[Piirros: Abraham Montinin hauta Raahen kirkonmäen kalmistossa.]

”Kun olis yhesä läjäsä ne kaikki Raahen laivat, niin se olis koko flota”.

Vanha Vitolin näin muisteli Raahen mennyttä suuruuden aikaa. Sillä ”se oli semmoinen merifaartti meiän kyläsä, että ei misään”.

Tämä olikin totta. Sillä Raahella oli laivoja enemmän kuin millään muulla Suomen kaupungilla, ja joka vuosi lyötiin uusia. Parhaina päivinä, siinä1870 vaiheilla, purjehti Raahen nimissä Suomen vesillä ja maailman merillä kuutisenkymmentä alusta, niistä 29 fregattia ja parkkia sekä 12 prikiä. Kaiket kesät laivoja tuli ja meni Raahen rantaan. Joskus sattui 16–17:kin kotilaivaa yhtaikaa Roskan redille, lisäksi vielä joitakuita ”ulkokylien” ja ulkomaan laivoja. Ja tämä oli komea näky. Silloin Raahenkin satamassa seisoi mastometsä niinkuin ainakin maailmanhaminassa, ja pienessä rantakaupungissa oli elämää. Merimiehiä liikkui joukoittain kaduilla, laulut kajahtelivat entistä voimakkaammin, ja tyttöjen piti joka ilta kiirehtiä tansseihin. Vain parituhantinen oli rantakylän asujaimisto, mutta satoja parhaita miehiä siitä riitti maailmanpallon kiertäjiksi, toiset oman kylän laivoilla, toiset milloin milläkin ulkomaan astialla. Vanha raahelainen oli oikea merenmies syntyperältäänkin, jo monessa polvessa enimmän osan elämästään kiikkunut laivankannella. Hyvin hän kelpasikin ei vain kotilaivaan, vaan mihin maailman alukseen tahansa. Eikä entisessä Raahessa ollut kuin kaksi kotoista miestä, Penttilä ja Karlund, jotka eivät olleet merillä käyneet.

Mutta Raahen suuresta merifaartista tuli viimein loppu.

Oli kyllä sitä jo kauan aavistettukin ja pelätty. Isontorin kokouksissaan jo entiseen aikaan patruunit monesti keskustelivat rakenteilla olevasta Saimaankanavasta ja päättelivät:

– Niin se käypi meille, että saahaan kauppahommat ja laivat heittää, kun Saimaankanava saahaan valmiiksi.

Ei vielä sentään käynyt aivan niin kuin Isotori pelkäsi. Tervoja ei kyllä enää tullut ylimaista niin paljon kuin ennen, eikä etäisen Savon ukko enää ajanut Raaheen suolanhakuun, joten kaupungin ikivanha suuri kauppamaa paljon pieneni. Mutta sen sijaan Raahe rupesi yhä ahkerammin ajelemaan ja ansaitsemaan merillä rahtilaivurina.

Mutta aika ajoi taas Raahen ohitse. Suurien merien vaiheilla asuvat maailman rikkaat rupesivat rakentamaan suuria rautaisia tulilaivoja, jotka tuulista välittämättä nokisina ja savuten mennä ryöhäsivät merien ylitse yhtäkkiä maailman äärestä toiseen. Syrjäinen Raahe ei pienillä puulaivoillaan, vaikka niissä olikin kuparinen pohja, kyennyt näiden isoisten kanssa kilpailemaan rahdinajossa, varsinkaan, kun puulaivojenkin lyöminen entisestään yhä kallistui. Sitten myöskin rakennettiin rautateitä yhä enemmän, ja nekin ottivat osaa tavarain kuljettamiseen. Niinpä täytyi raahelaislaivan, joka oli ennen ajanut vuosittain toistakymmentä prosenttia pääomalleen, lopulta tyytyä vain muutamaan prosenttiin. Ennättivät Suomeen sitten suuret puutavaraliikkeetkin sahoineen ja kaikkineen vetäen mukaansa monet pääomat ja työntekijät.

Vanha merenkävijä Raahe, joka satoina vuosinaan oli rakentanut satoja laivoja, ei voinut enää lyödä ainoatakaan uutta alusta. Vanha varvikin, joka viidessä työpaikassaan oli kesät, talvet ahkerasti paukutellut, jäi seisomaan autiona ja äänetönnä. Viimeisiä laivoja, jotka Raahen varvista lykättiin vesille 1873–75, olivat Johan Langin Johan Lang ja Bacchus, Fredrik Soveliuksen Matts August, Lundbergin Norma ja Johan Fellman sekä Durchmanin Iris, joka entisen Raahen viimeisenä laivana laskettiin veteen 1876.

[Kuva: Perämies Jaako Marjelin emäntineen.]
Perämies Jaako Marjelin emäntineen.

Ja vanhat rakkaat, kotirannoilta nousseet laivat, jotka ainakin joka kolmas vuosi kuin koti-ikävän pakoittamina olivat uineet takaisin syntymäkyläänsä, tuoden samalla isännilleen rahaa ja rikkautta, täytyi viimein kannattamattomina kappaleina hukata pois. Monet komeat merenhalkojat myytiin halvasta hinnasta Norjaan, jotkut taas raumalaisille tahi ahvenanmaalaisille. Viimeisiä Raahen laivoja oli 1869 rakennettu parkki Amphitrite, joka patruuni Aspegrenin varustamana kapteeni Himangan komennossa lasketteli 1898 Meksikonlahdelle. Mutta kesken matkaansa laiva joutui raumalaiselle ja sitten taas jo muutaman kuukauden kuluttua ahvenanmaalaiselle.

Mutta moni vanha laiva oli aikojen kuluessa virkaheittona vaipunut kotirannan matalalle. Ruonanojan suupuolessa lepäili Johan Soveliuksen 1819 rakennuttama pikku priki Aurora, ja samalla lahdella ajelehti kauppias Berghin entinen Neptunus, jonka sitten Marjelin korjasi polttopuukseen. Kaupungin rantapuolessa makasi hylkynä Hedmanssonin vanha Minerva ja Reinin pikkuinen Ainet. Vieläkin vanhempien laivaranien jäännöksiä oli pitkin rantoja, ja vanhoja panttureita vain nousi esiin sieltä ja täältä. Kotiranta oli tullut monien kotilaivojen viimeiseksi leposijaksi, vaikka kyllä taas kovin monet olivat saaneet hautansa vierailla rannoilla ja suurilla valtamerillä.

Meriliikkeen loppuessa joutui Raahen suuri merikansa kuiville, maajalkaan. Vanhat meriläiset jäivät kotikylille, mutta monet nuoret jatkoivat merenkäyntiään ulkomaiden laivoissa, kunnes hekin aikaa myöten vähitellen koteutuivat. Jos koteutuivatkaan. Sillä varsin monet Raahen pojat ovat kerran lähdettyään jääneet ikipäiviksi sille tielleen, useat hävinneet kerrassaan tietämättömiin, milloin kokonaisin laivakunnin, milloin yksitellen. Toiset taas ovat vierailla mailla löytäneet sopivan olinsijan, Ruotsissa, Hollannissa, Englannissa, Ameriikassa. Saattaapa raahelaista perua tavata aina Austraaliasta asti.

[Kuva: Humaloja, orava, Pekuri, Haapajoki, Anttila, Hyttinen, Nikander, Himanka (kapt.), Marjelin (peräm.), Vitolin, Nenola, Lahdenperä, Häggqvist, Kronqvist, Heiskari, Heikkilä, Pyy, Hassila. Täysirikisen fregatin besättninki.]
Humaloja, orava, Pekuri, Haapajoki, Anttila, Hyttinen, Nikander, Himanka (kapt.), Marjelin (peräm.), Vitolin, Nenola, Lahdenperä, Häggqvist, Kronqvist, Heiskari, Heikkilä, Pyy, Hassila. Täysirikisen fregatin besättninki.

Kotikylälle jääneet ja kotiin palanneet merenäijät ovat joutuneet toinen toisensa jälkeen hautaan. Mutta vielä on entisestä meriväestä rippeet jäljellä. Saisi heistä ainakin yhden laivan, jopa täysirikisen fregatin besättningin, jos nostettaisiin flaku vanhan sjömanshuusin katolle. Olisi vanha kapteeni, oikein lunaarilaskelmiin perehtynyt valtamerien kävijä, päämieheksi, olisi styyrmanni ja konstikin, olisi hyvä ulkolaisissa laivoissa palvellut stuuvartti sekä kokki. Sitten riittäisi kyllä timpereitä ja puosuja sekä matruuseja, niin ettei tarvitsisi mönsträtä ainoatakaan renkiä jummanniksi, eipä ottaa vähän kokeneita lätmatruusejakaan. Ja takaavat vanhat karhut kapteenista alkaen, että laiva seelaisi yhtä komeasti kuin ennenkin. Jaksaisivat äijät vielä kaahaista mastoonkin, ja raskaita purjeita hiissattaisiin kuin nuoret meripojat, varsinkin jos Oravan ja Vitolinin Matti Aukustit olisivat laulaen yllyttämässä:

”Meripoika kun merta seelailee,
huu veiju vei…”

Vanha veri läikähtää vanhoissa kuivettuneissa suonissa ja vanhat muistot nousevat esiin. On siinä ukkoa sellaistakin, joka ”ei ole koskaan kivikaria kontannut” sekä sen näköistä, jolle ”vesi on kuin velimies”, ja taas poikia, jotka eivät ”paatisa pelkää, vaikka se kuinka heiluis”, mutta keikkuvissa kärryissä on luonto heti pois; on äijiä, jotka vesillä kyllä osaavat kulkea kiertäen kaikki kivet ja karit, vaikka metsässä tuota pikaa pyörähtävät sekaisin. Ja jonkun iänikuisen merenkävijän koura on vanhanakin yhä merimiehen koura: peukalon ja etusormen välihankurassa tuntuu vieläkin hiissausköyden sija.

Merimiehiä ukot ovat vieläkin, vaikka ovatkin kokonaan kuivan maan eläjiä, ahertaen kuka missäkin pikku toimessa: maalarina, vahtimestarina, kalamiehenä, ”pressujen” ompelijana. Pieni talo, entisinä meripäivinä meren säästöillä rakennettu, on melkein joka ukolla, perunamaa ja vanha muori, joka nuorina päivinään enimmät ajat yksin istuttuaan nyt ukon kanssa kaksin jakaa vanhuuden päiviä. ”Tupakkirahoja” juoksee usealle merimiesten eläkekassasta, ja moni pienen pirtin eläjä saa vuorineuvos Lagerlöfin miljoonarahastosta avustusta, jotkut parituhattakin vuodessa. Jollakulla vanhalla vaarilla on pirtissään sänky ”lojokoijana”, uuni, jonka lämmintä kylkeä vasten saattaa seisoa kojottaa, ”kojokoijana” sekä pihalla iso nojauskivi, ”nojokoijana”. Mutta muuan kaikkein vanhimmista vaareista elää taas uudelleen laivankannella: entisenä konstina hoitelee avainkimppua, muka laivan ruokasäiliön avaimina, ja ahkerasti hankailee vaaterievulla uuninkylkeä ollen laivaa pesevinänsä. Ja ”engeskasuolalla” entiseen merelliseen tapaansa ukot joskus vieläkin ajavat tautejaan pois. Vanhaan hyvään tapaan ukot käyvät kirkossa ahkerasti, muutamat miltei joka pyhä istuvat omalla tutulla paikallaan, jotkut huonokuuloiset kiipaisevat lehterille ihan saarnatuolin korvaan. Sieltä täältä muiden joukosta vain hohtaa vanhan merenkävijän harmaja tukka. Vanhoja mereltä tuotuja kirjoja ukot vieläkin ”stuteeraavat” pyhien kirjojensa rinnalla. Mieluista on katsella yksin vanhaa merimieskalenteriakin, jossa on merkittynä m.m. ”kaikki konsulaatit, merimieskirkot, ynnä syönti- ja juontipaikat”. Ja vielä mukavampi on tutkia ”Säiklopediiaa” (Everybody’s Pocket Cyclopaedia), jossa selvitetään kaiken maailman asiat ja viisaudet, sellaisetkin kuin ”kaikki pääkaupungit mitä maailmasa on”, ja ”asuransit” ja ”insuransit” ja ”kaikki apteekin alkuaineet alfapeetin jälkiin” ynnä ”ensimmäinen veitti tehty Englannisa 1563”. On siinä ”puolet toktorikirjaakin”, sekä vielä mainittu ”jumalan nimi, se pyhä nimi 48:lla eri kielellä”.

[Kuva: Lapaluodon satamasta.]
Lapaluodon satamasta.

Meriliikkeen viimeisiänsä viettäessä vaipuivat hautaan viimeiset patruunitkin. Nousi uusi sukupolvi, joka ei enää paljoakaan tietänyt merestä eikä isäpatruunien suuresta meren- ja maankäynnistä, tulipa tullista uutta sukukuntaakin, sellaisia ”toispuolelaisia” sekä ”hälläuuniherskapia”, jotka eivät ymmärtäneet merestä mitään, enempää kuin oikeasta Raahestakaan, vaan rupesivat limppu kainalossa katuja astellen häpäisemään hyvää kaupunkia. Samassa matkassa saapuivat toiset puhtaan meren ja suurien haminain häpäisijät, tulilaivat, sellaiset kuin Österbotten, Oulu, Tornio, Jakobstad, Döbeln ja Necken sekä muut siivottomat nokiruuhet. Tervahovin möljään ne vain ajoivat, ja henkikurkussa hälläuuniherskapi riensi niitä ihailemaan ja niillä ajelemaan. Mutta kunnon merimies ei niihin kehdannut jalallaan astua, eikä pitänyt höyrylaivan rähjyisiä nuohoojia oikeina merimiehinä.

Lopulta enää vain jotkut vanhat rouvat, harmaapäiset merimiehet ja merimiesten muorit jäivät muistamaan ja kaipaamaan entistä merenkävijää Raahea, joka kaikessa pienuudessaan kumminkin oli ollut suuri ja toimellinen. Monesta heistä on koko nykyinen elämä kuin epätodellista unennäköä ja varjojen vaeltamista verrattuna entiseen aikaan, jolloin vanha Raahe valvoi, oli virkeä ja jaksoi tehdä täysinäisiä päiviä.

Varjojen valtakunnassa vaeltaa edesmennytkin vanha Raahe. Kaikkein vanhin kansa, Kemi-Heikistä ja muista hyvistä porvareista aina pieneen pirtin eläjään asti, lepää Kirkonmäessä keskellä kotikyläänsä. Muutamat valiohenkilöt vain ovat saaneet olinsijansa kaikkein turvallisimmassa kätkössä, itse kirkon lattian alla. Siellä ennen makasi ”pappejakin alttarin alla krajit kaulasa ja nimet päällä”. Moni arvokas porvarikin on siellä saanut majansa, kuten Åke Blackman ja Johan Kröger. Vanhan kirkon mukana näiden valittujen vainajien pyhitetty lepokammiokin hävisi. Muu seurakunta taas sai oman maansa kirkon ulkopuolella, harmaan kiviaidan ympäröimässä vainajien pellossa. Hyvä oli siinäkin levätä. Aina määräajoin kirkon pyhäkellot soivat ihan vieressä, ilmoittaen viikko viikolta kuin tunnin lyönteinä maanalaiselle kansallekin ajan kulumisen ja tuomiopäivän lähestymisen. Hävinneet ovat jo melkein kaikki haudat ja hautamerkit, ja entinen kansa on muuttunut samaksi maaksi ja mullaksi kirkkokumpunsa kanssa. Viheriä nurmi omine kukkineen sekä hiekkakäytävät, joita myöten jälkipolven Raahe käy uuteen, vanhan puukirkon sijoille nostettuun kivitemppeliinsä, kattaa vanhankansan valtamaata. Vain muutamien hautojen kiviset merkit, pystypatsaat tahi vankat lepopaadet, ovat kestäneet ajan kuluttamisen. Niinpä makaavat kirkon tyvellä kaupungin vanhat hyvät pormestarit, Henrik Corte ja Carl Mentzer sekä entinen suurpatruuni Baltzar Freitag. Alempana kiviaidan vierimailla ovat levolla jo aikoja edesmenneet patruunit, vanha Matti Sovelius, ensimmäinen Johan Frieman ja Abraham Montin. Kivien kirjoitukset kertovat lepomiehistään. Pormestari Corten vanhassa ränsistyneessä lepopaadessa, joka 1907 laitettiin uudelleen, luetaan: ”Här Ligger Begrafven Den Fordom Ehreborn och Vählachtade Heinrich Corte Borgmestare i Brahestad Och Befalningsman Öf Sahlo Socn Hvilken Dödde Åhr 1680 Med sin K. Hustru Christina Forbus Död 1660. D.M. Begraf Der A. S. K. Barn och Barnabarn”. 1

[Kuva: Kauppaneuvos Fredrik Soveliuksen hauta.]
Kauppaneuvos Fredrik Soveliuksen hauta.

Aikojen kuluessa, kansan kasvaessa, pieni Kirkonmäki kävi ahtaaksi yhä uusien vainajien pyrkiessä siitä osille. Viime vuosisadan alkupuolella katsottiinkin kaupungin uudeksi kalmistoksi suuri vainio Etelän maantien varresta Mettalaan mentäessä. Siellä olikin kyllä sijaa suurellekin joukolle. Ensimmäiseksi vainajaksi uuteen peltoon joutui vanha Haaralan ukko, päästen siten kalmiston vanhimmaksi. Ruvettiinpa pian koko hautausmaata nimittämään Haaralaksi. Mutta ensi aikoina monet vanhat eivät mitenkään olisi halunneet joutua lepäämään Haaralan vainiolle, vaikka se olikin jumalansanalla siunattu. Se tuntui kolkolta ja vieraalta, koska se oli kovin kaukana kirkosta sekä kaupungin ulkopuolella. Kirkonmäellä olisi saanut levätä omiensa seurassa, ja yhdessä oikean Raahen kanssa nousta tuomiolle, mutta Haaralassa joutui kokonaan vanhan tulliaidan taakse, vieraaseen maaperään ja miltei muukalaisten joukkoon. Olipa joku vanhus niin äkäinen, että uhkasi tulla kynsimään silmät päästä, jos hänet ajetaan Haaralan pellolle.

[Kuva: Freitagien hautoja.]
Freitagien hautoja.

Mutta vähitellen Raahe koteutui uuteen kalmistoonsa, kun sinne yhä vuosi vuodelta vietiin levolle vanhaa ja nuorta, niin että Haaralaankin viimein keräytyi edesmenneiden raahelaisten pieni seurakunta. Haudoille istutetut puutkin nousivat aikuisiksi yhtyen tiheäksi kalmalehdoksi, jonka hiljaisessa suojassa seurakunta sai olla rauhassa. Vaikka Haarala olikin tulliaidan ulkopuolella, tuntui se silti jo olevan samaa kaupunkia sekä osa oikeata Raahea. Kunnon kaupunkilaisen sopi kyllä päivätyönsä päätyttyä lähteä sinne levolle. Joskus vain näkymättömien henkien meno häiritsi rauhaa, niin kuin ainakin oikeassa vainajien maassa, johon muotoa katsomatta kootaan samaan sarkaan kaikki kansa. Vanha kalma sai sielläkin pian sijansa tarttuen joskus kalmistossa kävijäänkin, ja kirkonväki asettui sinne vainajain seuraan. Toisinaan siellä väki liikkui, niin että koko hautausmaa humisi. On väliin kuultu kovaa tohinaa ja nähty oksien karisevan puista, vaikka on ollut aivan tyyni. Joskus yöllä on kalmistossa nähty vanhan naisen kummallisissa kauhtanoissa kuuppailevan, joskus on sieltä niinkuin tyhjä olento, pitkä valkea haamu, lähtenyt astelemaan öistä kaupunkia kohden. Olipa kerran taas komea, mustiin puettu, mustaviiksinen herra tarttunut tanssihaluiseen tyttöön, käytellyt häntä käsipuolessaan pitkin kaupungin katuja sekä viimein lähtenyt viemään Haaralaan. Kauhistunut tyttö oli huutanut Herraa Jumalaa, ja silloin mustaviiksinen oli kadonnut kalmiston metsään, niin että vain koninkoipi oli kopissut.

[Kuva: Fellman-veljesten hauta.]
Fellman-veljesten hauta.

Satakunta vuotta Raahe on jo asuttanut Haaralaa. Sinne isäinsä tykö on koottu kaikki ”meiän kylän” suuruuden päivienkin isot ja pienet. Ken on tutustunut entisiin suurpatruuneihin, meriläisiin sekä muihin edesmenneisiin raahelaisiin, voi astua tänne kaupungin kalmalehtoon, kulkea patsaalta patsaalle ja lukien tuttuja nimiä saada kuin päätössanat ja loppupisteen heidän tarinaansa. Tuossa tumman kuusen suojassa lepää tuima Matti patruuni, tuossa leveän kummun alla komea komerssi, tuolla ovat vanhojen Fagervikien lepokivet; tuolla taas Saksasta saapuneiden Freitagien viimeiset nukkuvat lepopaatensa alla ja tuolla Langien jälkimmäiset sekä vanha Zachris Franzén. Löydämme tuolta tulimyllyn rakentajan Lundbergin leposijan sekä Durchmanien haudan. Samoilla mailla Möllerin pappa ja mamma makaavat kaksine poikineen kipsienkelten suojassa, ja tuonnempana tupakkatehtailija Leufstadius jälkeläisineen sekä toimekkaat Fellmanin veljekset vierekkäin heidän itse tuumalleen määräämissään hautasijoissa. Yhä vain toisia kuultuja nimiä pilkahtaa, ja kylmät patsaat nostavat esiin aina uusia kohtaloita menneiltä päiviltä. Kaikki ovat samaa tuttua väkeä, joka entisinä päivinä eli ja ahersi pienessä rantakylässään, kävi kauppaa ja kulki merta enemmän kuin kukaan, matkusti kaukaisillakin vierailla mailla, mutta parhaistakin vieraista kotiin palatessaan aina arveli, että kotikylä on sittenkin kaikista parhain ja kaunein. Ja omaan kotipeltoon oli kaikkein onnellisinta päästä levolle.

Samassa järjestyksessä kuin kansa asui kaupungissaan, isot keskimailla sekä meritullin vieressä ja pienet laitapuolissa, vainajatkin asuttivat Haaralan hautausmaan. Länsiportille, pääveräjälle sekä siitä lähtevälle valtakäytävälle, asettuivat patruunit, ja muut isot kahta puolta, laitakaupungin joutuessa syrjäseutuihin. Sinne tänne vain jokunen paattiskippari, toimekas timperi tahi merimies pääsi pystyttämään vaatimattoman asentopuunsa parempiosaisten välimaille. Muuten patruunien ja laitakaupungin välisen lepokentän valtasivat kristillisessä järjestyksessä merikapteenit, pienet porvarit ja käsityöläismestarit sekä muut senkaltaiset arvomiehet.

[Kuva: Soveliusten hautapatsaita.]
Soveliusten hautapatsaita.

Komeiden, kiiltäviksi hiottujen kivien alla parhaat porvarit makaavat, ja kultaiset kirjaimet heitä mainitsevat. Kaksin ja kolmin, viisin, kuusinkin muistokivet seisovat vieri vieressä saman suvun lepokentällä, joukossa valkeita marmoriristejäkin. Soveliusten valtamaalla, tummassa kuusikossa, on kokonainen musta patsaisto, jonka pystyimpänä kohoaa korkea, makaajansa medaljonkikuvalla koristettu komerssin pylväs. Kautta tiheän kalmametsistön seisoo muistomerkkejä, pystykiviä, lepääviä paasia, rauta- ja puuristejä. On joukossa jokunen suuri koristeltu valkea marmorilaattakin, jonka joku merikapteeni on aina Italiasta saakka tuonut hautaansa varten.

Mutta hautausmaan perällä, itälaidalla, on avonainen, puuton ja pensaaton alue. Tämä pitkää heinää sekä punaisia horsmia, valkoisia angervoja ja tuoksuvaa apilaa kasvava kenttä on etupäässä vanhojen merimiesten maa. Nimetönnä, unohdettuna, lepää siinä sama päävoima, joka lähinnä jumalantuulia, hiissaten purjeita ja seisoen ruorissa, vei raahelaisten laivoja merien yli maanäärestä toiseen. Mutta vain se väki, jota kohtalo auttoi voittamaan kaikki merien myrskyt ja kuumien maiden tappavat taudit ja muut turmanpaikat, on päässyt tänne omaan nurkkaansa lepäämään ja – unohtumaan, suuren osan tuhoutuessa maailman matkoilla ja joutuessa myös unohduksiin. Vain muutamat tuulenpuremat harmaat puuristit, jotka joskus köyhyydessään koettavat mukailla rikkaiden marmoriristejä, seisovat köyhän pajupensaan suojassa, taikka nousee heinikosta ruosteinen, sateiden huuhtoma, päivän polttama rautapelti, joka entisten seppien takomassa kierrevarressa monine rautakoukeroineen kallellaan seisoen yksinäisenä valittelee ja kitisee tuulenkäsissä. Ei saata hautamerkki enää ilmoittaa lepääjänsä nimeä, eikä puhua mitään muutakaan hänestä, vain ristin ulkonäkö viittaa viime vuosisadan 60–70-luvuille.

[Kuva: Kapteeni J. Virven marmorinen hautapatsas.]
Kapteeni J. Virven marmorinen hautapatsas.

Här hvilar2 on tavallisesti vanhan patruunin patsaassa tekstin alkusanoina, taikka myös:

”Här under förvaras
jordiska lemningarne…” 3

Ja lopuksi on joku sopiva värssy tai lause, esim.: ”Frid väre öfver hennes stoft”. 4 Nuorena kuolleen kauppaneuvos Zachris Franzénin vaimon, Johanna Langin, hautapatsaassa sanotaan:

”Tyst hennes korta vandring var,
Hon lifvets flärd förstod försaka.
Kärt hennes minne lefver qvar,
Hos mor och vänner, barn och maka”. 5

Toimekas ja miehekäs patruuni, Johan Lang, Zachris Franzénin appiukko, on saanut hautapatsaaseensa itse runoilijapiispan, F. M. Franzénin laatiman lauselman:

”Ej Glans men Kärna
Af Mannavett
Fornåldrig Borgersmanna Dygd
Utmärkte i Orten
Johan Lang”. 6

Mutta laitapuolien halpojen puuristien ja rautapeltilevyjen kirjoitus alkaa sanoilla: ”Täsä Lepää”, taikka: ”Tämän alla lebä”, ja loppuun tahi takasivulle on liitetty joku raamatunlause tahi värssy vanhasta rakkaasta virsikirjasta. Niinpä luetaan jossakussa patsaassa:

”Me olem’ tääll’ menos’ turhas’,
Mutt’ hän on hyvässä turvas’,
On kunnias’, ei missään pilkas’,
Paistaa kuin aurinko kirkas”.

Ja toisessa taas huokaillaan:

”Juur’ hartaast’ maailmast’ tästä
Pois halaan luopua,
Ja kaikest’ pahast’ päästä,
Ain’ iloon joutua,
Mä tahdon tykös tulla,
Ja menoo riemullist’
Tykönäs taivaas’ kuulla,
Jo joudu Jesus Christ’”.

Kolmannessa lausutaan jälkeen jääneille omaisille:

”Siis laatkaan kyynel vuotamasta,
Ei sovi surra hurskaan kuolemasta,
Kuoleman kautta Jumala auttaa,
Omansa täältä taivaaseen saattaa”.

Ja vanha monien myrskyjen kulkija merimies saattaa tänne päästyään huoahtaa:

”Mä pääsen tyyneen rantahan
myrskyistä jotka pauhaa”.

Tämä sama suuri Manalan sarka vartoo Raahen vielä elävää merikansaa sen jo kohta sinne joutuaksensa edelläkävijäinsä vierustovereiksi. Kohta viimeisenkin merenvanhimman pitkävahti päättyy, tuntilasi juoksee viimeisen kerran tyhjiin, malmikello helähtää hänellekin ja purraamamies huutaa: ”I Guds namn… åtta glas”.

[Kuva: Merimiesten hautoja kalmiston laitapuolessa.]
Merimiesten hautoja kalmiston laitapuolessa.

Silloin on vanhan Raahen merellinen tarina päättynyt, pitkä tarina pienestä Pohjanperän kaupungista, joka ”aina seelasi”, ajaen päiväpaisteet, tuulet ja myrskyt melkein kuin itse ”Flain Töttsmanni”. Eikä sen jälkeen enää yksikään suu osaa muistella vanhaa oikeata Raahea, ”meiän kylää”, joka oli merkillisempi kuin mikään muu paikka maailmassa. Vain vanhat talot, muutamat kummittelevat rakennukset, ”Pöpö-pykningit” ja muut senkaltaiset, ja Katinhännän pikkuiset viheriäsilmäiset pirtit sekä kalmiston äänettömät patsaat viittaavat menneisiin päiviin. Suuri merikin, joka aikoinaan läheisenä ystävänä sulki koko kaupungin kierrokseensa, on vetäytynyt pois ja hylännyt kasvattinsa, joka niinikään on suuresta vanhemmastaan luopunut.

Vanha Raahe asuu silloin vain kalmiston mullissa, odottaen suurta hetkeä, jolloin ”meri antaa ylös kaikki kuolleensa ja ruostuneet ankkurinsa”.

[Piirros: Hautaristi Raahen kalmistosta.]


  1. Tässä makaa haudattuna muinoin kunnianarvoisa ja hyvinkunnioitettu Henrik Corte, Raahen Pormestari ja Salon pitäjän nimismies, joka kuoli vuonna1680, ynnä R. vaimonsa Christina Forbus, kuollut 1660.
  2. Tässä lepää.
  3. Tämän alla säilytetään maalliset jäännökset...
  4. Rauha hänen tomullensa.
  5. Hiljaista oli hänen lyhyt vaelluksensa, hän ymmärsi kieltäytyä elämän turhuudesta. Rakkaana säilyttävät hänen muistonsa äiti ja ystävät, lapset ja puoliso.
  6. Ei pinta vaan ytimekäs miehekkyys, muinaisaikainen kansalaiskunto saattoi paikkakunnalla tunnetuksi Johan Langin.