Ajan kulku oli jossain 1870- ja 1880-lukujen vaiheiden korvilla, kun Harjun Jussi, tuo voimistaan kuulu renkimies, eli parasta miehuuttaan. Hän oli syntynyt Kantokylän takamailla, Harjussa, minne hänen vanhempansa ja isän Emanuel-veli perheineen olivat muuttaneet Kalajoelta 1800-luvun alkupuolella, rakentaneet asumuksensa ja raivanneet peltomaata keskelle korpea.

Jo lapsena Jussi ja hänen sisarensa menettivät vanhempansa. Emanuel-setä ei voinut huolehtia velivainajansa orvoista lapsista vaan lähetti heidät mierolle elantoaan etsimään. Kerjuulta sitten kovin kapea leipä sai löytyä, mutta pian Jussi pääsi paimenpojaksi ja myöhemmin rengiksi taloon. Siitäpä Jussille alkoi raataminen pelloilla ja metsissä. Jussi oli alun neljättä kyynärää pitkä, leveäharteinen, pitkäselkäinen ja vähän lyhytjalkainen mies – ajan mittapuun mukaan rungoltaan oikean voimamiehen perikuva. Työhaluja Jussilla oli piisalle asti, ja rungosta löytyi voimavaroja möyriä pelloilla ja metsissä. Hänen työsaattoaan kelpasi katsella, ja kilvan tarjosivat isännät hänelle rengin vuosipestiä, lupasivat huomattavasti parempaa vuosipalkkaa kuin tavalliselle rengille.

Jussilla oli rengin pesti Soukan talossa. Talon päärakennusta korjattiin, ja isäntä laittoi Jussin vesikattoa tärväämään. Jussi meni vajaan, katseli ja käänteli tervan kantoon varattuja puuämpäreitä, mutta nosti sitten tervatynnyrin harteilleen, käveli pihan poikki, nousi tikapuille ja kiipesi katolle. Jussin puuhat havainnut isäntä kiirehti pihalle ja huusi vähän hätääntyneenä: ”Jussi, Jussi. Älä loukkaa ihtiäs, ämpärillähän minä käskin tervaa katolle viejä.” Jussi laski tervatynnyrin katolle ja ryhtyi tervaamaan ja sanoi räystäälle kivunneelle isännälle: ”No, em minä ämpärillä vihtiny… yhtenään sai olla tervaa allaalta hakemasa.”

Soukan pihalle rakennettiin uusi aitta. Samalla paikalla aitta seisoo vieläkin, joskin myöhemmin rakennettu maantie on erottanut sen talon pihapiiristä. Aitan porraskiveksi löydetty kookas laakakivi oli kuljetettu hevosella rakennuspaikalle, ja seinän vierustalla se odotti paikalleen siirtämistä usean miehen kankeamana. Jussi työskenteli aittarakennuksen viimeistelyhommissa, tarttui lujin kourin porraskiveen, ponnisteli kasvot punoittaen ja täristen, ähki ja irvisteli, sai kiven käsiensä varaan, askelsi muutaman kyynärän verran ja laski kiven aitan oven eteen, missä se on vielä tänäkin päivänä. Myöhemmin ovat useatkin riskinä pidetyt miehet yrittäneet nostaa kiveä, mutta se ei ole hievahtanutkaan sijoiltaan.

Monet vuodet Jussi paiski rengin töitä pestitaloissaan. Iän myötä kasvoi pitkään itänyt halu astella isäntänä omilla pelloilla, raivata uutta peltoalaa viljelykselle. Haave toteutui, kun Jussi hankki omistukseensa Kamsulan pienviljelystilan läheltä Kankaan pysäkkiä. Hän perusti perheen, viljeli maitaan ja raipeltoalaa. Pitkät, osin maahan vajonneet ja sammaloituneet kiviaitarivit ovat vielä kertomassa Jussin uurastuksesta pelloillaan, muistomerkkinä raatajan maauskosta. Kamsulan tilan omistajaksi siirtynyttä Harjun Jussia sanottiin nyt Kamsulan Jussiksi, ja kun ikä myöhemmin pyöristi tämän voimakasrakenteisen miehen vartaloa, kyläkunnan keskuudessa hänet mainittiin Kamsulan paksun Jussin nimellä.

Kamsulan tilan tuotto ei aina taannut riittävää toimeentuloa perheelle. Halla, kuivuus ja muutkin vaivat heikensivät joskus maan antia; leipävärkistäkin tuli joskus puutetta. Kun jauhot olivat lopuillaan, lähti Jussi kirkonkylään jauhoja ostamaan. Jalkaisin hän oli liikkeellä. Meni nahkuri-kauppias Teofilus Cajanuksen kauppaan ja osti 100 kilon säkin königsbergiläisiä ruisjauhoja. Paikalle tullut kauppias pyysi Jussia päiväksi lastaamaan heinäpaanuja. Jussi suostui, lastasi illan pimeään saakka, sai palkkansa ja valmistautui kotimatkalle. Suitsivarsista hän sitoi viilekkeet jauhosäkkiin, nosti satakiloisen selkäänsä ja lähti pimeässä astelemaan noin 13 kilometrin päässä olevaan Kamsulaan. Kulki Oulaisiin johtavaa maantietä, ohitti Alpuuminkankaan, tuli Rääsynkallion kohdalle, missä istahti hetkeksi levähtämään ja piipustaan haikuja vetelemään. Matka jatkui, ja seuraavana levähdyspaikkana oli Murrossa Antti Murron kaivonkansi. Oli jo iltayön aika, kun hän saapui Kamsulaan, laski jauhosäkin tuvan lattialle, ja emäntä laittoi huomista leipomusta varten juuren happanemaan.