Vanhat asutustarinat, joiden mukaan Haapaniemi on Temmeksen vanhin talo, eivät tiedä enää kertoa mitään siitä, mistä päin sen ensimäiset asukkaat saapuivat. Tästä talosta levisivät asukkaat asutuksen mukana joen molemmille rannoille muodostuneihin taloihin. Toisiin taasen tulivat omistajat suoraan, muilta paikkakunnilta, mutta nyt jo on vaikea sanoa, mistä esim. Sarkkilan tai Haurun alkuperäiset asukkaat ovat olleet kotoisin, sillä mitään kertomuksia asiasta ei ole olemassa. Näin ollen käy vaikeaksi sanoa mitään varmaa Temmeksen väestön alkuperästä. Paikkakunnan kielimurrekaan ei tässä suhteessa ole avuksi, sillä se on sama kuin Oulussa ja sen eteläpuolella olevissa pitäjissä. Se ainakin on varmaa, että muutamat suvut ovat jo vuosisatoja täällä eläneet ja isästä poikaan perien kotitalojaan hallinneet. Sellaisia on muutamia mainittu asutushistoriassa talojen yhteydessä. Toiset suvut kuten esim. Sakko ovat vuosisatoja olleet torppareina ja itsellisinä. Muilta paikkakunnilta muuttaneista suvuista ovat jotkut kuten esim. Tyrnävältä tulleet Pitzénit perehtyneet paikkakunnalle vakituisesti, ovathan he jo hallinneet kantataloaan Haapa-Seppää 125 vuotta. Toisiin taloihin sitä vastoin on uusia asukkaita tullut ehtimiseen, milloin Limingasta, milloin Tyrnävältä, milloin Rantsilasta, joskus etempääkin. Varsinkin palvelusväki ja itselliset, jotka nekin osaltaan ovat jättäneet aineksia paikkakunnan väestöön, ovat olleet hyvinkin muuttelevia. Niitä on varsinkin myöhempinä aikoina saapunut paitsi jo edellä mainituista pitäjistä, myöskin Kestilästä, Pulkkilasta, Säräisniemeltä y.m. kunnista. Nyt viime vuosikymmeninä on melkeinpä mahdotonta seurata työväestön siirtymistä, sillä niin liikkuvaksi on se tullut. Silmäänpistävä seikka yritettäessä selvitellä Temmeksen väestön alkuperää on se, ettei sillä ajalla, jolta virkatietoja on olemassa paikkakunnan vaiheista, yhteenkään taloon ole tullut asukkaita pohjoisen Pohjanmaan rajojen ulkopuolelta, joten siis voimme pitää sen puhtaasti pohjalaisena, sillä tuskinpa lienee muutamalla viime vuosien aikana Savosta tulleella työmiesperheellä ollut mitään vaikutusta tässä suhteessa paikkakunnan väestön kiinteään kantajoukkoon.
Mitä sitten tulee väestön luonteeseen, on täydelleen paikkansa pitävän kuvauksen laatiminen siitä jokseenkin vaikeaa, sillä ”sekaisinhan se on seurakunta”. Luonnollisestihan siinä ovat huomattavissa pohjalaisluonteen tärkeimmät piirteet: vapaudenrakkaus ja omanarvontunto, jota muiden maakuntain asukkaat niin mielellään ylpeydeksi nimittävät. Sitä vastoin siinä tuskin ensinkään ilmenevät pikaisuus ja riidanhalu, joka muutamin paikoin, Etelä-Pohjanmaalla varsinkin, usein saattaa miehet ruumiinvoimillaan todistamaan asiansa oikeutta. Yritteliäisyys on edellisten ominaisuuksien mukana vähentynyt temmesläisen luonteessa, sillä hän pitää jokseenkin itsepintaisesti kiinni olevista oloista ollen hyvin tyytyväinen kaikkeen, mikä on temmesläistä. Tätä emme kuitenkaan saa käsittää siten, että Temmeksellä oltaisiin rutivanhoillisia, vaan siten, että siellä tarkoin harkitaan asiat ennenkuin uudistuksiin ryhdytään ja säilytetään se, mikä käytännössä on huomattu hyväksi ja oikeaksi eikä hätiköiden käydä käsiksi turhanpäiväisiin uudistuksiin.
Parhaiten kuvannevat väestön luonnetta kuitenkin tavat, jotka yleensä sanoen ovat hyvät ja yksinkertaiset. Suurempien rikosten kuten murhien, tappelujen tai varkauksien voi sanoa olevan Temmeksellä tuntemattomia. Kirkon rakentamisen aikoihin, siis 1760–1770-luvuilla kerrotaan tapahtuneen törkeämmän rikoksen, vaikka enää ei tiedetä mitä laatua se on ollut. Epäilyksen alaiseksi joutui, kuten myöhemmin kävi ilmi, syytön mies Haapa-Kaaperi, joka tuomittiin raipparangaistukseen. Tämä raaka rangastus suoritettiin notkeilla koivuraipoilla, kertomuksen mukaan, rangaistavan vatsapuolelle, ja kuoli mies siitä. Hänen ruumiiseensa jääneestä koivun sälöstä kasvoi hautuumaalle suuri ja tuuhea koivu, jonka vanhat vielä muistavat Napakoivun nimellä, varjostamaan syyttömästi kärsineen hautaa ja todistamaan jälkimaailmalle, että oli tapahtunut oikeuden loukkaus. – Useat seurakunnan papeista ovat olleet ankaria järjestyksen miehiä, jotka vaativat vakavaa ja arvokasta käytöstä yleensä ja varsinkin kirkon seutuvilla. Niinpä kiellettiin kirkonkokouksessa 1.6.1857 silloisen pastorin vaatimuksesta hyppääminen hautuumaan kiviaidan yli ja päätettiin, että kiellon rikkoja joutuu ensi kerralla kirkkoraadin nuhdeltavaksi ja sittemmin, rikoksen uudistuessa, sen rangaistavaksi. Mutta pitäjän isännätkin puutuivat puolestaan kyllä asiaan, kun huomasivat hyviä tapoja ja järjestystä loukattavan. Kun muuan itsellisvaimo harjoitti krouvin pitoa ja suosi varkaita ja muita huonoja ihmisiä, kokoontuivat isännät pitäjän lainamakasiinille 10.8.1870 ja päättivät kääntyä läänin kuvernöörin puoleen saadaksen viranomaisten avulla pahan poistetuksi. – Nämä tällaiset tapahtumat kuuluvat kuitenkin poikkeustapauksiin, sillä tavallisesti puuhailee temmesläinen arkipäivät töissään saapuen sunnuntaina säännöllisesti ja ahkerasti kirkkoon huolimatta siitä, että se talvella on jokseenkin kylmä ja vetoinen. Kesä muodostaa täälläkin tärkeimmän työajan. Varsinkin heinänteko on maamiehelle raskasta ja vaikeaa. Uudenaikaisia niitto- ja haravakoneita ei voida vielä paljoa käyttää tämän työn helpottamiseksi, sillä peltoketoja on vielä verrattain vähän luonnonniittyjen ollessa vuosi vuodelta vilkastuvan ja edistyvän karjanhoidon parhaana turvana. Monella talolla on niittyjä peninkulmien päässä Rantsilan Mankilankylässä, Ala-Temmeksellä, vieläpä laajuudestaan kuuluisalla Limingan niityllä. Viikkokuntiin niille täytyykin lähteä runsailla eväillä varustettuna, ja vain sunnuntaiksi saavutaan kotona käymään, jossa emäntä sillä välin saa tavallisesti vain lasten avustamana hoitaa karjan ja muut kotiaskareet. Isäntä on melkeinpä poikkeuksetta mukana niityllä työtä johtamassa ollen siellä ensi miehenä niittämässä ja hangon varressa, kun on luotava heinät korkeilla jaloilla olevaan suovaan, syöden väkensä kanssa samasta kupista ja nukkuen lyhyen yönsä niittysaunassa eli harvan ladon lattialla. Pitkä ei tosiaan yön suoma lepo ole, sillä jo klo 4 alkaa niitto ja jatkuu sitä haravoimisen ja luokojen oton kanssa vaihdellen klo 8 i.p., väliin myöhempäänkin, jos esim. kuivien heinien kokoaminen niin vaatii. Kovaa on työ, mutta kovalle tuntuu isännästä palkankin maksaminen siitä, ellei oma väki riitä, sillä tänäkin kesänä on miehelle maksettu 25 markkaa ja naiselle 15 markkaan viikolta talon ruuassa. Heinänteon jälkeen seuraa sitten elonkorjuu, joka ei ole mitään leikintekoa, vaikkakin osakeyhtiöitten ja osuuskuntien omistamat ”ryskät” paljon helpoittavatkin puintia jo nykyään. Kyllähän kaupunkien käsityöläiset ja tehtaitten ammattilaiset mielellään puhuvat ”työn raskaan raatajista”, mutta jos heille tarjotaan esim. heinäntekoa, niin kyllä he mieluummin pysyvät tuhansiin kertoihin kiroamassaan tehdastyössään. Johtopäätösten tekemisen tässä suhteessa jätämme oloja tuntevan lukijan tehtäväksi, eikä liene vaikea aavistaa, mihin suuntaan ne tulevat käymään. Vaikeaa on maamiehen ammatti vielä nytkin, vaikkakin sitä jo koneet helpoittavat ja kehitys elinkeinojen alalla on käynyt siihen suuntaa, että nyt voidaan tulla toimeen lyhyemmillä työpäivillä kuin isien ja isoisien aikana. Kaikesta tästä huolimatta on täälläkin nuoren väen keskuudessa, varsinkin itsellisissä ja torppareissa, huomattavissa yhä enenevää haluttomuutta maatyöhön. Jokaisen pitäisi vain päästä kaupunkiin tai tehtaaseen helpommalla työllä ansaitsemaan suuria palkkoja, joita kuitenkaan ei osata käyttää hyväkseen vähääkään, vaan eletään aivan ”kädestä kärsään” niin kauvan kuin ansiota riittää ja turvaudutaan sitten sen loppuessa kunnan apuun. ”Amerikankuume” on myöskin paikkakunnalla ajoittain liikkunut houkutellen työkykyistä väkeä kotiseudulta pois, vaikka tässä yhteydessä on myönnettävä, että jotkut ovat joltisellakin menestyksellä ”suuressa lännessä” työskennelleet. Viime vuos. kehitys jokapäiväisen elämän aloilla on ollut kaikkea muuta kuin siunausta tuottavaa. Nuori väki ei enää viihdy talon piirissä, vaan seuroissa ja yhdistyksissä alituisissa huvituksissa se nyt kuluttaen varojansa pienetkin joutohetkensä viettää. Paljon sen käytökseen on myös tullut raakuutta ja röyhkeyttä. Tällainenko se sitten lienee sitä nykyajan paljon puhuttua valistusta ja edistystä?
Arkielämään yksin eivät muutokset rajoitu, vaan juhlien ja pitojen vietossakin ne ovat huomattavissa. Tavallisimmat juhlatilaisuudet nykyäänkin ovat häät, hautajaiset ja ristiäiset, vaikka viimemainittuja tavallisesti vietetään jokseenkin yksinkertaisesti. Hyvin tavallinen väenkokoustilaisuus ovat myöskin seurat eli iltakirkko, sillä väestöllä on paljon uskonnollisia harrastuksia. Käytös ja esiintyminen tällaisissa juhlatilaisuuksissa ovat arvokasta ja vakavaa, puhelu ja keskustelu siistiä ja tilaisuuteen sopivasti valittua, vaikkakin temmesläinen lähempien tuttaviensa ja naapuriensa keskuudessa on leikillinen ja jokseenkin sukkelasanainen. Tarjoilu ja vierasten kestitys näissä pitotilaisuuksissa on viime aikoina tullut herraskaisemmaksi, jos niin voimme sanoa. Paljon ovat entisestään kadottaneet nuo vanhanaikaiset juhla-ateriat, joilla syötiin ja juotiin vankasti nautittavan ollessa suurimmaksi osaksi kotitekoa. Ei tarjoa nyt pitopöytä samaa itsenäisen vaurasta näkyä niinkuin ennen. Sen paras koristus vanhanaikaiset hopeaiset pokaalit, joissa ennen tarjottiin vahvaa kotitekoista kaljaa ja joita vanhan häätalon pöydällä saattoi olla toistakymmentäkin, ovat nyt poissa. Ne on useinkin vaihdettu kaupungin hopeasepälle lusikoihin. Harvoin enää myöskään vietetään pitoja niin pitkään kuin ennen, häätkin tavallisesti loppuvat jo ensin päivänä. Joskin nykyään juhlitaan vähemmän kuin vielä joku vuosikymmen sitten, ei silti ole sanottua, että nyt oltaisiin tässä suhteessa säästäväisempiä, sillä ennen valmistettiin suurin osa pitotarpeista kotona. Nyt ne sitävastoin ostetaan. Omin neuvoin koetettiinkin ennen tulla elämässä toimeen. Kotiteollisuus ja yksinkertaiset elämäntavat vaikuttivat sen, että harvoin oli asiaa kauppiaaseen. Vasta 17.2.1873 jätettiin kuntakokoukselle ensimäinen anomus saada avata maakauppa pitäjässä. Nyt sitä vastoin on kauppapuotiin asiaa ehtimiseen, vaikkakin ostokset tavallisesti tehdään Oulussa. Avonaisia puoteja ei paikkakunnalla nykyään ole kuin yksi.
Väestön vaatetuksessakin näytti yhteen aikaan ostotavara pääsevän kokonaan valtaan. Pidettiin edullisempana ostaa verrattain halpoja koti- ja ulkomaisia kangastavaroita kuin uhrata aikaa ja vaivannäköä kotikutoisen valmistamiseen eikä silloin huomattu mikä kasvattavassa suhteessa uhkaava vaara väijyi siinä, että kasvava nuoriso tässä kuten muissakin suhteissa vieraantui käsitöistä. Onneksi aloitti kuitenkin v. 1903 toimintansa naisten käsityökoulu, joka hyvin paljon on vaikuttanut katoavan kotiteollisuuden säilymiseksi opettaen samalla temmesläisille, kuinka kotikutoinen kangas on edullisempaa kuin tehdastuotteet. Ikävällä muistelee vanha väki nykyään talvisia iltapuhteita, jolloin koko talonväki puuhaili pirttiin kokoutuneena kukin käsityönsä ääressä. Miehistä siinä mikä valmisti rekeä eli kärryjä, mikä vannehti astiaa poikasten ja vanhusten kiskoessa päreitä, naisista toiset karttasivat tai kehräilivät, toiset ompelivat mummojen ja pikkutyttösten nykkiessä nyköksiä. Rattoisaa iloisuutta ja tyytyväisyyttä oli silloin mielissä, työ halvinkin tuotti tyydytystä ja siihen liittyi siunausta eikä se ollut tekijällensä vain kirousta, kuten se näyttää olevan nykyajan alati nuriseville maailmanparantajille.
Mitä sitten asuntoihin ja rakennuksiin tulee, ovat ne yleensä yksinkertaiset ja vaatimattomat. Yleisin asuinrakennuksen pohjapiirustus on seuraava:
Pirtti on aina etelään päin, tavallisesti kolmi-ikkunainen huone, vaikka uudemmissa rakennuksissa ikkunain luku hyvin usein on viisi, kaksi on päädyssä ja kaksi pihalle päin, karsinaseinässä yksi. Eteisessä on vain matala tavallisesti kolmiruutuinen ikkuna oven päällä. Keittiössä on yksi ikkuna. Rakennuksen toinen, pohjoiseen antava pää voi olla kahtenakin kamarina. Muutamissa rakennuksissa on vasempaan eteisestä ensin iso rakennuksen poikki ulottuva huone ja takana kaksi kamaria. Huoneiden sisustus on hyvinkin vaihtelevainen riippuen talon varallisuudesta y.m. suhteista. Pihan ympärillä ovat muut rakennukset: navetta, talli, heinälato, liiteri y.m. huoneet. Aitat, joiden yläkerta on ulospistävänä luhtina, riihet, sauna ja paja ovat useimmiten hiukan etempänä asuinrakennuksesta samoin kuin melkeinpä joka talossa oleva tuulimylly.
Talojen ympäristöjä ei varempina aikoina ole kaunistettu puuistutuksilla eli muilla laitoksilla, enintään joku pihlaja kasvoi vain ikkunan alla. Pääasia näyttää olleen, että talot, mikäli mahdollista, näkyivät toisiinsa. Sentähden ovatkin kylät ja taloryhmät aivan puuttomat. Viime aikoina on kuitenk. tässäkin suhteessa käsitys muuttunut. Puita on istutettu jonkun verran. Onpa muutamissa taloissa kuten esim. Nevalassa ryhdytty ilahduttavassa määrässä harjoittamaan puu- ja kasvitarhaviljelystä. Paljon edullisemman vaikutuksen tekisivät kulkijaan kylät, jos rakennuksia enemmän kuin näihin asti maalattaisiin edes punamullallakaan. Säilyisiväthän ne siten paremmin ja sitä paitsi voittaisi talon ulkoasu niin paljon, että näiden seikkojen pitäisi yhdessä kyllä korvata kustannukset ja vaivannäkö, mitä siitä omistajalle olisi.