Sananparsiperintömme on rikas ja hyvin tallennettu

Kevättä lupailee…

Suomalainen sananparsiperintö on hyvin tallennettua. Meillä on parisen miljoonaa arkistoitua sananpartta. Niiden aihepiiri on laaja ja vaihtelee elämän peruskysymyksistä ”jonninjoutaviin jorinoihin”. Vuodenaikojen vaihtelu on erittäin suosittu aihe kaikessa kansanperinteessä – niin myös sananparsissa. Kevään ja kesän edistyminen merkitsi maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa ”kaikkea”. Pitkän talven jälkeen odotettiin kuumeisesti uuden kasvukauden alkamista: Kun kuovi kuikahtaa, niin lumi luikahtaa (Kalajoki). Sanottiin myös: ”Ei kuovista hevonen kuole.” Talven pahin selkä oli taittunut, ja pian elikotkin saisivat nauttia kevätravintoa suoraan maasta. Viimeisenä varoituksena uhkarohkeille jäällä liikkujille sanottiin: ”Kun sä kuulet kuovin äänen, älä mene järven jäälle.” Joen jäälle vielä vähemmän! Kuovi oli siis keväinen kohtalonlintu, jonka hoikkaa olemusta käytettiin etappimerkkinä kevään etenemisestä. Se oli toivon lintu, valon ja kevään tuoja.

Toisinaan oltiin huolestuneita pitkän talven pysyvyydestä: Jos maalis ei maata näytä, niin ei huhtikaan humahuta (Alavieska). ”Humahuttamisella” tarkoitettiin luonnollisesti hankien alenemista nopeasti. Tällä sanonnalla ennustettiin kevään tulon viivästyvän. Kantohankia ja hyviä rekikelejä oli siis luvassa vielä viikkotolkulla! Vanhan kansan sääennustukset olivat usein viisauksiksi kiteytyneitä, lyhyitä sanontoja. Kouluja käymätön ja vakaa kansa painoi nämä sanalliset jyväset tiukasti talteen muistin lokeroihin. Se oli sitä kansansivistystä, josta myöhemminkin on aika ajoin otettu oppia. Vaikka osa kansanviisaudesta olikin taikauskoa ja hömppää, saattoi joissain sanonnoissa olla jopa vinha tieteellinen ydin.

Toisinaan kylmän alkukesän toivottiin merkitsevän sitä, että loppukesä olisi lempeämpi: Hallavuosi hillavuosi (Ylivieska). Tämä on jo tulkittava ylivieskalaiseksi yltiöpositiivisuudeksi! Sanonta sointuu hyvin kielen päällä ja on helposti omaksuttava. Näin se täyttää hyvälle sananparrelle asetetut vaatimukset. Vaikka tämäkään sutkaus ei läheskään aina pidä paikkaansa, se vahvistaa kyläyhteisössä lausuttuna tietynlaista tulevaisuudenuskoa ja rohkeaa luottamusta elannon saamiseen. Kylmyyden keskellä näitä hyviä merkkejä tarvittiinkin.

Huulenheittoa työssä ja vapaa-aikana

Niin mukavaa kuin koiranomistajan olisikin käpertyä lemmikki kainalossa päiväunille, eivät sananparret antaisi sellaiseen lupaa: Joka makaa koiran kansa, nousee ylös kirppuin kansa (Merijärvi). ”Ihmisen paras ystävä” oli entisaikaan hyvinkin täynnä erilaisia pieneliöitä. Koirat saivat juoksennella ulkosalla ja navetan nurkilla vapaana. Usein koirilla teki mieli mennä haistelemaan erilaisia epämääräisiä läjiä… Monilta tutkimusretkiltä tarttui turkkiin kiusallisen innokkaita tuttavia, joilla peijakkailla oli vielä tapana ”peesata” kyljessä kiinni. Tämän sai sitten ihmistoverikin kokea korkojen kera.

Toisinaan laiskottelu meinasi vaivata ahkeraa korven kansaakin. Uni olisi maistunut ja fyysisen työn uuvuttama kroppa jaksanut maata jopa monta vuorokautta yhtä mittaa – ”omasta eestään”. Toiset nuokkuivat väsymystään jopa veneessä virran viedessä eteenpäin. Tällaiseen ylellisyyteen ei kuitenkaan olisi saanut syyllistyä: Joka myötäsen makkaa, se vastasen soutaa (Ylivieska). Myös myötätuulessa ja alamäessä on nähtävä vaivaa. Tämä yleisviisaus korosti myös varautumista pahan päivän varalle. Taloudellisen menestyksen ajasta piti ottaa vaari – myöhemmin kaikki voi olla toisin, ja silloin olisi syytä olla ”varataskuja”, joista ottaa suurimpaan hätäänsä.

Työssä ja työmatkoilla ei useinkaan laskettu tunteja nykyiseen tapaan. Päivät venyivät pitkiksi, ja joskus hämäräkin yllätti. Silloin isännällä piti olla jämerää johtajuutta, jotta kykenisi pitämään palvelusväen työssä pimeästä huolimatta. Urakkahan oli saatava loppuun. Siksi piti kehitellä jotain kannustavaa sanottavaa: Pimeä ei pure vaikka se vähän haistelee (Kalajoki). Kuka kehtasi myöntää pelkäävänsä pimeää? Tokihan pimeys luo epävarmuutta ja pelkoakin – voi tuntua, että ”minua seurataan tai minulle tahdotaan jotain pahaa”. Ulkona pimeässä tulevat mieleen villieläimet, vaikka niitä ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mailla halmeilla. Helposti ihmisestä kuoriutuu hämärässä pelokas, hermostunut ja ahdistunut olio, jonka tarmo keskittyy oman etunsa turvaamiseen. Toisaalta varkauden houkutus tuntuu monelle olevan liian suuri erityisesti valottomana aikana.

Pakolliset työt oli tehtävä pimeänäkin vuodenaikana. Silloin vaihtui myös piikojen ja renkien joukko, mikäli uutta pestiä ei otettu. Kekrin aika loka–marraskuun vaihteessa oli totinen paikka, kun seuraavasta vuodesta tehtiin sopimus. Tuohon aikaan pidettiin myös palvelusväen ainoa pidempi vapaa. Renkejä ja piikoja arvioitiin kriittisesti ja usein heidän ihmisarvoaankin vähäteltiin: Kun viis piikaa, kuus trenkiä, siittä tullee seittemän henkiä (Hailuoto). Ukot yrittivät vaikkapa porraspielessä piiputellessaan pönkittää imagoaan tällaisilla rehvakkailla ja ”tietävillä” ilmaisuilla.

Huijarit ja koijarit

Uutuuksia ja erilaisia outoja tulokkaita arvioitiin vanhan kansan puheissa aina hyvin epäluuloisesti. Oli tavallisempaa antaa kielteistä palautetta ja katkeria, sapensekaisia kommentteja kuin kiitosta ja ihmettelyä. Autoistumisen edistyessä kyläkulmille tuotiin ensimmäisiä ulkomaan tulokkaita. Se oli uusissa autopitäjissä aina merkkitapaus. Väki ei kuitenkaan toivotellut näitä päriseviä peltihepoja tervetulleiksi ilman kademielen sekoittamaa kritiikkiä: Foordi ei ole auto eikä margariini voita (Sievi). Uusien autojen eroja vertailtiin. Sanonta on jo selvästi 1900-luvun puolelta. Margariiniakin pidettiin eräänlaisena ”herrojen höpsötyksenä”, eikä kansa moneen vuosikymmeneen tottunut siihen. Margariinien voittokulku alkoi varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Nykyään siis Ford on auto ja margariini voittaa kansansuosiossa voin!

Hailuodossa perinteinen kansanelämä säilyi kenties muita myöhempään. Joka yhden kerran petti luotolaisen ihmisen luottamuksen, sai loppuiäkseen epäluotettavan ihmisen leiman otsaansa: Ei siihen oo uskominen, sillähän on syvän ku hylykeennahkanen tupakkapussi (Hailuoto).Vanhoille luotolaisille hylkeenpyynti oli varsin tuttu laji. Hylkeen lihaakin syötiin; tosin se oli keitettävä moneen kertaan. Nahasta tehtiin tarve-esineitä kuten tupakkapusseja. Joka sellaisen on nähnyt, ymmärtää mitä tällä sanonnalla tarkoitetaan. Luotolaisittain ihmiseltä odotettiin rehellisyyttä ja sydämellisyyttä. Parhaimmillaan tämä heijastui toisen arvostamisena ja hyväntahtoisuutena. Luottamus oli tärkeä myös siksi, että elämästä selvittiin karuissa oloissa vain yhteispelillä. Sydämetön ihminen oli luotolaisen silmissä kuin valju, harmaa tupakkakukkaro.

Useimmiten epäluotettaviksi osoittautuivat pitäjässä vierailevat ulkopaikkakuntalaiset, kuten ”mantereen miehet”. He tuppasivat pilkkaamaankin luotolaisia. Nämä kuitenkin antoivat mantereen moukille sanan sanasta ja ”mielellään vähän ekstraakin”: Mantereen rakit, sano luotolainen (Hailuoto). Saarelaisia luultiin eristyneiksi junteiksi – tämän tiedon kitkemiseen täytyi keksiä sanallisia vastalääkkeitä. ”Pään aukominen” erilaisin sutkauksin olikin tarpeellinen selviytymiskonsti, sillä luotolaiset olivat matkustavaista väkeä, joka usein tapasi myydä pyytämiänsä kaloja ja muita luonnon antimia Oulun torilla. Silloin täytyi osata ”piikittää” oikein…

Luotettavuus oli kansan keskuudessa paljon merkittävämpi ominaisuus kuin yhteiskunnallinen menestys ja rikkaus. Vaatteet saattoivat olla risat mutta ystävyys silti lujaa: Reikä ei purista, eikä ratkein paina (Oulainen). Köyhän oli revittävä huumoria sieltäkin, missä sitä ei ensin tuntunut olevan saatavilla! Housun reikä ja ratkein oli toki entisaikaankin nolo juttu, mutta sananparsi asettaa ongelman suuruudeltaan omaan sopivankokoiseen lokeroonsa. Oulaisista tunnetaan muuten kangaspulan ajalta opettavainen ja hauska Erkki Tuomikosken muistelukirja Matkanivasta Kirkkotielle: viis veljestä ja yhet housut. Sen nimikin kuvastaa, ettei sopivia, reiättömiä vaatteita roikkunut joka oksalla!

Usein kerjäläiset ja köyhät kulkulaiset oppivat vaikeinakin aikoina selviytymään tienvarren talojen kustannuksella: Talvella talon kautta, kesällä naurismaan kautta (Alavieska). Näillä metodeilla selvittiin, kun ohi kuljettiin! Vanha kansa laukoi sanontojaan suoraan asioiden ytimiin. Matkattiin sieltä kautta, mistä saatiin parhaimmat suuhunpantavat… Vieraanvaraiseen kansankulttuuriinhan on vanhastaan kuulunut, että jotain pientä naposteltavaa annetaan kävijöille – jos ei muuten niin lähimmäisenrakkauden nimissä. Olisiko se jotain samaa kuin kahvinkeitto nykyään vähän oudommallekin kävijälle? Näitä kävijöitä vain ei entiseen malliin ole, jos ei ota huomioon mittarinlukijoita, kauppiaita ja huoltomiehiä.

Vanhan ajan kerjäläisille ja kerskujillekin täytyi sanoa sopiva sana, jos nämä ”juuttaat” innostuivat liian suulaiksi. Niinpä omista kyvyistään liikoja luuleville, ruokaa tai rahaa tavoitteleville kävijöille voitiin tokaista valaisevasti: Palijo tarvitaan, ennenkö ämpärillä keherätään (Sievi). Se oli nokkelantylyä sieviläistä kohteliaisuutta ja vieraanvaraisuutta. Se oli samalla kuin kysymys: mitä sinusta tollosta kävijästä meille olisi hyötyä? Kerjuuämpäri oli hyvin yksinkertainen kapistus monimutkaisempaan ja hyödylliseen rukkiin verrattuna. Näin sananparsia käytettiin myös oman valta-aseman osoittamiseen.

Sananparsia Hailuodosta

Sananparret keräsi Hailuodosta P. Henttu. Hän luovutti ne arkistoitavaksi v. 1933.
  • Karvanen pää pystöön pysy eli ei. (Herätettäessä)
  • Ku illalla vesi mennee niin vejä vene ylös, mutta ku vesi nousee niin pukkaa vene alas. (Näin sanoi kalastaja ennen.)
  • Parrein olla papin vihosa ku sepän vihosa.
  • ”Se naula veti”, sano timperi jonka plakkaristaan veti.
  • Pahasta akasta ja kakilakista ei pääse erilleen ku kuolemasa.
  • Miestä päiväksi ja koiraa viikoksi. (Mies päivän pärijää syömättä ja koira viikon.)
  • Erittäin se on emä lammas ku kaks karitta tyrriä.
  • Kolomelta koputtaan ku Virpi Heikin ruuna. (Ku aamulla aikusin töihin lähtään.)
  • Ei oo aina Antin tuulet, on ne tuulet Tuomaallaki.
  • Pimpalin pampalin persettäni tätilähän mennesä, niukuin naukuin suolijani tätilästä tullesa.
  • Ei se koira oravija hauku joka väkisten mettään viijään.
  • Nyt se on semmosta jupakkaa, että pitäs saaha tupakkaa.
  • Leikki tuli ku leipä loppu, tuska tuli ku tupakki loppu.
  • Makkaa selijällään ku annakan tekijä.
  • Ku kussee kulumaan, se valluu silimään. (Kulmaan)
  • Ei perse katto leipätangon päälle. (Sanotaan, kun köyhät menee naimisiin.)
  • Suusta syöneen näkkee ja silimistä pahan tekijän.
  • Ei oo ku pivo luita ja toinen paskaa. (Sanotaan kehenosta miehestä joka luuli joku olevansa.)
  • Vesi vanahin velijeksistä, tuli nuorin tyttäristä.
  • Kyllä hihtäjä hikensä saa ja riihen puija lämpymänsä.
  • Kastuuhan se kivi, johon kaikki sylykee. (Sanotaan kun jotakin joukolla sorretaan.)
  • On se syöpä säästävälläki.
  • Nauruksi köyhä veisaa.
  • Joka kovan kokkee, se pehemijän löytää.
  • Se on ruma, että ruumis kurkistaa.
  • Puita uuni puuttukoon, vaan ei leipijä millonkaan.
  • Parrein on tietty paha ku tietämätön hyvä.
  • Parrein ryppy kengäsä ku rakko jalasa.
  • Aika sitä vanahaa sutta kirijalle opettaa.
  • ”Yhtä uupuu”, sano piru ku hyttysiä luki.
  • Lassa lapset mennee ja varsana hyväkki hevoset. (Lapsilla ei saa piennä teettää raskaampia töitä.)
  • Syötä koiraa juota koiraa haukkuu se koira kumminki. (Sanotaan juoruämmästä.)
  • Hyvä antaa vähästäki, van paha ei anna palijostakkaa.
  • ”Tuosta poikki”, sano Holomin Jussi ku ketun jalakaa katkasi.
  • Susi kantoon pierassu ja ukkosenilima ulos ajanu.
  • Sitä vaste seppä pihit pittää ettei kynnet pala.
  • Kattoo ku lehemä uutta konttia.
  • Kylymä Erkki on hyvä merkki.
  • Vahtaa ku kettu jäärän mulukkuja. (Sanotaan utelijaasta ihmisestä.)
  • Itä ei heitä tuulemasta ennenku sattaa ja paha akka ei heitä pauhaamasta ennenku itkee.
  • Ei veen nakkaaja eikä valakian näyttäjä saa kiitosta.
  • Ei auta kilin kikatus, jos ei pukkikin pukaha. (Sanotaan naisista jotka miesten jäläkiin pyrkivät.)
  • Kynnettömän viha ja hampaattoman noituminen, nei auta mittää.
  • Yrittää täytyy sano sokia ukko ku rupes tappelee.
  • Joka pierua pijättää se saa tauvin tahallaa.

Sananparsien keruualueet tässä artikkelissa: Ylivieska, Alavieska, Merijärvi, Sievi, Kalajoki, Oulainen ja Hailuoto.

Lähdeluettelo

Arkistolähteet: KOTUS:n murrearkisto ja SKS:n Kansanrunousarkisto.