Kun ensimäinen erämaan kulkija vaelteli laajoissa metsissä, koetti hän mikäli mahdollista retkeillä samoja polkuja, osaaminen kun siten kävi helpommin. Näin syntyivät varhaisimmat tiet, metsäpolut. Tällainen ikivanha liikenteenvälittäjä on Temmestiellä. Sen suunta- ja erinäiset muut asianhaarat oikeuttavat otaksumaan, että siinä on tie, jota käytettiin sinä aikana, jolloin Oulujoki laski Pohjanlahteen autiossa seudussa, eikä ollut mitään Oulua eikä sinne johtavia maanteitä. Tämä Paaritien nimellä tunnettu polku kulkee Siikajoen yli Ammunteen koskessa, sitten Partaanselän liepeitä myöten, kunnes se Kuoppalan talon luona kulkee Joutsenojan yli, kaartuu sitten Hongannivaan, jossa oli Temmesjoen yli kulkupaikka, johtuen sitten Temmesjoen itärantaa hiukan pohjoispuolelle Temmeksen kirkon, josta se kääntyy Tyrnävälle. Kärryillä kulettava ei tämä tie ole koskaan ollut, vaan kuten nimi jo osoittaa olivat siinä paarit ajoneuvoina. Paarit ovat nimittäin monin paikoin olleet kulkuneuvoina silloin, kun satula tekeysi pieneksi tai sopimattomaksi eikä kärryjä vielä ollut keksitty tai ei voitu käyttää. Paareilla kuljettaessa piti luonnollisesti olla kaksi hevosta, jotka kulkivat jälekkäin ja niiden välille satulain jalustimiin ripustettiin vankat, pitkänlaiset paarit. Tällä laitoksella matkustivat naiset, ja kuletettiin siinä tavaroita miesten retkeillessä joko jalkasin tai ratsastaen. Verrattain vähän lienee kuitenkin tätä kulkuneuvoa täällä käytetty, vaikkakin se on tielle nimen antanut. Paljon yleisempi ja myöhempään käytännössä pysynyt kulkuneuvo kesällä ovat olleet purilaat, koukeroineen koivun juurakka, josta lähti kaksi aisoiksi sopivaa koivun runkoa. Niihin valjastettiin hevonen luokilla ja vitja rahkeilla juurakon viiltäessä maata. Purilaat juuri ovat syövyttäneet Paaritien keskustan niin syvälle. Puoli tynnyriä suoloja on tällaisilla ajopeleillä voinut kuljettaa hevosta rasittamatta. Silloin kun Paaritietä purilailla ajettiin, käytettiin hevosten päihisissä tiukuja paljon enemmän kuin nykyään ja kun hevosen täytyi vetää kiskoa melko lailla, kuului Paaritieltä sitä kuljettaessa tiukujen helinä pitkien matkojen päähän. Helposti ymmärrettävää on, että tällainen matkustus oli vaivaloista. Eivät vain vetelät suot, joita tien kohdalle siellä täällä sattui, vaikka se kankaita enimmäkseen kaarteli, tehneet hankaluutta, vaan ennen kaikkea joet olivat kovin vaikeakulkuisia. Siltoja ei luonnollisesti ollut, koskien ja nivain kohdalta piti yli kulkea, joissa kivikolla hevoset helposti kompastuivat, ja taas korkeamman veden aikana täytyi niiden uida yli. Olipa virtojen tulvillaan ollessa kulku kokonaan mahdotontakin. Ei nykyisen ajan mukavuuksiin tottunut matkustaja loikoessaan rautatievaunun tilavilla penkeillä useinkaan aavista, miten tukalaa isien matkustaminen monesti oli.

Kun sitten Oulusta tuli huomattava liikepaikka ja maantie n.s. Rantatie rakennettiin Oulusta eteläänpäin, alkoi liike suuntautua sinne. Kärryt tulivat käytäntöön, niitä kuin maantiellä tarvittiin. Hankaluutena oli aluksi maantielle pääsy, olihan sinne Haapajärveltä pari peninkulmaa. Vähitellen tehtiin jonkunlaisia kärryteitä eteläpuolelle jokea, ensin peltotien kohdille, sitten asutusten väliin ja voidaan näitä nyt jo monessa paikoin metsittyneitä kärryteitä havaita Haaran paikkeilta Rantatien varrelta aina Junttilan seuduille saakka. Loistavassa kunnossa eivät ne olleet, niitten melkein ainoa ansio oli se, että niitä myöten pääsi jotenkuten kärryillä.

Tuli sitten vuosi 1766, jolloin alkoi maantien rakentaminen Haaransillalta Savoon. Toisin silloin maantietä rakennettiin kuin nyt. Päiväpalkkalaisia ei käytetty eikä urakkatöitä sanan nykyisessä merkityksessä, vaan kaukaisten pitäjien, joilla katsottiin olevan hyötyä rakennettavasta tiestä, täytyi tulla jaettua tieosaansa rakentamaan. Niinpä silloisen Kemin pitäjäläisten oli alotettava rakennustyö Haaralta itäänpäin. Sääli esim. tervolalaisparkoja, joiden Kemiin kuuluvina täytyi matkustaa parinkymmenen peninkulman päähän tietä tekemään. Onnellisemmassa asemassa olivat Limingan pitäjäläiset, heidän oli rakennettava maantie Pulkkilasta Pyhännälle. Riittävä rasitus sekin, matkaa kun on neljättä peninkulmaa. Maantien suunnittelu oli täällä, kuten monin paikoin muuallakin, tehty niin hätiköimällä, että tietä täytyi muuttaa eripaikkoihin. Hongan sillalta oli tie määrätty kulkemaan Mankilankylän kautta Rantsilan kirkolle. Tulvan aikana keväällä, väliin syys- ja kesätulvainkin aikoina, jäi tie veden alle. Sitä ei voinut kulkea silloin eikä heti jälkeenpäinkään, vesi kun syövytti tien. Näin ollen täytyi muutaman vuosikymmenen kuluttua rakentaa uusi maantie jonkun verran idemmäs edellisestä. Uusi tie kulkee pääasiallisesti kangasmaita Junttilan taloista suoraan Rantsilan kirkolle.

Nyt oli siis saatu maantie täältä Ouluun, Pohjanmaan liikkeen keskukseen. Paljon on tätä tietä kuljettu varsinkin aikana, jolloin ei vielä meijereitä ollut. Voi ja piimä, samoin kuin maanviljelyksen pääelinkeinona ollessa viljakin oli vietävä Ouluun myytäväksi. Olkoon tässä vielä mainittuna maanteihin tavallaan yhdistyvä rasitus, joka varsinkin 19 sataluvun halla-aikoina raskaasti painoi tämänkin paikkakunnan talollisia. Kun ylimaissa oli sattunut ankaroita halloja, oli kansan ollessa siellä todellisessa hädässä ylimaihin saatava suuria jauhomääriä. silloin tapahtui niiden kuljetus n.s. transportilla. Tämä merkitsee, että talollisten oli manttaalinsa mukaan vedätettävä jauhokuormia usein kaukanakin oleviin pitäjiin. Niin esim. oli temmesläisten kerran joka neljännesverolta laitettava mies ja hevonen vedättämään melkoisen raskasta viljakuormaa Limingasta Kuivaniemeen. Pienempiveroiset saivat yhdistyä neljännesveron suuruisiin joukkoihin lähettääkseen yhteisesti miehen ja hevosen.

Erittäin tärkeä tämän paikkakunnan kehitykselle on noin 26 vuotta takaperin valmistunut Oulun rautatierata. Liikenne ei ole enään sanottavasti riippuvainen tulvista, pyryistä y.m. luonnon esteistä. Höyryhepo kiidättää voimme maailman markkinoille tuoden suolat, viljat ja muuta joka-aikaisen elämän välttämättömät tarpeet. Muistakaamme kuitenkin nykyistenkin hyvien kulkuneuvojen ajalla joskus alkeellisimpia matkustuskeinoja, lankkurataskärryjä, hevospaareja ja ennen kaikkea jalkasin erämaassa taivaltavia esi-isiämme.