläwänä eli kuolleena.

Mainittu Koskelan Kyösti oli Wenäläisten hirmu; sillä hän oli tawattomalla nerollansa ja urhoollisuudellansa tehnyt Wenäläisille tuhoja. Hän oli niitä mainioita ”Sissi- eli Kiwekäs-päälliköitä.” Hän oli koko Yliwieskan tuki ja turwa. Usein otti Kyösti Wenäläisten teurastamista eläimistäkin osansa. Usein ryösti ja riisti hän Wenäläisten muona-warojakin, waatteita ja aseita ja kuljetti ne metsiin, nälkäisten ja wilua kärsiwäin kanssa-ihmistensä awuksi. Kyöstillä oli metsissä piilemässä usiampia kymmeniä miehiä, jotka oliwat lyöttäytyneet yksin neuwoin pitämaan omaansa sekä turwattomain kansalaistensa puolta. Niiden päällikkö oli Kyösti, joiden awulla hän hän teki wiholliselle roimeitansa. Ollen werratoin suksi-mies, oli hän aina itse tiedustelemassa wihollisen wehkeitä. Kerrankin kuin Wenäläiset oliwat tappaneet lehmän, oli Kyösti ollut piilemässä metsässä ja oli warttonut niin kauwan, että Wenäläiset oliwat sattuneet wähän ulkoumaan, silloin oli Kyösti hypännyt piilostansa ja teräwällä weitsellänsä siepannut taka-puolen nyljetyltä lehmältä, paiskannut selkäänsä, hypännyt suksiensa päälle ja alkanut hiihtää; mutta Weneläiset hawaitsiwat sen heti ja alkoiwat ajaa takaa kiroten ja huutaen: ”ahaa Wenäläisen ruokah! Jopa p–– Kyöstih sautetah”, mutta Kyösti painoi waan sydän-maata kohden ja jätti, takaa ajawia wihollisia ehtimiseen, hiihti synkkään korpeen, ja teki siellä niin sekawan ladun, että wiholliset eiwät tulleet siellä hullua wiisaammaksi, waan oliwat kokonansa sinne eksyä, niinkuin muinaiseen Grekalaisten labyrinthiin oudot eksyiwät; mutta Kyösti nousi muutamalta ladultansa erääseen suuren tiheään kuuseen, ja oletteli siellä, lihoinensa, suksinensa, niin kauwan, että Wenäläiset ulkousiwat. Usein oliwat Wenäläiset menneet aiwan ihan kuusen alati ja hokeneet: ”tästä latuh meneh, tästä latuh meneh;” mutta eiwät olleet huomainneet kuusessa oliaa. Kyösti ei koskaan, takakaan ajaessa, mennyt pakopirttein seuduille, ettei ne olisi tulleet Wenäläisiltä löydetyiksi.

Kerrankin oli Kyösti ollut kotonansa, oman pöytänsä päässä syömässä petäjä-leipäänsä, kuin yht’ äkkiä moni-kymmen-lukuinen Wenäläis-parwi töytäisi kartanoon, warustiwat kujat ja solat miehillä ja syöksiwät owelle huutain: ”ahas Wenäläiseh ruokah! jopas sautetah;” mutta Kyöstipä ei ollutkaan koskaan waratoinna, wastaisi waan wakawasti Wenäläisille: ”älkää nuolaisko, ennen kuin tipahtaa,” sieppaisi pari rae-hauleilla ladattua kiwääriä, joita hänellä oli wiisi, ja kuin Wenäläisiä oli porstut ja pirtin owen-reikä tungoimmallansa, silloin laukaista päräytti tihiään mies-rypääseen, niin kaatui paikalle kymmeniä aina laukauksella. Neljä laukausta päästi hän owen reikää wasten, ja Wenäläisille tuli hirmuinen hämmästys ja epä-järjestys. Wenäläiset pettyiwät suuresti; oliwat, näet, luulleet, että Kyöstin on wälttämättä tuleminen owen kautta, taikka kaatuminen huoneessa. Mutta Kyöstipä oli asiansa paremmin ajatellut; hän oli aina warusalla, ja sentähden oli hän jo ennen waralta aukaissut peri-akkunan auki, ja pökäisi nyt hädän tullessa siitä ulos.

Tyrmistyksistänsä selwenneet Wenäläiset lähtiwät takaa ajamaan ja ampuiwatkin Kyöstiä, mutta eiwät osanneet. Kyösti ei tehnytkään kiirettä, mutta odotteli takaa ajawia pyssyn kantamalle, ja tottunut kuin oli wapaalta kädeltä ampumaan, ampua päräytti ja kaksi takaa ajawistakin löysiwät kuolemansa: toiset tyrmistyiwät, eiwätkä uskaltaneetkaan sen enempi Kyöstiä takaa ajaa. – Sen werran Kyöstistä, jonka wielä wastakin kertomuksessamme tapaamme.

Syksyllä 1714 tuotiin Koskelan Kyöstille hätäinen viesti Padingista. Siellä vainolaiset mellastavat ja tekevät surmantöitä, olivat tappaneet Padingin isännän Jaakko Tapaninpojan ja kaksi talon muuta asukasta. He pitävät taloa kortteerinaan ja käyvät ryöstöretkillä ja surmantöissä lähiseuduilla. Kyösti sopi Raudas-Pekan kanssa Padingissa riehuvien vainolaisten tuhoamisesta ja veivät kumpainenkin sissijoukkonsa Kulolan piilopirteille. Siellä käydyn lyhyen neuvonpidon jälkeen he yöllä lähtivät viisikymmenpäisenä joukkona Padinkiin, minne he saapuivat varhain aamuyöllä ja pysähtyivät metsän suojaan pienen kyläaukean laitaan. Sieltä heillä oli näköala sumuverhon takaa utuisena häämöttävään Padingin taloon ja talon katolla seisovaan vartiosotilaaseen.

Lainaan tähän Päivärinnan tekstiä Seurakunnan koston yhdeksännestä eli viimeisestä luvusta:

Miehet tuliwat aukion rintaan wähän warattomasti, että wihollis-wahti huomasi heidän liikuntonsa, mutta ei kuitenkaan huomannut heitä niiksi ja niin waarallisiksi, kuin he todella oliwat, waan alkoi sisseille selwään kuultawasti laulamaan: ”moat ylenöh, metsät lähenöh; moat ylenöh, metsät lähenöh.”

”Onko sinussa Pekka miestä?” kysäsi Kyösti, wieressänsä olewalta nuorelta mieheltä.

”Kysyitte niin kowin äkkiä, että olin wähällä säikähtää; mutta olettehan ennenkin minuun luottaneet – miksi siis sitä kysyitte?” wastasi Pekka.

”Sinä olet aina ollut kunnon-poika, enkä minä huonoutesi tähden nytkään sinulta sitä kysynyt, ajattelin waan sinulle omistaa, milt’ei sukkelimman ja waarallisimman työn. Miten tuo laulu-metso tuolta katolta ensinki saatasiin poijes?” sanoi Kyösti.

”Kuin ei muuta parempata liene, niin pian kaiketi tuo tuolta tuiskahtaa; putoohan tuo harakkakin lentoon, kun ma pyssyni kohti pidän, saatikka sitte tuommoinen miehen-mökylä niin mainion tukewan pirtin katolta, waikkapa sumuakin ja hämärää on,” wastasi Pekka innokkaasti.

”No no poikani”, sanoi Kyösti; mutta tiedätkö sen, että jos ei se hywästi käy, niin onnettomat me. – ”Siis päähän.” ”Waikka silmään” oli Pekan wastaus. – ”Joko nyt?” ”Maltas poikani!” toiwotti Kyösti. ”Meidän täytyy wähän ensin tuumitella. Niin pian kuin me kuulemme pysys laukauksen, ja silloin ei kuulu haawoitetun walitus-huutoa, niin siitä arwaamme, että hywästi käwi, ja silloin me kaikin töytäämme pirtin ympäri, walloitamme owen ja akkunat, mutta owen ensiksi ja tukewimmin; sittepähän on aikaa tuumitella, kuin se on tehty, mitä sitte on tehtäwä. Noh, Jumalan nimeen Pekka! Konttaa ensin tuota pellon-ojaa myöten lähemmäksi; mutta muista, että – otsaan!” ”Waikka silmään,” mumisi Pekka. Ja Pekka lähti.

Jok’ainoan sydän tykytti; ei kukaan tohtinut oikeen hengittääkään. Jok’ainoalla oli pelko ja toiwo Pekan ampumisesta. Yht’äkkiä tuiskahti tuli pellon-ojasta, paukaus kuului wähän jälestä – ja äänetöinnä, hengetöinnä tupsahti wihollis-wahti alas katolta. Silloin miehet metsän rinteestä töytäsiwät käsiksi wihollisen asemaan, ja silmän-räpäyksessä oliwat owi ja akkunat walloitetut. Kuitenkin pääsi wiisi wihollista owesta tormaamaan porstuaan, jossa saiwat yhden urhoollisen sissin pistää kuoliaaksi, waan pian oli ne wiisi sullottu; Pekka ennätti osallensa Miidestä saada kaksi. ”Poltetaan nuot pirut,” huusi eräs sisseistä innossansa!

”Ei niin,” sanoi Kyösti malttawasti; ”meidän pitää wähän miettiä. Jos me heidät polttaisimme, niin tekisimme itsellemme suuren wahingon. Ensiksikin palasi niin awullinen huonet, joita he owat kyllin jo polttaneet, ilman meidän polttamattamme ja hywin kyllä tarwitsee ihmiset suojaksensa mitä heiltä on säästynyt. Toiseksi on heillä sisällä paljo maakunnasta ryöstettyä tawarata, jotka kyllä mekin tarwitsemme, jotka myös palasi. Ei. Tapetaan he ennen sawulla.”

”Tapetaan sawulla, tapetaan sawulla,” huusiwat miehet.

Nyt tuliwat wiholliset hirmuiseen hätään, kuin näkiwät ett’ei mikään auttanut. He rukoiliwat hartaasti että päästää heitä poijes. Kyllä silloin oli: ”parton, parton, ja armoah, armoah,” heidän suussansa, waikka ei heidän korwiinsa sitä koskaan mahtunut; sentähden sissit wastasiwat: ”jos te olisitte kerrankaan ennen armahtaneet, niin me nyt armahtaisimme teitä, sen jälkeen kuin olette itse eläneet, sen jälkeen nyt saatte.”

Sissit rupesiwat kantamaan olkia ja kuiwia sammalia katolle, sytyttiwät niitä palamaan, ja kuin pirtti oli sisälle lämpiäwä, niin oli siinä lakeinen; siitä pudottiwat he palawia sammalia ja olkeja sisään, niin että pirtti pian sawulla täytettiin. Wiholliset koetti nyt lahjoilla pyrkiä poijes, ja tarjosiwat akkunasta raha kukkaroita ja muita kalliita kaluja, ja sanoiwat: ”otah rahaah, peästäh pois,” mutta sissit lyötä paukauttiwat jollakulla aseella heitä käteen, että raha kukkarot ja muut putoisiwat ulkopuolelle ja sanoiwat: ”rukoilihan meidän pappikin, jonka murhasitte tällä wiikolla, ja ette sitäkään armahtaneet. Ja monta muuta rukousta olette kuulleet ja ette ole niitä ottaneet korwiinnekaan. Jos nyt teidät päästäisimme, niin olisitte kukatiesi paikalla niskassamme ja silloin ei rukoukset auttaisi.”

Sissit paniwat waan niinkauwan sawu-aineitansa, että kaikki tupehtuiwat sawuun.

Tämäkin oli hirmuinen näkö. Puolipyörtyneet wiholliset, wielä sitte tunko-tiheässä, kuollon-tuskissansa juoksenteliwat sawun läkähdyttäwän woiman kanssa taistellen, toisiinsa ja seiniin kopiksi, siksi että nääntyneinä kellistyiwät lattialle ja osaksi lakeisen kohdalla palawaan nuotioon. Pirtti ei sentähden palanut, kuin wiholliset oliwat lattian siitä puinansa polttaneet ja oli siis waan maa-lattia.

Sitte kuin työ oli tehty, otti Kyösti lakin päästänsä poijes, ja lausui nämät merkilliset sanat: ”niin kuin olemme taiwaan ja maan edessä wannoneet, olemme nyt weri-wihollisillemme kostaneet. Ei meidän pidä iloia wihollisen onnettomuudesta, sillä hekin owat ihmisiä, joilla on sydän ja sielu niin kuin meilläkin, ehkä kappaletta raajempi; sentähden osoittakaamme heille ihmisyyttä, siinä missä meidän sopii; tehkäämme heille jalommasti kuin he owat meille tehneet, ja – haudatkaamme heidän ruumiinsa.” Kaikki sissit oliwat myös awo-päin. Sywä hiljaisuus wallitsi heissä. Ei kellään heistä ollut rietasta riemua loistawasta woitostansa. He eiwät tehneetkään sitä ilosta ja lystiksensä, waan pakosta. ”Jos me heiltä rauhan saisimme, niin saisiwat he myös meiltä,” sanoi joku sisseistä.

Sitten kuin he oliwat haudanneet kaikki wiholliset, joita oli noin kolminen sataa – sillä heistä ei yksikään päässyt – ottiwat he heidän jälelle jääneet tawaransa ja kuljettiwat ne pako-pirteillensä, joissa oli kyllä tarwitsioita sekä ruan että waatteen puolesta, ja oleskeliwat siellä wielä monta-wuotta. Ruoka-aineita ei heillä wiljeltyjä ollut, mutta waan se mitä metsä antoi. Toki wäliin saiwat sissit wihollisilta ryöwätyksi rawitsewampiakin ruoka-aineita.

Annikkakaan ei tullut aikaan niin autiossa ja rauhattomassa kylässä ihan lapsinensa, waan muutti pako-pirteille, siellä yhteisesti jakamaan sekä saaliit että kärsimiset.

Kyösti oleskeli waan enimmiten kotonansa, ja teki sissinensä wiholliselle roimeita. Kauwan aikaa sen tapauksen jälkeen, oli niillä seuduin isosti rauhasempi wihollisista, sillä he pelkäisiwät Kyöstiä ja sissejänsä pahemmin kuin pirua.

Näin kuvaili Pietari Päivärinta Koskelan Kyöstiä ja Raudas-Pekkaa sekä heidän sissejään Seurakunnan kosto -vihkosessaan, kertoi muitakin tarinoita noilta kauhujen kaukaisilta ajoilta, myös papin kohtalosta vainolaisten niin julmissa menoissa. Hän ei ehkä kertonut tapahtumia sellaisina, miten vanha ruotivaivainen oli niitä hänelle aikoinaan tarinoinut, vaan kertoi ja höysti ne kirjailijan vapaudellaan saadakseen niihin enemmän väriä, yksityiskohtia ja muutakin ulottuvuutta.

Niin, historiantutkija ei ole löytänyt Ylivieskan kirkonkirjoista Koskelan Kyöstiä, vaan Juuso Juusonpoika Koskelan (1684–1714). Juuso oli sissipäällikkönä taistellut venäläisiä vastaan ja kaatunut 30-vuotiaana Pidisjärven Maliskylässä myöhäissyksyllä 1714 käydyssä kahakassa. Hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä olivat majailleen pakopirtillä ja kuolleet todennäköisesti nälän ja rasitusten murtamina 1715. Tutkijan näkemyksen mukaan Juuso Koskela oli tuo perimätiedon mainitsema Koskelan Kyösti.

Turussa päämajaansa pitävä venäläisten joukkojen ylipäällikkö ruhtinas Mihail Mihailevitš Golitsyn (1675–1730) ryhtyi palauttamaan kuria eri puolilla Suomea hillittömästi riehuviin joukkoihinsa. Tilanne rauhoittui jonkin verran jo 1715 ja parani seuraavinakin vuosina, mutta veritöiltä ja ryöstöiltä ei silloinkaan täysin säästytty, sillä lujan kurin pitäjiä ei ollut kaikissa laajalle levittäytyneissä venäläisjoukoissa. Ylivieskan seurakunnan kuolleiden kirjan mukaan 1715 Ylivieskassa kuoli 61 asukasta ja 1716 peräti 74 asukasta. Ne olivat suuria lukuja noin 600 asukkaan kappeliseurakunnassa (Ylivieskan kappeliseurakunnan asukasluku vuonna 1749 oli 638 henkeä). Kuolinsyitä ei ole mainittu, mutta todennäköisesti nälkä ja sen synnyttämät sairaudet, kuin myös julman elämänmenon rasitukset sortivat ihmisiä haudan poveen. Myös vainolaisten mahdolliset surmantyöt, joita he kurinpalautuksista huolimatta edelleen jossain määrin tekivät, nostivat kuolleisuuslukuja Ylivieskassa.

Eräänä tammikuun iltana 1718 kolkutti Ylivieskan pappilan ovea kaksi talonpoikaisasuun pukeutunutta uupunutta matkaajaa. Toinen heistä oli pastori Gabriel Calamniuksen isän sisaren mies, Ylistaron kappalainen Anders Affren, ja hänen seuralaisensa oli Maksamaan (Maxmon) kappalainen Anders Ruth. Papit olivat kirjoittaneet Ruotsin sotilasjohdolle kirjeen ja pyytäneet lähettämään Suomeen sotajoukkoja suojelemaan turvattomaksi jäänyttä kansaa vainolaisen mielivallalta. Kirjelähetti oli joutunut venäläisten käsiin, ja häneltä löydetty kirje oli paljastanut pappien hankkeen. Kirjeensä kohtalosta kuultuaan papit pakenivat kotiseurakunnastaan, talonpojaksi pukeutuneina matkasivat pohjoiseen ja tulivat Ylivieskaan. He saivat yösijan pappilan ullakkokamarissa, mutta heillä ei ollut mahdollisuus pitempään viipyä Calamniuksen luona, sillä pappila oli vainolaisten silmälläpidon alaisena. Liekö ollut seuraava ilta, kun pappilan ohi ratsastava kasakkapartio näki kynttilän liekin häivähdyksen ullakkokamarin pienessä ikkunassa. Partio tunkeutui pappilaan, löysi ullakolta kaksi pappilan väkeen kuulumatonta miestä ja vei heidät ja pastori Calamniuksen päällikkönsä kuulusteltavaksi. Kuulustelua tehostanut ruoskiminen sai papit ilmaisemaan henkilöllisyytensä ja tunnustamaan lähettäneensä kirjeen Ruotsin sotilasjohdolle. Affren, Ruth ja kirjeeseen syytön Calamnius viettiin Turkuun, missä heidät suljettiin vanhan linnan synkkiin vankiholveihin. Anders Ruth menehtyi siellä ruoskimisvammoihin, syyttömäksi todettu Gabriel Calamnius vapautettiin, ja hän palasi ylivieskalaisten sielunpaimeneksi, mutta Anders Affren kuljetettiin Ylivieskaan ja hirtettiin Pappisaaressa joulukuussa 1718.

Tiedot Affrenin vangitsemis- ja kuolinajasta ja kuolinpaikasta ovat jossain määrin ristiriitaisia. Edellä olen kertonut tapahtumien ajoituksen sellaisena kuin Affrenin leski Margareta Calamnius oli ne sodan jälkeen antamassaan selvityksessä kertonut. Kokkolalainen raatimies Jakob Falander (1699–1768) tallensi laajoihin muistiinpanoihinsa myös isonvihan tapahtumia maakunnassa. Hänen mukaansa Affren vangittiin Ylivieskassa jo syksyllä 1717, viettiin Turkuun tutkittavaksi, kuljetettiin takaisin Ylivieskaan ja hirtettiin Pappisaaressa, kun taas pappi ja kirjailija Karl Henrik Strandbergin (1780–1865) vuosina 1823–1832 kirjoittaman Turun hiippakunnan paimenmuiston mukaan Affren hirtettiin Turussa 1717. Perimätiedon mukaan Ylivieskan pappi olisi joutunut vainolaisten epäluulojen ja vihanpidon kohteeksi ja hänet olisi hirtetty Kalajoessa olevassa saaressa, jota sittemmin on sanottu Pappisaareksi.

Ylivieskan sairasteleva kappalainen Johan Salingius kuoli 1714, ja hänen jälkeensä ylivieskalaisia pappina palvellut Henrik Simelius kuoli 1716. Heidän kohdallaan kuolleiden kirjassa ei mainita, että vainolaiset olisivat heidät surmanneet. Kolmas pappi Gabriel Calamnius oli ylivieskalaisten sielunpaimenena sodan jälkeenkin. Näin ollen perimätieto Ylivieskan papin surmasta on perätön. Henkensä hirsipuussa täällä menetti Ylistaron pappi Anders Affren. Vanginpäivistään Turun linnassa ja isonvihan kauhun ajoista, kuin myös sukulaismiehensä pastori Anders Afrenin kovasta kohtalosta kertoi pastori Gabriel Calamnius sururunoissaan:

”Jouduin joukkohon minäkin
Sekoitettu semmoisehen,
Waikk’en tiennyt tehtäwistä,
Kirjoista kirjoitetuista.
Istuin aiwan ilkiäsä
Muuris’ Turun mustuneesa
Kaksi kuutta wiikkokautta
Kuusi päiwää päälle wielä.
Mutta Anders Affereni
Tuolla wihdoin tuomittihin
Kauhiahan kuolemahan,
Hirsipuuhun heilumahan…
Auta, ainoa Jumala,
Päästä päiwistä pahoista.”

Pahimmat kauhunajat olivat jo takanapäin. Elettiin jotenkin rauhallisemmissa oloissa, vaikka vihollisen sotajoukkoja liikkuikin maassa ja ne tekivät joskus pahojaankin. Mutta suomalaiset rykmentit taistelivat vielä Kaarle XII:n sotaretkellä Norjassa. Ohimon lävistänyt luoti kaatoi kuninkaan Fredrikstenin edustalla 30. päivänä marraskuuta 1718. Sotajoukot saivat vetäytymiskäskyn. Uuden vuoden aattona 1918 aloittivat kenraali Kaarle Armfeitin komentamat 6 000 miehen vahvuiset suomalaiset joukot vetäytyä tunturien yli Ruotsiin.

Tuntureilla sää muuttui hyytäväksi tuuleksi. Armoton lumimyrsky pieksi aliravittuja ja heikosti vaatetettuja sotilaita ja sorti noin 2 500 suomalaista jäiseen kuolemaan ja hautasi heidät luminietoksiin. Suur-Kalajoen historia I mainitsee yhdentoista ylivieskalaisen kaarlelaisen sotilaan menehtyneen tuolla kuolon marssilla. He olivat Paavo Autio, Antti Helaala, Erkki Häivälä, Markus Juurikoski, Jaakko Katajala, Perttu Kippola, Paavo Koskela, Juuso Knuutila, Matti Niemelä, Niku Padinki ja tuntureilta Ruotsin Jämtlandiin selvinnyt ja siellä kuollut Antti Ojanperä. Tuntureilta selviytyivät kotiin rumpali Juho Kopakkala ja sotamiehet Joonas Hakala, Paavo Hintsala, Juho Niemelä, Maunu Olmala, Tuomas Ypyä ja Erkki Ängeslevä.

Niin, ehkä kynttilä paloi illoin myöhään pastori Calamniuksen pöydällä Ylivieskan pappilassa. Sulkakynä rapisi paperilla pastorin kirjoittaessa runojaan. Syntyivät isonvihan kauhuista kertovat Suru=Runot Suomalaiset.

”Suru=Runot Suoma=laiset,
Waiwoissa walittawaiset
Poloisella Pohjan maalla/
Ruotsin rannoilla/rajoilla/
Wallan alla Wenäläisen
Witsan Herran Hurs=caimman/
Kiiruhuda kirjoitetut
Muille muistoksi jätetyt/
Nämä waiwat nähnehelda
Pohjan maalla poicaiselda.
Wuonna 1720.”

Kaivattu rauha solmittiin Uudessakaupungissa 30. päivänä elokuuta 1721. Venäläinen sotaväki alkoi poistua maasta. Niin kasakat kuin kalmukitkin jättivät pahoin hävittämänsä Ylivieskan, nousivat ratsaille ja ravasivat etelään. Kyrön kesäkortteeriin kai palasivat ja sieltä kotiin Venäjälle, minne kai jo kaipasivatkin. Suomi oli pahoin hävitetty. Kymmenettuhannet ihmiset olivat kadonneet sodan nieluun. Tuhansia nuoria oli viety orjiksi Venäjälle. Eräät palasivat vuosia myöhemmin, useimmat eivät milloinkaan. Edessä oli suuri jälleenrakentamisen aika.