[Piirros: Kalamiesten kukkuja]

Toiset raahelaiset kiertelivät maailman valtavesiä merimiehinä, toiset porkkailivat vain kotirantojaan kalanpyytäjinä.

Jo ylimuistoisista ajoista ovat raahelaiset, niinkuin muutkin merelliset naapurinsa, Saloisten, Pattijoen ja Siikajoen miehet, pyytäneet kalaa monilukuisilta meren matalikoilta, aina kaukaista Nahkiaista myöten. Saloisten vanhat kalavaarit pitivät valkamanaan Kuljunlahtea, josta entisaikoina kahdeksallakintoista venekunnalla lähtivät merenselälle, joskus Raahen Pauhoille, mutta useimmin eteläisemmille vesille Nahkiaisten matalikoille tahi Laurin ja Hoffen, Leeman, Laaman, Lipinän ja Jaakon vesimatalille. Siikajoen ja Pattijoenmiehet niinikään kolusivat meren mataloita, pattijokiset asustaen Mikonkarissa, Pattijoen suulla, Siikajoenmiehet taas Tauvossa, pitkällä hiekkarantaisella merenniemellä. Lumijoen kalaukot purjehtivat entisaikaan joka kevät Taskun pikkuluodolle viisin, kuusin venekunnin ja asustelivat saaren pienessä kalapirtissä koko kesäkauden. Siihen aikaan vielä olikin Taskun rannassa ”sievä pikkuinen hamina”, johon kalavene voi laskea täysine lasteineen.

[Kuva: Kalastaja Kalle Läksy.]
Kalastaja Kalle Läksy.

Silakka, merivesien pieni hopeakylkinen vaeltaja, on aina ollut Raahenkin pyytömiesten paras kala. On pyydetty kyllä muutakin veden viljaa: haukea, ahventa, lahnaa, lohta ja siikaa sekä muuta sellaista ”asentokalaa”, jopa joskus saatu paljonkin, rysän ja verkonkin täysin kerrallaan. Leppäluodon Tuomas-vaarikin ja vanha Dikmanin Juha-äijä monesti kävivät öisin merellä siikoja porkkailemassa. Ukot laskivat verkkoja karien rannoille suurelle kaarelle ja sitten porkalla molskuttaen ajoivat kalat verkkoihin. Pitkin rantoja saattoivat vaarit koko yön kulkea siirrellen verkkojaan yhä uuteen paikkaan. Mutta piskuinen silakka on ollut halutuin, sitä on pyydetty polvesta polveen ja aina saatu. Varsinkin ennen vanhaan saannit olivat hyvät. Silloin saattoi samoilla luodoilla olla neljättäkymmentäkin kalamiestä, ja saalista lähti paljon enemmän kuin nykyään, vaikka pyytäjiä on vähemmän. Silloin parhaillaan vanha Läksyn ukkokin, kova pyytömies, ammensi silakkaa ja painoi sitä suolaankin väliin puolikolmattasataa nelikkoa kesässä, vieden niitä sitten talvella Kuopion markkinoillekin. Nyt on jo liian paljon mataloita ja vähän pyytäjiä, niin ettei silakkaa, joka on ”kulkukala”, aina löydetä. Mutta ennen, kun oli paljon pyytömiehiä ja vähän matalikoita, tiedettiin paremmin, missä silakka vaelsi, ja osattiin mennä sinne verkkoineen.

Näin vanha kalaukko selittelee pyydön huonontumista.

[Kuva: Verkkoja otetaan juluilta.]
Verkkoja otetaan juluilta.

Pyytöneuvot, verkot, rysät ja nuotat, valmistettiin ennen itse. Emännät kehräsivät verkkolankaa iltakaudet. Pitkän talven pitkinä puhteina istuttiin pikku pirteissä käpy kädessä ja pisteltiin silmiä uuteen pyydykseen tahi korjailtiin vanhoja. Kudotettiin verkkoja myöskin vanhoilla kylänmuoreilla. Klaaven Kreeta ja Annalaiska kaupungissa sekä Kurran Maija Kopsankylässä olivat ahkeroita verkkomuoreja, jotka saattoivat käyttää käpyä niin näppärästi, että syntyi kymmenvarvista verkkoa ”varvi ja tunti” eli ”luoma” kerran päästä päähän, johon meni 2400 silmää. Neljäkymmentä varvia ja neljäkymmentä tuntia muorit saivat pistellä verkkokyynärään, saaden siitä maksuksi – kaksimarkkaa, ja kymmenkyynäräiseen verkkoon neljäsataa, ollen jok’ainoassa varvissa 2400 silmää. Verkkoja kutoi ja pauloitti ahkerasti myöskin vanha merimies ja kalanpyytäjä, Jaako Silfverberg, ”Verkko Jaako”, sukkelasuinen vaari, joka saattoi lasketella ulkoa pappien saarnat, kaikki historiat, kaiken maailman tapahtumat ja vaikka koko pyhän Raamatun. Jaakonpäivänä hän aina esiintyi punaisissa housuissa. Hoffrenin äijäkin kutoi verkkoja sekä samalla haasteli lapsille satuja, kaikenlaisia tarinoita ja kummia juttuja entisistä merimatkoistaan.

Kirkkaina kevätpäivinä, kun jäät jo rupeavat rannoissa ryskähtelemään ja aurinko ihan kaatamalla valaa paistettaan, hääräilevät vielä nytkin vanhat luuvaloiset kalaäijät ketterästi rakkaalla rantakentällään kaupungin laidassa. Siinä katsellaan veneitä, nostellaan, käännellään ja koputellaan niitä, ja viimeksi vedetään kiiltävä terva pintaan. Häärii siinä kalamiehinä pikkutalojen ukkoja, käsityöläisiä ja ennen kaikkea vanhoja merenäijiä, jotka eivät enää kykenisi valtamerien kyntäjiksi, mutta vanhan veren pakosta tahtovat vielä viimeisillä voimillaan käydä edes kotirantojen raittiita merituoksuja hengittämässä. Merituuli ajaa aavalta selältä pitkin Roskan retiä ihanaa tuttua merenhenkeä, joka sulautuu veneenlaidassa päiväpaisteessa kihisevän tervan tuoksun kanssa voimakkaaksi keväthurmaksi. Se nuorruttaa vanhan, leinin kiusaaman vaarinkin, niin että hänen silmänsä taas loistavat lapsellisen kirkkaina, ja ukkopaha olisi valmis vaikka kiipaisemaan parkkilaivan isoonmastoon.

[Kuva: Grenin Heikki kantaa verkkoja veneeseen.]
Grenin Heikki kantaa verkkoja veneeseen.

Köppäilee siinä kalaukkojen joukossa joku ikäloppu, tutiseva äijäkin, jonka pitää veneensä ääressä puuhailla vain salaa ja sitten pistäytyä merellä, ”niin ettei mamma aina tiijäkkää”. Ja ihan hyvästä mielestä hyppää vanha sydän sekä loistaa samea silmä, kun vaari taas kerrankin pääsee viilettämään sinistä selkää, jossa ”paatti menee kun sahti”.

Raahelaisen kalamiehen pyyntivesillä käy kesävierailuilla neljä suurta erilaatuista silakkain kiertuetta. Heti kun meri on ajanut pois jäänsä, saapuu ensimmäisille kevättervehdyksille vaatimaton jääsilakka. Tyhjävatsaisena, talven alta päässeenä, kylmien vesien kulkurina se tulee aurinkoisiin rantavesiin parveilemaan ja joutuu kalamiehen koko talven tuoretta odottaneeseen kattilaan. Juhannuksen lähestyessä tulee vieraskäynnille komea rantakala. Se on iso ja rasvainen silakka, joka porkkailee rantapuolien matalia vesiä, ja pyydetään sitä ahkerasti Taskun ja Maapauhojen, Kallan, Jyryn ja Pimiän läheisiltä matalikoilta. ”Potku verkoilla”, jotka lasketaan ”päällypulloihin” merenkareille, koukulle ”kuin kuutosen lumero, mutta ei kiverretä nokkaa”, saadaan rantakalaa joskus kahdeksankin tynnyriä samalla kerralla. Heinäkuulla tapahtuu kolmas silakkaretki. Silloin paksuvatsainen kutusilakka, pauhakala, lähestyy Raahen rantoja, jääden kuitenkin pelehtimään kauas UIkopauhoille. Ja vielä kerran, syksyn saapuessa, pitää pienen merenvaeltajan lähteä virkamatkalleen. Tyhjämahaisena pöklinkinä se vaeltelee valtameren syviä rantapuolia. Kesävesien yltäkylläisyyksiä ahminut syyskala on rasvainen merenkävijä, mutta raahelainen ei sitä paljoa pyydystele, sillä lähirannoilla ei ole hyviä pöklinkipaikkoja. Mutta Kalajoen saaristossa sitä pyydetään, sillä siellä on niin hyviä rantoja, että pöklinkiverkot voidaan laskea heti kalapirttien rantaveteen.

[Kuva: Verkkoa heitetään mereen.]
Verkkoa heitetään mereen.

Mutta kun on ”pauhapyynnin aika”, silloin on raahelaisen paras kalan pyytöaika. Silloin Raahen kalamies varustaa ison pauhapaattinsa – jääsilakkaa ja rantakalaa pyydettäessä käytetään vain pientä rantapaattia – ja laskettelee merelle. Jo Tuomas Stenbäck mainitsee historiassaan Raahen ukkojen kahdellatoistakin veneellä käyvän pauhapyynnissä Jaakonmessusta Pärttylinmessuun, ja vielä samoihin aikoihin nytkin, silloisten ukkojen viidennen, kuudennen polven jälkeläiset pauhakalan mieliteossaan viilettelevät merenselälle.

Illan suussa kalamiehet lähtevät monin pauhavenein purjehtimaan selkämerta kohden. Venekuntana on tavallisesti kolme miestä, ”perämies”, ”keskimies” ja ”keulamies”, sekä kaksitoista parikymmensylistä verkkoa. Noin penikulman, puolentoista päässä aavalla ovat Ulkopauhojen matalikot: laajahko alue, jossa lähellä toisiaan, syvempien ”kuljujen” erottamina, on iso joukko vedenalaisia kareja ja pieniä ”pylhyjä”, sellaisia kuin Keisari, Kaakkuri, Ämpäri, Ämpärinpylhy, Perttu, Pöyhtäri, Länsiklupu eli Keskiklupu, Pohjanklupu, Etelänklupu, Hevosenkenkä ja Kolmikanta. Näille mataloille vesille pauhakala vaeltaa suunnattomin parvin kutemaan, ja samoille mataloille vesille sitten kalamieskin saapuu huolehtimaan eväistään.

[Kuva: Ulkopauhoilla yön saapuessa.]
Ulkopauhoilla yön saapuessa.

Pauhoille päästyä ”ripotetaan” verkot – ripustetaan pieniä painokiviä alareunaan – ja sitten lasketaan mereen, kolme verkkoa aina samaan ”juoneen”; ristilaudalla seisovat ”kukut” vain jäävät pinnalle piipottamaan. Tuulen suunnasta riippuu, mihin verkot lasketaan. Kevätkesästä aina Jaakkoon asti pyydetään silakkaa – ja ahventa – ”vastatörmältä”, tuulenpuolelta matalikon harjaa, mutta kun ”Jaakonpäivältä kylmä kivi mereen heitetään”, rupeaa silakkakin etsimään suojapuolta, ja sentähden Jaakosta alkaen pyydetään kalaa ”suojatörmältä” eli tuulen alaiselta puolelta.

Aavalla selällä kalaveneet ovat sitten ankkurissa, yksi siellä, toinen täällä. Miehet keittävät Ulkopauhoilla yön saapuessa kahvia – vanhaan rautaämpäriin tehdään tuli ja siinä kuumennetaan kahvipannu – ,syövät ja juovat, tarkastelevat taivaanmerkkejä ja loukeiden liehkaisemista. Tuulettomana iltana, kun on aivan ”rasvatyven ja plakki”, on rannaton meri suurenmoisen kaunis. Hiukan vain häämöittää ”Luovonmaata” pohjoisesta sekä Siikajoen Tauvoa koillisesta ja idän alta omaa kotirantaa, mutta muualla on edessä loputon avaruus. Lännen mereen painuu aurinkokin. Kalaa ei näy visahtavankaan, mutta etempänä ”maalaijalla” liikuskelee hylje. Evästään etsien sekin uiskentelee äänetönnä pitkin matalikon laitaa. Mutta kun loukeet rupeavat oikein liehkaisemaan kaloja nappien ja huutaen:

”Kaijak, klak-klak-klak,
kallaa, kallaa, kallaa!”

kalamiehet ovat mielissään. Sillä loue, iänikuinen kalamies ja merellinen eläjä hamasta syntymästään, tietää kyllä, missä kalat milloinkin liikkuvat. Mitä enemmän kaloja liikkuu, sitä ahkerammin loukeet laklattavat ja lentelevät, syöksähtäen tuon tuostakin veteen, noustakseen heti ylös silakkapahanen saaliinaan. Hyvillään huutelevat miehet veneestä toiseen, ja joku vanha merimies rupeaa laulelemaan, oikeinpa engelskaksi. Sillä ”se on sen merkki, että hän näkee kalamerkkiä”.

[Kuva: Kaloja pudistetaan verkosta irti.]
Kaloja pudistetaan verkosta irti.

Hyvässä toivossa heittäydytään hetkeksi lepäämään, kuka mistäkin parhaan kolon keksii. Tyynellä ilmalla onkin raittiissa merenilmassa hyvä nukahtaakin, jopa silloinkin, vaikka tuulenhenki leposijaa heiluttaa. Mutta kun kova tuuli käy, niin venettä ”rullaa niin ettei saa nukutuksi”. Vanhat kalakarhut eivät kyllä siitä säikähdä, mutta jotkut äkkinäiset voivat tulla merikipeiksikin. Niinkuin entinenkin ukko, joka meritaudistaan niin pelästyi, että heitti pois koko kalanpyynnin, manaten:

”En ripota, en rapota,
enkä tinkaa kalanhintaa!”

Eihän kaikista pitkätukkaisista maanjusseista ollut Ulkopauhojen yövieraiksi. Siellä kysyttiin vahvasisuksista merentuttua miestä. Mutta vanhassa Raahessa kyllä kykenivät kalamiehiksi yksin vanhat karvarimestaritkin, niinkuin Karlundin äijä, jopa jotkut vaimoihmisetkin. Häckmanska ja Pyhäluotoskakin entisaikaan kävivät ahkerasti kalaretkillä aina Ulkopauhoilla asti.

[Kuva: Mustan kala-aittoja.]
Mustan kala-aittoja.

Aamuyöstä, kun aurinko jo on taivaalla, alkaa verkkojen ”koku”, eli lähtö ”lapolle”. Soudetaan juonille ja aletaan vetää verkkoa merestä. Pian saadaan nähdä, että ”meresä on verkko eikä kaivosa”. Antaahan vanha hyvä Pauha kalaa pojille niinkuin ennen muinoin antoi isillekin. Ämpärikin antaa ”niin kauvan kun silakka mätinsä lykkää”. Harvoin menee pyytö aivan tyhjään, sillä tavallisesti aina jotakin lähtee. Ja toisinaan on verkko ihan täynnä kaloja. On kuin suuri kaunis hopealankainen matto nousisi syvyydestä, kun verkkoa vedetään ylös, niin että tuhatlukuiset silakat somasti kitisevät telaa vasten. Viisi, kuusi, seitsemän tynnyriä saman veneen verkoista nousee hyvin helposti, nousee useasti neljätoistakin, jopa parikymmentäkin, kun hyvin sattuu. Mutta joskus, kun on ollut oikein tunkokäynti matalikoille, on Pauha antanut samalle venekunnalle kolmekymmentä tynnyriä, vieläpä kerran 35:kin. Silloin on lähtenyt sellainen pietarinmoinen kalanpaljous, että on täytynyt käydä venekin välillä tyhjentämässä. Sillä isoonkin pauhaveneeseen saattaa kerralla lastata vain 18–20 tynnyriä. Tällainen tavaton kalansaalis ei kyllä ole oikein mieluista, sillä niinä vuosina, jolloin meri antaa yltäkyllin, ei maa anna tuotettaan hyvin, kun taas silloin, kun meri on niukkana, maa on anteliaampi.

Sitten saadaan nostaa purjeet puihin ja kääntää kokka kotirantaa kohden. Hyvällä myötäisellä vene juokseekin kuin ”sahti”, mutta jos nostaa ”nokkavastasen”, saadaan yrittää luovimalla.

Entiset kalaäijät saivat laskea silakkalasteineen kaupungin laitaan, ”silakkarantoihin”, joita oli aina viiteen asti. Muuan oli Pikipruukin rannassa, toinen Tulliniemessä, kolmas Läksynrannassa, neljäs Karvarinniemessä ja viides Kirkonlahdessa. Kaikissa kalarannoissa oli ahtimet ja julut, joihin verkot asetettiin kuivamaan. Kalaukkojen laskettua valkamaansa eukot heti riennättivät heille lämmikkeeksi ”haalukaista”, viinasta ja kahvista sekoitettua mielijuomaa, joka helposti saattoi kylmässä yössä yksinään valvoneen äijän hyvälle tuulelle.

Nykyiset kalamiehet eivät enää laske kaupungin rantaan, vaan ohjaavat joko Iiläisen kalapirteille taikka Mustaan, jossa myös on kalapirtit, aitat ja verkkojulut. Siellä pudistetaan ja poimitaan kalat verkoista, puhdistetaan ja suolataan astioihin ja laitetaan verkot juhlille odottamaan uutta pauharetkeä. Ja Iiläisessä pistelee nälkäinen kalaukko ensi ateriansa. Heti rantaan päästyään hän lennättää kattilan tulelle ja puhkaisee sen kaloja täyteen; panee merivettä, keittää kuiviin kerran, keittää toisen, vielä vähän kolmattakin. Silloin on kalamiehen kattilassa parasta herkkua, mitä kaukaiselta Pauhalta voi saada.

[Kuva: Waihojan muori perkkaa silakoita.]
Waihojan muori perkkaa silakoita.

Mutta aina eivät merenkävijät kalaretkeltään yhtä helposti selviydy kotirantaan. Sattuu äkkiä nousemaan kova myrsky, joka riepottelee ukko rukkia ympäri meren ulapoita, joskus upottaakin heidät veneineen päivineen. Taikka sattuu tulemaan sakea sumu, ”meripimeä”, niin ettei näe mitään muuta kuin ikuista harmautta. Silloin täytyy koettaa kompassin avulla ohjata oikeaan parhaansa mukaan. Mutta saattaa joskus käydä niinkin hullusti kuin entiselle Pietarilan äijälle, vanhalle merimiehelle, joka oli jo aivan Roskan redille tulossa; siinä hän pyöräyttikin harhaan ja lasketteli pohjoista kohden ohitse uustireimarin ja nuurtireimarin ja päätyi lopulta Tauvon perukkaan. Siellä äijä kuitenkin vain kehuskeli:

– Minä meen aina sinne, mihin aattelen, saati vain värkit kestää!

Hullusti kävi entisaikaan kerran Saloisten kalamiehillekin, Kuljulle ja Juusolan lautamiehelle, jotka meren aavalla myrskyssä kompassittomina harhautuivat niin, etteivät vähääkään tietäneet kurssista, vaan pohjaksuivat viimein Ruotsin rannoille. Niin pyörällä ukot olivat, että luulivat olevansa kotivalkamille tulossa ja iloissaan tunnustelivat, kun rantaa lähestyivät:

– Tuoll’ on Smitti!… Tuoll’ on Letto!… Tuoll’ on Riskilänranta!… Nuon Jumala vie meiät ommaan rantaan… Päästään maalle, ostetaan kortteli viinaa ja oikein juuaan.

[Piirros: Raahelainen tuuliviiri]