Pitkälle 1900-luvulle, osin nykypäiviin asti, on eri seuduilla Suomea elänyt tari­noita lähinnä 1800-luvulla eläneistä ros­voista ja heidän teoistaan. Heidät kuva­taan ihmisen pahuuden ilmentyminä, mutta silti monin tavoin inhimillisinä ja eräin osin jopa tavallisia ihmisiä parempi­na ja jalompina. Ainakin tarinoissa he oli­vat usein ovelia veijareita, jotka pitivät lä­hes pilkkanaan heitä jahtaavaa virkakun­taa. Keskeisin näihin rosvoihin liitetty piir­re oli se, että he eivät varastaneet köyhiltä kuin korkeintaan henkensä pitimiksi, ja he tällöinkin jättivät maksun ottamansa ta­varan sijaan. Kansan tarinoissa hellimät suurrosvot ottivat rikkailta ja auttoivat usein köyhiä muun muassa maksamalla heidän velkojaan. Rosvot olivat siis ns. ”ta­varan tasaajia”, oman aikansa Robin Hoodeja. Tarinoiden mukaan tavallinen kan­sa ei heitä juurikaan vastustanut eikä myös­kään antanut ilmi. Pikemminkin köyhä rahvas suojeli, majoitti, ruokki ja piilotti heitä, mikä vaikeutti heidän kiinnisaamistaan.

Karjalassa kerrottiin tarinoita Savinai­sesta, murhamiehestä ja varkaasta, sekä Serpinä-nimisestä rosvopäälliköstä. Lounais-Suomen suuri rosvo oli Sika-Kyösti (Kus­taa Nummelin, k. 1832). Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa kerrottiin ja laulet­tiin myös Fieandt-nimisestä pahantekijäs­tä. Etelä-Pohjanmaan varkaista oli ovelin ja kuuluisin Kaappo Sutki, joka tunnet­tiin laajalti myös Keski-Suomessa ja Hä­meessä. Tarinoita tavaran tasaamisesta lii­tettiin Pohjanmaalla myös murhamies Matti Haapojaan. Savossa kerrottiin eri seuduilla Kumpulaisesta, Ronkaisesta, Lunkreenista ja Pohjois-Karjalassa Rosvo-Toropaisesta ”tavarantasaajarosvoina”. 1 Tarinoista on helppo huomata, että var­sinkin rosvojen henkilötiedoissa ja elämän­vaiheissa on vahvastikin tosiasiapohjaa. Ketään heistä ei liene keksitty. Heidän teoikseen on kuitenkin pantu enemmän tai vähemmän tekaistuja tai perinteessä muut­tuneita juttuja sekä yleisiä liikkuvia rosvotarinoita.

Ehkäpä vahvimman, elävimmän ja laaja-alaisimman maineen jätti jälkeensä suurrosvo Antti Perttunen. Tarinoita hä­nestä tallennettiin etupäässä 1930-luvulla laajalta alueelta Oulun eteläpuoliselta Poh­janmaalta, Kainuusta ja Pohjois-Savosta, mutta myös aina Etelä-Pohjanmaata ja Karjalaa myöten. Seuraavassa muutamia tyypillisiä Perttus-juttuja:

Kerran oli Raahen markkinoilla ollut muuan äijä kauppaamassa lehmäänsä. Kun äijä oli kaksi päivää kaupannut lehmään­sä, ei sitä ollut kukaan ostanut. Tulipa sii­hen myös rosvo Perttunen ja kysyi ukolta, kun tämä oli niin nyreän näköisenä: ”Mitä sinä tahot lehemällä?” ”Kaksi kymppiä. ”Silloin otti Perttunen viisi kymppiä ja antoi ukolle ja sanoi: ”Siinon rahat, vie lehemäs kotia. Minä oon suurrosvo Perttunen ja autan köy­hiä.”

(Rantsila)

Rosvo Perttunen meni kerran Oulussa pankkiin, kai toivossa saada jotai varastaa. Pankissa hän näki paljon rahoja. Oli suu­ria setelipinkkoja. Rosvo Perttunen näytti yhtä setelipinkkaa ja sano, että jos Rosvo Perttunen näkis nuo rahat niin se varastasi ne. Pankissa sanovat, mitenpä se nyt tuosta varastas. Rosvo Perttunen sano, saanko näyt­tää, miten se varastas. Hälle annettiin lupa näyttää. Rosvo Perttunen otti rahapinkan käteensä, meni ovelle päin ja sano, näin se veis, ja kun pääsi ovelle, livahti ulos ja sano vielä mennessään, näin se viepi. Häntä lä­hettiin tietenki jälestä ajamaan. Kavulla oli suuri väkijoukko, joka huusi, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni. Näitten joukossa oli jo Perttunenki huutamassa, ottakaa kiinni. Ja niin meni rahat.

(Ylikiiminki)

Kerran oli ollut suurrosvo Perttunen sau­nassa, kun vallesmanni miehineen tuli sau­nalle ottamaan Perttusta vangiksi. Mutta Perttunen saippuoi itsensä joutuin ja pujahti miesten käsien lävitse pois kun oli niin liu­kas saippuasta. Silläkään kertaa ei saatu Perttusta kiinni.

(Rantsila, Pudasjärvi)

Oli kerran Oulussa se suuri rosvo Perttu­nen nähnyt iltasella myöhään tytön kulke­van yksin ja oli huomannut että sitä tyttöä pelottaa kovasti niin Perttunen oli kysynyt että mikäs tyttöä pelottaa niin tyttö oli sa­nonut että se pelottaa kun sain kuulla että Perttunen on nyt täällä kaupunkissa niin Perttunen oli sanonut että minäpä lähen viemään teität kotiin niin ei se Perttunen tule ja oli sitte portilla sanonut tytölle että ei sitä Perttusta tarvihte pelätä, ei se tee ihmi­sille pahaa, se vain rikkailta ottaa ja köyhil­le antaa ja minä se olen juuri se Perttunen jota sinähi pelkäsit.

(Ristijärvi)2

Perttusen kiinniotosta on perinteessä mitä erilaisimpia tarinoita. Erään niistä kertoi 92-vuotias Taavetti Korhonen Sor­tavalassa vuonna 1938 näin:

”Noin 60 vuotta takaperin oli Perttunen Savon ja Pohjanmaan kauhuna, varsinkin syksypuolella kesää, sillä kun kesäyöt alkoi­vat hämärtyä, silloin rosvotkin vaanivat ta­lojen aittoja y. m. paikkoja., joissa vain tie­sivät tai luulivat olevan arvokasta omaisuut­ta. Mikäli minä muistan sen aikuisista kertomuksista, niin Perttunen ei ollut murha­mies eikä sille kelvannut muu kuin hopea, kultaesineet ja pääasiassa raha. Hän kuljes­keli enemmän niin kuin herrasmiehenä, maksoi hyvästi suojelijoilleen ja piilossapitäjilleen. Sen vuoksi häntä oli miltei mah­doton saada vangituksi. Kerrottiin, että moni talon isäntä oli saanut suuria summia Pert­tuselta. Perttunen oli ollut ruummiin voi­miltaan tavattoman voimakas ja vikkelä joten hän melkein aina pääsi karkaamaan kiinni ottajiltaan ja vangin kuljettajilta.

Taisi olla 1879 tahi vähän jälkeen kun Perttunen joutui viimeisen kerran kiinni. Se tapahtui Limingan kirkonkylässä. Syksyke­sällä rupesi Limingan kirkonkylässä kuulu­maan kuiskeita, että Arvon-Ollin suuressa pytingissä asustaa vieras herra, jota ei näy­tetä eikä vieraskaan tahtonut näyttäytyä. Sitä vaan ruokittiin salaa pytingin nurkka-kamariin, että emäntä kantaa salaa vieraan hyvät ja huonot ulos.

Siihen aikaan oli Limingassa siltavoutina isäntä Foge, vanginkuljettajana isäntä Kenniläinen, molemmat vanhoja ruotusotaväen kersanttia, molemmat oikein voimistelioita ja voimanmiehiä, ja Perttusen suojelia isäntä Arvon-Olli myöskin ruotusotamies ja sitte vielä se pohjolan ja armeijan voimak­kain mies. Nyt kun Foge ja Kenniläinen rupesivat suunnittelemaan Perttusen kiin­niottoa, niin oli otettava lukuun tuo, että Arvon-Olli puolustaa Perttusta ja niinhän se sitte tapahtuikin. Foge ja Kennilä keräsi salaa kylän parhaat miehet kokoon seipäin ja kankein. Sunnuntai-iltana hämärän tul­len tehtiin hyökkäys taloon. 6 miestä joka ikkunan luo kankien kanssa. Foge ja Ken­niläinen menivät sisään äkkiarvaamatta, viimmeksi mainittu hyökkäsi peräkammariin Perttuseen kiinni. Kun hän oli ovela painimies, löi Perttusen lattialle alleen, jo­hon Foge toimitti nuoria käsien sitomiseen ja niin oli Perttunen köysissä.

Isäntä Arvon-Olli hääri ulkona aisan tyvi aseenaan siellä olevia miesjoukkoja vastaan, mutta lopulta sitte asettui kun luvattiin hä­netkin vielä köysittää.

Näin kertoi minulle isäntä Foge 1885. Vielä unohtui se, että Perttunen oli hyvin kiitollinen kiinni ottajilleen siitä inhimilli­sestä tavasta, ettei kiinni ottajat häntä pa­hemmin rusikoineet eikä kolhineet. Sitten kun Kenniläinen asetteli rautoja hänelle, ettei hänen kiinnittämiään rautoja ole vie­lä vangeista kukaan itse pois päästellyt niin siihen oli Perttunen naurahtanut ja sano­nut, ettei hänelle ole vielä semmoisia rauto­ja pantu, jotka häntä olis pidättänyt. Mut­ta aamulla, oli sitten tunnustanut, ettei näistä raudoista päässyt.” 3

Merimies Anders Perttuselle ja hänen vaimolleen Greta Yrjöntyttärelle (o.s. Pek­kala) syntyi 5.10.1851 poika, joka sai kas­teessa 9. lokakuuta isänsä mukaan nimen Anders Vilhelm. Isä oli syntyisin Oulujo­elta, äiti Oulusta. Perheeseen syntyi vuo­den 1857 lopulla myös tytär, Nanny Ca­rolina. Isä Anders kuoli vain muutama kuukausi myöhemmin helmikuussa 1858.4 Perhe omisti vähäisen huoneen ja lautaeteisen käsittäneen asunnon Oulun kaupungin viidennessä korttelissa, tontil­la 46. Kun perhe suoritti isänsä hautajaiskulut, varoja jäi 1 rupla ja 87 ¼ kopeek­kaa. Vuonna 1864 kuoli myös lasten äiti. Näin 13-vuotias Anders eli Antti ja hänen siskonsa jäivät orvoiksi ja maailman ar­moille. 5 Vanhempien varhainen kuolema ja jääminen perheettömäksi ja kodittom­aksi ei tietenkään antanut kovin vahvoja eväitä ja lähtökohtia elämässä selviytymi­seen; se myös selittää keskeisellä tavalla Antin joutumisen syrjäpolulle.

Antti Perttunen itse kertoi vuonna 1865, että hänet pantiin äidin kuoleman jälkeen räätälin oppiin Erik Mahlbergin luo Ou­lussa, mistä hän muiden oppipoikien hou­kuttelemana karkasi heti ensimmäisenä kesänä. Hän kierteli tämän jälkeen toimet­tomana Oulussa ja sen ympäristössä. Syys­kuussa Antti meni Paavolaan Sipolan ta­loon, missä hänellä oli sukulaisia. Hän oleskeli siellä joulukuulle ja lähti sitten Raahen kautta takaisin Ouluun. Matkalla hän yöpyi Revonlahdella Puoskarin talos­sa, josta hän varasti lähtiessään seinältä uushopeisen taskukellon. Kaupunkiin tul­tuaan hän varasti merimiehenvaimo Kai­sa Hurtigilta kaksi villahuivia ja myi ne. Kun Perttunen tarjosi kelloa myytäväksi, kauppias Henrik Tornberg arvasi sen varastetuksi ja otti kellon pois. Perttunen lunasti myös huivit takaisin ja palautti ne. Sen jälkeen hän meni Kajaaniin markki­noille, kävi välillä Oulussa, palasi Kajaa­niin ja kulki Kuopioon, missä hän oli töis­säkin. Pian hänet kuitenkin pidätettiin ir­tolaisena ja tuotiin kruunun kyydillä Ou­luun. Perttunen kertoi joutuneensa huonotapaisten poikien seuraan ja näpistelleensä näiden yllytyksestä. Erityisesti hän mainitsi työmiehenpojan Jonas Adolf Skarpin, joka oli neuvonut hänelle hyvän tilaisuuden varastaa kauppaneuvos Franze­nin ullakolta ja eteisestä sekä Sosieteetista päällysvaatteita ja muita vaatteita, mutta hän ei ollut tähän kuitenkaan ryhtynyt. Myös talonpoika Johan Kiuttu Kellosta epäili Perttusen varastaneen talostaan hou­sut, joiden taskussa oli rahaa noin 20 mark­kaa. Tämän Perttunen kiisti. 6

Näin Perttunen kertoi tarinaansa ja var­kaan uransa alkuvaiheita Oulun kämnerioikeudessa, mihin hänet oli haastettu 31.1.1865 vastaamaan varkausepäilyistä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän jou­tui lain eteen, siis pahasti alaikäisenä. Huivivarkaus näytettiin toteen Oulussa, mut­ta kellovarkaudesta Perttunen joutui vas­taamaan Siikajoen talvikäräjillä helmi­kuussa 1865. Siellä hän joutui syytetyksi myös kahdesta muusta varkaudesta, jotka hän tunnustikin. Hän oli varastanut lautamies Pekka Haaralalta tämän talosta myös taskukellon, parin saappaita ja vä­hän rahaa sekä tuntemattomalta matkus­tajalta Impolan talon pirtissä kukkaron vähäisine rahoineen. Antti Perttunen tuo­mittiin ensikertalaisen varkaudesta. Kos­ka hän oli alaikäinen – vasta 13-vuotias – hänelle ei voitu langettaa lain suomia an­karia rangaistuksia, vaan katsottiin aiheel­liseksi häntä vakavasti kurittaa, lähettää Ouluun vankilaan, mistä hänet sopivalla hetkellä vapautetaan.7

Olosuhteet, orpous, kodittomuus, köy­hyys ja huono seura, edistivät Antin jou­tumista rikoksen poluille. Muitakin mah­dollisuuksia olisi ollut, kuten jo aloitettu räätälin oppi ja erilaiset työt maalla ja kau­pungissa, renkinä, merimiehenä tai työmiehenä. Rehellinen työnteko ei kuiten­kaan kiinnostanut Anttia pitemmän pääl­le.

Antti Perttunen lienee säikähtänyt en­simmäistä tuomiotaan ja yrittänyt elää re­hellisesti. Moneen vuoteen hän ei ainakaan jäänyt kiinni rötöksistä. Vasta neljän vuo­den kuluttua, 21.7.1869, hänelle langetet­tiin Oulun kämnerioikeudessa taskuvarkaudesta ja väärästä valasta 19 paria raip­poja. Vaasan Hovioikeus muutti kesällä 1870 tuomion kuitenkin 16 päiväksi van­keutta vedellä ja leivällä.8Seuraavaksi Pert­tuselle tuomittiin Raahen raastuvanoikeu­dessa lokakuussa 1870 jo kolmannen ker­ran tapahtuneesta varkaudesta neljä paria raippoja ja kolme vuotta kuritushuonetta. Hovioikeus muunsi tuomion kuitenkin ensikertalaisen murroksi ja toiskertalaisen varkaudeksi ja määräsi rangaistukseksi yh­deksän paria raippoja ja 32 markkaa sak­koja, joka sekin muutettiin raipparangaistukseksi.9

Vapausrangaistus toistuvasta rötöstelystä oli siis jo lähellä. Se paukautettiin Pert­tuselle kesällä 1872. Senaatin oikeusosasto tuomitsi ylimpänä vetoomusoikeutena hänet 22.6.1872 jatketuista varkauksista raippojen ohella kolmeksi vuodeksi pak­kotyöhön Turun pakkotyölaitokseen. Perttunen karkasi kuitenkin vanginkuljet­tajalta, kun häntä oltiin kuljettamassa Turkuun. 10 Näin Antti Perttusesta tuli etsintäkuulutettu. Hän onnistui piileskelemään kesästä 1872 aina joulun alusaikaan 1874 etupäässä Oulun ja Raahen välisellä alueella jos kohta muuallakin. Hän teki suuria varkauksia, mutta hänen ni­miinsä pantiin sellaisiakin varkauk­sia, joita hän ei tehnyt. Häntä pelättiin, ja hänestä syntyi villejä tarinoita. Juuri tänä aikana syntyi Perttus-legenda. Perttusen pidättämisestä luvattiin suuri palkkio. Häntä yritettiin pidättää useita kertoja, mutta Perttusen onnistui luiskahtaa aina pakosalle.

Sanomalehdissä kerrottiin Perttusesta ensi kerran marraskuussa 1873, kun hän­tä yritettiin saada miehissä kiinni Siikajo­ella. Perttunen pakeni uimalla yli Siikajo­en. Joen takaa hän oli kerskaten huuta­nut, että rahat, 3 000 markkaa, kastuivat, mutta kyllä ne pian jälleen kuivuisivat. 11 Sanomalehdissä heräsi arvostelua viranomaisia kohtaan siitä, että Perttusta ei saa­tu kiinni ja hän sai huseerata vapaana ja herättää pelkoa. Perttusta pelättiin varsin­kin Raahessa, jopa niin, että kaupungissa järjestettiin ylimääräistä vartiointia. Huhuttiin myös, että hän oli varastanut värjärinleski Ulrika Ravanderilta 3 000 mark­kaa. 12 Lisäksi kerrottiin, että juuri Perttu­nen rikoskumppaneineen varasti kauppa­neuvos Snellmanilta keväällä 1874 Iin markkinoilla 13 000 markkaa. Asia tuli ilmi, kun Perttusen rikoskumppani jou­tui kiinni. Niin ikään puhuttiin, että Perttunen vietti talven 1873–1874 Ruotsin puolella Norrbottenin rannikkokaupun­geissa. Hänet oli nähty Simossa kevättal­vella, mutta kesän ja syksyn 1874 Perttu­nen vietti kanta-alueellaan Oulun eteläpuolella, etupäässä Raahen ympäristössä. Perttusta jäljitti tiiviisti Oulun poliisikomisarius Johan Kärnä miehineen.13

Kärnän onnistui pidättää Maria Lukkari­la -niminen irtolaisnainen. Lukkarila ker­toi kuuluneensa Perttusen seurueeseen, mitä hän nyt katui katkerasti. Lukkarila lupasi Kärnälle apuaan Perttusen tavoit­tamisessa. Kärnä varusti Perttusen perään kaksi hevosta, joista toiseen asettui kaksi poliisia, toiseen Kärnä ja Lukkarila. Mat­kalla, joka alkoi 20.11.1874, tutkittiin ensin kaikki Lukkarilan tietämät Perttu­sen lymypaikat, käymätalot ja -torpat Kempeleestä ja Limingasta. Saatiin selvil­le muun muassa ne tiedonantomerkit, joil­la Perttunen varmisti ruoka- ja yöpymistaloa lähestyessään, oliko vaaraa vaanimas­sa. Eräänlaisena Perttusen kansanomaise­na peitenimenä kuultiin olevan ”Ahas Tuinanen”. Tietoon saatiin myös, että Perttusen piti olla Raahen lähistöllä.

Matkaa jatkettaessa tuli Kärnän hevosta vastaan pari peninkulmaa Raahesta etelään yksinäinen kulkija, jonka Lukkarila kuis­kasi olevan Perttusen. Kärnä kävi heti Pert­tusen kimppuun ja nakkasi tämän allensa rekeen. Perttunen sai kuitenkin puukkonsa esiin ja haavoitti pahasti Kärnää käteen. Hän tempaisi samalla Kärnän hevosen ja ajoi tiehensä. Kärnä menetti runsaasti verta ja tajunsa, mutta alkoi hitaasti toipua Raahessa. Kaukana ei ollut, että Perttusesta olisi tullut miehentappaja. Perttusta yri­tettiin pidättää uudelleen Raahessa, jälleen tuloksetta. Salon nimismies Markkanen sai vihjeen Perttusen oleskelusta eräässä talossa Pattijoella. Hän tuli paikalle Perttusen ol­lessa isännän kanssa kylpemässä. Markka­nen hyökkäsi saunaan ja sai otteen Pert­tusen vyöstä, jossa tämä saunan lauteilla­kin kantoi pelättyä veistään. Pahaksi on­neksi vyö katkesi ja Perttunen pääsi kar­kuun alastomana. Seuraavana aamuna hä­net oli nähty liikkeellä hame päällä. Ymmärrettiin, että Perttusella oli ”suosijoita”, joilta hän sai apua. 14

Saartorengas Perttusen ympärillä kuiten­kin kiristyi. Kärnän partiointi ahdisti Pert­tusen liikkeelle, vaikkei poliisiseurue Pert­tusta lopulta saanutkaan pidätetyksi. Li­minkalaiset ehtivät ensin. Perttusen pidät­tämisestä joulukuun alussa 1874 julkais­tiin Oulun Wiikko-Sanomissa eloisa, ni­mimerkki A. T.:n laatima silminnäkijäkuvaus, joka otettakoon tähän sellaisenaan; kuvastaahan se toimintaa vaarallisen rikol­lisen pidättämiseksi aikana, jolloin maa­seudulla ei vielä ollut omaa poliisikuntaa:

”Rosvo Perttusen kiinniottaminen Limin­gassa yöllä joulukuun 5. päivää vasten. Per­jantaina tämän kuun 4. päivänä myöhään illalla sai Limingan pitäjään rättäri J. Tuorila ja eräs toinen mies talokas E. Arvonollilta sekavia ilmoituksia eli väitöksiä, että mainio Perttunen saataisiin nyt kiini, jos nimittäin siitä palkintoa tulisi. Varovasti tiedustellen tuli ilmi, että rosvo majailee hänen talossaan. Yö kului hiljaisissa neuvonpiteissä kello + 1, jolloin 9 kylän raittiimpia nuoria miehiä saatiin koolle. Sattui näet olemaan tanssit kylässä, jossa rättäri kuis­kasi reippaammille miehille: ”eikö lähdetä suden ajoon!” Tärkeimpiä selityksiä ei kai­vattu, kun tällaiset rosvojahdit entuudestaan täällä tunnettiin sillä nimellä. Nyt lähdet­tiin matkalle, varustettuina yhdellä luodi- ja yhdellä haulipyssyllä, kahdella pistoolilla, aisoilla, uunin-koukulla y.m. aseilla.

Ylläsanottuun taloon tultua, piiritettiin pedon pesä, joka oli sisimmäinen kammio porstuasta käytävän kylmän esihuoneen pe­rällä. Akkunain edustat miehitettiin hiljai­suudessa, ja rättäri, muutamain miesten kanssa, astui lyhty-valolla esihuoneeseen, avasi peri-kammion oven ja näki sankarin seisovan vasten ovea, keskellä huonetta. Ovi painettiin kiini ja vartiat seisoivat ovilla. Samassa syttyi ulkopuolella kova kiista, jonka asettamiseen tarvittiin piirittä]äin aikaa ja voimia, kun näet, eräs juopunut mies saa­pui kartanoon, huudahtaen: ”enkö minä ole isäntä talossani!” ja tarttui yhden piirittäjän aseeseen. Tämä oli ikään kuin kehoittava puolustus rosvolle – yks, kaks – ja julma revolverin pamaus ikkunasta ulos ilmoitti rosvon olevan hyvästi varustetun.

Samassa räjähti piirittäjäin ensi lyömä vasten akkunan, ollen nämä räikkäset sit­temmin lähes loppumattomat. Järjestysmie­hen kehoittaessa miehiä olemaan akkunan sivussa, ettei ampuminen heihin sattuisi, huudahti rosvo terävästi: ”saatan minä syr­jäänkin ampua, ” vaan se lause ei toteunut, koska piirittäjät lyödä paukuttivat kahden puolin ikkunaa lakkaamatta, juurikuin äkäisimmät riihimiehet. Vaikka Perttunen pisti myötään kättänsä akkunasta sivuun ampuakseen ja laukasi siitä kolme kertaa, ei hän yhtäkään kertaa piirittäjiin osannut. Sitte syösti hän huoneensa oven auki ja am­pui etuhuoneeseen, missä eräs vahti oli, va­roittaen: ”elkää tulko sisälle, minä lasken läpi.” – ”Laske vaan, me laskemme kanssa; jääpi meitä Perttusen tarpeeksi, jos joitakuita kaatuukin, ” kuului äkäinen vastaus porstu­asta.

Valo sammui lyhdyssä ja ennenkuin se eh­dittiin sytyttää, laukasi peto toisen kerran ovesta esihuoneeseen, vaan sekään ei sattu­nut. Samassa syöksähti jalopeura luolastaan esihuoneeseen, mutta siinä yhtyi hän vielä jalompaan olentoon. Eräs voimakas ja raitis-luontoseksi tunnettu poika, joka koko piiritys-ajan vartioitsi sisimmäisen kammion ovea, antoi hänelle ensi tervetulemisen pari kyynäräisellä kepakolla, tarttui sitte hirmuun käsiksi, ja yhdellä sätkäyksellä oli tuo mai­nittava Perttusen runko laattiassa. Lauta­mies Härmä, joka oli laskenut vahvasti la­datun haulikkonsa seinää vasten nojalleen, tarttui paikalla, edellämainitun kanssa, ros­von käsiin puristaen ne voimattomiksi, ja rosvo anoi nyt ainoastaan henkensä säästä­mistä.

Taistelu ei loppunut vieläkään, sillä äskenmainittu humalainen mies, jota oli vas­ten tahtoaan pidetty koko piiritys-aikana pirtissä, pääsi taas irti ja tahtoi tehdä rau­hattomuutta rosvon sitojille. Muuan kiiniottajista rippasi hänen seinää vasten pitkäk­seen, sillä seurauksella, että lautamies Här­män mainion hyväksi tunnettu haulikko, joka sattui nyt taisteliain alle, katkesi kol­meksi kappaleeksi ja lukot vikaantuivat pa­hasti. Onneksi se ei toki lauvennut.

Miehiä olisi voitu saada kymmenkertai­sesti koolle, jos ei hiljainen ja järjestetty va­rovaisuus olisi pidetty välttämättömänä eh­tona yrityksen onnelliselle päättymiselle. Onnellinen oliki sattuma, ettei yksikään tul­lut haavoitetuksi, eikä kiiniottajain tarvin­nut murha-asetta ensinkään käyttää, vaik­ka rosvo ampui viisi kertaa. – Rahaa löydet­tiin rosvon kamarista 700 markkaa.”15

Oulun Wiikkosanomien toimitus veto­si ihmisiin palkkion keräämiseksi urheille miehille, jotka pidättivät Perttusen, ”tuon pedon ihmisen hahmossa”, Erik Arvonollin talosta. Erityisesti kiitettiin Limingan kyytirättäri Jakob Tuorilaa, joka jo edel­lisenä kesänä oli pidättänyt toisen pelot­tavan rosvon, Tervon. Muita näkyviä hah­moja olivat itsellinen Anders Wåg, jonka nimi vääntyi tarinoissa Fogeksi ja lauta­mies Isak Härmä. Kyytirättärin virka oli lähinnä luottamustoimi. Samalla muistet­tiin poliisikomisarius Kärnää uhrautuvaisesta toiminnasta. Heidän palkitsemisekseen laitettiin keräyslistat eräisiin oululai­siin kauppaliikkeisiin.16

Antti Perttunen kirjattiin Oulun läänin­vankilaan 5.12.1874. Edessä oli pitkä käräjäkierros. 17

Ensimmäiseksi Perttunen asetettiin syyt­teeseen Iin ja Kiimingin piirin välikäräjillä, jotka pidettiin Kellossa Kivarin kesti­kievarissa 9.1.1875. Käräjäkirjuri oli Pert­tusesta sikäli kiinnostunut, että hän ku­vaili pöytäkirjaan tämän ulkonäköä seuraavasti: ”Perttunen on pituudeltaan ja ruumiinrakenteeltaan tavanomainen, hä­nellä on soikeat kasvot, tumma tukka, pit­kä, kärjeltään hiukan kaareva nenä sekä ulkonevat, paksut huulet.” Perttusta syy­tettiin osallisuudesta murtoon ja 12 000 markan varastamiseen Iin Haminan mark­kinoilla oululaisen kauppaneuvos J. W. Snellmanin kauppa-aitasta kesällä 1873 yhdessä Viktor Herman Hendelinin kans­sa. Lisäksi häntä pidettiin syyllisenä sa­moilla käräjillä sattuneeseen hopeakellon ja 40 markan rahasumman varastamiseen maalarimestari Karl Magnus Molinilta. Hendelin oli tuomittu rikoksesta jo raippoihin ja pakkotyöhön oikeudenkäynnis­sä 7.10.1873. Hän oli tuolloin kertonut Perttusen kumppanuudesta varkauteen. Perttunen kiisti tuntevansa Hendeliniä ja samalla koko syytteen. Pitävän näytön saa­minen jo lähes kahden vuoden takaisesta jutusta ei ollut helppoa: todistajia kuul­tiin yli kolmekymmentä ja juttua käsitel­tiin neljillä Iin käräjillä.

Vahvimpia oli Limingassa asuneen torp­pari Jakob Hannuniemen todistus. Sen mukaan kaksi miestä, Hendelin ja Ahastuinaseksi tiedetty, oli pian Iin markkinoi­den jälkeen tullut perheen asuntoon valit­taen nälkäänsä. Vaimo laittoi ruokaa, ja miehet maksoivat sen reilusti uusilla ku­parirahoilla. Ruokailun ja pikkujuomisen jälkeen oli menty ulos katsomaan Hannu­niemen rakenteilla olevaa uutta asumus­ta, jolloin sekä Hendelin että Ahastuinanen olivat vetäneet taskuistaan sukat. Niis­sä oli ollut kourallisittain uusia, eriarvoi­sia seteleitä, erityisen runsaasti satamark­kasia. Niillä miehet olivat ikään kuin rehennelleet. Kun Hannuniemi oli kysynyt, mistä miehillä olivat sellaiset rahat, mie­het olivat sulkeneet suunsa ja erotessa käskeneet Hannuniemen pitää suunsa asiasta kiinni, mikäli elämä oli hänelle rakas. Kun tapahtuneesta kysyttiin oikeudessa Perttuselta, hän ei kiistänyt sitä suoraan mutta kielsi muistavansa. Nimen ”Ahastuinanen” Perttunen tunnusti omakseen. Hän ker­toi kutsuneensa itseään kyseisellä nimellä siksi, että häntä aina ahdisteltiin ja hän eli alituisessa ahtaudessa ja ahdingossa.18 Iin kihlakunnan talvikäräjät antoivat päätök­sensä 5.4.1875 katsoen Perttusen syyllisyy­den murtovarkauteen toteennäytetyksi. Rangaistuksen määrääminen siirrettiin kuitenkin Limingan käräjille, joilla Pert­tusen rikosten käsittely jatkui, siihen yhteyteen, kun viimeisen käsittelyn tuomio julistettiin.19

Perttunen vietiin 23. toukokuuta 1875 Oulun lääninvankilasta Pyhäjoen ja Haa­paveden pitäjien kihlakunnankäräjille syy­tettynä poliisikomisario Johan Kärnän hengenvaarallisesta pahoinpitelystä yleisel­lä maantiellä 29.11.1874. Hänet tuomit­tiin elinikäisen ruumiinvamman tuottami­sesta Kärnälle, jonka vasen käsi oli jäänyt täysin voimattomaksi ja työkyky siten kär­sinyt olennaisesti. Perttusta syytettiin myös ampumavamman tuottamisesta talollisen­poika Mikko Rautiolle kesällä 1874, kun tämä oli rientänyt estämään varkaiden työ­tä. Näyttöä ei saatu kuitenkaan pitäväksi.

Limingan välikäräjillä 2.7.1875 Perttu­nen asetettiin syytteeseen syksyllä 1873 Kempeleessä ja Limingassa tapahtuneista murhapoltoista ja joulukuussa Limingan Arvonollin talossa pidätyksensä yhteydes­sä tapahtuneesta tuliaseen hengenvaaralli­sesta käytöstä pidättäjiä kohtaan. Murha­poltoissa oli kysymys kahden heinäladon ja 12 heinäsuovan polttamisesta Kempe­leessä, kahden parhaillaan puitavan riihen polttamisesta Limingassa sekä Penttilä-nimisen asumattoman torpan polttamisesta Limingassa. Näistä ei saatu Perttusta vas­taan pitäviä todisteita. Hän itse kielsi pol­tot ehdottomasti. Sen sijaan Perttunen, omantuntonsa keventämiseksi ja pahojen tunnontuskien lientämiseksi, tunnusti murtautuneensa edellisenä syksynä 1874 matkallaan Vaasaan Vähässäkyrössä erää­seen taloon, varastaneensa ruokaa ja sytyt­täneensä talon ihmisineen palamaan. Kun tätä asiaa tutkittiin ja sitä varten pyydet­tiin tietoja Vähänkyrön nimismieheltä, havaittiin, ettei tällaista murhapolttoa ol­lut tuohon aikaan lainkaan tapahtunut. Ainoa suuri tulipalo seudulla oli ollut syk­syllä 1873, mutta siihenkään Perttusen antamat tiedot eivät täsmänneet. Nyt Pert­tunen myönsikin keksineensä koko jutun.20 Sepittikö Perttunen jutun pelkästä kiu­santeosta, vai halusiko hän pitkittää oikeu­denkäyntiä ja etsiä ehkä karkaamismahdollisuutta?

Vaikka Perttusen syyllisyyttä Kempeleen ja Limingan tulipaloihin ei saatukaan näytetyksi toteen, häntä vastaan oli toki yllin kyllin syytteitä. Tuomio julistettiin Limingan välikäräjillä 17.9.1875. Pidättäjiensä vastustamisesta pistooli kädessä Perttunen tuomittiin vain 300 markan sakkoihin. Poliisikomisarius Juho Kärnän pahoinpitelystä hänelle langetettiin kah­deksan vuotta kuritushuonetta ja Iin Ha­minan murrosta toiskertalaisena murtovarkausrikokseen kaksi vuotta kuritushuonet­ta ja kahdeksantoista paria raippoja. Iin Haminan varkaudesta kolmannen kerran tehtynä rikoksena hänet tuomittiin elinkautiseksi kuritushuoneeseen ja raipparangaistukseen. Kun kaikki laskettiin yhteen, Antti Perttuselle tuomittiin 40 paria raip­poja kolme lyöntiä parilta ja hänet mää­rättiin pidettäväksi jäljellä olevaksi elin­ajaksi yleisessä työssä Kuopion väliaikai­sessa vankilaitoksessa.21 Poliisikomisario Kärnä saattoi Antti Perttusen vankilaan Kuopioon heinäkuussa 1876. Asiasta oli sanomalehdissä pikku-uutisia.22 Antti Perttusen juuri miehuuteen ehtinyt elämä päättyi Kuopiossa vankeudessa 6.7.1877.23

Niitä varkauksia, joista Antti Perttunen joutui tuomiolle, ei ollut ylen runsaasti, eivätkä ne olleet kovin suuria viimeistä, kauppaneuvos Snellmanin rahojen varas­tamista, lukuun ottamatta. Nähtävästi on­kin niin, että Perttunen teki runsaasti sel­laisia varkauksia, joista hän ei jäänyt kii­peliin. Toteen näytetyistä varkauksistahan sai varsin ankarat rangaistukset, jo kolman­nesta pitkän kuristushuonetuomion, joten käräjien tietä ei varkaan urasta voinutkaan tulla kovin pitkä. Näyttää kuitenkin siltä, että perimätiedot tekivät rosvo-Perttuses­ta suuremman sankarin kuin mitä todellisuus antoi aihetta. Siihen vaikutti varmasti toisaalta se, että Perttunen onnistui etsintäkuulutettuna lainsuojattomana lymyilemään ja karttamaan esivaltaa lähes kaksi vuotta, ja toisaalta se, että häntä suojeltiin köyhän kansan parissa. Tällöin hän nähtävästi käytti avokätisesti varastamiaan ra­hoja. Lisäksi hänen ”uransa” loppuvaiheet, tapaukset ja käänteet olivat näyttävät ja rikkaat. Ihmisten mieliä liikutti ja säälitti varmasti myös Perttusen nuoruus.

Rosvona Perttunen jäi elämään. Taval­lisena rehellisenä työmiehenä hän olisi vai­punut historian hämärään. Laajalle levin­neiden tarinoiden lisäksi hänestä sepitet­tiin kolme arkkiveisua, jotka painettiin ja joita kansan keskuudessa laulettiin. Alek­sander Leppäsen ”Roswo Perttunen, Mahoton mainio ryöwäri Pohjanmaalla” ilmestyi heti vankilaan joutumisen jälkeen 1876, Juho Rangisen ”Toinen Uusi Lau­lu Mainion Roswo-Perttusen wiimeisistä elämän-waiheista” myös 1876 ja A. Olk­kosen ”Roswo Perttusen Laulu” 1895. Myös suullisessa kansanperinteessä alettiin rosvo-Perttusesta laulaa useina toisintoina balladimaista laulua, joka oli osin saanut vaikutteita julkaistuista arkkiveisuista mutta joka oli syntynyt itsenäisesti sisältä­en Perttusesta kertovia tarina-aineksia.24

Laajimmissa kansanlauluissa kerrotaan yksityiskohtaisesti nimenomaan Perttusen pidätyksestä. Laulun sepittäjä on aivan sel­västi saanut tietoja edellä siteeratusta Ou­lun Wiikko-Sanomien kuvauksesta. Lau­lujen ja veisujen henki ei ole Perttusta ihannoivaa. Pikemminkin hänen elämän­sä esitetään opettavaisena ja varoittavana tarinana.25

Perttusesta kertovat runsaat tarinat ovat osin todenperäisiä, mutta useimmiten lii­oiteltuja. Suuria varkauksia hän ei tehnyt läheskään niin paljon kuin on kerrottu.Hänen nimiinsä on pantu runsaasti yleensä ”suuriin” rosvoihin liittyviä myyttisiä tee­moja, erityisesti heistä Robin Hood -hah­moina, omaisuuden ja tavaroiden tasaaji­na rikkailta köyhille. Pohjois-Pohjanmaakin ”tarvitsi” maakunnallisen suurrosvon tarinoiden aiheeksi. Lapsena rikoksen po­luille joutunut Antti Perttunen oli rosvois­ta ”mainioin”, jolle ikään kuin luonnos­taan syntyi niin kauhistusta kuin ihmetystä ja ihailuakin herättänyt jälkimaine.

Lähdeviitteet

  1. Kansanrunousarkiston (KRA) kokoelmat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS).
  2. KRA, SKS Perttustarinat.
  3. KRA, SKS Sortavala KT 128. Korhonen Taa­vetti 92. 1937.
  4. Oulun maakunta-arkisto (OMA), Oulun kir­konarkisto (OKA) Oulun syntyneiden luettelo; Perttusen henkilötiedot myös esim. Kemin tuo­miokunnan arkisto (KTKA) CIa:72 Iin välikäräjien tuomiokirja 9.1.1875, fol. 4. – Perttusen syntymäajaksi on toisinaan mainittu virheellisesti 10.5.1851. Ks. esim. Brunni Leo, Rosvo-Perttunen – Oulun Sukututkija 1/2000, s. 23.
  5. Brunni 2000, s. 23.
  6. OMA, Oulun tuomiokunnan arkisto (OTKA) CIIa:111 Oulun kämnerioikeus 31.1.1865.
  7. OMA, OTKA Clla: 111 Siikajoen talvikäräjät 24.2.1865.
  8. OMA, OKA I Jh:2 Vaasan hovioikeuden pää­tös 1.7.1870. Rikosluetteloiden otteita 1836–1871; Antti Perttusen rikosrekisteri ks. KTKA CIa:72 Iin välikäräjät 9.1.1875.
  9. OMA, OKA I Jh:2 Hovioikeuden päätös 28.11.1870. Rikosluetteloiden otteita 1836–1871.
  10. OMA, KTKA CIa:72 Iin välikäräjät9.1.1875, fol. 2.
  11. Finlands Allmänna Tidning n:o 260/8.11.1873; Oulun Wiikkosanomia n:o 44/1.11.1873.
  12. Åbo Underrättelser n:o 202/2.9.1874.
  13. Helsingfors Dagblad N:o 337/10.12.1874.
  14. Oulun Wiikkosanomia n:o 49/5.2.1874; Helsingfors Dagblad n:o 337/10.12.1874; Rosvon jäljillä – Oulun Ilmoituslehti n:o 2/5.1.1889.
  15. Oulun Wiikko-Sanomia n:o 51/12.12.1874.
  16. Sama.
  17. OMA, Oulun lääninvankilan arkisto Bel:2 Vankien nimiluettelo 1872–1875.
  18. OMA, KTKA CIa:72 Iin välikäräjät 9.1.1875, 13.2.1875 ja 12.3.1875.
  19. OMA, KTKA CIVa:120 Iin talvikäräjät 4.–5.4.1875.
  20. OMA, OTKA CIVa:148 Limingan välikäräjät 2.7.1875, 2.8.1875 ja 17.9.1875.
  21. OMA, OTKA CIVa:148 Limingan välikäräjät 17.9.1875.
  22. Tapio n:o 28/8.7.1876; Helsingfors Dagblad n:o 190/16.7.1876.
  23. Brunni 2000, s. 25.
  24. Lähemmin Asplund Anneli, Balladeja ja arkki­veisuja. Suomalaisia kertomalauluja. Tampere 1994, s. 672 ja 673.
  25. Asplund 1994, s. 677.