Pitkälle 1900-luvulle, osin nykypäiviin asti, on eri seuduilla Suomea elänyt tarinoita lähinnä 1800-luvulla eläneistä rosvoista ja heidän teoistaan. Heidät kuvataan ihmisen pahuuden ilmentyminä, mutta silti monin tavoin inhimillisinä ja eräin osin jopa tavallisia ihmisiä parempina ja jalompina. Ainakin tarinoissa he olivat usein ovelia veijareita, jotka pitivät lähes pilkkanaan heitä jahtaavaa virkakuntaa. Keskeisin näihin rosvoihin liitetty piirre oli se, että he eivät varastaneet köyhiltä kuin korkeintaan henkensä pitimiksi, ja he tällöinkin jättivät maksun ottamansa tavaran sijaan. Kansan tarinoissa hellimät suurrosvot ottivat rikkailta ja auttoivat usein köyhiä muun muassa maksamalla heidän velkojaan. Rosvot olivat siis ns. ”tavaran tasaajia”, oman aikansa Robin Hoodeja. Tarinoiden mukaan tavallinen kansa ei heitä juurikaan vastustanut eikä myöskään antanut ilmi. Pikemminkin köyhä rahvas suojeli, majoitti, ruokki ja piilotti heitä, mikä vaikeutti heidän kiinnisaamistaan.
Karjalassa kerrottiin tarinoita Savinaisesta, murhamiehestä ja varkaasta, sekä Serpinä-nimisestä rosvopäälliköstä. Lounais-Suomen suuri rosvo oli Sika-Kyösti (Kustaa Nummelin, k. 1832). Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa kerrottiin ja laulettiin myös Fieandt-nimisestä pahantekijästä. Etelä-Pohjanmaan varkaista oli ovelin ja kuuluisin Kaappo Sutki, joka tunnettiin laajalti myös Keski-Suomessa ja Hämeessä. Tarinoita tavaran tasaamisesta liitettiin Pohjanmaalla myös murhamies Matti Haapojaan. Savossa kerrottiin eri seuduilla Kumpulaisesta, Ronkaisesta, Lunkreenista ja Pohjois-Karjalassa Rosvo-Toropaisesta ”tavarantasaajarosvoina”. 1 Tarinoista on helppo huomata, että varsinkin rosvojen henkilötiedoissa ja elämänvaiheissa on vahvastikin tosiasiapohjaa. Ketään heistä ei liene keksitty. Heidän teoikseen on kuitenkin pantu enemmän tai vähemmän tekaistuja tai perinteessä muuttuneita juttuja sekä yleisiä liikkuvia rosvotarinoita.
Ehkäpä vahvimman, elävimmän ja laaja-alaisimman maineen jätti jälkeensä suurrosvo Antti Perttunen. Tarinoita hänestä tallennettiin etupäässä 1930-luvulla laajalta alueelta Oulun eteläpuoliselta Pohjanmaalta, Kainuusta ja Pohjois-Savosta, mutta myös aina Etelä-Pohjanmaata ja Karjalaa myöten. Seuraavassa muutamia tyypillisiä Perttus-juttuja:
Kerran oli Raahen markkinoilla ollut muuan äijä kauppaamassa lehmäänsä. Kun äijä oli kaksi päivää kaupannut lehmäänsä, ei sitä ollut kukaan ostanut. Tulipa siihen myös rosvo Perttunen ja kysyi ukolta, kun tämä oli niin nyreän näköisenä: ”Mitä sinä tahot lehemällä?” ”Kaksi kymppiä. ”Silloin otti Perttunen viisi kymppiä ja antoi ukolle ja sanoi: ”Siinon rahat, vie lehemäs kotia. Minä oon suurrosvo Perttunen ja autan köyhiä.”
Rosvo Perttunen meni kerran Oulussa pankkiin, kai toivossa saada jotai varastaa. Pankissa hän näki paljon rahoja. Oli suuria setelipinkkoja. Rosvo Perttunen näytti yhtä setelipinkkaa ja sano, että jos Rosvo Perttunen näkis nuo rahat niin se varastasi ne. Pankissa sanovat, mitenpä se nyt tuosta varastas. Rosvo Perttunen sano, saanko näyttää, miten se varastas. Hälle annettiin lupa näyttää. Rosvo Perttunen otti rahapinkan käteensä, meni ovelle päin ja sano, näin se veis, ja kun pääsi ovelle, livahti ulos ja sano vielä mennessään, näin se viepi. Häntä lähettiin tietenki jälestä ajamaan. Kavulla oli suuri väkijoukko, joka huusi, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni. Näitten joukossa oli jo Perttunenki huutamassa, ottakaa kiinni. Ja niin meni rahat.
Kerran oli ollut suurrosvo Perttunen saunassa, kun vallesmanni miehineen tuli saunalle ottamaan Perttusta vangiksi. Mutta Perttunen saippuoi itsensä joutuin ja pujahti miesten käsien lävitse pois kun oli niin liukas saippuasta. Silläkään kertaa ei saatu Perttusta kiinni.
Oli kerran Oulussa se suuri rosvo Perttunen nähnyt iltasella myöhään tytön kulkevan yksin ja oli huomannut että sitä tyttöä pelottaa kovasti niin Perttunen oli kysynyt että mikäs tyttöä pelottaa niin tyttö oli sanonut että se pelottaa kun sain kuulla että Perttunen on nyt täällä kaupunkissa niin Perttunen oli sanonut että minäpä lähen viemään teität kotiin niin ei se Perttunen tule ja oli sitte portilla sanonut tytölle että ei sitä Perttusta tarvihte pelätä, ei se tee ihmisille pahaa, se vain rikkailta ottaa ja köyhille antaa ja minä se olen juuri se Perttunen jota sinähi pelkäsit.
Perttusen kiinniotosta on perinteessä mitä erilaisimpia tarinoita. Erään niistä kertoi 92-vuotias Taavetti Korhonen Sortavalassa vuonna 1938 näin:
”Noin 60 vuotta takaperin oli Perttunen Savon ja Pohjanmaan kauhuna, varsinkin syksypuolella kesää, sillä kun kesäyöt alkoivat hämärtyä, silloin rosvotkin vaanivat talojen aittoja y. m. paikkoja., joissa vain tiesivät tai luulivat olevan arvokasta omaisuutta. Mikäli minä muistan sen aikuisista kertomuksista, niin Perttunen ei ollut murhamies eikä sille kelvannut muu kuin hopea, kultaesineet ja pääasiassa raha. Hän kuljeskeli enemmän niin kuin herrasmiehenä, maksoi hyvästi suojelijoilleen ja piilossapitäjilleen. Sen vuoksi häntä oli miltei mahdoton saada vangituksi. Kerrottiin, että moni talon isäntä oli saanut suuria summia Perttuselta. Perttunen oli ollut ruummiin voimiltaan tavattoman voimakas ja vikkelä joten hän melkein aina pääsi karkaamaan kiinni ottajiltaan ja vangin kuljettajilta.
Taisi olla 1879 tahi vähän jälkeen kun Perttunen joutui viimeisen kerran kiinni. Se tapahtui Limingan kirkonkylässä. Syksykesällä rupesi Limingan kirkonkylässä kuulumaan kuiskeita, että Arvon-Ollin suuressa pytingissä asustaa vieras herra, jota ei näytetä eikä vieraskaan tahtonut näyttäytyä. Sitä vaan ruokittiin salaa pytingin nurkka-kamariin, että emäntä kantaa salaa vieraan hyvät ja huonot ulos.
Siihen aikaan oli Limingassa siltavoutina isäntä Foge, vanginkuljettajana isäntä Kenniläinen, molemmat vanhoja ruotusotaväen kersanttia, molemmat oikein voimistelioita ja voimanmiehiä, ja Perttusen suojelia isäntä Arvon-Olli myöskin ruotusotamies ja sitte vielä se pohjolan ja armeijan voimakkain mies. Nyt kun Foge ja Kenniläinen rupesivat suunnittelemaan Perttusen kiinniottoa, niin oli otettava lukuun tuo, että Arvon-Olli puolustaa Perttusta ja niinhän se sitte tapahtuikin. Foge ja Kennilä keräsi salaa kylän parhaat miehet kokoon seipäin ja kankein. Sunnuntai-iltana hämärän tullen tehtiin hyökkäys taloon. 6 miestä joka ikkunan luo kankien kanssa. Foge ja Kenniläinen menivät sisään äkkiarvaamatta, viimmeksi mainittu hyökkäsi peräkammariin Perttuseen kiinni. Kun hän oli ovela painimies, löi Perttusen lattialle alleen, johon Foge toimitti nuoria käsien sitomiseen ja niin oli Perttunen köysissä.
Isäntä Arvon-Olli hääri ulkona aisan tyvi aseenaan siellä olevia miesjoukkoja vastaan, mutta lopulta sitte asettui kun luvattiin hänetkin vielä köysittää.
Näin kertoi minulle isäntä Foge 1885. Vielä unohtui se, että Perttunen oli hyvin kiitollinen kiinni ottajilleen siitä inhimillisestä tavasta, ettei kiinni ottajat häntä pahemmin rusikoineet eikä kolhineet. Sitten kun Kenniläinen asetteli rautoja hänelle, ettei hänen kiinnittämiään rautoja ole vielä vangeista kukaan itse pois päästellyt niin siihen oli Perttunen naurahtanut ja sanonut, ettei hänelle ole vielä semmoisia rautoja pantu, jotka häntä olis pidättänyt. Mutta aamulla, oli sitten tunnustanut, ettei näistä raudoista päässyt.” 3
Merimies Anders Perttuselle ja hänen vaimolleen Greta Yrjöntyttärelle (o.s. Pekkala) syntyi 5.10.1851 poika, joka sai kasteessa 9. lokakuuta isänsä mukaan nimen Anders Vilhelm. Isä oli syntyisin Oulujoelta, äiti Oulusta. Perheeseen syntyi vuoden 1857 lopulla myös tytär, Nanny Carolina. Isä Anders kuoli vain muutama kuukausi myöhemmin helmikuussa 1858.4 Perhe omisti vähäisen huoneen ja lautaeteisen käsittäneen asunnon Oulun kaupungin viidennessä korttelissa, tontilla 46. Kun perhe suoritti isänsä hautajaiskulut, varoja jäi 1 rupla ja 87 ¼ kopeekkaa. Vuonna 1864 kuoli myös lasten äiti. Näin 13-vuotias Anders eli Antti ja hänen siskonsa jäivät orvoiksi ja maailman armoille. 5 Vanhempien varhainen kuolema ja jääminen perheettömäksi ja kodittomaksi ei tietenkään antanut kovin vahvoja eväitä ja lähtökohtia elämässä selviytymiseen; se myös selittää keskeisellä tavalla Antin joutumisen syrjäpolulle.
Antti Perttunen itse kertoi vuonna 1865, että hänet pantiin äidin kuoleman jälkeen räätälin oppiin Erik Mahlbergin luo Oulussa, mistä hän muiden oppipoikien houkuttelemana karkasi heti ensimmäisenä kesänä. Hän kierteli tämän jälkeen toimettomana Oulussa ja sen ympäristössä. Syyskuussa Antti meni Paavolaan Sipolan taloon, missä hänellä oli sukulaisia. Hän oleskeli siellä joulukuulle ja lähti sitten Raahen kautta takaisin Ouluun. Matkalla hän yöpyi Revonlahdella Puoskarin talossa, josta hän varasti lähtiessään seinältä uushopeisen taskukellon. Kaupunkiin tultuaan hän varasti merimiehenvaimo Kaisa Hurtigilta kaksi villahuivia ja myi ne. Kun Perttunen tarjosi kelloa myytäväksi, kauppias Henrik Tornberg arvasi sen varastetuksi ja otti kellon pois. Perttunen lunasti myös huivit takaisin ja palautti ne. Sen jälkeen hän meni Kajaaniin markkinoille, kävi välillä Oulussa, palasi Kajaaniin ja kulki Kuopioon, missä hän oli töissäkin. Pian hänet kuitenkin pidätettiin irtolaisena ja tuotiin kruunun kyydillä Ouluun. Perttunen kertoi joutuneensa huonotapaisten poikien seuraan ja näpistelleensä näiden yllytyksestä. Erityisesti hän mainitsi työmiehenpojan Jonas Adolf Skarpin, joka oli neuvonut hänelle hyvän tilaisuuden varastaa kauppaneuvos Franzenin ullakolta ja eteisestä sekä Sosieteetista päällysvaatteita ja muita vaatteita, mutta hän ei ollut tähän kuitenkaan ryhtynyt. Myös talonpoika Johan Kiuttu Kellosta epäili Perttusen varastaneen talostaan housut, joiden taskussa oli rahaa noin 20 markkaa. Tämän Perttunen kiisti. 6
Näin Perttunen kertoi tarinaansa ja varkaan uransa alkuvaiheita Oulun kämnerioikeudessa, mihin hänet oli haastettu 31.1.1865 vastaamaan varkausepäilyistä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän joutui lain eteen, siis pahasti alaikäisenä. Huivivarkaus näytettiin toteen Oulussa, mutta kellovarkaudesta Perttunen joutui vastaamaan Siikajoen talvikäräjillä helmikuussa 1865. Siellä hän joutui syytetyksi myös kahdesta muusta varkaudesta, jotka hän tunnustikin. Hän oli varastanut lautamies Pekka Haaralalta tämän talosta myös taskukellon, parin saappaita ja vähän rahaa sekä tuntemattomalta matkustajalta Impolan talon pirtissä kukkaron vähäisine rahoineen. Antti Perttunen tuomittiin ensikertalaisen varkaudesta. Koska hän oli alaikäinen – vasta 13-vuotias – hänelle ei voitu langettaa lain suomia ankaria rangaistuksia, vaan katsottiin aiheelliseksi häntä vakavasti kurittaa, lähettää Ouluun vankilaan, mistä hänet sopivalla hetkellä vapautetaan.7
Olosuhteet, orpous, kodittomuus, köyhyys ja huono seura, edistivät Antin joutumista rikoksen poluille. Muitakin mahdollisuuksia olisi ollut, kuten jo aloitettu räätälin oppi ja erilaiset työt maalla ja kaupungissa, renkinä, merimiehenä tai työmiehenä. Rehellinen työnteko ei kuitenkaan kiinnostanut Anttia pitemmän päälle.
Antti Perttunen lienee säikähtänyt ensimmäistä tuomiotaan ja yrittänyt elää rehellisesti. Moneen vuoteen hän ei ainakaan jäänyt kiinni rötöksistä. Vasta neljän vuoden kuluttua, 21.7.1869, hänelle langetettiin Oulun kämnerioikeudessa taskuvarkaudesta ja väärästä valasta 19 paria raippoja. Vaasan Hovioikeus muutti kesällä 1870 tuomion kuitenkin 16 päiväksi vankeutta vedellä ja leivällä.8Seuraavaksi Perttuselle tuomittiin Raahen raastuvanoikeudessa lokakuussa 1870 jo kolmannen kerran tapahtuneesta varkaudesta neljä paria raippoja ja kolme vuotta kuritushuonetta. Hovioikeus muunsi tuomion kuitenkin ensikertalaisen murroksi ja toiskertalaisen varkaudeksi ja määräsi rangaistukseksi yhdeksän paria raippoja ja 32 markkaa sakkoja, joka sekin muutettiin raipparangaistukseksi.9
Vapausrangaistus toistuvasta rötöstelystä oli siis jo lähellä. Se paukautettiin Perttuselle kesällä 1872. Senaatin oikeusosasto tuomitsi ylimpänä vetoomusoikeutena hänet 22.6.1872 jatketuista varkauksista raippojen ohella kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön Turun pakkotyölaitokseen. Perttunen karkasi kuitenkin vanginkuljettajalta, kun häntä oltiin kuljettamassa Turkuun. 10 Näin Antti Perttusesta tuli etsintäkuulutettu. Hän onnistui piileskelemään kesästä 1872 aina joulun alusaikaan 1874 etupäässä Oulun ja Raahen välisellä alueella jos kohta muuallakin. Hän teki suuria varkauksia, mutta hänen nimiinsä pantiin sellaisiakin varkauksia, joita hän ei tehnyt. Häntä pelättiin, ja hänestä syntyi villejä tarinoita. Juuri tänä aikana syntyi Perttus-legenda. Perttusen pidättämisestä luvattiin suuri palkkio. Häntä yritettiin pidättää useita kertoja, mutta Perttusen onnistui luiskahtaa aina pakosalle.
Sanomalehdissä kerrottiin Perttusesta ensi kerran marraskuussa 1873, kun häntä yritettiin saada miehissä kiinni Siikajoella. Perttunen pakeni uimalla yli Siikajoen. Joen takaa hän oli kerskaten huutanut, että rahat, 3 000 markkaa, kastuivat, mutta kyllä ne pian jälleen kuivuisivat. 11 Sanomalehdissä heräsi arvostelua viranomaisia kohtaan siitä, että Perttusta ei saatu kiinni ja hän sai huseerata vapaana ja herättää pelkoa. Perttusta pelättiin varsinkin Raahessa, jopa niin, että kaupungissa järjestettiin ylimääräistä vartiointia. Huhuttiin myös, että hän oli varastanut värjärinleski Ulrika Ravanderilta 3 000 markkaa. 12 Lisäksi kerrottiin, että juuri Perttunen rikoskumppaneineen varasti kauppaneuvos Snellmanilta keväällä 1874 Iin markkinoilla 13 000 markkaa. Asia tuli ilmi, kun Perttusen rikoskumppani joutui kiinni. Niin ikään puhuttiin, että Perttunen vietti talven 1873–1874 Ruotsin puolella Norrbottenin rannikkokaupungeissa. Hänet oli nähty Simossa kevättalvella, mutta kesän ja syksyn 1874 Perttunen vietti kanta-alueellaan Oulun eteläpuolella, etupäässä Raahen ympäristössä. Perttusta jäljitti tiiviisti Oulun poliisikomisarius Johan Kärnä miehineen.13
Kärnän onnistui pidättää Maria Lukkarila -niminen irtolaisnainen. Lukkarila kertoi kuuluneensa Perttusen seurueeseen, mitä hän nyt katui katkerasti. Lukkarila lupasi Kärnälle apuaan Perttusen tavoittamisessa. Kärnä varusti Perttusen perään kaksi hevosta, joista toiseen asettui kaksi poliisia, toiseen Kärnä ja Lukkarila. Matkalla, joka alkoi 20.11.1874, tutkittiin ensin kaikki Lukkarilan tietämät Perttusen lymypaikat, käymätalot ja -torpat Kempeleestä ja Limingasta. Saatiin selville muun muassa ne tiedonantomerkit, joilla Perttunen varmisti ruoka- ja yöpymistaloa lähestyessään, oliko vaaraa vaanimassa. Eräänlaisena Perttusen kansanomaisena peitenimenä kuultiin olevan ”Ahas Tuinanen”. Tietoon saatiin myös, että Perttusen piti olla Raahen lähistöllä.
Matkaa jatkettaessa tuli Kärnän hevosta vastaan pari peninkulmaa Raahesta etelään yksinäinen kulkija, jonka Lukkarila kuiskasi olevan Perttusen. Kärnä kävi heti Perttusen kimppuun ja nakkasi tämän allensa rekeen. Perttunen sai kuitenkin puukkonsa esiin ja haavoitti pahasti Kärnää käteen. Hän tempaisi samalla Kärnän hevosen ja ajoi tiehensä. Kärnä menetti runsaasti verta ja tajunsa, mutta alkoi hitaasti toipua Raahessa. Kaukana ei ollut, että Perttusesta olisi tullut miehentappaja. Perttusta yritettiin pidättää uudelleen Raahessa, jälleen tuloksetta. Salon nimismies Markkanen sai vihjeen Perttusen oleskelusta eräässä talossa Pattijoella. Hän tuli paikalle Perttusen ollessa isännän kanssa kylpemässä. Markkanen hyökkäsi saunaan ja sai otteen Perttusen vyöstä, jossa tämä saunan lauteillakin kantoi pelättyä veistään. Pahaksi onneksi vyö katkesi ja Perttunen pääsi karkuun alastomana. Seuraavana aamuna hänet oli nähty liikkeellä hame päällä. Ymmärrettiin, että Perttusella oli ”suosijoita”, joilta hän sai apua. 14
Saartorengas Perttusen ympärillä kuitenkin kiristyi. Kärnän partiointi ahdisti Perttusen liikkeelle, vaikkei poliisiseurue Perttusta lopulta saanutkaan pidätetyksi. Liminkalaiset ehtivät ensin. Perttusen pidättämisestä joulukuun alussa 1874 julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa eloisa, nimimerkki A. T.:n laatima silminnäkijäkuvaus, joka otettakoon tähän sellaisenaan; kuvastaahan se toimintaa vaarallisen rikollisen pidättämiseksi aikana, jolloin maaseudulla ei vielä ollut omaa poliisikuntaa:
”Rosvo Perttusen kiinniottaminen Limingassa yöllä joulukuun 5. päivää vasten. Perjantaina tämän kuun 4. päivänä myöhään illalla sai Limingan pitäjään rättäri J. Tuorila ja eräs toinen mies talokas E. Arvonollilta sekavia ilmoituksia eli väitöksiä, että mainio Perttunen saataisiin nyt kiini, jos nimittäin siitä palkintoa tulisi. Varovasti tiedustellen tuli ilmi, että rosvo majailee hänen talossaan. Yö kului hiljaisissa neuvonpiteissä kello + 1, jolloin 9 kylän raittiimpia nuoria miehiä saatiin koolle. Sattui näet olemaan tanssit kylässä, jossa rättäri kuiskasi reippaammille miehille: ”eikö lähdetä suden ajoon!” Tärkeimpiä selityksiä ei kaivattu, kun tällaiset rosvojahdit entuudestaan täällä tunnettiin sillä nimellä. Nyt lähdettiin matkalle, varustettuina yhdellä luodi- ja yhdellä haulipyssyllä, kahdella pistoolilla, aisoilla, uunin-koukulla y.m. aseilla.
Ylläsanottuun taloon tultua, piiritettiin pedon pesä, joka oli sisimmäinen kammio porstuasta käytävän kylmän esihuoneen perällä. Akkunain edustat miehitettiin hiljaisuudessa, ja rättäri, muutamain miesten kanssa, astui lyhty-valolla esihuoneeseen, avasi peri-kammion oven ja näki sankarin seisovan vasten ovea, keskellä huonetta. Ovi painettiin kiini ja vartiat seisoivat ovilla. Samassa syttyi ulkopuolella kova kiista, jonka asettamiseen tarvittiin piirittä]äin aikaa ja voimia, kun näet, eräs juopunut mies saapui kartanoon, huudahtaen: ”enkö minä ole isäntä talossani!” ja tarttui yhden piirittäjän aseeseen. Tämä oli ikään kuin kehoittava puolustus rosvolle – yks, kaks – ja julma revolverin pamaus ikkunasta ulos ilmoitti rosvon olevan hyvästi varustetun.
Samassa räjähti piirittäjäin ensi lyömä vasten akkunan, ollen nämä räikkäset sittemmin lähes loppumattomat. Järjestysmiehen kehoittaessa miehiä olemaan akkunan sivussa, ettei ampuminen heihin sattuisi, huudahti rosvo terävästi: ”saatan minä syrjäänkin ampua, ” vaan se lause ei toteunut, koska piirittäjät lyödä paukuttivat kahden puolin ikkunaa lakkaamatta, juurikuin äkäisimmät riihimiehet. Vaikka Perttunen pisti myötään kättänsä akkunasta sivuun ampuakseen ja laukasi siitä kolme kertaa, ei hän yhtäkään kertaa piirittäjiin osannut. Sitte syösti hän huoneensa oven auki ja ampui etuhuoneeseen, missä eräs vahti oli, varoittaen: ”elkää tulko sisälle, minä lasken läpi.” – ”Laske vaan, me laskemme kanssa; jääpi meitä Perttusen tarpeeksi, jos joitakuita kaatuukin, ” kuului äkäinen vastaus porstuasta.
Valo sammui lyhdyssä ja ennenkuin se ehdittiin sytyttää, laukasi peto toisen kerran ovesta esihuoneeseen, vaan sekään ei sattunut. Samassa syöksähti jalopeura luolastaan esihuoneeseen, mutta siinä yhtyi hän vielä jalompaan olentoon. Eräs voimakas ja raitis-luontoseksi tunnettu poika, joka koko piiritys-ajan vartioitsi sisimmäisen kammion ovea, antoi hänelle ensi tervetulemisen pari kyynäräisellä kepakolla, tarttui sitte hirmuun käsiksi, ja yhdellä sätkäyksellä oli tuo mainittava Perttusen runko laattiassa. Lautamies Härmä, joka oli laskenut vahvasti ladatun haulikkonsa seinää vasten nojalleen, tarttui paikalla, edellämainitun kanssa, rosvon käsiin puristaen ne voimattomiksi, ja rosvo anoi nyt ainoastaan henkensä säästämistä.
Taistelu ei loppunut vieläkään, sillä äskenmainittu humalainen mies, jota oli vasten tahtoaan pidetty koko piiritys-aikana pirtissä, pääsi taas irti ja tahtoi tehdä rauhattomuutta rosvon sitojille. Muuan kiiniottajista rippasi hänen seinää vasten pitkäkseen, sillä seurauksella, että lautamies Härmän mainion hyväksi tunnettu haulikko, joka sattui nyt taisteliain alle, katkesi kolmeksi kappaleeksi ja lukot vikaantuivat pahasti. Onneksi se ei toki lauvennut.
Miehiä olisi voitu saada kymmenkertaisesti koolle, jos ei hiljainen ja järjestetty varovaisuus olisi pidetty välttämättömänä ehtona yrityksen onnelliselle päättymiselle. Onnellinen oliki sattuma, ettei yksikään tullut haavoitetuksi, eikä kiiniottajain tarvinnut murha-asetta ensinkään käyttää, vaikka rosvo ampui viisi kertaa. – Rahaa löydettiin rosvon kamarista 700 markkaa.”15
Oulun Wiikkosanomien toimitus vetosi ihmisiin palkkion keräämiseksi urheille miehille, jotka pidättivät Perttusen, ”tuon pedon ihmisen hahmossa”, Erik Arvonollin talosta. Erityisesti kiitettiin Limingan kyytirättäri Jakob Tuorilaa, joka jo edellisenä kesänä oli pidättänyt toisen pelottavan rosvon, Tervon. Muita näkyviä hahmoja olivat itsellinen Anders Wåg, jonka nimi vääntyi tarinoissa Fogeksi ja lautamies Isak Härmä. Kyytirättärin virka oli lähinnä luottamustoimi. Samalla muistettiin poliisikomisarius Kärnää uhrautuvaisesta toiminnasta. Heidän palkitsemisekseen laitettiin keräyslistat eräisiin oululaisiin kauppaliikkeisiin.16
Antti Perttunen kirjattiin Oulun lääninvankilaan 5.12.1874. Edessä oli pitkä käräjäkierros. 17
Ensimmäiseksi Perttunen asetettiin syytteeseen Iin ja Kiimingin piirin välikäräjillä, jotka pidettiin Kellossa Kivarin kestikievarissa 9.1.1875. Käräjäkirjuri oli Perttusesta sikäli kiinnostunut, että hän kuvaili pöytäkirjaan tämän ulkonäköä seuraavasti: ”Perttunen on pituudeltaan ja ruumiinrakenteeltaan tavanomainen, hänellä on soikeat kasvot, tumma tukka, pitkä, kärjeltään hiukan kaareva nenä sekä ulkonevat, paksut huulet.” Perttusta syytettiin osallisuudesta murtoon ja 12 000 markan varastamiseen Iin Haminan markkinoilla oululaisen kauppaneuvos J. W. Snellmanin kauppa-aitasta kesällä 1873 yhdessä Viktor Herman Hendelinin kanssa. Lisäksi häntä pidettiin syyllisenä samoilla käräjillä sattuneeseen hopeakellon ja 40 markan rahasumman varastamiseen maalarimestari Karl Magnus Molinilta. Hendelin oli tuomittu rikoksesta jo raippoihin ja pakkotyöhön oikeudenkäynnissä 7.10.1873. Hän oli tuolloin kertonut Perttusen kumppanuudesta varkauteen. Perttunen kiisti tuntevansa Hendeliniä ja samalla koko syytteen. Pitävän näytön saaminen jo lähes kahden vuoden takaisesta jutusta ei ollut helppoa: todistajia kuultiin yli kolmekymmentä ja juttua käsiteltiin neljillä Iin käräjillä.
Vahvimpia oli Limingassa asuneen torppari Jakob Hannuniemen todistus. Sen mukaan kaksi miestä, Hendelin ja Ahastuinaseksi tiedetty, oli pian Iin markkinoiden jälkeen tullut perheen asuntoon valittaen nälkäänsä. Vaimo laittoi ruokaa, ja miehet maksoivat sen reilusti uusilla kuparirahoilla. Ruokailun ja pikkujuomisen jälkeen oli menty ulos katsomaan Hannuniemen rakenteilla olevaa uutta asumusta, jolloin sekä Hendelin että Ahastuinanen olivat vetäneet taskuistaan sukat. Niissä oli ollut kourallisittain uusia, eriarvoisia seteleitä, erityisen runsaasti satamarkkasia. Niillä miehet olivat ikään kuin rehennelleet. Kun Hannuniemi oli kysynyt, mistä miehillä olivat sellaiset rahat, miehet olivat sulkeneet suunsa ja erotessa käskeneet Hannuniemen pitää suunsa asiasta kiinni, mikäli elämä oli hänelle rakas. Kun tapahtuneesta kysyttiin oikeudessa Perttuselta, hän ei kiistänyt sitä suoraan mutta kielsi muistavansa. Nimen ”Ahastuinanen” Perttunen tunnusti omakseen. Hän kertoi kutsuneensa itseään kyseisellä nimellä siksi, että häntä aina ahdisteltiin ja hän eli alituisessa ahtaudessa ja ahdingossa.18 Iin kihlakunnan talvikäräjät antoivat päätöksensä 5.4.1875 katsoen Perttusen syyllisyyden murtovarkauteen toteennäytetyksi. Rangaistuksen määrääminen siirrettiin kuitenkin Limingan käräjille, joilla Perttusen rikosten käsittely jatkui, siihen yhteyteen, kun viimeisen käsittelyn tuomio julistettiin.19
Perttunen vietiin 23. toukokuuta 1875 Oulun lääninvankilasta Pyhäjoen ja Haapaveden pitäjien kihlakunnankäräjille syytettynä poliisikomisario Johan Kärnän hengenvaarallisesta pahoinpitelystä yleisellä maantiellä 29.11.1874. Hänet tuomittiin elinikäisen ruumiinvamman tuottamisesta Kärnälle, jonka vasen käsi oli jäänyt täysin voimattomaksi ja työkyky siten kärsinyt olennaisesti. Perttusta syytettiin myös ampumavamman tuottamisesta talollisenpoika Mikko Rautiolle kesällä 1874, kun tämä oli rientänyt estämään varkaiden työtä. Näyttöä ei saatu kuitenkaan pitäväksi.
Limingan välikäräjillä 2.7.1875 Perttunen asetettiin syytteeseen syksyllä 1873 Kempeleessä ja Limingassa tapahtuneista murhapoltoista ja joulukuussa Limingan Arvonollin talossa pidätyksensä yhteydessä tapahtuneesta tuliaseen hengenvaarallisesta käytöstä pidättäjiä kohtaan. Murhapoltoissa oli kysymys kahden heinäladon ja 12 heinäsuovan polttamisesta Kempeleessä, kahden parhaillaan puitavan riihen polttamisesta Limingassa sekä Penttilä-nimisen asumattoman torpan polttamisesta Limingassa. Näistä ei saatu Perttusta vastaan pitäviä todisteita. Hän itse kielsi poltot ehdottomasti. Sen sijaan Perttunen, omantuntonsa keventämiseksi ja pahojen tunnontuskien lientämiseksi, tunnusti murtautuneensa edellisenä syksynä 1874 matkallaan Vaasaan Vähässäkyrössä erääseen taloon, varastaneensa ruokaa ja sytyttäneensä talon ihmisineen palamaan. Kun tätä asiaa tutkittiin ja sitä varten pyydettiin tietoja Vähänkyrön nimismieheltä, havaittiin, ettei tällaista murhapolttoa ollut tuohon aikaan lainkaan tapahtunut. Ainoa suuri tulipalo seudulla oli ollut syksyllä 1873, mutta siihenkään Perttusen antamat tiedot eivät täsmänneet. Nyt Perttunen myönsikin keksineensä koko jutun.20 Sepittikö Perttunen jutun pelkästä kiusanteosta, vai halusiko hän pitkittää oikeudenkäyntiä ja etsiä ehkä karkaamismahdollisuutta?
Vaikka Perttusen syyllisyyttä Kempeleen ja Limingan tulipaloihin ei saatukaan näytetyksi toteen, häntä vastaan oli toki yllin kyllin syytteitä. Tuomio julistettiin Limingan välikäräjillä 17.9.1875. Pidättäjiensä vastustamisesta pistooli kädessä Perttunen tuomittiin vain 300 markan sakkoihin. Poliisikomisarius Juho Kärnän pahoinpitelystä hänelle langetettiin kahdeksan vuotta kuritushuonetta ja Iin Haminan murrosta toiskertalaisena murtovarkausrikokseen kaksi vuotta kuritushuonetta ja kahdeksantoista paria raippoja. Iin Haminan varkaudesta kolmannen kerran tehtynä rikoksena hänet tuomittiin elinkautiseksi kuritushuoneeseen ja raipparangaistukseen. Kun kaikki laskettiin yhteen, Antti Perttuselle tuomittiin 40 paria raippoja kolme lyöntiä parilta ja hänet määrättiin pidettäväksi jäljellä olevaksi elinajaksi yleisessä työssä Kuopion väliaikaisessa vankilaitoksessa.21 Poliisikomisario Kärnä saattoi Antti Perttusen vankilaan Kuopioon heinäkuussa 1876. Asiasta oli sanomalehdissä pikku-uutisia.22 Antti Perttusen juuri miehuuteen ehtinyt elämä päättyi Kuopiossa vankeudessa 6.7.1877.23
Niitä varkauksia, joista Antti Perttunen joutui tuomiolle, ei ollut ylen runsaasti, eivätkä ne olleet kovin suuria viimeistä, kauppaneuvos Snellmanin rahojen varastamista, lukuun ottamatta. Nähtävästi onkin niin, että Perttunen teki runsaasti sellaisia varkauksia, joista hän ei jäänyt kiipeliin. Toteen näytetyistä varkauksistahan sai varsin ankarat rangaistukset, jo kolmannesta pitkän kuristushuonetuomion, joten käräjien tietä ei varkaan urasta voinutkaan tulla kovin pitkä. Näyttää kuitenkin siltä, että perimätiedot tekivät rosvo-Perttusesta suuremman sankarin kuin mitä todellisuus antoi aihetta. Siihen vaikutti varmasti toisaalta se, että Perttunen onnistui etsintäkuulutettuna lainsuojattomana lymyilemään ja karttamaan esivaltaa lähes kaksi vuotta, ja toisaalta se, että häntä suojeltiin köyhän kansan parissa. Tällöin hän nähtävästi käytti avokätisesti varastamiaan rahoja. Lisäksi hänen ”uransa” loppuvaiheet, tapaukset ja käänteet olivat näyttävät ja rikkaat. Ihmisten mieliä liikutti ja säälitti varmasti myös Perttusen nuoruus.
Rosvona Perttunen jäi elämään. Tavallisena rehellisenä työmiehenä hän olisi vaipunut historian hämärään. Laajalle levinneiden tarinoiden lisäksi hänestä sepitettiin kolme arkkiveisua, jotka painettiin ja joita kansan keskuudessa laulettiin. Aleksander Leppäsen ”Roswo Perttunen, Mahoton mainio ryöwäri Pohjanmaalla” ilmestyi heti vankilaan joutumisen jälkeen 1876, Juho Rangisen ”Toinen Uusi Laulu Mainion Roswo-Perttusen wiimeisistä elämän-waiheista” myös 1876 ja A. Olkkosen ”Roswo Perttusen Laulu” 1895. Myös suullisessa kansanperinteessä alettiin rosvo-Perttusesta laulaa useina toisintoina balladimaista laulua, joka oli osin saanut vaikutteita julkaistuista arkkiveisuista mutta joka oli syntynyt itsenäisesti sisältäen Perttusesta kertovia tarina-aineksia.24
Laajimmissa kansanlauluissa kerrotaan yksityiskohtaisesti nimenomaan Perttusen pidätyksestä. Laulun sepittäjä on aivan selvästi saanut tietoja edellä siteeratusta Oulun Wiikko-Sanomien kuvauksesta. Laulujen ja veisujen henki ei ole Perttusta ihannoivaa. Pikemminkin hänen elämänsä esitetään opettavaisena ja varoittavana tarinana.25
Perttusesta kertovat runsaat tarinat ovat osin todenperäisiä, mutta useimmiten liioiteltuja. Suuria varkauksia hän ei tehnyt läheskään niin paljon kuin on kerrottu.Hänen nimiinsä on pantu runsaasti yleensä ”suuriin” rosvoihin liittyviä myyttisiä teemoja, erityisesti heistä Robin Hood -hahmoina, omaisuuden ja tavaroiden tasaajina rikkailta köyhille. Pohjois-Pohjanmaakin ”tarvitsi” maakunnallisen suurrosvon tarinoiden aiheeksi. Lapsena rikoksen poluille joutunut Antti Perttunen oli rosvoista ”mainioin”, jolle ikään kuin luonnostaan syntyi niin kauhistusta kuin ihmetystä ja ihailuakin herättänyt jälkimaine.
Lähdeviitteet
- Kansanrunousarkiston (KRA) kokoelmat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS).
- KRA, SKS Perttustarinat.
- KRA, SKS Sortavala KT 128. Korhonen Taavetti 92. 1937.
- Oulun maakunta-arkisto (OMA), Oulun kirkonarkisto (OKA) Oulun syntyneiden luettelo; Perttusen henkilötiedot myös esim. Kemin tuomiokunnan arkisto (KTKA) CIa:72 Iin välikäräjien tuomiokirja 9.1.1875, fol. 4. – Perttusen syntymäajaksi on toisinaan mainittu virheellisesti 10.5.1851. Ks. esim. Brunni Leo, Rosvo-Perttunen – Oulun Sukututkija 1/2000, s. 23.
- Brunni 2000, s. 23.
- OMA, Oulun tuomiokunnan arkisto (OTKA) CIIa:111 Oulun kämnerioikeus 31.1.1865.
- OMA, OTKA Clla: 111 Siikajoen talvikäräjät 24.2.1865.
- OMA, OKA I Jh:2 Vaasan hovioikeuden päätös 1.7.1870. Rikosluetteloiden otteita 1836–1871; Antti Perttusen rikosrekisteri ks. KTKA CIa:72 Iin välikäräjät 9.1.1875.
- OMA, OKA I Jh:2 Hovioikeuden päätös 28.11.1870. Rikosluetteloiden otteita 1836–1871.
- OMA, KTKA CIa:72 Iin välikäräjät9.1.1875, fol. 2.
- Finlands Allmänna Tidning n:o 260/8.11.1873; Oulun Wiikkosanomia n:o 44/1.11.1873.
- Åbo Underrättelser n:o 202/2.9.1874.
- Helsingfors Dagblad N:o 337/10.12.1874.
- Oulun Wiikkosanomia n:o 49/5.2.1874; Helsingfors Dagblad n:o 337/10.12.1874; Rosvon jäljillä – Oulun Ilmoituslehti n:o 2/5.1.1889.
- Oulun Wiikko-Sanomia n:o 51/12.12.1874.
- Sama.
- OMA, Oulun lääninvankilan arkisto Bel:2 Vankien nimiluettelo 1872–1875.
- OMA, KTKA CIa:72 Iin välikäräjät 9.1.1875, 13.2.1875 ja 12.3.1875.
- OMA, KTKA CIVa:120 Iin talvikäräjät 4.–5.4.1875.
- OMA, OTKA CIVa:148 Limingan välikäräjät 2.7.1875, 2.8.1875 ja 17.9.1875.
- OMA, OTKA CIVa:148 Limingan välikäräjät 17.9.1875.
- Tapio n:o 28/8.7.1876; Helsingfors Dagblad n:o 190/16.7.1876.
- Brunni 2000, s. 25.
- Lähemmin Asplund Anneli, Balladeja ja arkkiveisuja. Suomalaisia kertomalauluja. Tampere 1994, s. 672 ja 673.
- Asplund 1994, s. 677.