[Piirros: Kaivo Soveliuksen puutarhasta]

”Ihmiset rupesivat kiiruusti haalaamaan tynnyreitä rännien alle”.

Näin vastasi Raahen pikku tyttö koulussa opettajan kysyessä, mitä ihmiset tekivät, kun vedenpaisumus tuli ja taivaan akkunat aukenivat.

Tällainen vastaus oli mahdollinen vain Raahessa. Sillä siellä näin tehtiin, kun taivaan akkunat aukenivat. Jo ikivanhoista ajoista koko kaupunki oli aina silloin kiiruhtanut ”haalaamaan tynnyreitä rännien alle”.

Sillä vaikka Raahe asui veden äärellä, ja länsimyrskyn pauhatessa meret tulivat Rantakadullekin, kaupungissa oli aina ollut vedenpuute. Pihamaiden kaivot sekä hyvä ja syvä ”Jaakopinlähde” Reiponkadun pohjoispäässä antoivat kyllä makeaa ruoka- ja juomavettä, mutta niiden maanalaisista suonista purkautuva vesi oli niin kovaa, ettei se kelvannut pesuun. Ja merivesi taas oli niin ruskeaa, että se likasi valkeat, ”stärkättävät ja stryykättävät” liinavaatteet ruman ruskeiksi. Se kelpasi vain raahelaisten raasumattojen pesuvedeksi, ja rantamatalan pitkällä ”Pyykkisillalla” huuhdottiin ja läiskytettiin enimmäkseen pikku pirttien epälukuisia riepumattoja.

[Kuva: Riepumaton pesijöitä Uudella-Pyykkisillalla.]
Riepumaton pesijöitä Uudella-Pyykkisillalla.

Kun ei maan eikä meren vesistä ollut taikaa, täytyi turvautua taivaan apuun. Kun kesällä rankkasade lankesi, oli se taivaan suoma suuri lahja, josta iloitsi yhtä hyvin komea keskikylä kuin laitakaupunkikin. Taivaan pilviä pidettiin silmällä, ja heti, kun ensimmäiset pisarat putosivat, ämpärit, saavit, tynnyrit ja ammeet alkoivat pitkin pihamaita keikkuen ja kolisten pyöriä ottamaan vastaan rännien tulvaa. Koetettiin saada talteen niin paljon kuin vain ylhäältä annettiin. Sitä varten pitikin joka talossa olla suuri joukko tynnyreitä ja astioita, ja rakennusten räystäissä hyvät kourut, vieläpä nurkissa rännit suukeppeineen, että vesi tarkemmin ohjautuisi astiaan. Katukäytävilläkin nähtiin saaveja nurkkatorvien alla, puhumattakaan pihoista, joissa ammeet alituisesti seisoivat suu avoinna odottamassa, ottaen vastaan vähäisetkin annit.

Tämä taivaan pilvistä siivilöity vesi, joka puhdisti pölyn kaupungistakin ja ojissa iloisesti solisten vei katujen liat mennessään, oli raahelaiskodinkin puhdistajana. Sadevesillä koko kaupunki pesi kesäiset pyykkinsä ja kävi sitten vain ne meressä huuhtomassa. Mutta talvella puhtauden pitäminen oli vaikeampaa. Silloinkin elettiin taivaan armoilla ja sulatettiin pesuvesi lumesta. Kevätpyykkiäkin varten vedätettiin Fantinsaaren kovia puhtaita hankia kuormittain ja pantiin pyykkipataan. Keväällä monet vielä ajattivat ammeensa ja pönttönsä merenselällistä talvea täyteen ja antoivat sen kellarin pimeässä kylmyydessä sulaa, ja siellä päivän näkemättömissä vesi pysyi pilautumatta kesän alkupuolille.

[Kuva: Sateen uhatessa haalataan tynnyreitä ja saaveja rännien alle.]
Sateen uhatessa haalataan tynnyreitä ja saaveja rännien alle.

Mutta oli entisaikaisessa Raahessa ja Raahen lähimailla muutamia lähteitä, joista pulppusi aivan erikoislaatuista vettä, kirkkaampaa ja parempaa kuin Jaakopin lähteen vesi, sellaista maasta hersyvää elämännestettä, jota juomalla sairaskin sai takaisin terveytensä. Jo vanhoina aikoina oli Satamalahden seuduilla, Aittaniemen luona, tavattu kirkas lähde. Se oli suuren kiven juurella, aivan lahden rannassa, niin että länsituulella meri nousi lähteeseen. Kun monessa maailmanpaikassa oli samoihin aikoihin keksitty merkillisiä, terveyttä antavia lähteitä, otettiin Aittaniemenkin lähteen vettä pulloon ja lähetettiin Tukholmaan tutkittavaksi. Hyväksi lienee vesi havaittu, koska sitä sitten käytiin ryyppimässä. Toinen terveellinen vesi pulppusi Ollinsaaren lähteestä, Ollinsaaren takaa, ja kolmas kirkas silmä kimalteli Prunnihaassa Pattijoen rannalla, Palokankaan laidassa. Mutta paras ja kuuluisin terveyspaikka tuli kirkkaasta vesisilmänteestä, joka löydettiin kaupungin koilliselta laidalta, Krokholman luota katajikosta, Holminkankaan lähimailta. Siitä Raahe sai vähäksi aikaa oman kuulun Brunninsa, jonka ääressä se aikoinaan saattoi hoitaa terveyttään ja viettää suuren maailman ”brunni”-elämää, kaukana isoisten ilmoilta, harmaata huurua huokuvien kotiniittyjensä laidassa.

Milloin Raahen Brunnin terveyttä antava voima on keksitty, ei tiedetä, mutta jo tohtori Anders Jakob Hjertmanin aikana se oli suuressa maineessa. Rautaa sisältävän katajikon silmän ympärille rakennettiin – ehkä juuri Hjertmanin toimesta – viisiseinäinen hirsimaja, lähes viisi syltä pitkä, kolmatta leveä, punaiseksi maalattu rakennus, jonka toisessa huoneessa oli pulppuava lähde, toisen ollessa vieraiden oleskelusuojana. Lähde oli huoneen nurkassa, ja lattiassa oli vain ”pituaijalla” ympäröity aukko, josta voitiin ammentaa vettä ja jakaa potilaille. Pohjan maantieltä, Vihastenkarin takaa, vei Durkholman kauttalähteelle suora kärrytie, jota saattoi vaikka vaunuilla ajella. Hjertman oli lähteen lääkärinä, ja hänen määräystensä mukaan ryypittiin terveeksi tekevää vettä. Mainitaan myöskin John Bolligerin, sveitsiläissyntyisen, yhdessä ja toisessa Suomen kaupungissa asustaneen lääkärin, Raahessa oleskellessaan ottaneen osaa brunnihoitoonkin. Myöskin Raahen lääkäri Johan Friman oli Brunnin tohtoreita, ja apteekkari Wichmannillakin oli parantolaan osuutta; apteekin proviisorit olivatkin useasti ryyppylän juomanlaskijoina, ja Liljan Kaisa-Kreeta oli ammentajana käyden tarvittaessa noutamassa veden kolme, neljä askelta alhaalla olevasta silmänteestä.

Raahen paras kansa, tuntiessaan jonkinlaista heikkoutta jäsenissään, veren vähyyttä, vatsanvaivoja tahi muuta sellaista, asteli kesäaamuisin elämänlähteelleen terveyttä noutamaan. Brunnituvan ulkopuolella seinäin vieressä oli penkkejä, joilla saattoi istua aamuauringon paisteessa ja juoda ”elävää vettä”, aloittaen lasillisesta ja sitten kohottaen määrän kerta kerralta aina yhdeksään asti, taas laskettaen alas yhteen ainoaan. Jotkut sairaat menivät juomalaitokseen eväät mukanaan. Kauppias Berghin rouvakin kävi Pyhälästä ottamassa suolaista lohta evääkseen, ja saattoi sitä maistellen juoda lähteen vettä parikymmentä lasillista. Monet tunsivat veden juomisen vaikuttavan hyvinkin terveellisesti. Pyhälänkin emäntä, Candelinin tytär, kävi kaksitoista vuotta ryyppäämässä Brunnin vettä, ja Matti-Luotoska, Heiskarin Mikkelin tytär, joka nuorena ollessaan oli hyvin heikko terveydeltään, kävi myöskin lähteellä ja tuli niin terveeksi, että eli 93 vuoden ja 4 kuukauden ikäiseksi.

[Kuva: Helena Charlotta Rein, o.s. Ahlqvist.]
Helena Charlotta Rein, o.s. Ahlqvist.

Kaupungin ensimmäiset herrat, rouvat ja mamsellit, jotka olivat Tukholman salongeissa tutustuneet maailman menoihin, olivat kotoisen Brunnin valiovieraita. Terveysjuonnin ohessa he panivat Brunnin ”salongisa” toimeen leikkejä ja tansseja, ja taas välillä kävivät lähteen reunalla ottamassa terveellisen rautavesiryypyn. Täällä nähtiin Janika Friemanit, Bergbomin mamsellit, Lacken ”Himmelska Mathildat” ja monet muut hyvät mamsellit ja rouvat, joukon parhaimpana Reinin patruunin Helena-rouva. Herrain joukossa taas Henrik Sovelius hääri kaikkein hienoimpana. Jaakon päivänä oli entiseen aikaan pantu Brunnilla toimeen suuri juhla tohtori Hjertmanin kunniaksi, jolloin juhlarunoin oli häntä onniteltu ja lähteen kirkasta vettä juotu hänen maljakseen.

Mutta seinän takana rähisivät kaupungin poikavarsat kurkistellen akkunoista sisään. Vähävarainen väki ei voinut käyttää hyväkseen Brunnin vettä, kun siitä piti suorittaa maksu. Varaton kansa riensi sen sijaan Prunnihaan lähteelle, jossa sai rahatta juoda, minkä vatsa veti, istua turpaspenkillä lähteen reunalla kenenkään häiritsematta ja taas käydä tuohilipillä ryyppäämässä.

Aikojen kuluessa kyllä Raahen elävät lähteet hävisivät, kuuluisa Brunnikin. Se oli jo nykyisten vanhojen nuoruuden aikana vanha kallellinen rakennus lahoine lautakattoineen, avonaisina ammottavine ikkuna- ja oviaukkoineen. Sitten se vietiin, – minne lienee viety. Seinäinsija peruskivineen vain jäi jäljelle sekä kirkas lähde. Viimein täytettiin lähdekin kivillä, niin ettei enää kenelläkään ollut mahdollisuutta etsiä siitä terveyttä. Ruskeamutainen vesinoro vain oli vieressä ja ympärillä kivinen katajikko. Karja vain kuljeskeli ympärillä laitumella, ja lapset paeten Penttilän ”lautaotta”-sonnia laukkasivat ympäri kangasta.

Erinomainen, suuresta maailmasta opittu terveyslaitos oli aikoinaan myöskin Ahlqvistin uimahuone ja kylpylä. Kauppias Petter Frans Ahlqvist oli sen 1860-luvun alkupuolella rakennuttanut Pitkänkarin takarannalle. Kaupungin herrat suosivat Pitkänkarin kylpylää miltei yhtä paljon kuin ennen mainiota Brunniansa. Siellä sai, miten vain halusi, kylmiä tahi lämpöisiä merikylpyjä. Olipa siellä vielä sellaisia merkillisiä ”skaapejakin, jotta pää jäi ulos, ja kaikki muu kruppi oli skaapin sisäsä, reikä vain oli kannesa… ja sai ottaa niin kuumaa kuin halusi”. Kylvystä päästyä sai laitoksesta virkistysryyppyjä, mitä mieli teki: olutta, viiniä, punssia. Ja saattoi siellä myöskin huvikseen toisten herrojen kanssa keilaradalla heittää keilaa. Toinen, Lundbergin laittama kylpylä oli Kylmäniemen puolella. Siellä taas kaupungin naisväki kävi ottamassa kylpyjä juoden välillä virkistyksekseen kahvia lämpöisten vehnärinkelien kanssa.

[Kuva: Brunnin vanha sija ja entisiä peruskiviä.]
Brunnin vanha sija ja entisiä peruskiviä.

Tavallisia kuumia vihtalöylyjään raahelainen sai ”Rantasaunassaan”, nykyisen ”Uuden-Pyykkisillan” paikalla. Laitakaupungin kansa, sen jälkeen kun Skinnarin, Helaakosken ja muiden pikkusaunat olivat hävinneet, kävi vihtomassa kaupungin reunassa ”Maijan-saunasa”, joka oli vähävaraisen väen yhteisenä ”familjasaunana”.

[Kuva: Kapteeni Isak Gellman.]
Kapteeni Isak Gellman.

Silloin kun tuli totinen kipu, täytyi turvautua lääkärin apuun. Tohtori Ehrström, piirilääkäri, oli aikoinaan hyvin suosittu. Muistavat vanhat vielä myöskin Johan Frimanin, J. J. Staudingerin, K. V. Strengellin, jotka kaikki olivat 1840–70-lukujen lääkäreitä. Mutta vähäisiin kipuihin, yskään, kolotukseen ja sen semmoisiin, oli raahelaisilla omat lääkkeensä ja hoitonsa, joita olivat oppineet entisiltä lääkäreiltä, tuoneet Tukholmasta ja mistä milloinkin. Niinpä ”kallbrandia” ajettiin pois tohtori Ehrströmiltä opitulla ”heinänkulmuhauteella” tahi, ellei se auttanut, toisella hänen keinollaan: sidottiin sairas jäsen kääreisiin, joihin oli pantu viinaa, etikkaa ja suolaa, yhtä paljon kutakin. Vilutautiin oli tohtori Staudinger määrännyt hartioille kämmenen kokoisen pussin, joka sisälsi kanverttia, ja kun ”keuhkokuume” vaivasi, piti hautoa ihoa ”kameelikukka”- (chamomilla, jota kasvoi merensaarilla) ja etikkavedellä. Yskään olivat Raahen rouvat tuoneet Ruotsista hyvän ”reseptin”. Sen mukaan muokattiin annos neljästä munaruskuaisesta, neljästä luodista vastakirnuttua voita, kahdesta jungfrullisesta hunajaa ja kahdesta luodista inkivääriä, ja sai tätä annosta ottaa mielin määrin. Kolotus vaivasi varsinkin vanhoja merenkävijöitä. Siihen saatiin hyvä apu ”Juthströmin kolotusvoiteesta”, jota valmisti värjäri Juthströmin sisar. Mutta vielä parempi apu tuli, kun vanhat Leufstadiukset kävivät kysymässä neuvoa kuuluisalta parantajalta, Bäckilta, ja antoivat sitten oppinsa muillekin. Ensin piti ”smörjätä” kolottavia jäseniä voiteella, johon oli sekoitettu jungfru katajaöljyä ja puoli jungfrua ammoniakkia; sitten piti ryypätä puoli kuppia konjakkia ja ottaa ankara männynhakokylpy, niin että koko ruumis tuli pihkaan. Tämä pihka piti mennä nukkumaan pois ja sen jälkeen täytyi hieroa jäsenensä kahteentoista kertaan koirantalilla, johon oli hiukan sekoitettu lavendeliöljyä. Silloin kolotus katosi. Vatsatautiin taas Veisselin rouva määräsi pellavansiemeniä, ja kuumaa sekä kylmää vettä vuoroon.

Mutta Möllerin pappa ja mamma, joita vanhemmiten tahtoi vaivata liian kova vatsa ja liika lihavuuskin, käyttivät omia keinojaan. He ajoivat terveydekseen vuoroonsa kolmipyörällään ympäri suuren suurta saliansa, niin että selkä höyrysi, eivätkä tarvinneet muuta lääkettä eivätkä lääkäreitä.

Sairaala saatiin Raaheen jo 1870-luvulla kapteeni Isak Gellmanin lahjoittamilla varoilla. Se oli ensin vain entisessä Ahlholmin talossa Pohjoistullissa oleva vaatimaton laitos, kunnes viimein saatiin komea rakennus Pitkänkarin kankaalle.

Oli Raahessa ja Raahen seuduilla kyllä muitakin lääkäreitä ja parantajia kuin koulunkäyneitä tohtoreita, sekä muitakin kylpypaikkoja kuin Petter Frans Ahlqvistin höyrykaappi. Oli vanhoja muoreja, jotka kykenivät parantamaan monenlaisia kipuja, oli vanhoja vaareja, jotka osasivat kuka seisauttaa veren, kuka panna sen suoniraudan avulla juoksemaan, kuka mitäkin terveellistä asiaa. Näiden ”kaupungin tohtorien” ja ”piirilääkärien” apua tarvitsi varsinkin laitakaupunki, mutta myöskin moni paremman talon asukas montaa kertaa häätyi turvautumaan näihin tietomiehiin. Tällaisia taitajia oli Muutin Radkeli, joka oli niin mestari tekemään ruusuntukkoja, että oikeat lääkäritkin lähettivät potilaansa saamaan häneltä apua. Tällaisia oli vanha Erikkilän muori, joka paransi maahiaisia painellen maalla taikka tulisilla hiilillä aina asian mukaan. Tällaisia oli Läksyn muorikin, joka ajoi eltan pois lapsesta siten, että kierrätti lasta kolmesti ympäri rantakiveä ja kolmesti vastasi: ”Elttaa kylvän!”, kun lapsen äiti kolmesti kysyi: ”Mitä sinä teet?” Mutta vanha Hassiska teki elttapussin punaisesta vaatteesta pannen siihen yhdeksät aineet: kynsilaukkaa, kanverttia, tulikiveä, lukinverkkoa, pirunpaskaa... Ja pussi oli punaisella silkkinauhalla ripustettava lapsen kaulaan. Björkqvistin rouvan ”fasteri” oli taitava selkänsä takana solmeamaan harmaasta villalangasta yhdeksänsolmuisia venymälankoja.

Maallakin oli mestarimuoreja. Hakspekan muori, ruma ämmä, joka oli Kopsasta muuttanut Palonkylään, pesi sairaista kalmaa, alkaen 12 aikana yöllä ja jatkaen jokaisella täydellä tunnilla aina puolipäivän 12:een asti, lopuksi yösydännä vieden pesuveden hautausmaalle. ”Svarta Fru” Mettalanmäellä myöskin tiesi yhtä ja toista, ja Palonkylän Aunolan muori, joka käytti tavatonta nuuskatoosaa sekä lapsenpaitaa nenäliinanaan, oli parantekijä. Pieni ”Piki-Hiiri”, musta ja laiha, terävänenäinen muori, osasi vain hieroa, ja Haapasaariska katsoi viinaan sekä Kukkoska ”poovasi” korteista.

Mutta ”Torte”, Pattijoelle Pudasjärveltä köyhinä vuosina tullut Dorothea Taivaloja, oli koko piirikunnan paras lääkäri, joka voi auttaa ja parantaa silloinkin, kun muiden taito jo oli loppunut. Muori teki terveiksi ihmisiä ja eläimiä, paransi hammastukoilla hammastautia, poisti koninkalman, joka oli tarttunut hevosenraadosta, paransi Ämmänmäen Kaisastakin kalman, joka oli tarttunut Käpy-Matti vainajasta. Osasi Torte hoidella tyttöjen sydänkipeöitäkin valmistaen lemmenjuotavaa, joka salaa oli annettava kivun aiheuttaneelle miehelle. Torte oli äkäinen ämmä, joka monesti sai syytä uhkailla:

– Oottakaapa vain! Minä panen lehmät kesällä verta lypsämään.

Vielä äkäisempi oli Saloisten Jaakkaran ämmä, joka teki vain pahojaan, ellei oltu hänen mielikseen, pani lehmät ”mettänpeittoon”, yllytti ”närpän” puremaan hevosta, ja keksi milloin mitäkin pahuutta. Mutta Mettalanmäen Pusalan muori oli siivo muori, joka paranteli puhalluksia ja teki vuoden mittaan nelikoittain hammassuoloja, käyttäen töissään välikappaleena ihmisen pääkalloa. Siivo oli Aitta-Briitakin, ruotsia puhuva Palonkylän muori, joka paransi vain lehmiä apteekinsuolalla ja käytti lavemangina vanhaa paloruiskua.

Jos muorit koettivat parhaansa, niin eivät parantajaukotkaan olleet aivan taitamattomia. ”Fröökynän-faarikin”, Harakka-Paavon naapuri Mettalanmäellä, oli jo olevinaan aika velho, vaikkei juuri mihinkään kyennytkään, ja Fyhrin vaari, vanha merimies, oli niin paha luonnokas, että tahtomattaankin, kun joku hänen mielensä nyrjähdytti, sai pahoja aikaan. Krabbin ja Aholinin ukot, vanhoja merimiehiä hekin, olivat mestareita iskemään suonta, vaikka laskivatkin verta vain lautaselle, mutta kun Kronqvistin ukko porautti reiän, päästi hän punaista pöntöllisen. Aholinin ukko lisäksi leikkasi paiseita Konstantinopolista tuodulla ”lansetillaan”. Pattijoen ”Jalka-Faari” korjaili ja lastoitti poikkinaisia jalkoja ja paransi luuvikoja. Merilän äijä ”huusaili” hevosia, ja vanha urkujenpolkija ja pikkukellon soittaja, Tuomas Leppäluoto, löi kirveskannalla pölkynpäällä perunan rikki, kun se oli tarttunut lehmän kurkkuun.

Näitä ja vielä monia muitakin asioita, kipuja sekä tauteja velhomuorit ja taitovaarit korjailivat. Yksin näärännäppykin hoidettiin taidolla: mentiin navetanporstuaan leikkaamaan olkia silpuiksi, jolloin tietäjä sanoi leikkaavansa näärännäppyä, sairaan seisoessa vieressä. Keltatautiin oli tietomiehen neuvojen mukaan kerjättävä yhdeksästä talosta yhdeksänlaista ainetta, yhtä kustakin: jauhoa, suolaa, munaa, sokeria, voita, maitoa, vettä, keltaista silkkiä ja kukonkoiven keltaista hilsettä, ja näistä tehtävä ”keltakakku” keltaiselle silkille. Syyhyyn oli opetettu nauriskupissa keittämään voidetta nuuskasta ja tulikivestä, ruusua voideltiin palsamiviinalla, palohaavaan pantiin aloenlehti ja ajoksia ajettiin pois sokerista ja saippuasta tehdyllä ”ploosterillä”, taikka tietomuori paineli niitä navettalapiolla, lukien:

”Fader vår,
fräls Maria-
Olivia Wahlgren
från onde!”

Loitsun lukeminen olikin parasta koko tietomiesten toiminnassa. Varmasti kipeä parani, kun välikappaleitten avuksi muori vielä luki:

”Rupi alle, rahka päälle,
kannu märkää väliin,
yheksän unetonta yötä,
kymmenes yö hengen ottaa.
Ämpäri äimiä,
tynnyri tuuria,
nelikko neuloja,
hevosenkorva heiniä,
ruunankorva ruumenia,
orriinkorva ohtakkeita.
Hyi, kolmasti kolmena aamun
Parane terveeksi!”

Ja vielä parempi oli, jos tietomuori vei sairaansa saunan lämpöisiin, kylvetti häntä siellä, juotti hänelle kymmenen pennin ”eestä” ”vattantunssia” ja kymmenen pennin edestä ”elämänpalssamia” ja taas kylvetti, topehti ja manaili:

”Jos oot maasta,
niin mee maahan!
Jos oot veestä,
niin mee vetteen!
Jos oot kalmasta,
niin mee kalmaan!”

Lopuksi vielä piti potilas ristiä tekemällä ristinmerkki rintaan, polviin ja päähän, sanoen ja siunaten:

”Isän risti rintaan,
Pojan risti polveen,
Pyhän Hengen risti päähän!”

[Piirros: Aholinin lansetti laatikkoineen]