Sotamuistoja on paikkakunnan väestön mielissä säilyvät jonkun verran, mutta kohdistuvat ne melkeinpä yksinomaan 1808 vuoden sotaan. Isonvihan aikana on poltettu kaikki Temmesjokivarren talot paitse Arola, Alamattila ja mahdollisesti Punttala. Aittoja, jotka ennen rakennettiin edemmä talosta, jäi moniaita palamatta. Niinpä ovat Haapalassa ja Kirkko-Pekkalassa vielä jälellä aitat 1600-luvulta. Senaikuisia tapahtumia lienee se, että venäläiset polttivan Vitalinkin talon, niin että palamatta koko suuresta ja vanhasta talosta jäi vain joku aitta. Kun talonväki vihollisen poistuttua yöllä palasi raunioina suitsevaan kotiinsa, löytyi kartanolta sirotekoinen kultauksilla ja kaiverruksilla koristettu miekka viholliselta unehtuneena. Miekka on vieläkin Vitali-suvun hallussa. Perttulan isäntä oli ison vihan aikana, kun ryssä aina vei viljan aitasta, kylvänyt sydäntalvella ohran lumeen, joka oli niin paljon, ettei ojiakaan näkynyt. Kumma kyllä, saatiin kylmästä hyvä sato.

Kun talvella 1808 alkoi saapua viestejä sodan syttymisestä Ruotsin ja Venäjän välillä, ryhtyi silloinen Temmeksen kappal. Kunink. Hovisaarnaaja Karl Konstantin Hildén, entisenä sotapappina tuntien sotilaselämää, ajoissa varoittamaan ja neuvomaan seurakuntalaisiaan. Hänen neuvostaan laittoivat useatkin jo edeltäpäin piilopirttejä, joihin sitten pahimman hädän aikana voivat paeta. Tällaisesta piilopirtistä on syntynyt ainakin Koskelankylän Kelttu, samaan alkuperään viittaavista nimistä mainittakoon Piilola. Vasta syksyllä 1808 joutui paikkakunta huomattavammassa määrässä sodan jalkoihin, silloin nim. Sandelsin johtama Savon osasto retkeili venäläisen armeijan seuraamana paikkakunnalla matkalla Ouluun. Joksikin aikaa pysähtyi ruotsalais-suomalainen joukko kirkon seuduille. Kerrotaanpa sotaväkeä silloin olleen majoitettuna kirkkoonkin. Kirkko-Pekkalassa oli sotasairaala, muistelmain mukaan navettaan sisustettuna. Kansan kertomusten mukaan on sinne kuollut väkeä niin, että ruumiita oli pinoihin ladottu ja arkuitta jaloista hautaan vedetty. Liioitellut on tarina tässä epäilemättä, sillä säilyssä olevan kuolleiden ja haudattujen luettelon mukaan on sotilaita kaikkiaan kuollut 12 sekä luutnantti Karl Gustsaf Hästesko af Målagård. Mainitun luettelon mukaan ovat he kaikki kuolleet kuumeeseen, joka silloin riehui paikkakunnalla surmaten noin 1/5 väestöä. Vanha tarina kertoo, että sotilaat on haudattu kirkon oven eteen pihlajain alle. Se ainakin on varma, että Moukan Pehkosten sukuhautaa kaivettaessa on tullut näkyviin univormun jäännöksiä ja metallinappeja.

Nähtävästikin odotettiin tällä seudulla syntyvän taistelun, sillä suomalaiset olivat järjestäneet rintamansa maantien poikki alankoon pohjoispuolelle kirkonmäkeä, tykit olivat olleet paikoillaan ja lamppu oli palanut öillä kunkin kanuunan päällä. Paikkakunnan miesten oli pitänyt suorittaa öisin vahtipalvelusta. Sääntönä oli ollut, että vain poikamiehet komennettiin tähän toimeen. Mutta kuitenkin oli muuan nuorempi sotaherra tyytymättömänä jostakin silloiseen Kirkko-Pekkalan isäntään pakoittanut tämänkin vahtipalvelukseen. Isäntä oli saanut tilaisuuden valittaa asiasta vielä korkeammalle herralle, ja silloin oli säännön rikkojaa rangaistu.

Venäläiset olivat majailleet Suvannonkankaan seuduilla, nähtävästi lännempänäkin, sillä myöhemmin on Lassi Moilanen niminen mies kuokkiessaan jokitörmää Rukkilassa löytänyt siitä kiväärinpiippuja, solkia, kolmihokkisia hevosenkenkiä ja satulan kappaleita. Kuollut on venäläisiäkin, heitä lienee haudattu pohjoispuolelle maantietä Suvannonkankaan nykyisille pelloille. Käkelän torpan kellaria tehtäessä eteläpuolelle tietä on löydetty ihmisen luita. Kuolleitten joukossa sanotaan olleen sotapiispan, joka on haudattu Hongan sillan kohdalle pohjoispuolelle jokea. Siitä on paikalla nykyään nimenä Piispanmäki. Vanhat ihmiset muistavat vielä nytkin peljänneensä lapsena tältä seudulta kalman tarttuvan ja juosseensa aina paikan sivu. Taisteluun varustauduttiin, m.m. hakattiin nykyiselle Taavetinkankaalle, joka silloin oli metsän peitossa, sotalinja. Paikkakunnalla tuntemattomista syistä ei taistelua kuitenkaan syntynyt.

Yleensä ei kumpikaan armeija suuremmassa määrässä hävitystä harjoittanut. Kuitenkin kätkivät seudun asukkaat arvokkaimman omaisuutensa. Niinpä oli Tietäjä-Honka kantanut hopeasäkkiä Haapaniemen Kojus-metsään. Vihollisia oli tullut säkkiä ryöstämään, mutta tietäjä oli kangella tappanut miehen ja pelastanut säkkinsä.

Ylitalon pirtin lattialla oli maannut ryssiä aivan paljain ihoin. Oli tullut siihen neljä suomalaista ruoskitsemaan ryssiä. Aikalailla olivat sutkineet jo selkään, mutta kun ryssät olivat nousseet ylös, oli miehille lähtö valjennut. Hätä oli jo tullut. Pelastuakseen olivat he piiloutuneet Ylitalon navetan lattiaan ja maanneet siellä kolme vuorokautta ryssien sillä välin heitä turhaan etsiessä.

Useimmissa taloissa olivat naiset ja lapset piiloutuneet. Koskelan kylässä oli mökin emäntä kyyristynyt riihen loukkoon vihollisia piiloon ja tuntemattomasta syystä sinne kuollut. Huone oli lahonnut aikojen kuluessa, mutta se nurkka, jossa ämmä oli ollut, on ollut kauan lahomatta. Sen johdosta sanotaan mökkiä vielä nytkin Ämmänpirtiksi.

Vankeja eivät venäläiset yleensä ottaneet, mutta 18-vuotiaan Juho Jaakonpoika Junttilan he pistivät Vitalin saunaan pönkän taakse aikoen viedä hänet Venäjälle. He olivat nim. huomanneet, että Juho oli harvinaisen teräväpäinen poika, joka ei tarvinnut räätäliä, suutaria, lakkimestaria eikä puuseppää, vaan teki kaikki käsityöt itse. Äiti sai kuitenkin asiasta tiedon ja juoksi heti pappilaan Hildénin puheille, sillä pastoriin turvauduttiin, jos viholliset ilkeyttä tekivät. Jo monesti ennen olivat hänen kirjoittamansa ja vihollisten ylipäällikölle osoittamansa kirjeet vaikuttaneet asukasten hyväksi. Niinpä Hildén nytkin kirjoitti anomuksen huomauttaen, kuinka väärin olisi viedä leskiäidiltä hänen ainoa poikansa. Kirje mukanaan kiiruhti äiti Vitalille ja pääsi pihalla päällikön puheille antaen tälle Hildénin laatiman anomuksen. Samassa syntyi talossa majailevan venäläisen sotaväen keskuudessa hälinää, jonka vallitessa äiti sai tilaisuuden päästää poikansa saunasta. Juho juoksi Kelttuun ja pysyi siellä piilossa. Vihaisia olivat ryssät äidille olleet, mutta sillä ei poika palannut takaisin.

Palatessaan kotimaahansa sotaretkeltä olivat venäläiset olleet kovin nälkiytyneitä ja olivat koettaneet hankkia muonaa kaikkialta. Niinpä olivat he ottaneet kiinni silloisen Vitalin isännän, lautamies Göran Isakinpojan aikoen viedä tämän oppaakseen ruuanhakureissuilleen Rantsilan Mankilan kylän taloihin. Pitkän vankkurijonon viimeisissä tyhjissä ajopeleissä istui Vitali, kun matkue vitkalleen nälkäisten konien vetämänä taivalsi Vanhaatietä metsien läpi päämääräänsä kohti. Saavuttiin Tietäväisen seuduille, kun lautamies, jota moinen luottamustoimi ei ensinkään miellyttänyt, äkkiä livisti metsään. ”Padii! Padii!” kiljuivat ryssät toisillensa. Joku siinä pysäytti vankkurinsa, mutta vakavampaan takaa-ajoon ei ryhdytty.