Utajärven Ahmas, alkuaan Ahmasjärvi, on kylä, jossa tiedetään lauletun muinaisrunoja jo 1600-luvulla. Ahmaslaisen Lusia Rusintytär Korhosen runonlaulusta löytyy merkintöjä Oulun käräjäpöytäkirjoista vuodelta 1860. Tietoa on myös siitä, että ahmaslaiset ovat vaikuttaneet kansalliseepoksemme Kalevalan sisältöön ja rakenteeseen. Ahmaksen Kukkolassa syntynyt Pekka Gullstén, alkuaan Kukkonen, lauloi osaamiaan runoja tunnetulle kansanrunouden kerjääjälle ja julkaisijalle Sakari Topelius vanhemmalle sekä Elias Lönnrotin opettajalle Reinhold von Beckerille. Runsaan runosaaliin Lönnrot sai myös Martiska Karjalaiselta, joka on kertonut oppineensa suurimman osan runoistaan ja loitsuistaan Ahmaksen Pekkalassa syntyneeltä Heikki Samulinpoika Kylmäseltä, alkuaan Pyyköltä. Tämä puolestaan on kertonut oppineensa runot ja loitsut isältään Samuli Pyyköltä.

Muinaisrunoja laulava parantajanainen

Vanhin asiakirjoissa mainittu ahmaslainen runonlaulaja on parantajana tunnetumpi itsellisnainen Lusia Rusintytär Korhonen. Hän ja Ahmaksen seppälän silloinen emäntä Reeta Tuomaantytär olivat vuoden 1680 Oulun talvikäräjillä syytettynä noituudesta. Reeta-emäntää syytettiin siitä, että hän oli kyläjumalanpalveluksen aikana anastanut papin säkistä öylättejä. Lusia Rusintytärtä syytettiin siitä, että tämä oli niitä käyttäen parantanut Reetan tyttären silmät. Tämä rikos oli tehty Seppälän saunassa.

Kumpikaan syytetyistä ei tunnustanut, ja kun myöskään luotettavia todistajia ei löytynyt, Oulun kihlakunnanoikeus lykkäsi jutun kesäkäräjiin.

Kesäkäräjillä sitten todettiin, ettei parantajanainen Lusia Rusintytär ole enää vastaamassa. Hän oli kiusaantunut syytteestä niin, että meni metsään ja hirttäytyi. Käräjäpöytäkirjassa kerrotaan, että Lusia oli metsään mennessään laulanut vanhoja loitsurunoja. Näin Lusia Rusintytär jäi historiaan Ahmaksen viimeisenä oikeuteen joutuneena parantajanaisena ja vanhimpana asiakirjoissa mainittuna muinaisrunon taitajana.

Kalevalaiset laulajat

Kansalliseepoksemme Kalevalan sisältöön vaikuttaneista ahmaslaisista runonlaulajista tunnetuin on Ahmaksen Kukkolassa 25.3.1770 syntynyt ja Rovaniemellä 1.9.1825 kuollut lukkari Pekka Jaakonpoika Kukkonen, myöhemmin Gullstén.

Pekan vanhemmat talollinen Jaakko Kukkonen ja emäntä Kreeta Räisänen muuttivat viiden lapsensa kanssa Niskankylän Kokosta Ahmaksen Kukkolaan vuonna 1768 eli pari vuotta ennen Pekan syntymää. Perhe lisääntyi vielä Kukkolassa neljällä lapsella. Kokko oli Jaakon syntymäkoti ja Kukkola Kreeta-emännän kotitalo. Niskankylä ja Ahmas kuuluivat tuolloin vuonna 1761 perustettuun Utajärven kappeliseurakuntaan.

Pekka Kukkosen isä oli Karjalan kannakselta, Jääskestä, 1500-luvun alkupuolella Oulujokivarteen muuttanutta Holapan sukua. Sukunimi säilyi monien sukupolvien ajan Holappana, mutta Pekan isän sukunimenä oli talon mukaan ensin Kokko ja sitten Kukkonen. Sukunimen Gullstén otti ensin käyttöönsä Ouluun räätälinoppiin mennyt Pekan vanhempi veli Heikki. Pekka käytti lukkarinoppilaana sukunimeä Gullberg. Tämän sukunimen valintaan lienee vaikuttanut Pekan opettajana toiminut Muhoksen lukkari Samuel Aspegren, jonka Yliutoksella sijainneen talon naapurina oli Gullbergin torppa.

Myöhemmin, Rovaniemellä asuessaan, Pekkakin vaihtoi sukunimekseen veljensä käyttämän sukunimen Gullstén. Syy veljesten sukunimenvaihtoon oli käsityöläisten ja pikkuvirkamiesten keskuuteen levinnyt ajan tapa ja luulo, että ruotsalaisperäinen sukunimi tuo arvostusta ja asiakkaita herrasväenkin joukosta. Heikki Gullstén ei viihtynyt neulan ja saksien parissa, vaan muutti 1798 lukkariksi Piippolaan. Pekasta tuli kaksi vuotta myöhemmin Rovaniemen lukkari.

Lukkarinammattiin kuului tuohon aikaan välskärintaitojen osaaminen. Näitä taitoja Kukkolan Pekalle opetti häntä muutaman vuoden nuorempi lääketieteen opiskelija Sakari Topelius vanhempi (1781–1831). Topelius sai myöhemmin mainetta vanhojen kertomarunojen kerääjänä ja julkaisijana. Vuoden 1804 tienoilla rokotusmatkalla Kemin seudulla kuljettaessa Topelius kirjoitti muistiin useita kumppaninsa laulamia runoja.

Tieto vanhoja runoja osaavasta Rovaniemen lukkarista tavoitti myös Turun yliopistossa suomen kielen tutkijana toimivan Reinhold von Beckerin (1788–1858), joka teki vuonna 1819 varta vasten matkan Rovaniemelle tapaamaan tätä. Hän sai Pekka-lukkarilta hyvän kokoelman Väinämöis-runoja ja loitsuja, mm. runot Väinämöisen polvenhaava, Laivaretki, Kanteleen synty, Runo Antero Vipusesta ja Rovaniemen kirjastotaloon sijoitetussa Nina Sailon suunnittelemassa Pekka Gullsténin muistolaatassakin ikuistetun runon Ilman immen kosinta.

”Tuulicki Tapion neijti
hoicka hongelan miniä
Salakaarron kaunis vajmo
istu ilman vembeleellä
taivon kaarella kajotti…”

Seuraavana vuonna eli 1820 Becker julkaisi Turun Viikko-Sanomissa laajan, Pekka Gullsténin laulamiin runoihin perustuvan runonäytteillä varustetun kirjoituksen Kave Ukon pojasta, Väinämöisestä. Von Becker tulitsi Väinämöisen historialliseksi henkilöksi, suureksi sankarihahmoksi ja päätti kirjoituksensa sanoihin ”...eipä katoa Väinämöisen nimi niin kauan kuin Suomen kansaa maailmassa mainitaan”.

Reinhold von Beckerin oppilas Elias Lönnrot (1802–1884) sai 1827 valmiiksi latinankielisen maisterinväitöskirjansa Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalolennosta. Lähteenään hän mainitsee käyttäneensä mm. Topeliuksen ja von Beckerin kansanrunokokoelmia.

Kukkolan Pekan, Pekka Gullsténin vaikutus kansalliseepoksemme Kalevalan rakenteeseen ja sisältöön on merkittävä. Se, mistä ja keneltä Pekka laulamansa runot oppi, on vaikea selvittää, mutta sitä voidaan arvailla. Itse arvelen, että ahmaslainen runoperimä on lähtöisin Karjalan kannakselta ja tullut sieltä Oulujokivarteen ja Ahmakselle Holappien, Pyykköjen tai Räisästen mukana.

Kaksi muutakin ahmaslaista kiertyy kirjattujen Kalevalan laulajien joukkoon. Elias Lönnrot laulatti 1834 Vuokkiniemeen tekemällään runonkeruumatkalla Lonkan kylässä asunutta Martiska eli Martti Karjalaista ja sai tältä 1777 säettä kansanrunoa, eli lähes yhtä paljon kuin Arhippa Perttuselta. Professori Väinö Kaukonen kirjoittaa: ”...ne ovat vaikuttaneet monissa kohdissa Kalevalan kokoonpanoon”, vaikka Lönnrot itse pitikin Martiskaa viinanpersona, joka itsekin kykeni sepittämään kalevalamittaista runoa.

Sotkamolainen kirjailija ja kansanperinteen kerääjä Heikki Meriläinen (1847–1930) kertoo muistelmissaan haastatelleensa vuonna 1888 Martiska Karjalaisen poikaa Teppana Karjalaista. Tämä kertoi isänsä oppineen laulamansa runot ja loitsut Muhoksen Kylämälänkylässä asuneelta Heikki Samulinpoika Kylmäseltä, alkuaan Pyykkö (1803–1858). Tämä puolestaan oli kertonut oppineensa runot ja loitsut isältään Samuli Heikinpoika Kylmäseltä, alkuaan Pyykkö (1781–1843). Molemmat runontaitajat, Isä-Samuli ja Poika-Heikki syntyivät Ahmaksen Pekkalassa. Sieltä he muuttivat 1819 Muhoksen Kylmälänkylän Kylmäselle. Sukunimi muuttui ajan tavan mukaan Pyyköstä Kylmäseksi.

Samuli Kylmänen ja hänen poikansa Heikki olivat vanhaa ahmaslaista Pyykön sukua. Samulin äiti oli Säräisniemen Veneheitossa syntynyt ja Rokuan talossa nuoruutensa viettänyt Marketta Karjalainen. Hän lienee ollut Martiska Karjalaisen sukulainen, sillä tuskinpa Martiska muuten olisi viikkokausia Kylmäsellä kyläillyt ja kuunnellut muinaisrunoja.

Martiska Karjalaisen, tuon ahmaslaista runoperinnettä Kalevalaan runsain mitoin laulaneen runotaiturin, sanotaan syntyneen milloin Veneheitossa, milloin Vuolijoella, milloin Melalahdessa tai Kuusamossa, mutta luotettavaa ja varmaa tietoa hänen sukujuuristaan ei toistaiseksi ole. Yhtä epävarma on myös tieto Martiskan kuolemasta. Itse hän kuvasi elämäänsä kansarunon säkein:

”Sian tieän kussa synnyin,
paikan kaiken, kussa kasvoin,
en tieä sitä siaa,
kussa kuolo kohtanevi
näillä ouoilla ovilla…”