Jääkauden jälkeen lähes 10 000 vuotta sitten syntyi Iijoen keskijuoksulle väkevä koski. Se ei kuitenkaan ollut pitkiin aikoihin ihmiselle mikään erityinen ilon asia. Kun rannikon pohjalaiset ja Vienan karjalaiset matkasivat Iijokea ahkerasti ylös ja alas pyyntimatkojen, kaupankäynnin ja sotaisienkin retkien merkeissä, he joutuivat nousemaan niin kosken päällä kuin sen allakin maalle ja raskaasti taivaltamaan kosken sivuitse. Siitä koski sai kulkijoiltaan jo syvällä keskiajalla nimen Taivalkoski. Taivallusta kosken sivuitse hankaloitti lyhimmän reitin kohdalla ollut jyrkkä, kallioinen mäenkinkama, joka jouduttiin kiertämään. Kulkijat katsoivat sopivaksi antaa sille nimen Pillukunnas. Sittemmin tämä paha paikka jäi Taivalkoskelle työntyneen rautatien penkan alle. Kosken merkitys ihmiselle ajankohtaistui vasta teollisuuden myötä 1800-luvulla, ja sitä kautta se sai merkitystä myös kirkonkylän synnyssä.

Iijoen keskijuoksu oli kauan, tuhansia vuosia, lappalaisten asuinmaata. Kihnun suvun lappalaiset asustivat Iijoen ja Kostonjoen haaroissa nähtävästi vielä silloinkin, kun suomalaisia eränkävijöitä alkoi alueella taivaltaa jo viime vuosituhannen alussa. Tulevan kirkonkylän ympäristön vesissä asui mm. majavayhdyskuntia (vrt. nimet Maijanlampi, Majovasuo). Ihmisen jälkiä alkoi koskemattomaan luontoon syntyä kuitenkin vasta, kun seudulle tuli ihmisiä, joiden kulttuuriin kuului elannon hankkiminen pyynnin ohella myös maasta, sitä raivaamalla ja viljelemällä ja asumalla ympärivuotisesti samalla paikalla, kiinteissä taloissa. Taivalkosken selkosessa tämän uuden ajan aloittivat vuoden 1600 molemmin puolin etupäässä savolaiset ja muutamat rannikon ”meriläiset” uudisasukkaat. Heidän, Mannisten, Sorosten, Räisästen, Kumien, Väätäjien, Hyttisten, Väisästen, Huttujen, Parviaisten, Säkkisten jne., verenperintönsä on pohjapiimänä suuressa osassa nykyisiäkin taivalkoskelaisia.

Heitä oli myös se Tuomas, joka perusti noin 1610 uudistilan Taivalkosken pohjoisrannalle. Luultavasti se, että talon kohdalla suuri saari jakoi kosken kahteen haaraan, Putaaseen ja päähaaraan, antoi aiheen sille, että Tuomas merkittiin asiakirjoihin Haara-Tuomaaksi ja hänen talonsa myöhemmin Haaralaksi. Kyseessä oli talo, joka sittemmin tunnetaan Taivalkoskena. Taloa asui ainakin 1600-luvun lopulla Hiltusen suku. Kruunu velvoitti taloa asuneen pitämään kunnossa telatietä, jota pitkin veneet kiskottiin Taivalkosken sivuitse, sekä siihen, että hänen oli ruokittava ja majoitettava kruunun asioissa matkaavia ja kuljetettava heitä lähimpiin kyliin. Näihin rasituksiin tuskaantui taloa asunut Matti Matinpoika Hiltunen ja joutui siitä 1680-luvulla haastetuksi käräjille.

Taivalkoskelle ei syntynyt 1800-luvun alkuun tultaessa varsinaista talonpoikaista kylää. Väkirikas Taivalkosken talo jakautui kolmeksi ja tarvitsi seudun luonnonvarat, etenkin luonnonniityt, tarkasti käyttöönsä. Lähimmiksi naapureiksi tulivat 1770-luvulla Jokela Koitijärvelle ja 1780-luvulla perustettu Pesiön talo. Asutuksen ja väen painopiste oli vielä vahvasti Jokijärven-Tyräjärven alueella, johon jo 1700-luvun lopulle tultaessa syntyi yli 30 taloa. Sen talonpojat, Räisäset ja muut, yrittivät jo 1700-luvun lopulla saada tämän Pudasjärven pitäjän yläosan muodostetuksi omaksi kappeliseurakunnaksi mutta tuloksetta. Seuraava aloite asiassa tulikin jo sitten Taivalkoskelta.

Koskesta ei kulkijoille eikä Taivalkosken taloille ollut juuri hyötyä. Sitä oli komea katsella ja hauska kuunnellakin, mutta se hankaloitti kulkua ja kalastus siinä oli vaikeaa, korkeintaan jokunen lohi onnistuttiin pöhnäpadoilla pyytämään. Paremmin lohta saatiin kulteilla vetäen suvannoilta. Putaanhaaran alapäässä pyöri myös vesimylly. Mutta pian sai koski osoittaa voimansa ja hyödyllisyytensä. Kun Englanti alensi sahatavaran tuontitulleja ja Suomi omia vientitullejaan, sahatavaralle avautuivat 1830-luvun lopulta lähtien aivan uudet vientinäkymät. Oulun porvarit aloittivat suoranaisen rynnistyksen sijoittaa pääomiaan ja perustaa vesisahoja pohjoisen koskiin. Innokkaimpia oli kauppias Olof Lundström, joka yhdessä raatimies Anders Niskan ja kauppias Jakob Fellmanin kanssa osti yhden Taivalkosken tiloista maineen sahan perustamista varten, sai siihen välittömästi senaatilta luvan ja rakennutti 1840-luvun alussa suurehkon kaksiraamisen vesisahan Taivalkosken Putaanväylään. Sahan rakentaminen ja toiminta edellytti työvoimaa, ja sitä oli helposti tarjolla. Jo 1840 sahan ympärillä asui omistaja Lundströmin lisäksi viisitoista perhekuntaa työväkeä, joukossa vanhojen paikallisten sukujen edustajia mutta myös muualta tulleita.

Lundströmin tarkoitus oli alusta lähtien ryhtyä kehittämään Taivalkoskea Pudasjärven pitäjän yläosan keskukseksi. Niinpä hän jo 1838 jätti Turun tuomiokapituliin anomuksen kirkon rakentamisesta Taivalkoskelle ja Kuren kylän erottamisesta omaksi seurakunnaksi. Monen päivän kirkkomatkat Pudasjärvelle haittasivat tietysti työntekoakin. Kun Pudasjärven kirkkoherra suhtautui hankkeeseen kielteisesti, senaatti antoi asian raueta 1841. Lundströmin aloite herätti kuitenkin Jokijärven kinkerikunnan asukkaat. Taivalkoski ja Jokijärvi ryhtyivät nyt rinta rinnan, suorastaan kilpaa, anomaan omaa kirkkoa kuvernöörille 1842 jätetyissä anomuksissa. Ratkaisevaa oli, että Pudasjärven kirkkoherra Elias Efraim Alcenius, joka tunsi hyvin pitäjänsä ja asutuksen keskittymisen Jokijärven-Tyräjärven alueelle, ryhtyi kannattamaan kirkon paikkana Jokijärveä. Lopputulos oli, että senaatti perusti 1843 Jokijärven rukoushuonekunnan ja että Jokijärven pohjoisrannalle rakennettiin 1847–48 komea ristikirkko. Jokijärven asema kirkollisena keskuksena vahvistui, kun siitä tuli 1858 perustetun kappeliseurakunnan keskus. Pappia oli vaikea saada korpiseurakuntaan, mutta ajoittain hänkin asui Jokijärvellä, samoin ensimmäinen nimismies, aliluutnantti Isak Emanuel Saksa Betty-vaimonsa kera. Ja kun seurakunnalla kunnallisen itsehallintolain perusteella 1865 oli mahdollisuus perustaa oma kunta, siitä tuli Jokijärven kunta viimeistään vuonna 1868.

Taivalkoski keräsi kuitenkin voimiaan vastaiskuun. Sahaliike menestyi kohtuullisen hyvin; sahatavara kävi hyvin kaupaksi Englannissa, mikä toi rahaa sekä kasvavalle työväestölle että puukaupoilla metsänomistajille. Seurakunnan ja kunnan taloudellinen aktiviteetti ja myös väestöllinen voima alkoi keskittyä selvästi Taivalkoskelle. Saha antoi vakinaisille työntekijöilleen maata torppien perustamista ja lunastamista varten. 1870-luvulle tultaessa sahan mailla asui torpissaan jo yli 20 perhekuntaa. Lisäksi torppia oli alkanut syntyä myös muiden tilojen, Sakarin, Jussilan ja Jakkilan, maille. Taivalkosken rantamille asumaan asettuneita perheitä olivat mm. Jurmut, Bullerit, Kämäräiset, Kaikkoset, Vahtolat, Härmät, Vääräniemet, Härköset, Partaset, Luukkoset, Tumeliukset, Säkkiset, Ingetit, Kynsijärvet, Pasot, Junttilat, Kantolat, Keräset, Räisäset, Kurtit, Polojärvet, Poussut, Hulkkoset, Latvalehdot, Kuhat, Ruokankaat, Tynit, Parviaiset, Eskolat, Pesiöt, Vilppolat, Särkelät, Vähäkuopukset, Hietalat, Jylkkäät, ym. Noin parikymmentä perhettä saha työllisti käytännössä pysyvästi, osan tilapäisesti lähinnä kesäkausina ja hakkuissa, mutta myös tiloilla oli töitä, samoin sahan virkailijoiden talouksissa ja myös sahan ympärille asettuvien kauppiaiden ja käsityöläisten renkeinä. Myös nimismiehet asettuivat Fredrik Wilhelm Tengmanista lähtien (vuodesta 1865) Taivalkoskelle. Näin Iijoen kauniiseen laaksoon oli syntynyt vahvistuva asutus ja virkeä elämänliike.

Sahan itsetietoinen johto ei sulattanut herkästi sitä, että seurakunnan ja kunnan hallinnollinen keskus ja kirkko, yhdyskunnan symboli, olivat Jokijärvellä; olkoonkin, että sinne oli matkaa vain pari peninkulmaa. Sahanhoitajana toimi 1850-luvun lopulle ruotsalainen, Sundsvallista kotoisin ollut Nils Stenman, yhdeksän lapsen isä, joka kuoli Taivalkoskella 1858. Jo hänen aikana tuli toiseksi sahanhoitajaksi entinen nimismies Immanuel Ferdinand Wallenius. Hänen aikanaan Jokijärven ja Taivalkosken välit kiristyivät kovasti tiukoiksi; sanansäilällä iskettiin toisiaan mm. Oulun Wiikkosanomien palstoilla.

1860-luvulla, pahojen katojen, tautien ja kuoleman vuosikymmenellä sekä talonpojilla että sahalla oli kyllin kestämistä olemassaolon taistelussa. Saha joutui suuriin vaikeuksiin, lopulta konkurssiin, mutta jatkoi taas uusien omistajien, kauppaporvarien Leonard Candelinin, Gustaf Bergbomin ja August Ekmanin omistuksessa. Uudeksi sahanhoitajaksi muutti Taivalkoskelle 1867 Herman Norblad, 26-vuotias nuori ruotsalaismies, joka jo vuonna 1856, vasta 15-vuotiaana nuorukaisena, oli muuttanut Gävlestä Hirvaskosken ruukin kirjanpitäjäksi. Herman Norblad hoiti Taivalkosken sahaa aina vuoteen 1872, jolloin hän palasi takaisin Hirvaskosken ruukin ja sahan ohjaimiin. Herman Norblad oli sikäli merkkimies, että käytännössä hän pani alkuun Jokijärven kunnallishallinnon ja pyöritti sitä kuntakokouksen esimiehenä, kirjurina ja kassamiehenä.

Herman Norbladia Taivalkosken sahan hoitajana seurasi hänen nuorempi veljensä Johan Norblad, joka Taivalkoskelle muuttaessaan oli vasta 25-vuotias nuori mies. Hänkin oli muuttanut Gävlestä Suomeen, Hirvaskoskelle, jo 11-vuotiaana poikasena, ja elänyt täysin suomalaisessa ympäristössä jo niin kauan, että osasi kohtuullisesti suomen kieltä Taivalkoskelle tullessaan. Norblad oppi tuntemaan karjalaisia laukkukauppiaita sekä Hirvaskoskella että Taivalkoskella niin hyvin, että suorastaan ystävystyi heidän kanssaan, tai erityisesti yhden kanssa, Pistojärven Hirvisalmesta kotoisin olleen Rodio Jakoleffin ja hänen poikansa Iivanan kanssa. Iivanan veli oli se Teppana Jakoleff, joka sittemmin asettui Taivalkoskelle ja perusti Jakoleffin eli Jalavan kaupan. Norblad teki sittemmin kolme matkaa Vienan Karjalaan tutkien Oulun porvarien toimeksiannosta sahojen perustamismahdollisuuksia Vienanmeren rannalle.

Nimismiehenä oli Taivalkoskella Norbladin aikana aluksi nuori Petter August Zimmermann, joka juuri oli mennyt naimisiin ja eleli kuherrusvuosia nuorikkonsa kanssa. Toinen säätyhenkilö paikkakunnalla oli edellisen sahanomistajan Olof Lundströmin veli William Lundström, joka palveluskuntineen asusti Pesiön tilalla. Omaa pappia ei Jokijärvelle vielä saatu millään, vaan Pudasjärven papit kävivät aika ajoin Jokijärvellä ja vierailivat myös sahanhoitajan kodissa. Usein mentiin yhtä matkaa Jokijärvelle pitämään samalla kunnankokousta Jokijärven kirkossa.

Johan Norblad peri veljeltään myös aseman Jokijärven kunnan kunnanesimiehenä. Tärkein ja suuritöisin, samalla vaikein tehtävä kunnanesimiehelle oli köyhäinhoidon järjestäminen. Köyhiä oli paljon. Osa heistä jaettiin talojen muodostamien ruotujen vastuulle, osa, varsinkin työkykyiset, myytiin ns. ihmishuutokaupalla huutolaisiksi vähimmin kunnalta vaativille ja osa, varsinkin orvot lapset annettiin taloihin pelkän hyväntahtoisuuden varaan. Sitä vain saattoi riittää heitä kohtaan kovin niukasti. Kunnankokoukset venyivät usein päivän pituisiksi, isännät saattoivat kesken kokouksen istahtaa kirkon lattialle ja levitellä matkaeväänsä ympärilleen, syödä ja poltella kaikessa rauhassa piippua, puhua porpottaa päällekkäin niin, että nuori ruotsalaismies oli helisemässä saadakseen kokouksen pysymään edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Suurena apuna hänellä oli siinä arvovaltainen talonpoika, herastuomari Matti Kynsijärvi.

Taivalkoski oli siis jo 1870-luvulla sievoinen kyläkunta, jossa oli asukkaita jo 200–300 henkeä. Pitäjän ainoat punamullalla maalatut talot olivat sahan vieressä, mikä kertoi jo kohtalaisesta vauraudesta. Taivalkoskesta voitiin näin pikku hiljaa puhua jo ”maalikylänä”.

Muistelmissaan Norblad kertoo eloisasti elämästä 1870-luvun Taivalkoskella. Ajankulu koettiin enemmän vielä vuodenaikojen toistuvana rytminä kuin lineaarisena eteenpäinmenona. Syksystä kevääseen nukuttiin eräänlaisessa horroksessa. Mieleenpainuvin elämys oli kokea kevät ja kesäntulo, se, miten talviuneen vaipunut kylä ikään kuin räjähti yhdessä luonnon kanssa virkeään elämänsykkeeseen. Tärkeintä siinä oli se, että joki vapautui jääkahleistaan. Saha alkoi pyöriä, ja sahan työntekijöiden määrä nousi heti vajaasta kymmenestä puolensadan hujakoille. Kevättulvaista jokea oli komeaa ihailla, mutta sitä oli myös nopeasti käytettävä hyödyksi. Edellisen sahauskauden puutavara laskettiin tulvan selässä tukkilauttojen päällä jokisuulle. Myös pelkkiä tukkilauttoja laskettiin. Parvina miehet kävivät lauttojen rakentamisen kimppuun. Norblad ihmetteli, miten tavallisesti niin jähmeät ja hitakaiset suomalaiset olivat täynnä kiirettä ja kiihkeää energiaa rakentaessaan lauttoja ja laskiessaan niitä läpi koskien kamppaillen luonnonvoimia vastaan. Mahtavia näytöksiä oli, kun muutamat huimapäät laskivat tukkilautan läpi Taivalkosken korkeimman tulvan aikana. Valtava ihmisjoukko kokoontui sitä sillalle katsomaan; etevimmät lautanlaskijat Norblad mainitsi nimeltä: he olivat noihin aikoihin Matti Parviainen, ”Pikku-Matti”, Juho Hoikka, Antti Partanen, Konsta Ruokangas ja Olli Niemelä.

Kesäsydän oli käytettävä tarkkaan työhön, jotta päästäisiin talven yli. Kalastus, heinänteko ja maanviljely olivat sitä mutta myös jo tukinuitto, joka antoi suurelle määrälle miehiä tärkeän keinon ansaita rahaa. Purojen ja jokien varret täytti tuolloin vilkas hyörinä. Tärkeä rooli oli jo 1870-luvun uitoissa emännällä, joka suurella pannullaan keitti lähinnä kahvia – muuten söivät miehet omasta kontistaan voita, leipää, seinäkuivattua poronlihaa, palvilammasta ja suolakalaa. Mutta kahvi oli tärkeä piriste, kun viikoilla painettiin töitä yötä päivää: jopa 20 kuppia kahvia saattoi mies juoda päivässä. Uitossa oli aluksi kysymys siitä, että aina Iijoen latvavesiltä asti uitettiin sahatukkeja Taivalkosken sahalle. Pesiönlampi oli sahatukkien talvivarastona.

Elämä Taivalkoskella oli hyvin välitöntä ja seurallista. Norblad seurusteli paljon työväkensä kanssa. Heistä oikea persoonallisuus oli Antti Kaikkonen, lisänimeltään Väärö. Pesiön talossa asui taas omalaatuinen William Lundström, edellisen sahanomistajan poika, vanhapoika, oululaisen taloudenhoitajansa Gretan ja palveluskuntansa kanssa. Hänen äitinsä, joka oli englantilainen synnyltään, eli vielä Oulussa ja lähetti ahkerasti englanniksi kirjoitettuja kirjeitä pojalleen Taivalkoskelle. William-herra ei itse tehnyt juurikaan mitään, rikas mies kun oli, vaan teetti kaiken piioillaan ja rengeillään, ja kävi itse kerran viikossa kylällä hakemassa postin ja vieraisilla. Varmaankin Taivalkosken komeimmat ja ehkä myös kosteimmat häät vietettiin, kun William lopulta antoi vihkiä itsensä taloudenhoitajansa Gretan kanssa. Vihkiminen meinasi tyssääntyä lopulta siihen, että William-herra kieltäytyi polvistumasta vihkimiskaavan mukaisesti. Hänet saatiin lopulta kuitenkin nöyrtymään, ja vihkimisseremonia sujui hyvin. Häiden vietto päättyi kuitenkin ankaraan riitaan jo pahasti humaltuneiden Williamin ja nimismies Tengmanin kesken jostakin vanhasta asiasta, mutta kirkkoherra ja muut vieraat saivat jo toistensa rinnuksiin tarranneet rauhoittumaan. Lopulta sulhanen nukahti, ja morsian vei taitavasti juhlan päätökseen.

Toinen erikoinen säätyläinen, joka asusti pitkiä aikoja Taivalkoskella, oli ns. Laiska-Jaakko, entinen sahanomistaja ja porvari Jakob Fellman. Hän omisti Koitilassa Jokelan tilan, josta sittemmin jakautui myös Hanhela. Patruuna Fellman, joka oli leski, saapui Koitijärven rannalle joka kevät kuin muuttolintu nauttimaan raikkaasta kesäilmasta ja luonnosta. Norblad antaa muistelmissaan varsin idyllisen ja romanttishenkisen kuvauksen patruuna Fellmanin kesänvietosta.

Tässä lienevät Taivalkosken historian ensimmäiset todelliset lomailijat. Monenlaisesta idyllistäkin saatettiin nauttia 1870-luvun Taivalkoskella, mutta vähemmän sitä tietysti sisältyi paikallisten asukkaiden elämään. 1870-luvulla alettiin kuitenkin jo voida paremmin, ja varmaa on, että kyllä selkosenkin kansan elämässä oli seesteisiäkin hetkiä.

Seesteisyys oli kuitenkin kaukana siitä kamppailusta, joka käytiin Johan Norbladin aikana ja paljolti Norbladin aikaansaamana vuosina 1875–78 pitäjän kirkosta ja kirkonkylän paikasta.

Se, että kirkko ja Jokijärven seurakunnan ja kunnan keskus oli jatkuvasti Jokijärvellä, ei ollut koskaan tyydyttänyt Taivalkosken sahanomistajia ja -hoitajia. Taivalkoski oli selvästi nousemassa pitäjän toiminnalliseksi keskukseksi ja tiheimmin asutuksi taajamaksi. Lisäksi se oli maantieteellisesti keskempänä pitäjää. Myöskään seurakunnan pohjois- ja länsiosien kylille ei kirkkomatka Jokijärvelle ollut mieluinen. Kirkollinen elämäkään ei ollut Jokijärvelle juurtunut kovin vahvasti siksi, että vain silloin tällöin sinne saatiin 1850- ja 1860-luvulla oma pappi. Kirkko oli päässyt Jokijärvellä myös melkoisesti rapistumaan ja oli korjaamisen tarpeessa.

Pudasjärven uudeksi kirkkoherraksi tuli 1872 Muonion entinen kirkkoherra Karl Immanuel Hällfors. Vaikka hän oli jo viidenkymmenen vanha ja Norblad miltei puolta nuorempi, heistä tuli pian hyvät ystävät. Heidän keskusteluissaan syntyi ajatus kirkon siirtämisestä Taivalkoskelle. Hällforsin kantaan vaikutti varmasti sekin, että Jokijärven-Tyräjärven suunnalla oli papittomina aikoina lestadiolaisuus saanut vahvan kannatuksen, ja Hällfors oli suorastaan jyrkkä lestadiolaisuuden vastustaja. Hänhän pani muutaman kerran jopa nimismiehen hajottamaan seuroja. Joka tapauksessa prosessi kirkon ja samalla seurakunnan keskuksen siirtämisestä Taivalkoskelle pantiin virallisesti vireille syksyllä 1875. Pidetyissä kirkonkokouksissa sitä puolsi innokkaasti myös Jokijärven uusi nimismies Gustaf Gummerus. Monien valitusten ja vaiheiden jälkeen senaatti antoi huhtikuussa 1877 määräyksen kirkon siirtämisestä Jokijärveltä Taivalkoskelle.

Kolmimiehistä kirkonsiirtokomiteaa johti itse sahanhoitaja Norblad. Kun kirkon purkamisen ja kokoamisen johtaakseen ottanut rakennusmestari saapui Jokijärvelle aloittaakseen työnsä, Jokijärven lukkari Olli Väisänen ja kirkonisäntä Elias Väisänen eivät olleet päätöksestä tietävinään mitään ja kieltäytyivät luovuttamasta kirkon avaimia. Norblad hälytettiin paikalle, ja vasta kun hän oli juhlallisesti lukenut senaatin määräyksen, kirkon ovet avattiin ja sen purkaminen saattoi alkaa. Se kävi parissa viikossa. Ja heti talven ensilumilla vuodenvaihteessa 1877–78 saapui kymmeniä hevosia, jotka vetivät hirret Taivalkoskelle. Välittömästi kirkko nostettiin Iijoen rantatörmälle, Anninpalonmäelle. Saha antoi kaiken kirkon kokoamisessa tarvitun uuden puutavaran. Kirkko ei ehtinyt aivan valmiiksi ennen Norbladin lähtöä 1879. Uuden sahanhoitajan Heikki Pitkäsen johdolla saatiin iloita komean kirkon valmistumisesta kirkon vihkimisjuhlassa juhannuksena 1880.

Näin oli kirkonkylä alennettu kyläksi ja toinen kylä kohotettu kirkonkyläksi, se jo samalla senaatin päätöksellä 1879 muodostettuun itsenäiseen Taivalkosken seurakuntaan.

Mutta Jokijärven perällä ei iloittu pitkiin aikoihin. Kirkon ryöstäminen oli Jokijärven-Tyräjärven asukkaille katkera pala, ei sitä ollut helppo antaa anteeksi, ja kesti vuosikymmeniä, ennen kuin opittiin käymään kirkossa Taivalkoskella. Tämän suuren riidan ikävistä seurauksista joutui kärsimään vielä erityisesti ensimmäinen kirkkoherra Juho Barkman, jonka monista kärsimyksistä suurimpia oli se, että kansa kävi laiskasti kirkossa.

Kirkon ohella Taivalkoski sai muutkin kirkonkylän ja keskuksen tunnusmerkit varsin nopeasti. Tärkeää oli, että saatiin vihdoin vakinainen pappi, kappalainen Gustaf Edvard Nyman, joka alkoi 1880 asua pappilaksi perustettua Pesiön taloa. Hänen perheeseensä syntyi 1884 poika, joka sai nimen Eino ja josta tuli sittemmin suosittu kirjailija ja tunnettu kulttuurihenkilö Eino Railo. Saha jatkoi toimintaansa ja toi työtä ja rahaa monin tavoin. Keskeistä oli, että kirkonkylään perustettiin useita kauppoja, Jakoleffin eli sittemmin Jalavan kauppa vuodesta 1883, Karvosen kauppa 1884, Nyytäjän kauppa 1886 ja Salmelan kauppa 1889. Nyytäjän kauppa muuttui osuuskaupaksi 1906. Virkakuntaa tuli lisää nimismiehen lisäksi – usein niin koettiin, ihmisten kiusaksi – metsänhoitajia alkaen A. W. Bergistä ja Einar Reuterista, poliiseja K. G. Nevalasta, tuli koulu ja opettajia ja posti hoitajineen. Kansakoulun rakentamisen lahjoitti suureksi osaksi sahan omistanut Uleå-yhtiö, ja sen rakentamisen tärkeä puuhamies oli nimismies Karl Fredrik Waenerberg. Koulu alkoi 1895 opettajanaan Jaakko Saariaho. Yhdistyselämä toi yhteiskuntaan vilkkautta alkaen nuorisoseurasta jo vuodesta 1898 alkaen. Myös sen perustajana kunnostautui opettaja Saariaho, tulisieluinen nuorison kasvattaja ja isänmaan ystävä.

Kirkonkylä kasvoi, ja uusia taloja rakennettiin vilkkaasti, sekä uusien tilojen päärakennuksia että torppia, mäkitupia ja muita mökkejä. Yhteydet suureen maailmaan kohentuivat maantien, sanomalehtien, autojen ja puhelimen ansiosta. Tärkeää oli, että kunnan toiminta saatiin nyt varsinaisesti käyntiin tarmokkaiden sahanhoitajien ja kauppiaiden johdolla, mutta pian tuli mukaan myös valistuneita talonpoikia. Myös puoluepolitiikka tuli kuvioihin varsinkin vuoden 1905 suurlakon jälkeen; sosialismikin alkoi pikkuhiljaa saada kannatusta työväen piirissä työväenyhdistyksineen mutta sangen maltillisena.

Kirkonkylän ylväs arvoasema sai kuitenkin kokea pahan kolauksen heinäkuun lopulla 1925: kova ukkonen iski salaman kirkkoon, joka muutamassa tunnissa paloi tuhkaksi kivijalkaa myöten. Niin kirkonkylä muuttui papinkyläksi lähes vuosikymmeneksi. Käynniksi papinkylässä jäi myös Kalle Päätalon ensimmäinen kirkonkylän matka, Jokijärvelläkin kerran ollutta kotipitäjän kirkkoa hän ei ehtinyt kertaakaan nähdä. Käyntiä palaneen kirkon paikalla hän kuvaa koskettavasti romaanissaan Huonemiehen poika.

Juuri Kalle Päätalon kuvaamana Taivalkosken papinkylän ja sitten kirkonkylän kehitys käy meille tästä eteenpäin jo hyvin tutuksi.