[Piirros: Vanhojen porttien kolkuttimia]

”Siellä sortit ja brookit räknättiin ja taas luettiin ja dikteerattiin… karttakonstitkin oli ja karttakepist’ annettiin kynsille… Ja kun kvartille päästiin ja oltiin lumisotasilla ja viskattiin akkuna rikki, niin saatiin klupua”.

Tämä oli vanhan raahelaisen meriäijän entisaikaista koulumenoa.

Sillä pienessä Raahessa, niinkuin muissakin kaupungeissa, oli ”skoulu”, jossa katuja mittaileville miehenaluille, vastaisille kaupungin isille ja porvareille, merimiehille ja raatimiehille, annettiin opetusta ja – klupua.

Raahen koulu oli miltei yhtä vanha kuin Pietari Brahen kaupunkikin. Jo suurkylän ensimmäisellä vuosikymmenellä saivat rantakorven pitkätukkaiset poikavarsat, jotka eivät koskaan olleet koulua nähneetkään, astella ihmeelliseen ”pedagogiumiin”, joka piti majaansa komean raatihuoneen alakerrassa, pohjoispään pirtissä ja parissa pikkukamarissa. Itse kaupunginpappi siellä Raahen ensimmäisille koululaisille opetti lukemista ja kristinoppia, kirjoittamista ja vähän laskentoakin. Mutta niin hyvin pappi kaitsi nuorta laumaansa ja ohjasi nousevaa Raahea tiedon tielle ja taivaan tielle, ja niin hartaasti kaupunkikin huolehti ensimmäisestä oppilaitoksestaan, että Gezelius piispakin, joka tarkastusmatkallaan kävi kouluakin katsomassa, hyvillään kiitteli Raahen porvarien ”kaunista koulua”.

Tämä sama ”kaunis koulu” pysyi Raahessa sitten kautta aikojen. Yhtä rintaa kirkon kanssa se eli ja vaikutti, sillä kaupungin papit olivat useinkin sen opettajia. Kirkon läheisenä naapurina se asui, ja viimein saatiin koululle oma pieni opintemppeli kaupungin temppelin viereen, pohjoislaidalle Kirkonmäkeä. Tämä oli sama vanha ”skoulu”, katajikkomäen toinen pyhä temppeli, jossa nykyinen vanha Raahe on johdatettu tiedon taipaleelle.

Mutta ennenkuin Raahen pojat astuivat pelottavaan kouluunsa, useat olivat jo ennättäneet kirjaviisaudessa niin pitkälle, että osasivat hiukan lukea, ainakin tunsivat kirjaimet. Heitä oli jo kotona pidetty kovilla taikka oli käytetty kylässä vanhojen muorien jalkojen juuressa. Kaupungissa oli nimittäin muutamia kirjanoppineita vaimoihmisiä, jotka pikku maksusta ajoivat pieniin päihin kirjatiedon alkeita. Sellaisia oli Grundströmin muori, joka asui Ämmänkadulla, Lindbergin talossa, ja opetti kirjalle m.m. Himangan Jussia, vastaisen valtamerien kapteenin alkua. Hampaaton mummu istuskeli opettajanvirkaa hoitaessaan rahilla kivikuppi helmassa leikaten puukolla leipää kuppiinsa. Sitten mummu kaatoi vettä sekaan ja syödä papersi möyhyänsä ja samalla ohjasi pientä lukumiestä. Samoin käyttivät joutilaita vanhanpäiviänsä nuoren polven opettamiseen muutkin vanhukset. Uudessakaupungissa, Puumaalla, asuva Vanha-Anna opetti poikia kymmenen kopeekan viikkomaksusta joka päivä pitkät rupeamat. Pienen mummun polvien välissä pikku jakkaralla Burmanin Kustokin ja Sandmanin Kalle kävivät vuoron perään kyköttämässä, ja mummu ohjasi lukua, samalla kuin kuivettuneet sormet ohjailivat sukkapuikkoja. Långmanin vanha maalari-ukkokin ahkeroi kirjanopettajana, ja Heiskarin Erkki poika sai alkuopetusta hattumaakari Jurvelinilta.

Mutta vasta oikeassa koulussa annettiin oikeat opit ja tiedot, ja sinne pojanvekarat riensivät, niin että heitä oli siellä aina 40–50:een. Niinpä oli ”elementarskolassa” 1856 44 ja 1859 49 oppilasta. Kaikki eivät suinkaan mielisuosiolla menneet istumaan koulun koville penkeille. Mutta kun isä kimpautui niinkuin entinen merikapteenikin, joka kertoi: ”Janne ei tahtonut mennä skouluun, mutta minä näytin pranstaakaa, jotta täss’ on sulle vastaus”, niin ”Janne meni skouluun”.

[Kuva: Pastori V. W. Wichmann rouvineen]
Pastori V. W. Wichmann rouvineen.

Kahdessa joukossa poikia opetettiin. Viktor Wilhelm Wichmann, jota vain sanottiin ”maisteriksi”, opetti ensi vuoden tulokkaita ja itse koulun ”rektori”, Nils Gustaf Emeleus, jota ”Nutu-Jussiksi” haukuttiin, opetti toista luokkaa. Koulutalossa molemmat koulumiehet asuivat. Rakennuksen toisessa päässä isännöi hidas ja tasaluontoinen rehtori, toisessa majaili tulinen ja äkäinen maisteri, kumpainenkin niin eriluontoisia, että koulumestareille toisinaan tahtoi tulla keskinäinenkin yhteenotto.

Lukemisen opetus oli ensimmäisiä. Oli koulussa sellaisiakin vesoja, jotka eivät aina osanneet lukea oikein ”ulos”, vaikka kouluun pääsyn ehtona oli hyvä lukutaito. Silloin se täytyi tavata. Ja siinä vasta taitoa tarvittiinkin. Mutta ”se oli semmoinen opettaja se maisteri, ettei semmoista olekkaan”. Se pani taitamattoman tavaamaan:

– Lyhyt ii i, ässä ja lyhyt ää sä, isä; äm ja yhtistysäänteet ei mei, tee ja lyhyt ää än tän, meitän; ii ja lyhyt oo jo, koo ja lyhyt aa ka, joka; lyhyt oo o, äl ja lyhyt ee tee let, olet; tee ja yhtistysäänteet ai tai, vee ja pitkä aa vaa, taivaa, ässä ja lyhyt aa sa, taivaasa.

Lukukirjana käytettiin entisaikoina Uutta Testamenttia, mutta sitten myöhemmin ruvettiin ”luonnonhistoriaa” lukemaan ”sissää”. Siinä m.m. ”puhuttiin Diionista, joka yritti savesta tehä ihmistä, mutta ei saanut siihen henkeä”. Samaa kirjaa myöskin kirjoitustunnilla ”dikteerattiin”. Silloin kun maisteri työskenteli toisien oppilaitten kanssa, luokan paras oppilas, ”första” eli ”ylimmäinen”, jota myös sanottiin ”priimukseksi”, kovalla äänellä luki sanan kerrallaan toisille oppilaille, jotka kirjoittivat sen vihkoonsa. Niinkuin opettaja ainakin första dikteerasi:

– Iso puukstavi, paimen – teki – komma – mitä – kuningas – käski – punkti – iso puukstavi, neljä – vuotta – kului – punkti.

Ja siinä poikain piti oppia ei vain kommat ja punktit, vaan myös ”kuulot” ja ”semikuulot”, ”sprooketekketit”, ”parentteesit” ja ”kommakompunktit”.

Vaikka första olikin luokan ylimmäinen ja sai oppilaiden edessä toisinaan dikteerata, hän saattoi taas helposti menettääkin kunniavirkansa. Voi sattua niin, ettei hän osannutkaan läksyään, ja silloin opettaja heti kivahti: ”Mene alemmaksil Tule sinä, joka osaat, sijalle!” Ja ylimmäinen sai astua alempaan sijaan, toisen viedessä hänen kunniaistuimensa. Voi sattua sama alentaminen uudelleenkin, penkki penkiltä. Saattoipa käydä joskus niinkin, että opettaja komensi: ”Tule pässiin!” Sillä koulussa oli ”pässipenkki”, johon pantiin kaikkein huonoimmat kyköttämään. Toisinaan siinä istua murjotti koko lautakunta, mutta sitten sattui taas koko pitkäpenkki olemaan aivan tyhjänä. Sillä pässistä pääsi taas nousemaan, vaikka luokan ylimmäiseksi, kun vain osasi läksynsä. Läksyjen hyvä ulkoa laskettaminen olikin pääasia. Kunhan aina osasi hyvästi ”lukea ulos” kaikki, mitä oli kirjasta pantu opittaviksi, voi aivan tukevasti istua ylimmäisen istuimella.

Paljon pitikin pienien penkinpainajien osata. Luettiin biblianhistoriaa ja katkismusta ja maantietoakin, ja kartasta piti osata näyttää kaiken maailman valtakuntia ja kaupunkeja ja suuria meriä, ja ”maailmanpalloakin” piti ymmärtää, ainakin näyttää sen ”kuumia ja kylmiä vöitä” sekä ”lempiöitä vöitä”” Pienimmät oppilaat eivät kartasta paljoakaan älynneet. Kuulivat kyllä puhuttavan Euroopasta, Aasiasta, Afrikasta, Ameriikasta ja Austraaliasta, mutta kartasta he luulivat kepillä osoiteltavan värejä. Kaikkein hulluin kirja oli kielioppi, jota luettiin keskiviikkona ja lauantaina. Siitä piti päntätä ulkoa sellaisia kummallisia sanoja kuin ”nimentö, omanto, osanto, lähentö, menentö”. Ja sitten piti nimitellä sellaista hassua, että ”se on minun nimeni se nimentö, ja se on minun osani se osanto”. Puhuttiin myöskin ”arvollisista ja arvottomista kerakkeista”. Kirjassa oli vielä niin hulluja lukujakin, ettei niitä tahtonut kukaan ymmärtää, sellaisiakin, joissa sanottiin, että ”lammas on saparollaan, sika on hongallaan, hevonen on huonollaan, lapsi on vetelällään, ja äitin käet on taikinasa”.

Mutta ankarinta ainetta oli ”räknääminen”. Täysi työ oli pojilla, kun piti oppia kaikki ”additsuunit, subratsuunit, multiplikatsuunit ja divisuunit”, ja ”tabula”, jota jo ensi luokalla lyötiin päähän, tuotti monet torat ja paukaukset ja istumasijojen vaihdokset. Mutta suuria asioita sitten annettiinkin pienille tietomiehille. Maisterin jallatessa isompien kanssa första saneli pienille miehille lukuja taululle kirjoitettavaksi. Siinä pisteltiin alussa kuin leikitellen vain ykkösiä, kymmeniä ja satoja, tuhansia ja satojatuhansia ja aina ”komma” pantiin väliin. Mutta sitten jo lopuksi päästeltiin miljoonia ja triljoonia, vieläpä ”kvinkviljoonia”, ja ”kvinktriljoonia”, joissa jo täytyi käyttää komman sijasta ristiä. Laskuharjoituksia varten oli ”laskutauluja”, pieniä puulautoja, jotka asetettiin eteen pulpetille puikkojen varaan niinkuin kirjalauta kallelleen. Lautaan liimatussa paperissa oli ”taaleja”, lukuja, joita piti omalle kivitaululleen ”räknätä ulos”. Otettiin laskulautoja kotiinkin laskettavaksi, ja sitten koulussa vain ”sanottiin ulos, mitä on saatu”. Käytettiin myöskin pahvitauluja, joihin ”taalit oli liistrattu”. Mutta rikkaiden pojilla oli omat laskukirjat, joissa oli samat ”taalit ja lumerot”, niin etteivät he tarvinneet laskutauluja.

Kirjoittamista harjoitettiin ahkerasti. Oli vartavastinen painettu ”föreskrifti”, jossa oli ”kaikki puukstaimet, ja sana seisoi aina niille puukstaimille”. Näitä sanoja jäljenneltiin, kuka parhaimmin osasi. A:lle oli ”sana”: ”Aikaisin kirkkoon, myöhään keräjiin”, sitten ”Brahe rakensi Saloisten kaupungin”, ja edelleen esim.: ”Fariseukset löytyyvät Judeasa”, ”Gutenberg löysi kirjapränttäämisen”, ”Kärsi pahaa, toivo parempaa”, ”Zionin virsi veisatkaam”. Kirjoittaminen tapahtui hanhenkynällä. ”Teräspänniä” kyllä jo silloin oli, mutta koulussa ei niitä saanut käyttää. Kun kirjoitusmiehen kynä kului huonoksi, vei hän sen maisterille, joka otti liivintaskustaan ”pännäveitten” ja taitavasti ”formeeras” kynän kuntoon, niin ettei se enää ”plumpannut”. Vaikka taitamattomilla kynämiehillä kyllä hyväkin kynä plumppasi ja sotki paperin. Kirjoitusvihkoja tarkastellessaan opettaja aina kirjoitti reunaan ”vidi”.

Opetettiin pojille laulutaitoakin. Keskiviikkoisin ja lauantaisin 11–12 rehtori vei oppilaat ”nuottilinjan tykö” ja näytteli heille nuotteja, puhaltaen niitä ”flöitillä” ja taas laulaenkin: ”see, dee, ee, af, jee, aa, hoo, see”, osoitellen nuotteja ylöspäin sekä jälleen alaskäsin. Virren veisuutakin opetettiin, ja sitä varten oli aikoinaan tuomari Alopaeus lahjoittanut tuhannen riksiä.

Opetus tapahtui useinkin kahdella kielellä. Ruotsinkieliset oppilaat istuivat vain eri ryhmässä, ja opettaja sanoi heille ruotsiksi saman asian, minkä oli ensin sanonut suomeksi. Kovin paljon ei ruotsinkielisiä ollut, saattoi joskus olla vain kuusi, seitsemän – ja nekin kaikki ymmärsivät suomea – ja suomenkielisiä oli kolmisenkymmentä.

Maisterin ”puolelta” päästiin ”rektorin puolelle”, kun oli ”hyvästi divisuuni opittu”, ja ”siellä se pääopetus annettiin”. Siellä jatkettiin maisterin luokalla aloitettuja asioita ja luettiin lisäksi ”jometriiaa ja ihmiskunnan historiaa”, vieläpä sellaisia merkillisiä asioita kuin ”persunaalipossessium, refleksium, presiprokusium ja iknatsium”. Siinä ei kehvelin pää saanutkaan olla paperista, jos tahtoi kaikki nämä erinomaiset viisaudet selvittää. Geometriassakin piti laskea ”kaiteita” vasemmalta oikealle ja taas oikealta vasemmalle, ja ihmiskunnan historiasta täytyi muistaa satoja vuosilukuja, opettajan ollessa niin ”nuukana”, ettei saanut kirjoittaa lukuja paperilapulle ja siitä sanoa ulos, kuten räknäämisessä taaleja. Täyttä päätä koulussa tarvittiin. Mutta sitä ei kyllä joka pojalla ollut. Siksipä moni saikin jo maisterin luokkaa paukuttaa kaksi vuotta, jotkut kolmekin. Hassin Hermanni istui maisterin oppipoikana neljä vuotta, ja ruvettiin häntä sanomaan ”Vanhaksi maisteriksi”. Mutta sitten Hermanni olikin niin oppinut, että pääsi ”lantun lautamieheksi” eli maanmittarin apulaiseksi.

Aamukahdeksaksi kipaistiin kouluun ja paukutettiin siellä yhteen-, kahteentoista asti, ja taas iltapäivällä istuttiin kahdesta, kolmesta viiteen. Joskus sattui joku opinnoitsija myöhästymään ja saattoi silloin selittää ankaralle opettajalle: ”No, kun minä seisoin ja söin ja kello seisoi kansa…” Rehtori ja maisteri pitivät vuoropäivin aamu- ja iltarukoukset. Rehtori veisautti aamurukouksissa miltei aina virttä: ”Jesu! onnen’, osan’ oman’! Ilon’, riemun’ runsahan’!” Taikka sai joku pojista aloittaa värssyn:

”Sieluni, Jesu hyvä!
Ravitkoon sanas pyhä,
Virvoit’ minua piinas kautta,
Ja viimein iloon auta!”

Maisteri taas lauloi ja laulatti useinkin virttä:

”Mun silmän’, käten’ nostan
Ain’ Herran Sioniin,
Jost’ avun tiedän saavan’
Ja valon kaunihin;
Sill’ Herra avun lainaa,
Kuin maan taivaan loi,
Hän kuulee huuton’ aina,
Ja suojella kyllä voi”.

Ja tämä virsi lähti niin korkealta, että ”se melkein kiljumalla alotettiin, mutta lopusa se putosi hyvin alas”.

Kovassa kurissa pidettiin Raahen poikavarsoja Kirkonmäen koulussa. Hyvin helposti rukattiin pojan tukkahamaraa taikka läpsättiin korvalle taikka annettiin karttakepillä kynsille ja selkäpuoleen. Ei tarvittu paljonkaan syytä: kunhan paiskasi paperipurulla naapuriaan poskeen taikka potkaisi penkin alapuolitse lähimmäistään tahi unohti nollan, kun piti kirjoittaa 1054, tahi ei osannut näyttää kartasta oikeita paikkoja. Usein työnnettiin myöskin nurkkaan seisomaan tahi taulun taakse killistelemään tahi ajettiin seinän viereen ”mustallepenkille” istumaan. Kovinta kurinpitoa oli kumminkin, kun opettaja käytteli ”klupua”, pajuista punottua patukkaa. Klupu oli poikain omaa teollisuutta, valmistettu kuudesta, seitsemästä, notkeasta, köydeksi kierretystä pajuvarvusta ja sidottu päistä sekä keskeltä kymmenellä nuorakierroksella. Patukan pituus piti olla ”kyynärä ja käensija”, ja se tehtiin, ”mitä parhaasta osattiin saa’a”, ”Eelläkävijän” käsialaa se oli, vuoronperään kun pojat olivat aina viikon kerrallaan ”edelläkävijöinä” järjestäen kirjat ja vihot pulpeteille ja taas hoitaen ne kaappiin.

Tämän oman tuotteen liiankin tuttavallista koskettelua tekijämestarit saivat monta kertaa kokea, milloin mistäkin syystä, vallattomuudesta tahi taitamattomuudesta. Varsinkin ”tabulan” lukuaikana, joka oli poikain kovinta työaikaa, otti klupukin suurella hartaudella osaa poikien oppimiseen. ”Anna kinttus tänne!” opettaja komensi helposti, tarttui oppilaan kalvosimeen ja antoi klupua kämmenelle. Maisteri varsinkin oli ”tuhannen tulinen” ja kärkäs antamaan klupua. ”Tirisetkö sinä vielä?” sanoi, jos poika itki, ja löi yhä kovemmin. Rehtori oli siivompi, mutta kun hän kerran antoi, niin antoikin kovasti, että kämmen turposi. Kaksitoista ”rappia” oli kovin löylytys, viisi, kuusi lyöntiä tavallinen järjestyksenpito. Ahkerasta harjoituksesta tulivat kyllä sekä pojat että poikain kämmenet niin paksunahkaisiksi, ettei niitä lopulta klupu paljoakaan pehmittänyt. Monet mestarit eivät suutaan vääntäneet, hammasta purren vain ottivat iskut, ”vaikka kipeää kyllä kävikin, kun olan takaa lyötiin”. Kyllähän pojat joskus ansaitsivat hyvänkin klupukyydin. Niinkuin Kytölän Kustokin, joka pystytti neulan maisterin tuoliin. Odottaen ilkityöstään tavatonta klupusotaa Kusto oli varustanut housuntaskuihinsa vahvat raksit, joihin sitten kiversi kouransa, niin ettei maisteri saanut käsiä taskuista ulos. Silloin maisterin täytyi heittää poika mustallepenkille ja pehmittää patukalla selkää, niin että paukkui. Ja se paukkuikin ja ropisi kovasti, sillä mestari oli varustanut hartioihinsa takin alle tuohilevyn.

Tärkeää klupua säilyttivät opettajat pöytälaatikossaan, ja kun se kului ja meni rikki, poikain piti valmistaa uusi. Maisterin luokalla kului klupuja tavallista enemmän, sillä paitsi ahkeraan kämmentelyyn, maisteri käytti klupua muuhunkin. Opettaessaan hän aina askaroi kluvulla, ja usein omissa ajatuksissaan kiivaasti käveli lattialla edestakaisin väännellen ja pureskellen klupua, niin että se pian kului loppuun. ”Maisteri on taas syönyt kluvun!” pojat manailivat, kun piti ruveta uutta hankkimaan.

Silloin tällöin itse piispa kävi tarkastamassa vanhaa koulua ”Koijureellä” suurherra ajaa karautti koulun kartanolle, ja kohta lensi tieto: ”Piispa on tullut Kuopiosta!” Koulussa piispa vain kuunteli opetusta, eikä silloin annettu klupua, vaikkei osattukaan, ja ”sitten piispa piti kehotuspuheen pojille”. Pyhäjoen ”Iso-pappikin”, kuuluisa väkimies, hevostakin vahvempi, kävi monesti koulua katsomassa, puhellen pois lähtiessään: ”Koettakaa nyt, hyvät lapset, olla taas siivoja, koska nuo opettajat teitä niin kiittävät”.

Väliin annettiin koulumiehille lupaakin. Markkinapäivät sekä laskiainen ja Valpori olivat itsestään lankeavia vapaapäiviä, mutta kun pojat joskus oikein innostuivat yhteen suuhun huutamaan: ”luppaa .. luppaa. .. luppaa!” niin opettajat, jos olivat ”sillä tuulella”, antoivatkin avosuisille huutajille vapaan telmäämispäivän.

Muutamat poikajullit ottivat kyllä joskus lupaa omin päinsä ja olivat ”harapassilla” koulusta pois koko päivän, varsinkin silloin, kun oli hyvin paljon läksyjä luettavana. Aamulla pojat vain lähtivät kotoaan muka kouluun, mutta livistivätkin Märjännykseen, jossa luinailivat koulutunnit ja sitten taas oikealla ajalla saapuivat koulumiehinä kotiin. ”Päätä kivisti”, selitettiin seuraavana päivänä opettajalle.

Mutta joulun alla oli kauan odotettu ”ilminatsuuni”. Silloin koko koulu oli valaistu, kynttilöitä paloi puisissa kattokruunuissa sekä akkunoille asetetuissa kulmalaudoissa, vieläpä poikain pulpeteillakin – niissä kun oli ”tratinmallisia” reikiä, joihin saattoi pistää kynttilän pystyyn. Jotkut vanhemmat olivat kuulemassa, kun poikia opetettiin. Siihen sitten loppui ”syystärmiini”. Ja taas ”kevättärmiinin” lopussa juhannuksen edellä oli ”eksaameli”. Silloin tuli enemmän kaupunkilaisia katsomaan, mitä koulussa oli opittu. Poikain vihot ja kirjat olivat esillä, ja lopuksi annettiin oppilaille ”ite kullekin” todistukset.

Ja silloin oli vapaa kesä edessä, ja sininen meri avautui taivaan rannalle asti, ja laivojen mastometsä Roskan redillä odotti kesäisiä kiipeilijöitänsä.

Vanhassa koulutalossa kävivät opiskelemassa myöskin ”privatistit”. Ne olivat ”parempain ihmisten” poikia, jotka olivat käyneet jo läpi sekä maisterin että rehtorin puolen, ja jatkoivat vielä lukujaan maisteri Wichmannin opastamina. Ja ”niistä sitten tuli Raahen laivoihin kapteeneja”. Sillä Raahen koulun ja Raahen poikain suurena jatko-opistona oli tavallisesti mahtava meri, joka toimitti lopulliset kouluuttamiset sekä puristi entisistä alkeiskoululaisista miehiä. Illoin privaatipojat tavallisesti kävivät maisterin luona, mutta olivat usein samaan aikaankin siellä lueskelemassa kuin kaupungin muu poikalisto opiskeli koulussa. Ja silloin kun päästiin samalla kertaa ulos välitunnille, syntyi aina kova sota. Sillä privatistit ja muut koululaiset olivat toisiinsa vihakannalla kuin kissat ja koirat. Joskus maisteri otti tyttöjäkin ”privatisteiksi”, ja ne kävivät opiskelemassa keskiviikkoisin ja lauantaisin. Tytöille maisteri ei ollut kovin äkäinen, sanoihan vain joskus: ”Uh, sinä senkin pässi!”

Oli Raahessa toinenkin yksityis-koulumestari. Se oli Ernst Kilian Mellberg, joka ”skoulas kaikki Raahen herrat”. Kilian Mellberg oli varakkaan kauppiaan poika Pietarsaaresta, ylioppilaaksi lukenut, ja sitten ollut pitkät ajat Saksassa opiskelemassa. Liikemiehen poikana Kilian oli veljensä kanssa rakennuttanut kuunarin, jolla ajatti rahtia Pohjanlahdella ja Itämerellä. Mutta Itämaisen sodan aikana englantilainen upotti veljesten laivan. Köyhtynyt Kilian joutui lopuksi Raaheen Reinin liikkeeseen konttoristiksi. Katinhännässä pikku talossaan Mellberg sitten asui, nai emännöitsijänsä, Maria Björnströmin, ja sai yhden tyttären. Sivutoimenaan Mellberg piti koulua, ”Melpärin koulua”, ensin Möllerin talossa, sitten kotonaan, opettaen porvarien poikia sekä merimiehiä, jotka aikoivat kapteeneiksi, ja valmistaen oppilaita Oulun kouluun, vieläpä myöhemmin Raahen kauppaopistoonkin. Mellberg oli niin oppinut, että hän osasi ”kaikki kielet”, samoin myöskin kaikenlaiset ”räknäykset”, ja niitä taitoja hän etupäässä pojille opetti. Välitöinään oppipojat saivat soudattaa opettajansa pikku tyttöä, ja vallattomuudessaan kiikuttivat väliin niin huimasti, että tyttö tuli miltei päästä pyörälle. Mellbergillä oli hyvin kaunis käsiala. Hänen toimekseen aina annettiinkin hautajais- ja hääkutsujen kirjoittaminen. Vanhana laihana pikku ukkona Kilian kepsutteli Raahen kaduilla nukkavierussa takissaan. Saipa hän kauppakoulun vihkiäisjuhlassa ja samoin Pietari Brahen patsasta paljastettaessa ilon ampua tykillä kunnialaukauksen. Siitä ukko hyvillään kehuskeli: ”Olen ampunut Adlercreutzin kanuunalla!”

Vanha koulutalo sai lukukausien aikana olla toimessa kaiket päivät. Kun arkisin siellä Kytölän Kustot ja muut pojat viljelivät tabuloita ja multiplikatsuuneja sekä välitöinään pystyttivät neuloja opettajantuoliin, niin pyhäpäivinä taas astui samoihin suojiin toinen oppilasten joukko. Sunnuntai-iltapäivinä toimi koulun huoneissa ”pyhäkoulu”, jota oli ruvettu pitämään 1843. Koulussa kävijäin kantajoukkona istuivat kisällit ja oppipojat, joukossa joitakuita muitakin opinhaluisia ”köyhän kansan lapsia”. Ahkerasti kisällit ja oppipojat astelivatkin opistoonsa. 1852 mainitaan koulussa olleen 54 oppilasta, ja 1860 oli niiden luku 55. Kaikenlaisia hyviä ja tarpeellisia asioita siellä opetettiin vastaisille mestareille, laskentoa ja kirjoitusta, kristinoppia, Suomen historiaa ja maantietoa sekä kirjanpitoa. Opettajina toimivat koulussa tavallisesti alkeiskoulun opettajat. Varsinkin maisteri Wicmann oli ahkera pyhäkoulumestari, opettaen milloin mitäkin asiaa, milloin ”räknäyttäen”, milloin kertoen Suomen historian tapahtumia, milloin esittäen ”maailmanpalloa”. Olipa koulun opettajana kerran värjärinkisälli Halmetojakin, joka oli niin ”ulosoppinut”, että kykeni valistamaan toisia sällejä ja oppipoikia, ainakin sanelemaan heille kirjoittamista. Kerran taas perämies Marjelin opetti merimiehen aluille kompassia, niin että he osasivat sen ”niinkuin olisivat kolme vuotta olleet merillä”. Koulun varsinaisten, arkisten oppilaiden kanssa tahtoi sunnuntai-opiskelijoilla monesti olla pikku kahnausta. Ainakin viikkokoulun poikaviikarit monta kertaa koettivat työntää kaikenlaisia vallattomuuksiaan ja rötöksiään pyhäkoulun sällien ja oppipoikain syyksi.

Siten vanha koulutalo sai pitkän talvipimeän aikana jakaa ”valkeutta” kyläläisilleen pyhät ja arjet. Kynttilät tuikkivat sieltä pimeille kaduille niin hyvin pyhäilloin kuin arkipäivän pimeissäkin, ja vasta joulupimeän ”ilminatsuunissa” ne oikein loistivat.

Mutta sitten kerran, samana kesäyönä, jolloin vanha kirkko tuhoutui, tapahtui vanhalla koulullakin viimeinen suuri ”ilminatsuuni”. Kirkonpalo kuumensi läheisen koulun seiniä, niin että oksainreiät ihan kyyneleinä tihkuivat pihkaa, kunnes yhtäkkiä koko seinä leimahti satoina kynttilöinä hehkuvaan suurtulitukseen. Se tulitus tuhosi koko koulun, poltti vanhat pitkät penkit, poltti kluvut ja poltti ”maailmanpallonkin”.

Vanhan kirkon rinnalla oli vanha koulu aina vaeltanut käsi kädessä, ja sen kanssa se sai viimein yhteisen lopunkin.

[Piirros: Pieni kynttiläjalka]