Maan pienten sahamyllyjen tuotannollinen ja taloudellinen merkitys alkoi kasvaa isonvihan jälkeen, ja 1730-luvulla säädettiin kaksikin sahaustoiminnan edellytyksiä parantanutta lakiesitystä: vuoden 1735 metsälaki ja vuoden 1739 asetus. Asetuksessa luvattiin ns. hienoteräisten sahojen perustajille tärkeitä etuja, jotka koskivat sekä sahojen puunhankintaa että sahausoikeuksia. Myyntisahan perustamiselle piti hakea lupa kamarikollegiolta. Kotitarvesahan perustamisluvan sai puolestaan myöntää maaherra kihlakunnanoikeuden asettaman katselmuslautakunnan tutkimusten perusteella.

Sahamyllyt yleistyivät nopeasti Kalajokilaaksossa. Koko laajan pitäjän alueella oli 1760-luvulla kahdeksan yksiraamista sahamyllyä, jotka palvelivat lähinnä kotitarvesahausta. Niistä kolme sijaitsi Sievissä ja kaksi – Hannulankosken ja Jylhänkosken sahamyllyt – Ylivieskassa. Myös Nivalassa, Haapajärvellä ja Haapajärven Kuusaankylässä oli yksi sahamylly. Pyhäjokilaakson ainoa mittava sahalaitos oli Hourun saha Pyhäjoella. Raahelainen porvari Baltzar Freitag haki sahalle lupaa jo 1750-luvulla yhdessä kirkkoherra Petter Niklas Mathesiuksen, pitäjänkirjuri Karl Borgin ja kapteeni Jakob Johan von Bilangin kanssa. Alueen metsien huonon tilan vuoksi lupa evättiin. Freitag ei kuitenkaan luopunut saha-ajatuksesta, ja hän saikin lopulta 1760-luvulla perustamisluvan. Hourun sahan toiminta jatkui viimeisinä vuosina tosin hyvin pienimuotoisena vuoteen 1825. Sahan uusi nousu alkoi 1840-luvulla Fredrik Soveliuksen johtamien raahelaisten kauppiaiden toimesta. Syksyllä 1844 Hourun kaksiraamiselle sahalle myönnettiin vuotuinen 4 000 tukin sahausoikeus. Sahausaika oli 120 päivää vuodessa, ja se jakautui kahden kuukauden jaksoihin keväällä ja syksyllä. Vuosina 1851–1860 vuosituotanto oli 107–521 tolttia lankkuja ja 80–634 tolttia lautoja. Suuria eroja selitti puutavaran huono saatavuus, mikä esti tuotannon täysin vuosina 1852–1853 ja 1856. Toltti on 1600-luvulla käyttöön omaksuttu kappalemitta, joka tarkoittaa esimerkiksi 12 kpl lautoja.

Kalajokialueenkin sahatoiminnan kehitys näyttää pysähtyneen pitkäksi aikaa lähes samalle tasolle, sillä 1830-luvulle tultaessa sahojen lukumäärä ei ollut noussut yhtätoista suuremmaksi. Sievi oli edelleen alueen sahatoiminnan ”keskus” viidellä sahamyllyllä; Nivalassa oli neljä sahamyllyä ja Ylivieskassa ja Haapajärvellä kummassakin yksi sahauslaitos. Haapajärven saha oli alueen ainoa hienoteräinen saha. Laivanrakennuksessa tarvittavaa puutavaraa syntyi myös käsisahalla, jolla kaksi ahkeraa ja sahaukseen tottunutta miestä sai päivässä aikaan tusinan verran lankkuja. 1830-luvulla tällaisia käsisahoja oli Alavieskassa 18, Ylivieskassa 15, Kalajoella 9, Sievissä 4 ja Rautiossa 3 kappaletta. Läänin eteläisten jokilaaksojen sahateollisuuden kasvu pääsi vauhtiin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin perinteisten vesisahojen ohella ryhdyttiin perustamaan höyrysahoja. Merkittävä tekijä sahateollisuuden laajenemisellekin oli Pohjanmaan rautatien käyttöönotto 1886.

Kalajoen ja sen sivuhaarojen varsilla toimi vuonna 1890 yhteensä 14 sahaa, joista neljä Kalajoella ja Ylivieskassa, kaksi Rautiossa ja Sievissä sekä yksi Alavieskassa ja Haapajärvellä. Pyhäjoen varsilla vastaava luku oli ainoastaan kuusi. Näistä laitoksista kolme oli Pyhäjärvellä ja yksi Haapavedellä, Oulaisissa ja Pyhäjoella. Valtaosa sahoista oli pieniä kotitarvetta palvelleita laitoksia. Sahat käyttivät yhteensä noin 67 100 tukkia, joista kolmen laajempaa merkitystä omanneen sahan – Ylivieskan Kiviojan, Oulaistenkosken ja Pyhäjoen Hourun – osuus oli peräti 50 000 tukkia. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin vuonna 1910 Kalajokilaaksossa toimi Oulun läänin kuvernöörin kokoamien tietojen mukaan 14 vesi- ja kahdeksan höyrysahaa. Pyhäjokivarren lukemat olivat lähes yhtä komeat 14 vesi- ja seitsemän höyrysahaa. Höyrysahojen tuotantoteho näkyi siinä, että Kalajokilaakson sahojen käyttämästä runsaasta 388 000 tukista vain 5,5 prosenttia jalostettiin laudoiksi ja lankuiksi vesisahoilla. Pyhäjokialueella vesisahojen merkitys oli hieman suurempi, sillä alueen 21 sahan käyttämästä lähes 465 000 tukista 52 125 eli 11,2 % kulki vesisahojen raamien läpi.

Seuraavassa sahateollisuuden kehittymistä käsitellään tarkemmin paikkakunnittain. Eri aikojen tuotantolukujen muuntosuhteena voi käyttää seuraavaa: yksi standartti = 165 kuutiojalkaa = 4,67 kuutiometriä.

Kalajoki

[Kuva: Juséliuksen saha]
Juséliuksen saha. Kuvalähde: Kalajoen kotiseutuarkisto.

Kalajoen sahateollisuuden nousu alkoi 1870-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen alussa toimivat Hannilan, Pahikkalan ja Tavastvikin sahat sekä Niskakosken saha Rautiossa. 1890-luvun puolivälissä Kalajoella toimi kuusi ja Rautiossa kaksi vesisahaa. Kaikki olivat pieniä, yksiraamisia ja alle 1 000 tukkia vuodessa sahanneita laitoksia, jotka tarjosivat ansion yhteensä 25 henkilölle. Ensimmäinen suurempi saha Kalajoella oli F. A. Juséliuksen 1800-luvun loppuvuosina perustama Holman höyrysaha.

Kalajokisen talonpoikaissuvun perillinen Antti Juhonpoika Pahikkala (myöh. Santaholma) aloitti liikemiesuransa 1800-luvun lopulla kauppiaana. Santaholma myi tervaa ja paperipuuta sekä kävi graniittikauppaa Skotlantiin asti. Hän harjoitti myös valtameripurjehdusta. Liiketoiminnan tehostamiseksi perustettiin vuonna 1903 A. Santaholma Oy, jonka 1,5 miljoonan markan pääomasta 1/3 tuli Antti Santaholmalle ja loput hänet pojilleen. Yhtiön kotipaikkana oli aluksi Oulu, mutta vuonna 1909 kotipaikka muuttui Kalajoelle, minne yhtiön pääasiallinen tuotantokin oli siirtynyt.

Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909–1913 sahattiin vuosittain 130 000–330 000 tukkia. Niistä jalostui 2 788–5 500 standarttia erilaista puutavaraa. Työvoiman määrä vaihteli 74:stä 134 henkeen. Näillä luvuilla A. Santaholma Oy oli ylivoimaisesti suurin työnantaja Kalajoella. Lisäksi on huomattava, että hakkuut ja uitot tarjosivat ansiomahdollisuuksia rautiolaisille ja muidenkin lähikuntien asukkaille. Sahan työväki asui pääasiassa Plassilla, missä yhtiö omisti työväen asuntoja ja missä oli myös työväen omia mökkejä. Työvoiman puute ja liikennöintirajoitukset johtivat vuosina 1916–1918 seisokkeihin. Jokisuun sahan ohella Santaholmilla oli puuhiomo Pyhäjoella ja saha Haukiputaalla, Himangalla ja Raahessa.

[Kuva: Santaholman Toimi-laiva]
Santaholman Toimi-laiva satamassa, taustalla puutavaraa. Kuvalähde: Kalajoen kotiseutuarkisto.

Jokisuun sahan toiminta käynnistyi jälleen syksyllä 1919. Seuraavana vuonna sahatavaraa myytiin runsaat 4 300 standarttia. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Tämä näkyi tuotantoluvuissa, jotka nousivat vuonna 1930 noin 8 100 standarttiin. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahankin toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Santaholman merkitys työllisyyden ylläpitäjänä oli keskeinen myös maailmansotien välisenä kautena.

Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996. Yhteensä 93 toimintavuotensa aikana saha koki luonnollisesti monia uudistuksia ja muutoksia. Saharakennus oli aluksi suorakaiteen muotoinen, noin yhdeksän metriä leveä ja lähes 50 metriä pitkä rakennus. Sittemmin rakennusta laajennettiin useaan otteeseen, viimeksi vuonna 1985, jolloin rakennettiin uusi hakkurihuone. Samana vuonna hankittu uusi veistokone vaati katon korottamisen ja sisäänkäynnit pohjoispuolelle. Vuonna 1996 julkaistussa Timo Kantosen teoksessa ”Satakunta sahaa Suomessa” Jokisuun sahan päärakennusta kuvataan näin: ”Se on L:n muotoinen ja käsittää ylä- ja alasahan. Voimanvälityslaitteet ja sahakoneiden jalustat täyttävät alasahan ja yläsahassa sijaitsevat toimintakuntoiset kaksi raamisahauslinjaa. Viereinen voimalaitos sekä savupiippu ovat tiilirakenteiset.” Laivasta peräisin oleva höyrykone on harvinainen ja yhä toimintakykyinen trippelihöyrykone vuodelta 1916. Naakat ovat asuttaneet joen puolella sijaitsevan 38 metriä korkean savupiipun sahan hiljenemisen jälkeen.

Santaholman sahalla pitkään työskennellyt metsätalousinsinööri Esa Eroma on muistellut:

”Kun tukki oli kulkenut ykkösraamin läpi, oli pyöreä tukki sahattu pelkaksi, sivulaudoiksi ja losoiksi. Sydäntavarat matkasivat suoraan merkkipenkkiin, sivulaudat kakkoskantille ja losot jälleen alasahaan hakkurin kuljettimelle. Ennen hakkureiden tuloa losot ja kantista tulevat rimat poltettiin miiluissa sysiksi eli hiiliksi – – – Tapulissa sahatavarat sitten kuivuivat lastattaviksi ja laivattaviksi, useimmiten ulkomaille. Taaplarin työ oli todella raskasta ja siihen ei aivan joka pojasta ollut. On huomattava, että sahatavarat ovat taaplausvaiheessa tuoreita ja painavat kaksi-kolminkertaisesti kuivapainoonsa verrattuna. Tapulit olivat Kalajoella neljästä neljään ja puoleen metriin korkeita.”

Tänä päivänä kalajokista sahaperinnettä jatkaa Junnikkala Oy. Puu ja vesi ovat olleet pitkään perusta Junnikkalan suvun leipätyölle. Aarne Junnikkala valmisti 1950-luvulla puisia vesijohtoputkia. Hän osti myös sirkkelisahan, jolla perheen vanhin poika Ismo aloitti sahaustoiminnan. Vuonna 1960 Ismo Junnikkala perusti yksiraamisen sahalaitoksen. Heikki Junnikkala tuli mukaan toimintaan vuonna 1965, ja vuonna 1968 sahalinja muuttui kaksiraamiseksi. Ilpo Junnikkalan liittyessä remmiin vuonna 1971 vientitoiminta laajeni entisestään. Saha paloi vuonna 1980, mutta se rakennettiin uudelleen jo samana vuonna. Höyläämön rakentaminen vuonna 1987 paransi toimintaedellytyksiä entisestään. Moderni laitos työllistää nykyisin satakunta henkeä.

Merijärvi

Merijärven ainoa merkittävä sahalaitos on ollut Karl Haglundin yritys Pyhänkoskella. Haglund sai luvan myllyn perustamiselle vuonna 1887. Laitoksen toiminta laajeni koskemaan seitsemän vuotta myöhemmin myös sahausta. Turbiinilla varustetussa myllyssä jauhettiin vuoden 1900 aikana 2 700 hehtolitraa viljaa. Yrityksestä kehittyi aluksi Karl ja myöhemmin Justinus Haglundin johdolla mittava sahalaitos, joka työllisti parhaimmillaan lähemmäs 30 henkeä. Sahausmäärät vaihtelivat vuosittain 8 000–8 500 tukkiin ja tuotannon määrä 80–140 standarttiin. Saha pyöri kuudesta yhdeksään kuukautta vuodessa tuottaen lankkujen, lautojen, parrujen ja soirojen lisäksi puuhiiltä, esimerkiksi vuonna 1920 noin 1 500 hehtolitraa. Sivutuotteena myytiin myös halkoja. Vuonna 1920 laitos varustettiin sähkögeneraattorilla, ja näin Haglundin sahalaitos oli myös yksi paikkakunnan sähköistämisen uranuurtajista. Toiminta jatkui vielä muutamia vuosia II maailmansodan jälkeenkin.

Oulainen

Oulainen kuului niihin paikkakuntiin, joiden elinkeinoelämä sai uusia virikkeitä Pohjanmaan radan rakentamisesta ja valmistumisesta. Henrik Nyström oli saanut vuonna 1881 kuvernööriltä luvan myllyn rakentamiselle Oulaistenkosken etelärannalle nykyisen kirjastotalon seutuville. Neljä vuotta myöhemmin Nyström liitti sahauksen laitoksen toimintaan. Käynnistysvuonna saha tuotti yhteensä 3 848 kuutiojalkaa lautoja ja lankkuja. Toiminta oli pienimuotoista ja työväkeä vain yksi henkilö. Monen muun sahamyllyn tavoin Nyströmin laitos paloi. Vuonna 1889 tapahtunut onnettomuus ei kuitenkaan lannistanut yrittäjää, joka rakensi samalle paikalle entistä suuremman myllyn ja sahan. Se työllisti vuonna 1890 jo 21 henkilöä. Tulipalo tuhosi laitoksen uudelleen vuonna 1894, mutta taas Nyström rakensi uudet tuotantotilat. Tulipalot yhdistyneenä talven 1895–1896 yllättävän talvitulvan aiheuttamiin lisäkustannuksiin johti kuitenkin siihen, että Nyströmin vesisaha ajautui konkurssiin.

Konkurssipesä pyöritti sahaa vuoden päivät, minkä jälkeen se myytiin tamperelaiselle konsuli J. W. Haganille. Hän rakennutti vuonna 1898 vesisahan viereen paikkakunnan ensimmäisen höyrysahan. Höyrykone takasi sahan tuotanto- ja työntekijälukujen nopean kasvun. Vuonna 1900 saha työllisti 51 henkilöä ja tuotti 1 295 standarttia puutavaraa. Laitos pysyi Haganin omistuksessa aina vuoden 1913 lopulle toimien nimellä ”Oulais Ångsåg & Hyfleri”. Vuonna 1914 sahan omistajaksi tuli sen entinen hoitaja Gustaf Höglund ja nimeksi ”Kommanditbolaget Oulais Ångsåg, Gust. Höglund & Co.”. Maailmansodan vuoksi uuden yrittäjän taival jäi lyhyeksi. Saha siirtyi pieneksi toviksi Pohjanmaan Puutavara Oy:lle ja vuodesta 1917 alkaen Oulaisten Puutavara Oy:lle. 1920-luvun alussa uudeksi omistajaksi tuli Yhtyneet Sahat Oy. Rauma-Raahe Oy osti sahan 1930-luvun lopulla.

Oulaistenkosken sahan tuotanto oli vuonna 1920 noin 1 800 standarttia sahatavaraa ja 5 000 hehtoa puuhiiltä. Sahan yhteyteen samana vuonna perustetun puunjalostustehtaan tuotanto liittyi oviin ja ikkunoihin. Yhtiö harjoitti sahatoiminnan ohella 1920- ja 1930-luvulla maataloutta omistamillaan Kurulan, Kyllösen ja Joutsennevan mailla. Saha työllisti parhaimmillaan lähes 200 henkeä, minkä lisäksi uitot tarjosivat lisäansiomahdollisuuden jopa usealle sadalle jokivarren asukkaalle. Yhtyneet Sahat Oy uitti enimmillään vuonna 1934 runsaat 324 000 tukkia ja 39 000 kuutiometriä pinotavaraa.

[Kuva: Oulaisten saha]
Oulaistenkosken saha vuonna 1939. Kuvalähde: Hilkka Kuusiston kokoelma, kuvaaja: M. Mannelin.

Rauma-Raahe Oy myi sahan vuonna 1946 Kristinan Puu Oy:lle, joka lakkautti sahan yhteydessä toimineen talo-, puuseppä- ja laatikkotehtaan. Laitos uudistettiin ajanmukaiseksi kaksiraamiseksi sahaksi, joka pystyi sahaamaan kahdessa vuorossa noin 7 000 standarttia vuodessa. Sahausjätteet toimitettiin hakkeena Oulu Oy:n selluloosatehtaalle. Kristiinan Puu Oy:n toiminta jatkui 1960-luvun alkuun. Sahan lakkauttaminen merkitsi vakavaa takaiskua paikkakunnalle. Sahan ja puutalotehtaan koneet kaupattiin. Ykkösraamin huusi Kylmäkoski Oy ja kakkosraamin Pentti Rantapere Laitilasta.

Lehtopään Olkossa toimi 1900-luvun alussa saha, jonka tunnusluvut jopa ylittivät monena vuonna Oulaistenkosken rannalla toimineen sahan vastaavat. Tämän kaksiraamisen sahan omisti porilainen suurliikemies F. A. Jusélius, jolla oli useita vastaavanlaisia sahoja eri puolilla maata. Vuosina 1912–1913 Juséliuksen yhtiö olikin yhdeksänneksi suurin maan sahalaitosten joukossa. Oulaisten sahan toiminta alkoi vuonna 1904 ja päättyi runsas vuosikymmen myöhemmin puutavaraviennin tyrehdyttäneen ensimmäisen maailmasodan melskeissä. Juséliuksen saha työllisti enimmillään alun toista sataa henkeä ja tuotti parhaina vuosina runsaat 2 500 standarttia sahatavaraa. Saha sijaitsi 3,5 kilometrin päässä asemalta. Puutavarakuljetukset hoidettiin yhtiön omien ajomiesten ja kiireaikoina myös kyläkunnan hevosmiesten voimin. Yhtenä päivänä saatettiin ajaa jopa viisi edestakaista matkaa. Suuret, raskaat kuormat ja matkan varrelle sattuneet Huhtakankaanmäki ja Kasarminmäki tiesivät sitä, että niin hevoset kuin ajomiehetkin olivat lujilla erityisesti kevätajan pehmeillä teillä.

[Kuva: Juseliuksen sahan työntekijöitä]
Juséliuksen sahan työntekijöitä. Kuvalähde: Harri Turusen kokoelma.

Samaa maantietä käyttivät kesäkeleillä myös Annosen sahan ajomiehet. Talviaikaan hevosilla voitiin ajaa myös pitkin joenjäätä. Jylhänkosken partaalla sijainneen Annosen sahan perusti 1890-luvun alussa Robert eli Ruupe Nokela, jolla oli ollut samalla paikalla jo aikaisemmin mylly. Ruupenkin sahan kohtaloksi koitui tulipalo vuonna 1898. Hänen poikansa Antti rakensi samalle paikalle uuden sahan vuosina 1905–1906. Antti Nokela teki vuonna 1912 yhtiösopimuksen Olli Pekkalan kanssa, ja näin syntyi Annosen Sahamylly-yhtiö. Miehet myivät laitoksen jo kaksi vuotta myöhemmin Edvard Valkamalle. Vuosina 1917 laitos oli lyhyen aikaa ensin Heikki Snellmanilla ja sitten Kaarlo Korpelalla, kunnes joukko Matkanivan isäntiä perusti vuoden 1918 lopulla Matkanivan mylly- ja sahaosuuskunnan, josta tuli sahamyllyn uusi omistaja. Laitoksen myllärinä toimi 1910- ja 1920-lukujen taitteessa Frans Jako eli Jako-Ransu. 1920-luvun lopulla saha vuokrattiin Metsätalous-Osuuskunta Pyhäjoki r.l:lle. Tuolloin sahan työnjohtajina olivat Veikko Kosola ja Matti Hyytinen. Vuodesta 1936 sahan omisti Nestori Flink ja 1950-luvulla Tahvo Pasuri.

Annosen saha oli Matkanivan kylän mittakaavassa suuri työllistäjä. Vuonna 1910 palkkalistoilla oli 12 henkilöä ja tuotantokin nousi 520 standarttiin. Sahan kukoistuskausi osui 1920-luvulle, jolloin saha pyöri kolmessa vuorossa ja työntekijämäärä oli peräti 50. Tuolloin laitos jakoi kylän taloille myös sähköä, jonka tuottamiseen oli saatu lupa vuonna 1921. Tosin monet talot jäivät yhä ”Perikankaan linjan käyttäjiksi”, joiksi Isko Marjakangas nimitteli öljylampun käyttäjiä. Annosen saha paloi uudemman kerran vuonna 1946 mutta nousi jälleen tuhkasta. Kylän maineikas seppä Uuno Torkkola onnistui oikaisemaan palossa vaurioituneen raaminkin. 1950-luvun lopulla tehtiin sahan silloisen omistajan Tahvo Pasurin johdolla suunnitelmia kosken valjastamisesta energiantuotantoon. Nämä suunnitelmat jäivät kuitenkin paperille, ja vuoden 1946 tulipalon jälkeen rakennettu suuri sahamylly jäi tyhjilleen. Matti Mäyrä purki rakennuksen 1970-luvun puolivälissä.

Edellä mainittu Ruupe Nokela perusti vuonna 1898 sahan Piipsanjoen Autionkoskeen. Aution saha rakennettiin Liisa, Matti ja Antti Kilpualta vuokratulle maalle. Vuonna 1905 laitos siirtyi ”Kontio & Pojat” -nimiselle yhtiölle. Samalla vesisaha muutettiin höyrysahaksi. Vuonna 1906 valmistui sivuraide läheiselle Kilpuan asemalle. Sittemmin laitos toimi nimellä ”Valkama & Ruokokoski” ja vuoden 1910 lopulta alkaen toiminimellä ”Kilpuan Höyrysaha, J. Kniivilä”. Myöhemmin sahan omistivat yhdessä J. Ikkala ja Albinus Aho, jonka omistukseen laitos siirtyi kokonaan 1920-luvulla. Sahan tuotantomääräksi ilmoitettiin vuonna 1928 noin 500 standarttia ja työntekijämääräksi 20.

Pieniä, lähinnä omia kyläkuntia palvelleita laitoksia olivat Lehtopään sahamylly, Honkamylly Mäyränperällä sekä Petäjäskosken kyläkunnalle perustettu osuuskuntamuotoinen laitos, joka harjoitti sahauksen ohella jauhatustoimintaa ja sähkönjakelua. Sotien jälkeen syntyneistä laitoksista mainittakoon Miettimäen saha ja höyläämö (1949) sekä Pyyn mylly ja saha (1951). Ensin mainittu lopetti toimintansa 1970-luvulla, jälkimmäinen toimii yhä Pyyn Saha & Höyläämö Oy:n nimellä.

Sievi

Sievin sahamyllyihin kuuluivat 1890-luvulla Kokkolasta tulleen kauppias Gustaf Martinin laitos Sikalankoskessa sekä Jaako ja Manna Ylikarjulan myllyyn liitetty saha Kiiskilänkoskessa. Ylikarjuloiden sahamyllyä voitiin käyttää pitkälle talveen, sillä sen vesiratas sijaitsi sammaleilla eristetyn ratashuoneen suojissa. Kiiskilän sahamylly tuhoutui tulipalossa vuoden 1905 tienoilla. Tunnettu saha- ja myllymies Kalle Linna rakensi vuonna 1892 sahamyllyn Vanhankirkon Murhiankosken partaalle. Kauppias F. J. Haikolan sahamylly valmistui vuotta myöhemmin Järvikylän Kakarinkoskeen. Myös Kukonkylällä oli jo 1900-luvun alussa sahamylly. Tämän laitoksen omisti aluksi Jaako Kuorikoski ja myöhemmin kauppias Haikola. Edellä mainitut laitokset olivat pieniä yksiraamisia sahoja, ja ne työllistivät 2–5 henkeä. Sahausmäärät jäivät muutamaan tuhanteen tukkiin vuodessa. Sikalan, Murhiankosken ja Kakarin sahat toimivat 1910-luvulle asti, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Sievin sahojen toiminta hiljeni muutamaksi vuodeksi. Sievin Kukonkylällä toimi 1910-luvulla aina vuoteen 1917 asti metsähallituksen omistama halkosaha, joka täytti suurelta osalta pitkin Pohjanmaan rataa liikkuneiden höyryveturien polttoainetarpeen. Saha oli varustettu höyrykoneella, sirkkeleillä ja koneellisilla halkaisulaitteilla.

[Kuva: Kukonkylän saha]
Kukonkylän saha. Kuvalähde: Sievin kotiseutuarkisto.

Vuonna 1920 perustettu Kukonkylän höyrysaha nousi nopeasti Sievin merkittävimmäksi teollisuuslaitokseksi. Sen toimintaedellytyksiä auttoi se, että Vääräjoen varsilla oli laajoja metsäaloja, jotka odottivat voimaperäistä hyödyntämistä. Saha kuului osana Keski-Pohjanmaan Saha ja Mylly Osakeyhtiöön, jolla oli kaikkiaan viisi sahaa eri puolilla Pohjanmaata. Yhtiön perustivat Heikki Kurikka ja Juho Lampi. Osakaskuntaan kuului myös sieviläisiä, ja sahan johtajina toimivat ainakin Lauri Haikola, Eemil Engblom, Jonas Dahl ja Mats Westin. Johtajat asuivat yhtiön omistamalla Luolan tilalla. Kahdella höyrykattilalla varustettu sahalaitos oli aluksi kaksiraaminen, mutta se laajennettiin pian kolmiraamiseksi. Sahan savupiippu kohosi 38,5 metrin korkeuteen. Kukon höyrysahan yhteydessä toimi myös lähinnä rehuviljaa jauhanut mylly. Rakennuskantaan kuuluivat konttori, suuri varastorakennus, työväen asuntolat, yhteinen saunarakennus ja leipomo.

Kukonkylän sahalle hankittiin puuta lähiseutujen ohella kauempaakin, muun muassa Ylivieskan–Iisalmen radan vaikutuspiirissä olleista kunnista. Puuta matkasi sahalle mm. Eskolan ”pikkurataa” pitkin ja uittamalla Vääräjokea pitkin. Pistoraide helpotti sekä raakapuun tuontia että sahatuotteiden vientiä Ykspihlajan satamaan. Saha pyöri yleensä kahdessa, kiireimpinä aikoina kolmessakin vuorossa. Työntekijöitä oli enimmillään lähes 300. Saha toi monenlaista vireyttä Kukonkylän sosiaaliseen ja taloudelliseen elämään. Kun saha pysähtyi lauantaina puolelta päivin, kylällä oli lähes markkinatunnelma kauppiaiden kokoontuessa myymään tuotteitaan sahalaitoksen työväelle. Onni ja ilo jäivät kuitenkin lyhyiksi, sillä Kukonkylän saha paloi maan tasalle 13. huhtikuuta 1929. Pahaksi onneksi tulipalo ajoittui lamavuosien kynnykselle ja oli näin ollen kova isku koko Sieville.

Kiiskilänkylällä 1920-luvulta lähtien toiminut Evert Kangasojan omistama saha- ja myllylaitos kasvoi merkittäväksi yritykseksi. Vuonna 1933 laitos tuhoutui tulipalossa, mutta Kangasojan sahaus- ja jauhatustoiminta jatkuivat tämän jälkeenkin. Myöhemmin sahatoimintaa pitivät yllä mm. Koiviston mylly ja saha sekä Jokikylän saha ja mylly.

Ylivieska

Oulun läänin kuvernööri myönsi vuonna 1878 ylivieskalaiselle torppari David Savelalle vesisahan perustamisluvan Kankaankylän Haapakoskeen. Yksiraaminen saha työllisti 1880-luvun alussa kolme henkilöä. 1900-luvun alussa Savelan sahan ohella olivat toiminnassa Juurikosken, Raudaskosken, Raudasojan, Pylvään, Jaakolan ja Kiviojan sahat. Viimeksi mainitun, paikkakunnan ainoan kaksiraamisen sahalaitoksen oli perustanut vuonna 1889 Jaakko Finnilä. Vuonna 1891, jolloin saha varustettiin höyryvoimalla käyvällä lokomobiililla, sahan omistajina mainittiin Hakasaari & Stenbäck. Sahan työntekijämäärä nousi enimmillään vuonna 1899 alun toiselle sadalle.

Monen Suomeen 1800-luvulla syntyneen sahayrityksen takana oli norjalaisomistus, tunnetuimpana Gutzeit-suku. Samaan yrittäjäkaartiin kuului myös Etelä-Norjasta Suomeen saapunut Salvesenien suku, joka kuului neljän vuosikymmenen ajan maamme merkittävimpiin sahateollisuusyrittäjiin. Brittein saarilla laivanvarustusta, kaivostoimintaa ja valaanpyyntiä harjoittaneet Salvesenit kiinnostuivat suomalaisesta puutavarasta 1860-luvulla. Rantautuminen Suomen mantereelle tapahtui vuonna 1871, kun loviisalainen Alfred Björkstén myi Haapakosken sahan The Finland Wood Co:lle, jonka pääomistaja oli Christian Salvesen. Neljä vuotta myöhemmin sahan johtoon nimitettiin Christian Salvesenin nuori sukulainen James Salvesen, joka perusti vuonna 1882 veljensä Thomasin kanssa Helsinkiin toiminimi T. & J. Salvesenin. Yritys käsitteli aluksi laivanselvittäjänä Finland Woodin sahatavaraa ja vietiin menevää kaivos- ja paperipuuta. Oma sahatoiminta alkoi Himangalla, mistä Salvesenit vuonna 1889 ostivat alun perin hollantilaisen A. Brandtin perustaman ja sittemmin hollantilaisen Bratzes & Co:n omistaman Rauman sahan. Pian toiminta laajeni Saimaan alueelle, minne rakennettiin Saimaan kanavan suupuolelle Lauritsalan saha. Veljekset omistivat sahalaitokset myös Ruokolahdella, Jyväskylän pitäjässä ja Ylivieskassa, mistä norjalaiset liikemiehet hankkivat omistukseensa vuonna 1903 edellä mainitun Kiviojan sahan.

Toiminimi muuttui vuonna 1905 suomalaiseksi ”Aktiebolaget T. & J. Salvesen” -osakeyhtiöksi. Osakeyhtiön 175 osakkeesta 120 kuului James Salvesenille. Kun Christian Salvesen kuoli Skotlannissa vuonna 1911, myös Finland Wood Co:n osakekanta siirtyi James Salvesenille. Nyt Salvesen omisti kuusi suurehkoa sahaa ja noin 130 000 hehtaaria maata. Laivausmäärät olivat 170 000–200 000 kuutiometriä vuodessa ja yritys maan viiden kuuden suurimman sahan joukossa. Professori Jorma Ahvenaisen mukaan James Salvesen olikin kaikkein menestyvin 1870-luvulla Suomeen muuttaneista ulkomaisista yrittäjistä. Erona moniin muihin yrityksiin Salvesenien liiketoiminnan keskeisin johtoajatus oli jatkuvuus eikä suhdannevaihtelujen tuomat pikavoitot. Salvesenit luopuivat ensimmäisen maailmansodan aikana suomalaisista sahoistaan. Saimaan alueen sahat myytiin vuonna 1916 Ab Kaukas Fabrikille, Jyväskylän saha Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnalle (SOK) sekä Himangan ja Ylivieskan sahat porilaiselle W. Rosenlew & Co:lle.

Salvesenit omistivat metsiä Haapajärvellä ja Pyhäjärvellä, mistä puut uitettiin pitkin Kalajokea Ylivieskaan. Valmis puutavara vietiin pääasiassa ulkomaille Kokkolan Ykspihlajan sataman kautta. Päämäärämaina olivat Iso-Britannia, Espanja ja Hollanti. Kiviojalla sahatut laudat kuljetettiin rullaraidetta myöten lautatarhaan. Sahalla valmistettiin myös puuhiiltä. Sahausjäte poltettiin. Salvesenin kaudella sahalla oli työväkeä noin 50 henkilöä. Työaika oli aamukuudesta iltakuuteen. Työväki asui sahan läheisyydessä sijainneessa vuokratalossa tai omissa mökeissään sahan lähistöllä. Uusi omistaja W. Rosenlew & Co. purki laitoksen vuoden 1916 jälkeen ja siirsi sen Ykspihlajaan.

Vuonna 1905 perustettu Jaakolan saha oli paikkakunnan toinen suuri sahalaitos. Puutavara tuotiin aluksi yrityksen omista metsistä, joita oli Vihannissa asti. Kun omat puuvarat ehtyivät, turvauduttiin ostoihin. Sahan isäntänä toimi Arvid Jaakola ja koneenkäyttäjänä hänen veljensä Oskari Jaakola. Sahalta kulki jokirantaan rullavaunurata, jota pitkin rantaan uittamalla tuodut tukit kuljetettiin hevosten vetämillä vaunuilla sahalle. Saha kävi parhaina aikoina kahdessa vuorossa ja työllisti yli 20 henkilöä. Jaakolan sahakin hiljeni ensimmäisen maailmasodan aikana. Sittemmin pienimuotoista sahateollisuutta harjoittivat Ylivieskassa Hamarin Mylly ja Sähkö Oy sekä Vähäkankaan Saha Oy.

Lähdeluettelo

  • Eero Matinolli: Suur-Pyhäjoen historia vanhimmista ajoista 1860-luvulle. Kokkola 1969
  • Harri Turunen: Ihminen ja joki. Kala-, Pyhä- ja Siikajoen vesien käytön historia. Kokkola 1983
  • Jaakko Tuulasvaara: Suur-Kalajoen historia II. Isostavihasta pitäjän jakoon. Kokkola 1960
  • Arvi Kivioja: Salvesenin saha oli Ylivieskan suurin vuosisadan alussa – Kalajokilaakso 2.4.1969
  • Kai Hoffman: Suomen sahateollisuuden kasvu, rakenne ja rahoitus 1800-luvun jälkipuoliskolla. Helsinki 1980
  • Matti Kyllönen: Kalajoen ja Raution historia 1865–1975. Vaasa 1980
  • Risto Särkijärvi: Kaupat, pankit ja teollisuus – Ylivieskan kirja (toim. Aaro Harju–Erkki Laitinen). Kokkola 1981
  • Jorma Ahvenainen: Suomen sahateollisuuden historia. Porvoo 1984
  • Harri Turunen: Merijärven elinkeinoelämästä – Palasia matkalta. Merijärven kunta vuosina 1866–1991. Oulainen 1991
  • Matti Salo: Teollisuus – Sievistä sommaan näkköön. Sievin historiaa (toim. Anne Ruuttula-Vasari). Ylivieska 1993
  • Kaija Wennström: Santaholman saha Kalajoki. Inventointi ja uudelleenkäyttö – Artenomin opinnäytetyö Oulun käsi- ja taideteollisuusoppilaitos vuonna 1999
  • Tapio Isokivelä: Luomateitä ja renkkusiltoja – Matkanivan kylän elämää ja vaiheita. Oulainen 2006
  • Junnikkala Oy. Junnikkalan sahan historiaa – http://www.junnikkala.com/ – luettu 24.2.2007