[Piirros: Merkkausliinasta v:lta 1815]
Merkkausliinasta v:lta 1815.

Meren rannan pieni kaupunki oli jokseenkin syrjässä suuren maailman valtateistä. Harvoin sinne eksyi vieras vaeltaja. Raahe sai enimmät aikansa elää vain omissa oloissaan ja kaikessa rauhassa tehdä töitään. Laivavarvissa kirveet ja vasarat kalkuttelivat, Pikimäellä höyrysi pikipata, kotipirteissä paukkuivat kangaspuut, ja patruunit hoitelivat suuria asioitaan, milloin kotikonttorissa milloin varvissa. Ja kaikki meni hiljalleen vanhaa latuansa.

Sattui kyllä joskus sellainen merkkitapaus, että itse maan hallitsija vaelsi katsellen pienimpiänsä ja tullen Raaheenkin. Siitä on jo yli sata vuotta, kun Aleksanteri I kävi kaupungissa, mutta hyvin ja kunnialla pieni kaupunki otti vastaan maan suuren isännän ja piti häntä vieraanaan. Koko kylä paneutui parhaimpiinsa, vanhat harmaat talot maalattiin, kadut siistittiin, lehmät ja siat, jotka olivat ennen omissa valloissaan kuljeskelleet kaduilla niinkuin muutkin kaupunkilaiset, lähetettiin pois koko kylästä. Fredriksberg ja Palinin muurarin talo, ensimmäiset talot Pohjantullista tultaessa, puetettiin lehtipuilla verhoten juhla-asuun. Pohjantulliin rakennetun kunniaportin viereen tuotiin Ollinsaaresta kruununvouti Gabriel Bergbomin fortepiano, jolla Bergbomin nuori mamselli soitti Napoleonin marssia, juuri kun keisari ajoi portista kaupunkiin. Maan isää katsomaan tullut kaupungin ja maaseudun kansa juoksi huutaen ja hurraten tien vieressä, vanhat muoritkin olivat mukana, ja pienet poikajullit pulikoivat joukossa ihan keisarin viereen tunkeutuen. Rikkaan raatimiehen Johan Friemanin taloon, joka nykyään on kansakouluna, Isontorin laitaan, saatettiin suuri vieras suurella riemulla. Talon emäntää ja tyttäriä keisari tervehti kädestä, ja suuteli kolmivuotiasta pikku Janikaa otsalle.

[Kuva: Palinin talo Pohjantullissa.]
Palinin talo Pohjantullissa.

Ei kyllä muita vieraita toki näin juhlallisesti otettu vastaan, vaikka hyvillään kaupunki oli, jopa ihan virkistyi, milloin vain jokukaan outo matkamies ajoi tulliportista sisään. Varsinkin talvella oli matkamies tervetullut. Silloinhan elettiin kuukausimääriä lumen ja jään ympäröiminä, maantiet lumikinoksissa, suuri meritie jäässä, eikä juuri muita nähty kuin oman kylän tuttuja kasvoja. Niinpä aina sattui, kun vain joku matkustaja aisakelloineen ajoi kaupungin halki, että uteliaina hyökättiin ikkunaan katsomaan: ”Kuka, kuka tuli?” Lähetettiinpä palvelustyttö Lindbergin kievariin ottamaan selvää, kuka matkamies oli, mistä hän tuli ja mihin meni, ja kauanko hän aikoi viipyä kaupungissa. Muuan kauppias, jolle ei tullut mitään sanomalehteä, oli niin utelias, että keskellä yötäkin, kun kuuli aisakellon helinän, herätti poikansa ja lähetti Lindbergille, jotta –

– Mene kuulemaan, kuka se on… ja kuuluuko mitään uutta?

Varsin hauskaa oli, milloin joku sukulainen taikka tuttava tuli taloa tervehtimään. Ilosta huudellen riennettiin vierasta vastaan.

Gu’da’… gu’da’… Välkommen, välkommen! 1 tervehdittiin joka taholta, isännän lisätessä heti perään:

– När reser bror? 2

Vähästä pahastuva vieras olisi kyllä saattanut isännän kysymyksestä loukkaantua ja ruveta heti kiskomaan turkkeja päälleen, mutta tiesihän hän ennestään, ettei kysymys tarkoittanut sen pahempaa kuin että talo osaisi vieraansa mukaan varata kirjeitä ja pikku lähetyksiä tuttavilleen. Saattoipa isäntä toimittaa vieraan matkassa rahoja sekä tärkeitä papereita asiakkailleen.

Postikin kyllä kulki kerran, pari viikossa, mutta raahelainen seurasi mieluummin ikivanhaa yleistä tapaa käyttäen matkamiehiä postimiehinään.

Eteläntullista maantietä myöten etelänposti aisakelloissa ajaa helkytteli, aikaisemmin vain kerran viikossa, sitten jo kaksi kertaa ja viimein kolmestikin. Postin tulo oli aina iloinen asia, ja hauskaa oli, kun kaupungin punaperuukkinen posteljooni, Westerback, kantoi taloon maailman kuulumiset. Yksinään Westerback huolehti koko kaupungin postinkannosta, ja kopeekka piti hänelle maksaa kirjeestä sekä ulkomaan kirjeestä kaksi. Mutta entiseen aikaan ei Raahessa ollut postinkantajaa ollenkaan. Aikoinaan kun sitä puuhattiin, vanha Johan Lang ankarasti vastusti asiaa, äkäillen:

– Jopa olette laiskoja! Kohta pitää olla teillä suksentervaajatkin!

Pian oli Raahen posti jaettu. Sanomalehtiäkään ei silloin liikoja luettu. Vain joitakuita ”aviisuja” tuli kaupungin parhaimmille porvareille ja patruunille, kapteeneille ja virkaherroille, joillekuille hyville naapuruksille yhteisesti sama lehti. Enimmin luettiin Åbo Underrättelseriä, koska siinä oli aina tietoja laivoista ja laivakulusta. Paljon luettiin myöskin Tukholman lehtiä ja tulipa joku sanomalehti Englannistakin, sillä monet patruunit ja laivanvarustajat olivat paljon liikeasioissa Englannin kanssa. Oulun Viikkosanomatkin saapui muutamille porvareille, lisäksi joku aikakauskirja, ja lapsille tilattiin Eos, Trollsländan tahi Barnens Tidning Tukholmasta. Uskonnollisena sanomana saapui joihinkuihin taloihin Evangeliska Sändebudet. Muutamat lukuhaluiset merimiehetkin ja muut laitakylän asukkaat tilasivat sanomalehtiä, ainakin vanha Burman ja valuri Puskelin harrastivat Oulun Viikkosanomien lukemista.

[Kuva: ”Vanha Reini”]
”Vanha Reini.”

Omasta, oman kaupungin sanomalehdestä, ei ollut kaukaisinta aavistustakaan, eikä kaipausta edes ilmoitusten takia. Pappi luki kirkossa kuulutuksensa, ja kaupungin palvelija rumpalin kanssa päristi ”pruutankastelut” ja muut kaupungin asiat. Porvarit taas laittoivat ”Vanhan-Reinin” nurkkaan Pakkahuoneenkadulle kyynärää korkean, kahta leveän ilmoituskaappinsa. Sen korkkiseen takaseinään kävivät porvarinpojat ja puukhollarit nuppineulalla kiinnittämässä paperilappuja, joissa luettiin, mitä porvarilla on taas uutta myytävänä. Ja kaikkein tuoreimmat uutiset kuultiin porvarien kokouksissa Isollatorilla.

Kirjeitäkin oli Westerbackin kannettavana. Merimiesten emännätkin ja morsiamet saivat niitä maailmaa kierteleviltä miehiltään, milloin mistäkin tuntemattomasta maailmanrannan kaupungista. Ei kyllä ollut sopivaa oikein ahkerasti kirjoitella. Jotkut laivanvarustajat olivat äkäisiä, kun merimiehet kirjoittelivat kotiinsa niin kovin useasti, ”että joka vuosi”. Ja postimestari Randén taas äkäili, että on turhaa kirjoittaa niin ahkerasti kuin joka toinen viikko, kuten muuan ulkomailla opiskeleva Raahen mamselli teki, se kun tulee kovin kalliiksi. Postikortteja juuri näihin aikoihin alettiin käyttää. Mutta äkäinen oli Randénin äijä, kun pari mamsellia toimitti hänen lähetettäväkseen korttitervehdyksen Turkuun, ymmärtämättä, että siinä tarvitaan myöskin osoitekirjoitus. Mutta vielä vihaisempi postiukko oli saadessaan käsiinsä sellaisen kortin, mikä kerran tuli Friemanin mamsellille. Kortti oli salakielellä kirjoitettu, ja sitä omistajalle tuodessaan Westerback paheksuen valitteli:

– Postmestari ja minä olemme tutkineet tätä preivikorttia, emmekä ole saaneet selvää… Mamselli on vissiin salakihloisa ja preivikortti on sulhaselta.

Rantakadulla oli postimestari Johan Fredrik Randénin talo, ja pitkässä kaitaisessa kamarissaan äkäinen ukko hoiti kaupungin postiasioita. Pöydälle oli ladottuna koko posti, milloin tuloa, milloin lähtöä varten. Randén itse otti vastaan matkaan toimitettavat lähetykset, jotka oli jätettävä äijälle siinä järjestyksessä kuin sisään saavuttiin. Pitkällä pinnasohvalla istuen siinä varrottiin vuoroa, vähitellen siirtyen alapäästä ylemmäksi. Eikä saanut vuoroaan luovuttaa toiselle; sellaiset aikeet postimestari heti keskeytti, ärähtäen:

– Nej! Den som först kommer till qvarnen, far först malat. 3

Monet hyvät porvarit ja laivanvarustajat, vaikka olivat kaiken maailman kiertäneet ja osasivat kyllä puhua ruotsia ja lukea ruotsalaisia ”tidningejään”, osasivatpa puhua ja lukea engelskaakin, eivät aina tarkoin taitaneet ruotsia kirjoittaa. Muuankin iso porvari häätyi monesti huutelemaan rouvalleen:

– Hör du, mamma! Ska’ de’ skrivas me’ rundt u, eller öppet u? 4

Monen porvarin ruotsin puhuminenkin leveni suomalaiseen suuntaan. Olihan Raahe kokonaan Saloisten, Pattijoen ja Kopsan suomalaiskylien piirittämä, ja joka talvi vielä Savon äijät ajoivat kaupunkiin laskettelemaan leveää kieltään, jossa ei ollut, kuten muuan savolaisrenki oli tutkinut, ”muuta kuin yksi ähävä ja sehhii sanassa vati”. Niinpä Raahen porvaritkin väänsivät ruotsin ”pookstavit” leveästi kuin Kopsan äijä. Kuopion markkinoille matkustaessaan porvarit sanoivat ajavansa ”me’ kor till Kuopio”, 5 vaikka ajoivatkin hyvällä hevosella ja hylkeennahkaisella kuomureellä.

Eivät ainoastaan patruunit ja porvarit osanneet ruotsia ja engelskaa, vaan myöskin monet vuosikausia maailmaa kulkeneet merimiehet olivat ruotsintaitoisia ja useat ”spiikasivat” kuin itse engelsmanni. Monet palvelijatkin yrittivät solkata ruotsia päästäkseen ”parempain ihmisten” kirjoihin, ja samasta syystä useat suomalaistytöt pyrkivät ruotsalaiseen rippikouluun. Lagerbergin Johannakin sanoi, kun ei koeluvussa osannut:

– Ja vill intte sii! 6

Ja monessa laitakaupungin pirtissä puhuttiin vain ”papasta” ja ”mammasta” sekä ”fastereista” ja ”mustereista”, vieläpä monet ”tykkäsivät pahaa”, kun sanottiin ”tätiksi”.

Merimiesten eukotkin ja pikku talojen emännät Nätterporissa ja Katinhännässä laskivat ruotsia että paukkui, kun vain asiaa sattui. Perämies Lindberginkin ”styyrmanska”, kun toisten eukkojen kanssa kadulla haasteli vain suomea, sanoi kotiin palaavalle poikapahaselleen ruotsiksi:

– Voi, min lilla paarn!.. Misä helevetisä sin’ oot takkis rapakkoon ryöttäny?.. Koo kottiin, poikani!.. Teer vaa piimää pöntösä loukosa.. kraapi siikaa skaapista!

Ei ollut huonompi toinenkaan eukko. Hänkin laski ruotsia varoitellen poikaansa:

– Koo intte, poikani, fönsteristä uuteriin... tulliportist’ ei ensinkää!

Ja taas, kun poika oli ottanut luvatta kirveen, eukko toruili:

– Vem ha loova tei pappas hakkoo.. hakkoo.. hakka?

Pyyköskä osasi kolmeakin kieltä, jotka kaikki ainakin kerran tulivat tarpeeseen, kun eukko meni kapsehtimaan polttopuita Pitkästäkarista Pikiholman kankaalta. Eukko luuli siellä itsensä hirttänyttä, puunoksassa roikkuvaa vanhaa merimiestä, Impolaa, metsänvartijaksi, ja niiaten sanoi hänelle:

– Älä välitä, kyllä minä menen tieheni!

Kun ei mies vastannut mitään, Pyyköskä sanoi ruotsiksi:

– Los int om, ja koo min veek!

Mutta kun ei mies näyttänyt ymmärtävän ruotsiakaan, muori huusi hänelle engelskankielellä:

– Növö mai, latskatu vei!

Ja lähti tiehensä.

Isotori oli vanhan Raahen suuri ”kokoussali”. Sinne kesäiltoina, talvisina pyhäpäivinä ja muinakin joutoaikoina kaupungin miehet, niin hyvin työväestö ja merikansa kuin porvaritkin, kokoontuivat juttujaan jauhamaan. Siellä Soveliuksen veljekset, Matti August ja komerssi, siellä Fellmanin veljekset sekä Montin ja Fagervik ja muutkin patruunit keskellä toria monesti seisoivat jutellen, ja samaan joukkoon työmiehetkin ja merimiehet astuivat asioita kuulemaan. Ei kyllä kättä lyöty, lakkia vain vähän kohautettiin ja hyvinä tovereina haasteltiin, patruunitkin kehtasivat puhua miesten kanssa ja laskea leikkiäkin. Puheltiin siinä kaupungin asioista, laivain rakentamisesta ja varustamisesta. Kerrottiin juttuja ja uutisia, mitä kukin oli kuullut. ”Herrat torilla sanoi niin ja niin!” saivat monet sitten taas uutisia levittää. Usein myöskin muisteltiin entisiä merimatkoja, sillä miltei joka mies oli ollut merellä. Puhuttiin Raahen yksikamarisessa eduskunnassa joskus politiikkaakin, niinkuin kerrankin, kun tuli kysymys kruununveroista. Joku tietämätön avasi suunsa ja pöläytti:

– Mikä se kruunu sitten on, kun sille veroa pittää maksaa?

– Ekkö sinä tiijä? toinen viisas sanoi. Onhan kirkosa kynttiläkruunuja ja morsiamen pääsä on kruunu.

Mutta silloin valuri Puskelin, lukumies, puuttui puheisiin ja sanoi:

– Ettäkö te luje sen vertaa? Onhan meillä Oulun Viikkosanomat. Siis kuulkaa: Kansakunta se on kruunu. Sinä oot yksi kruunu, ja minä oon toinen kruunu, ja kaikki me kuulumma kruunuun ja maksamma veroja ilman tinkimättä.

Isollatorilla Raahen parhaat porvarit monta kertaa tekivät päätöksiä kaupungin asioistakin. Viidenkin miehen voimalla siellä vain neuvoteltiin ja päätettiin, että tehdään sillä ja sillä tavalla, ja sillä tavalla sitten tehtiinkin. Eikä siinä sen parempia kokouksia eikä valtuustoja tarvittu.

Tämä oli vanhan Raahen yhdenkamarin aikaa, jota vanhat vieläkin tyytyväisyydellä muistelevat. Hauska oli ukkojen haastella patruunien, miltei kuin vertaistensa kanssa, vaikka keskinäinen suhde käsitettiinkin vanhan Jokelinin muorin tavalla:

– Ei olla yhenlaisia… siellä sisällä on raja, joka erottaa.

Kesäisin patruunit taas ahkerasti istuivat ”pörssillä”, pitkällä penkillä, 1840:n vaiheilla rakennetun ”pakhuusin” eli ”sjömanshuusin” aamuauringon puoleisella seinällä. Siellä Henrik Soveliuskin vielä vanhanakin nähtiin valkoisine liiveineen istuskelemassa, päivää paistattamassa ja katselemassa meren menoa.

Kesä olikin Raahen parasta elämän aikaa. Silloin oli meri, Raahen oikea tie, avoinna ja avarana. Maantie veti vain tervatynnyrien ja mastometsien ja savolaisäijien sydänmaille tahi mutkitteli pitkin merenrantoja jonnekin etelään Kokkolaa kohden ja toisaalle Pohjan-Tornioon ja Lapinmaille. Mutta suuri sininen merenselkä, joka ulottui Tulliniemeen ja Sovionrantaan asti ja aukeni äärettömänä ulappana heti Kumpeleen takana, vei suoraan suureen maailmaan. Muutamassa päivässä hyvällä tuulella raahelainen priki saattoi lasketella Tukholmaan. Se oli valtakunnan vanha pääkaupunki, jonka satamaan Raahe oli koko elinaikansa ohjannut aluksensa ja ostanut sieltä enimmät tavaransa, ja sinne se laski laivansa yhäkin. Tukholma oli vieläkin lähin suurkaupunki ja parhain markkinapaikka. Se oli yhä edelleenkin vanha rakas pääkaupunki, johon pieni Raahe oli monilla siteillä kiinnitetty. Siellä oli liiketuttuja, siellä oli muitakin tuttavia ja ystäviä, siellä oli monella sukulaisiakin. Sieltä vanhasta komeasta kuninkaan kaupungista Raahe kävi edelleenkin vanhaan tapaansa noutamassa suuren maailman sivistystä. Hallitsijakaupungin menot ja hienostuneet seuratavat kulkeutuivat siten aina kaukaiseen pikku Raaheenkin.

Mutta Helsinki, muka pääkaupunki! Mikä lienee ollut pahainen rantakaupunki ryssän rajamailla, asukkaitakin vain pari-kolmekymmentätuhatta. Ei sieltä oltu ennenkään oppia etsitty.

Tukholmasta vain. Sieltä Raahen parhaitten talojen mallitkin olivat kotoisin. Ruotsalaisen arkkitehdin, Oldenburgin, piirustusten mukaan rakennettiin viime vuosisadan alkupuolella kaunis Soveliuksen talo Sovionpuiston laitaan, samoin Langin talo Isontorin reunaan, Gellinin rantamaja sekä Franzénin talon porraspylväistö ynnä Fredriksbergin puiston huvimaja. Kauppias Lundberg toi Raaheen Ruotsista tullessaan kokonaisen talon. Tukholmasta tuotiin myöskin hienoimmat huonekalut ja ihanimmat seinätapetit, niin että vanhan Raahen parhaimpien kotien hienoimmissa huoneissa oli miltei Tukholman tuntu. Vielä enemmän silloin, kun Raahen patruunit niissä suurina juhlina liikkuivat Tukholman-puvuissaan, samoin kuin patruunien emännät ja tyttäretkin.

Sillä rikkaiden porvarien rouvainkin piti silloin tällöin käväistä pääkaupungissa, – herrat siellä kyllä monta kertaa kävivät laivoillaan. Helppo siellä oli käydä rouvienkin, kun kuunarit Ruona, Vilkas ja Muisto tekivät Tukholman matkoja monta kertaa kesässä. Syrjäisessä pikku kaupungissa asuneet, joskus kangaspuissakin ja rukin ääressä istuneet rouvat saivat vilkkaassa maailmankaupungissa uutta sisältöä elämäänsä, saivat uusia hienoja pukuja, uusia pukumalleja sekä värillisiä muotilehtiä, joiden mukaan saattoivat sitten kotikaupungissaan vaatettaa ja valmistaa itsensä oikeaan ja moitteettomaan seura-asuun ihan Tukholman malliin. Parhaissa pukimissaan, hienoissa silkkileningeissään, Raahen rouvat toki koettivat esiintyä pääkaupunkinsa kaduilla ja käydä suurkaupungin huvipaikoissakin. Tukholma kyllä katseli heitä hiukan hymyillen, sillä olihan suuren maailman muoti pitkällä matkallaan Lapinkorven laitamille jo ennättänyt hiukan vanhentua ja haalistua. Mitäpä rouvat siitä, ostivat uutta muotia ja koreutta, ostivat hyville ystävilleenkin ja palasivat iloisina ja tyytyväisinä kotiinsa. Tukholmasta rouvat saivat kaikkein hienoimmat hattunsakin. Naisten hattuja kyllä valmisti Ruotsista tullut Margret Haggren, joka asui Jurvelinilla. Mamselli Haggren muokkaili hattuja tukinnokassa ja näppärästi niitä koristeli omatekoisilla kukkasilla; vanhoja olkihattuja hän valkaisi tulikivihöyryssä. Kasvatti mamselli myöskin myrttiä ja ”murgrönaa” myyden niitä kaupunkilaisten hää- ja hautajaistilaisuuksiin.

Tukholmaan lähettivät suurrikkaat tyttärensäkin oppimaan sievää ja hienoa käytöstä, kun tytöt ensin olivat saaneet alkuopetusta kotikylän mamselleilta, jotka myös olivat nuoruudessaan olleet pääkaupungissa opissa. Kuninkaan kaupungista tyttäret palasivat hienoina mamselleina nousten heti ensimmäisille sijoille pienen rantakaupungin seuraelämässä. Heidän mukanaan tuli taas uusi tuore tuulahdus suuren maailman elämästä ja tavoista. Muutamat rikkaat mamsellit saivat pääkaupungissa oppia klaverin tahi fortepianon soitossakin, saivatpa vielä tällaisen ihmeellisen, suuren maailman soittokoneen kotinsa kaunistukseksi ja koko kaupungin kummaksi. Ihastuen ”meiän kylä” kuunteli mamsellien ihanaa soittoa ja soitikon vienoa ääntä, ja juhlissa tanssiminen kävi pianonsoittoa seuraten paljoa sirommin kuin viulu- ja klarinettimusiikilla.

[Kuva: Ollinsaaren kartanon päärakennus.]
Ollinsaaren kartanon päärakennus.

Ensimmäisen fortepianonsa Raahe sai jo1814. Se tuotiin Tukholmasta Ollinsaaren Bergbomille, ja samalla pelillä sitten soitettiin keisarillekin, kun hän tuli Raaheen. Ollinsaaren tytär Catharina Bergbom oli Tukholmassa opastunut pianonsoittoon, ja sitten hän opetti sen taidon nuoremmille sisarilleenkin ja nämä taas vuorostaan monelle Raahen neidolle. Mutta Henna Ahlholm ja Sofia Mellin kävivät Tukholman koulussa ja olivat aikoinaan Raahen parhaimpia tanssi- ja juhlamusiikin mestareita, samoin kuin Hårdhin mamsellitkin. Taitava klaverinsoittaja oli rikkaan Johan Friemanin tytär Janika, vaikka hän ei milloinkaan ollut käynyt sen etempänä kuin Kalajoen markkinoilla ja kerran Haapajärvellä. Sillä vaikka monet Raahen rikkaat tyttäret kävivätkin Tukholmassa, oli kyllä sellaisiakin, jotka eivät paljon kotipihoiltaan poikenneet, mutta olivat silti neidoista ensimmäisiä. Niinkuin Friemanin toinenkin tytär, Augusta Elisabeth, joka ei 89-vuotisen elämänsä aikana ennättänyt käydä Piehinkiä etempänä, kuuden neljänneksen päässä Raahesta. Augustasta tulikin rikkaan Fagervikin patruunin emäntä, ja hänellä oli tapana sanoa:

– Mikä se semmoinen nainen on, joka ei kotona pysy!

Ruotsista saapuivat näyttelijämestaritkin Raahea ilahduttamaan. Talvella niitä tuli vain harvoin ja jokunen, mutta kesällä ne saattoivat laivain mukana tulla koko joukolla. Kaupungin porvareilta näyttelijät lainailivat tarpeellisia tavaroita sekä sopivia ja sopimattomia vaatekappaleita esitystä varten. Konsuli Soveliuskin sai aina luovuttaa sinisen ”slafrokkinsa” sinisine tupsuineen, sillä se kelpasi joka näytelmään. Kerran kulki muuan kiertävä seurue esittäen näytelmää ”Andersson, Petterson ja Lundström”. Nahkuri Lövenmarkin sali oli näyttämönä, jossa seurue esiintyi kaupunkilaisten mielihyviksi. Sittemmin esitettiin sama kappale myöskin maneesissa, jossa katsojain lankkupenkit oli asetettu vain maapermannolle. Kellarimestari Nils Adolf Girsénin suuressa salissa, ”Girsénin salongissa” Brahekadulla, ruotsalaiset taiturit kerran esittivät ”Grönalundia” ja ”Blecstadiusta”. Sitten taas muuan seurue, johon kuului Mineur, Lembke, Vesterlund y.m., esitti ”Preciosan” ja ”Daniel Hjortin”. Fredriksbergin makasiinin avara yläkerta oli myöskin monet kerrat raahelaisten kotoisena näyttämösalina.

Kerran kesällä tuli Raaheen kokonainen 16-henkinen kiertolaisjoukko, ”Djurströmska truppen”, näytellen kappaleitansa vanhassa koulutalossa. Raahen herrat sitten pitivät ”truppenille” lähtiäiset Ilolinnassaan, juottivat ja tanssittivat heitä ja keräsivät heille rahaakin sekä lähettivät laivoissaan koko joukon Kokkolan iloksi. Ja näytelmä-kuvattelijat hyvillään siunailivat, että ”raahelaiset ovat niinkuin Herran enkeleitä”. Joukossa olikin oikein erään Ruotsin rovastin poika sekä muuan ”ensimmäisen rakastajan” osaa esittävä temppuilija, joka oli niin korkea herra, että hänen päänsä jo pitkän aikaa piippaili kulissi-”särmien” ylitse, ennenkuin hän kokonaan ilmestyi näyttämölle. Tuli taas kerran kaksi teatteriherraa, lainasi Soveliuksen sinisen slafrokin sinisine tupsuineen ja esitti raatihuoneen salissa: ”En natt i Falkenberg”. Ja raatihuone sai katsella, kun miltei yöpimeässä nurkassa slafrokki-herra makasi tuoleilla poltellen pitkää piippua. Lainasivat näyttelijämestarit taas suuret susiturkit ja karvalakit ja koirannahkaiset kintaat, kutsuivat kansaa kokoon ja sanoivat esittävänsä suurenmoisen näytelmän: ”Vega infrusen i isen”. Se olikin merkillinen näytelmä. Vegaa ei kyllä näkynyt koko jutussa, eikä näkynyt juuri muutakaan. Kaksi susiturkki-äijää – toinen itse suuri Nordenskjöld, toinen kapteeni Palander – seisoi vain kylmästä kärvistellen ja käsillään hosuen ja viittoen ja kynsiään puhallellen, että on kylmä, ja tuolta kaukaa me olemme tulleet ja oli kylmä, ja Vega on jäätynyt kiinni Beringinsalmeen, eikä voi päästä irti, kun on kylmä, ja meidänkin täytyy olla täällä koko talven, ja kylmä on… Raahen parhaat herrat ja rouvat ja mamsellit istuivat pyhäpukimissaan, ja henkeään pidätellen odottivat, mitä tästä lopulta tuleekaan… Ja se siitä lopulta tuli, että napamatkustajain laiva pääsikin tavallista sukkelammin irti, ja seuraavana päivänä heidät lähetettiin Kokkolaan. Ja Kokkola taas, ihailtuaan Vega-näytelmää, toimitti napaherrat lastiveneellä nopeasti Ruotsiin.

[Kuva: Harpunsoittaja Sjödén.]
Harpunsoittaja Sjödén.

Laulu- ja soittokonserteistakin saatiin Raahessa joskus iloita. Kävi kerran ruotsalainen ”Svenska kvartettsängare” laulamassa, esiintyen oikein kansallispuvuissa, toiset taalalaisina, toiset – lappalaisina. Harpunsoittaja Sjödénkin käväisi, ihastutti Raahea ja varsinkin Raahen naisia. Kilvan ostettiin valokuviakin, joissa kaunis harpputaiteilija esiintyi mustassa samettitakissa ja pitkissä vaaleissa kiharoissa. ”Ylioppilastolvatkin” toisinaan pistäytyivät kaupungissa, samoin Emmy Strömmer ja sitten Ida Basilier, josta Raahe kovin piti, mennen häntä koko joukolla kuulemaan. Ei sentään juuri suuremmalla kuin 60 hengen voimalla, sillä 60-henkinen kuulijakunta oli silloisen Raahen parhaita ennätyksiä. Vaikka pääsylippu maksoikin vain pari markkaa.

Mutta parin markan hopeakolikko oli entisen ajan kultakappale, jonka saadakseen monenkin täytyi parikin päivää uurastaa. Siksi ei vähävarainen kansa juuri voinut päästä ihailemaan laulua eikä katsomaan suuria napamatkailijoita. Eikä kyllä olisi ollut soveliastakaan pienten pirttien asukkaan mennä ”parempain ihmisten” joukkoon raatihuoneelle taikka muihin suuriin paikkoihin. Siellä voi helposti käydä niin kuin eräälle meripojalle, joka julkeni mennä raatihuoneen hyväntekeväisyystansseihin tyttöineen pyörähtelemään. Koko tanssiva sali säikähdyksissään seisahtui, peli pysähtyi, ja herrat tulivat sanomaan: ”Menke te pois… menke te pois!” Mutta laitapuolien kansalle ainakin kerran toivat hauskuutta eräät maitse tulleet mestarit ”pitäen kometiaa” Uudessakaupungissa Erikkilän akkunan alla, Fellmanin ladossa. Siellä tytöt lyhyissä hameissa, mutta koreissa pöksyissä tanssasivat korkealla nuoralla, ja miehet nakkasivat pallia ja heittelivät ”kuparikeikkoja” ja ”spelirustinki” soi, ja lato oli täynnä huvitettua kansaa. Vain osattomat lapset tirkistelivät ulkoa seinäin raoista.

[Kuva: Pietari Brahen kuvapatsas.]
Pietari Brahen kuvapatsas.

Oppi Raahe pian itsekin näyttelemään omiksi tarpeikseen, ei ”kuparikeikkoja”, vaan oikeita näytelmiä. Kerrankin esitettiin ”Prinsessa Ruusunen”, johon Mathilda Lackelta lainattiin vanhoja hienoja pukuja, ja sitten taas harjoiteltiin ”Rinaldo Rinaldini”, jossa maisteri Wichmann esiintyi maisteri Baasina.

Mutta kun Raahe rupesi keräämään rahoja Pietari Brahen patsasta varten, sai se koettaa parhaansa. Pantiin pari kertaakin kuukaudessa toimeen pikku illatsu, ”soiré”, näytelmineen, lauluineen ja soittoineen, milloin minkin porvarin luona, ja sitten taas loppiaisena raatihuoneen salissa suuret ”trettondags maskeradit”, joissa naiset esiintyivät Kustaa III:n aikaisissa silkkipuvuissa ja herrat tummanpunaisissa samettipukineissa, tanssien menuettia. Nähtiin myös monenlaisia muitakin pukuja: merimiehiä, merimiestyttöjä, tanssijattaria, kiinalaisia ja vaikka mitä. Olivathan Raahen herrat matkoillaan nähneet jos jotakin, joten he kyllä osasivat. Varoja keräytyikin, niin että 1888 voitiin kaupungin Isontorin keskelle pystyttää komea pronssipatsas Raahen rakennuttajalle.

Harrastihan Raahe, vaikka olikin vain ahkera kauppamies, laivanrakentaja ja merenkävijä, kyllä muitakin henkisiä asioita kuin teatteria. Oli pienessä kaupungissa monta harrasta kirjallisuuden ystävää. Saara Wacklin kertoo jo Christina Soveliuksen, kuuluisan M. A. Myhrbergin äidin, olleen niin monipuolisesti lukeneen ja oppineen, että häntä sanottiin ”Raahen kirjastoksi”. Raahen naiset olivatkin paljon innokkaampia sanan viljelijöitä kuin miehet, joilla aina oli kiirettä laivoissaan ja liikeasioissaan. Parhaat naiset panivat toimeen oman lukupiirinsäkin, jossa ahkerasti tutkittiin sen ajan parasta kirjallisuutta, Runebergiä, Topeliusta, Tegnériä, Anna-Maria Lenngreniä, Saara Wackliniakin ja muita. Luettiin, keskusteltiin, haaveiltiin ja elettiin ihanassa romantiikassa, johon pieni kaupunki Tukholman-matkoineen, lukuisine uljaine purjelaivoineen ja kauniine meripoikineen täydellisesti sopeutui. Kaikkein ahkerimpia kirjankäyttäjiä olivat Ollinsaaren Bergbomin tyttäret, tullinhoitajien Brunoun ja Hultmanin, tuomari Gottsmanin ja kauppias Henrik Montinin naiset. Reinin ”komppanialla” oli oma lukuseuransa, joka monta vuotta tilasi ja luki englantilaista aikakauskirjaa ”Illustrated London News”. Tukholmassa 1874 painettu korea punakantinen runoalbumi, ”Svea”, oli aikoinaan niin suosittu, että jokainen raahelaissulhanen lahjoitti sen morsiamelleen.

Romaanien ja romanttisen ajan aito kasvatti oli Mathilda Lacke, haaveileva jälkieläjä, jota ei aikansa enää oikein ymmärtänyt. ”Himmelska Mathilda” oli hienosti sivistynyt kaunotar, joka soitteli kitaraa ja kulki maantiellä ja kaduilla kantaen soitikkoa silkkinauhasta kaulassaan, kirjoitteli tunteellisia värssyjä ystävättäriensä nimi- ja syntymäpäiviksi ja hoiteli alituisesti kauneuttaan. Vielä vanhanakin Mathilda voimisteli ahkerasti, kävi meressä uimassa ja käytti ”Eau de Colognea”, että silmät säilyisivät kirkkaina ja säihkyvinä. Mielellään Mathilda puheli ja haaveili monista ihailijoistaan, joita luuli itsellään kaikkialla olevan, väliin viisin-, kuusinkymmenin, laskien ihailijainsa joukkoon vakavan karskin patruuninkin, joka ei liene hänelle edes sanaa lausunut. Mutta ”todellinen ja oikea rakkaus onkin mykkä”, oli mamsellin mielipide. Muuan onneton ihailija oli itse päättänyt päivänsä, olipa eräs arvokas rovastikin Mathildaa pyytänyt. Mutta taivaallinen Mathilda hoiteli vain kauneuttaan, soitteli kitaraansa ja vielä vanhanakin katseli kirkkain silmin ja haaveili monilukuisista ihailijoistaan, jotka onnettomasta rakkaudesta kärsivät ja kuolevat.

[Kuva: Mathilda Lacke 60–70-vuotiaana.]
Mathilda Lacke 60–70-vuotiaana.

Kirjallisuuden harrastaja oli maisteri Wichmannkin, joka usein johti kaupunkilaisten näytelmäharjoituksia ja joskus itsekin otti osaa näyttelemiseen. Kirjoittipa maisteri runojakin; kerran kevätjuhlaan, jossa Maj-kuningas ja -kuningatar esiintyivät, Wichmann kirjoitti, vieläpä sävelsikin komean kevätmarssin. Suuri kirjasto mainitaan olleen Fellmanin veljeksilläkin, kaunokirjallisia, tieteellisiä, historiallisia kirjoja ja lakiteoksiakin. Reinin patruuninkin sanotaan olleen ison kirjaston isäntä ja valistunut mies. Ja mainio tohtori C. R. Ehrström, suuri suomalaisuuden harrastaja, Lönnrotin ja Snellmanin henkiystävä, Runebergin kirjeenvaihtokumppani ja M. A. Castrénin lapinmatkan rahastaja, oli aikoinaan Raahen oppinein ja valistunein henkilö. Hän m.m. pani alulle Raahen pienen museon, ja hänen toimestaan perustettiin 1873:n vaiheilla kaupunkiin lukusali vähäisen lainakirjaston yhteyteen, jonka taas apteekkari Carl Wichmann oli saanut toimeen jo 1832.

Vähäinen oli vielä suomalainen kirjallisuus, eikä siitä vähästäkään juuri paljoa joutunut Raahen hyväksi. Oli etupäässä vain ”jumalansanaa”, ja ”yhtehisen kansan” kirjavarasto käsitti katkismuksen, virsikirjan ja Uuden Testamentin, joskus Raamatunkin. Vain jollakulla oli ”Vikeliuksen” postilla, ”Hunajan pisarat” ja ”Paratiisin yrttitarha”, ja niitä voitiin lainata naapureillekin luettavaksi. Kraatari Sundbergkin kyllä lainasi ”Hunajan pisaroitaan” ja ”Paratiisin yrttitarhaansa”. Mutta muista kirjoista ei paljoa tiedetty. Raahen ukkojen mieleen on vain jäänyt, että ”ennen ei ollut kuin joitakuita satukirjoja, sellaisia kuin sekin, jossa piru joi kolme tynnyriä tervaa ja sanoi, että yhenlainenpa maku siinä oli kuin ennenkin”. Monet vanhat rouvat myöskin harrastivat jumalansanaa, mutta heidän parilautaisella, nauhoissa riippuvalla kirjahyllyllään oli enimmäkseen ruotsinkielisiä hartauskirjoja, Nohrborgia, Hagbergia. Oli jollakulla myöskin Wegeliuksen postilla.

Kalevala näkyy olleen Raahen laivanvarustajille tuttu kirja, koska monet 1860-luvulla rakennetut laivat ristittiin kalevalaisilla nimillä, niin että Raahen satamasta lähti maailman merille sellaisia komeanimisiä aluksia kuin Unto, Kalervo, Sampo, Tapio, Ilmari, Ilpotar, Aino, Ahto ja monet muut. Varsinkin Soveliuksen veljesten laivat saivat tällaisia nimiä.

Ei ollut Raahessa entiseen aikaan kirjakauppaakaan. Punapartainen kirjansitoja Sundström vain myi markkinoilla pöydältään annakoita, aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja, ja sai niitä ostaa hänen kotoaankin Reiponkadun varrelta. Sitten Heickellin Charlotta-mamsellilla oli Virven talossa kamarissaan pöytä, joka oli täytetty myytävillä kirjoilla, arkkiviisuilla, papereilla ja siipikynillä. Vasta 1880-luvun alkupuolella Aina Frieman laittoi oikean kirjakaupan Kirkkokadun varrelle, ja silloinkin koko kaupunki ihmetteli, että kuka siellä käy kauppaa tekemässä.

Osuipa Raaheen viimein 1860-luvun lopulla sellainenkin merkillinen mestari, joka näppärästi näppäili kuvia kaupungin kansalaisista, kuka vain halusi ottaa ja maksaa. Sellaista ei oltu vielä ennen nähty, kuultu oli vain ja nähty ihmeellisiä kuvia, joita merimiehet olivat lähettäneet ulkomailta. Mutta kun Pietarsaaresta tuli Peldanin isonaamainen ukko laihoine eukkoineen ja asettui Härkätorin laitaan asumaan, niin Raahekin rupesi saamaan omia valokuvia. Peldanin ukko ei kyllä osannut kuvata niinkuin olisi pitänyt. Joku rikas rouvakin pani päälleen punaisen esiliinan, sormukset sormiinsa ja komeat kultarenkaat korviinsa, ja oli sitten äkäinen, kun kuvassa ei niitä näkynytkään. Korea esiliinakin oli aivan musta. Mutta kun sitten muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Helaakosken Antti naulasi Virven talon portinpieleen kuvakaappinsa, nähtiin siinä Anderssonin Jukalla komeat mustat viikset, vaikkei Jukalla ikäväkseen ollut alkujakaan. Ahkerasti riensivätkin maanisännät ja emännät ja tyttäret sekä kaupungin nuoret kuvanottoon, ja Vahlforsin mustista perillisistäkin Antti laittoi komeita kortteja, vaikka toverit varoittelivatkin: ”Älä vain kovin liusia niistä tee!” Ensi alussa oli Antin pimeänä kamarina ”alaköökin” iso höyrytorvi, johon toiset pojat nostivat kuvamestarin hartioilleen niin kauaksi, että hän sai levynsä laitetuiksi.

Vanhojen perinnäistapojen mukaisesti tapahtuivat rouvien ja mamsellien iltavierailutkin eli iltapäiväkäynnit. Jo päivällä 2–5 välillä voitiin pistäytyä kahvikutsuilla, ja iltavierailut toimitettiin viiden, kuuden jälkeen. Kun taloon sattui joku tuttava tulemaan noin vain kutsumatta, lähetettiin heti neitsyt kutsumaan muitakin vieraita, ensi sijassa sukulaisrouvia, ja lisäksi muitakin rouvia ja mamselleja, ”jotta olisi seuraa”. Kohteliaasti ja taitavasti neitsyen piti esittää kutsunsa ,niiata ja asian mukaan sanoa, vaikkapa:

– Mamselli sanoi terveisiä mamsellille, että mamselli tulis mamsellille, että mamsellille tulee muitakin mamsellia.

Mutta ei ketä tahansa rouvaa eikä mamsellia saanut kutsua, vaan piti muistaa, millaisissa väleissä kutsutut olivat keskenään. Niinpä ei ollut sopivaa saattaa samoihin illanviettoihin Möllerin rouvaa ja Branderin Selmaa. Jos joku tietämättä heidät kutsui, eivät he mahtuneet samaan huoneeseen istumaan. Piti myöskin varoa, ettei pahastuttanut hyviä tuttavia heittäen heidät kutsumatta.

Ja rouvat ja mamsellit saapuivat, vanhat Friemanin mamsellitkin oikein silkkipuvuissaan, ja Möllerin komea ja hartiakas rouva herrain hansikkaat tukevissa käsissään. Kohteliaasti ja arvokkaanhienosti niiaten ja katellen tervehdittiin talon emäntää sekä toisiaan.

Nuorilla vierailla oli tavallisesti mukanaan hieno ”ridicyli”, silkkinen, kullalla ommeltu, helmikoristeinen tahi kokonaan helmistä ommeltu käsityöpussi, josta he ottivat esille käsityönsä: virkkauksen, koruompeluksen, helmikirjailun, kahvimyssyn teoksen, silkkitokan kerimisen, ”fjellstickningin” nypläyksen, silkkitilkkujen rispauksen... Prockmanin rouvalla oli joskus mukanaan liinakäärö, josta repiä räväytteli paitakappaleita, niiaten ja sanoen joka repäisylle: ”ursäkta!” Mutta vanhat rouvat eivät tehneet työtä, istuivat vain arvokkaina jouten pitkällä sohvalla. Kymmenenkin komeaa vanhaa rouvaa saattoi istua rinnakkain samalla seinänpituisella pinnasohvalla, jokaisen kädessä iso, sievästi kokoon käännetty nenäliina.

Pari kuppia kahvia tarjottiin vieraille vehnäleivän ja sokerileivosten kanssa. Jotkut vanhat rouvat tipauttivat salaa teelusikalla kahvia vadille, ennenkuin maistoivat sitä, ettei mitään pahaa tarttuisi. Sitten taas vähän ajan kuluttua tarjottiin hilloa, jota piti olla kahdenlaista, niinkuin ainakin hyvissä tarjoiluissa: punaista ja keltaista, vaikkapa hilla- ja mesimarja- tahi inkiväärihilloa. Hienoissa sinikukkaisissa posliiniastioissa oli inkiväärisylttiä tuotu Englannista, ja se oli niin väkevää, että siihen piti panna sekaan paljon sokeria. Mutta se kyllä oli kaikkein hienointa hilloa. Toisinaan tarjottiin myöskin teetä, vieläpä oikein hyvissä kutsuissa viiniäkin.

Puhumista ja asioita riitti koko illaksi. Puvut antoivat paljon puheenaihetta, ja monen henkilön pukuasiat ennätettiin käsitellä. Rouvain piti myös keskustella talousasioistaan. Saivat siinä toiset kuulla, kuinka joku rouva oli laittanut ”vain” kaksisataa naulaa mesimarjasylttiä, sillä ”ne, jotka eivät voi niin paljon laittaa, ovat melkein kerjäläisiä… Mutta kun sitä pitää riittää aina yöksikin patruunin sängyn viereen, jotta patruuni saa ottaa, kun sattuu heräämään... patruuni kun siitä niin tykkää”. Kuultiin siinä ystävien ja ”kussiinien” kesken yhtä ja toistakin. Valitteli muuankin murhettaan, kuinka hän pelkää, että pappa-vainaja saa taivaassa istua samassa penkissä renki-Matin kanssa… Eiköhän siellä nyt sentään vähän katsota, mihin pannaan istumaan. Eihän kirkossakaan sillä lailla…

Sattui naiskansan juodessa ja puhellessa joskus talonisäntäkin pistäytymään vieraita tervehtimässä, saattoipa leikillään kysäistäkin:

– Kenenkäs ronkkaluita te nyt olette jyrsineet?

Mutta kun iltarumpu yhdeksän aikana soi, vanhin rouva nousi heti ylös, niiasi ja sanoi:

– Aftontrumman går! 7

Siitä toisetkin nousivat ja niiasivat, ja sitten sanottiin jäähyväiset ja lähdettiin. Mutta talon keittiöön olivat jo keräytyneet parhaimpien rouvien ja mamsellien palvelustytöt odottamaan emäntäänsä, ja talon palvelijan kanssa puolestaan puhelemaan. Neitsyillä oli mukana saranavarresta kannettava läkkipeltinen, lasiseinäinen kynttilälyhty, ”lantern”, jota tyttö piteli ylhäällä, astellen tietä näyttäen rouvansa edellä pitkin pimeätä katua.

[Kuva: Fredriksberg pihan puolelta.]
Fredriksberg pihan puolelta.

Ja Sarklinin ukon rummunpärrytys kuului vielä jostakin etempää, kun rouvat ja mamsellit kotikynttiläänsä arvokkaina seuraten astelivat kukin omalle suunnalleen.

Mutta silloin kun rouvat ja mamsellit istuivat kahvipannun ääressä ja ”jyrsivät jonkun ronkkaluita”, herrat saattoivat pistäytyä seuranpitoon johonkin ryyppypaikkaan. Sellaisia oli kyllä Raahessakin. Frans Montinillakin oli ”Montinin kellari” Montininmäellä, Rantakadun eteläpäässä, ja siinä ”Montinin kellarin päällys”, jossa herrat saattoivat syödä ja juoda, ja ”joka torstai siellä piettiin suaree”. Brahenkadun varrella oli aikoinaan Girsénin salonki suurine saleineen, ja rantaan olutpanimon taakse saatiin myöhemmin ”Gellinin paviljonki” torneineen ja parvekkeineen. Tämä rantatalo oli hauska syrjäinen rauhanpaikka, ja siellä herrat joskus panivat toimeen iloisen rytäkän.

Mutta kun suuret patruunit panivat pystyyn nimipäivänsä, niin ne olivatkin oikeita herrain päiviä, ainakin komerssin, Fredrik Soveliuksen, nimipäivä, jota vietettiin komeassa Fredriksbergissä. Tämä oli mahtavan puiston ja puutarhan ympäröimä vanha herrastalo, jonka kauppias Karl Fredrik Frieman oli entiseen aikaan rakentanut ”Friemans åker”ille kaupungin laitaan, Pohjoistulliin. Talossa sanotaan aikoinaan asuneen tohtori Ticklénin ja sitten oli talo Franzénilla sekä viimein Soveliuksella, joka hoiti kaunista syrjäkotiansa ”kuin silmäteräänsä”.

Heinäkuussa oli Fredriksbergin isännän päivä, ja silloin miltei koko kaupunki kokoontui iltasella komeaa komerssiansa onnittelemaan ja juhlimaan. Sinne saapuivat ei vain hyvät herrat patruunit, porvarit, merikapteenit, styyrmannit ja virkaherrat, vaan myöskin monet hantvärkkärimestarit, kaikki vain kutsumatta omasta hyvästä tahdostaan. Majblom-kraatarikin tuli hienona herrana pitkässä takissaan ja korkeassa hatussaan, samoin hieno suutarimestari Haggren, rikas värjärimestari Ravander, toimekas seppämestari Sarkkila ja karvarimestari Lövenmark, vielä kirjansitoja Sundströmkin, jota koko kaupunki hänen rouvansa mukaan oli oppinut sanomaan ”Vår herreksi”. Kaikki olivat tervetulleita ja kaikkia kohdeltiin hyvinä vieraina. Talon ison salin laajat pöydät olivat täydessä ruokatavaralastissa lohesta ja monenlaisista ulkomaan herkkukaloista ja kaviaarista sekä juustosta alkaen lihapulliin, retiiseihin ja mansikkoihin asti. Puuttui vain ”dukaattisoppa”. Mutta sitä ei Britha Catharina Posseniuskaan, vanhemman Matti Soveliuksen rouva, osannut laittaa, vaikka parhaat herkut toi pöytään, kun maaherra Cronhjelm oli vieraana talossa 1772. Ja juotavaa oli myöskin. Puutarhan kauniissa huvimajassa, jossa oli komea pylväskierros, penkit sisä- ja ulkopuolella, tarjottiin kahvia ja punssiakin. Punssia oli vartavasten aarakista ja sokerista keitetty saavittain ja varattu isoihin pulloihin ja lasikannuihin, ja sitä ryypättiin suurista pikareista ja punssilaseista. Heinäkuun ilta Fredriksbergissä olikin vanhan Raahen hauskimpia hetkiä. Herrat siellä vain omin päinsä iloisesti seurustelivat ja viettivät ihanaa hämärtyvää iltaa ja yötä aina aamu puoleen. Eikä naisväkeä näkynyt ollenkaan.

Mutta oli sellaisiakin nimipäiviä, joihin naisetkin saivat tulla osallisiksi. Sellaisia merkkihetkiä oli jokaisella suurella porvarisuvulla jonkun vanhan suvunjäsenen nimi- tahi syntymäpäivänä. Silloin varsinkin sukulaiset koko joukolla kokoontuivat taloon, ajaen joskus hevosellakin, kaikki pukeutuneina ja naamioituina vanhoiksi jo kuolleiksi sukulaishenkilöiksi. Päivällinen tavallisesti talossa syötiin, ja poloneesin tahdissa, parittain mies ja nainen, käsi kädessä astuttiin pöytään. Lapsiakin oli mukana juhlassa, mutta ne saivat istua ”pelimannipöydässä”. Sillä pelimanneilla oli oma pöytänsä.

Talviset rekiretket, joita tehtiin toisinaan Saloisten Hiitolaan, olivat kaupunkilaisten hupaisia virkistysmatkoja. Kesäisinä sunnuntaipäivinä taas saatettiin ajaa Kopsankylän Arolaan yli metsäisten mäkien ja halki hauskojen metsäniittyjen, missä tie heitteli hupaisia mutkia kukkarantaisen pikku joen seurassa. Arolassa istuttiin ja juotiin kahvia vanhojen riippakoivujen varjossa, leikattiin nimikirjaimia ja vuosilukuja koivuihin ja poimittiin kieloja synkkää korpea halkaisevan metsäpuron jyrkiltä rannoilta.

Mutta hauskimpia kesäisiä huvipaikkoja oli ”Ilolinna”. Se oli Pitkänkarin tien päässä meren rannalla, ollen pitkä, punaiseksi maalattu rakennus isoine saleineen ja kaksine kamareineen. Se oli rakennettu 1860-luvun puolivälissä Englannin kveekareilta saaduilla varoilla. Kuultuaan, miten englantilainen Itämaisessa sodassa aivan asiatta oli pidellyt rumasti Raahea, kveekarit tulivat pahoilleen ja toimittivat pienen rahalahjan, jonka kaupunki käytti Ilolinnansa sekä sinne vievän Pitkänkarin tien rakentamiseen. Matti August Sovelius oli mestarina teettämässä tietä ja rakennusta, ja kauppias Ahlholmin vävy lahjoitti huvitaloon komeat tapetit; samoin muutkin porvarit ottivat osaa kustannuksiin. Ilolinnassaan kaupungin parhaat pitivät kesähuvejaan. Tehtiin veneretkiä merenselälle ja merensaarille ja sitten palattiin Pitkänkarin linnaan syömään ja juomaan. Keitettiin uusia perunoita, syötiin voileipiä ja juotiin kahvia. Sitten pidettiin piirileikkejä, jopa lopuksi tanssittiin, ja Villmanin Feija oli viulua soittamassa. Juhannusyö vietettiin aina Ilolinnassa, ja toisinaan kaupungin herrat huvikseen panivat siellä poikakurikoille toimeen pikku kilpailuja. Neljää, viittä syltä pitkän, sileän, heiluvan vivun nokkaan oli ripustettu joku palkintoesine, jota pojat saivat vipua myöten astellen yrittää omakseen. Saivat vastaiset merimiehet myös kilvan kiivetä korkeaan tankoon, joka ”soopalla smörjättynä” seisoi pystyssä kantaen nokassaan jotakin mieluisaa esinettä.

Suurissa juhlissaan, pidoissaan ja ”haaleissaan” Raahen hienot rouvat ja mamsellit saivat hyvän tilaisuuden esiintyä koko komeudessaan: puvuissa, jotka oli Tukholmasta hankittu, sekä käytöstavassa, joka oli hiottu samassa suurkaupungissa. Tuli siellä esille tanssitaitokin ja fortepianon soitto, mitkä myöskin olivat kotoisin kuninkaan kaupungista.

Kutsuihin ja juhliin mennessään naisväki pukeutui mitä huolellisimmin, ihan alusta alkaen uuteen asuun. Kahdeksan, yhdeksänkin ”rynkättyä ja stärkättyä”, ”brodeeri-” tahi ”gangsi-”helmaista valkeata alushametta laskettiin vyötärölle. Jalkoihin vedettiin ”engelskasukat” sekä mustat taikka valkoiset lastinki- tahi silkkikengät, ja viimeksi puettiin päälle silkkileninki, jonka väri oli omistajansa mielenmukainen, vaikkapa harmaan ja ”gredliinin” suuriruutuinen tahi harmaan ja mustan pikkuruudukas. Nuoret tytöt taas olivat vaaleammissa silkeissä, joskus äidin entisistä leningeistä laitetuissa pukineissa. Näin pyntättyinä rouvat ja mamsellit olivat alakerrastaan leveitä ja pyöreitä kuin heinäkeot, mutta yläosa oli tavallisempi; varsinkin mamsellien vyötäryksen piti olla hento ja notkea kuin kedonkukkanen. Pikkuinen hattunykerö aina piipotti päälaella, ja niskassa riippui ”chignon”. Mutta kun 1865:n vaiheilla krinuliini saapui Raaheen, kaupungin naisväki vasta oikein leveni. Silloin saattoi kolme vierekkäin kävelevää hyvää patruunin rouvaa täyttää koko kadun leveyden.

[Kuva: Raahelaisnukke 1860-luvulta. Omistanut aikoinaan Jenny Hårdh.]
Raahelaisnukke 1860-luvulta. Omistanut aikoinaan Jenny Hårdh.

Lopuksi tipautettiin vaatteisiin ja nenäliinaan muuan pisara hyvänhajuista ”floridavettä” tahi pienestä kullatusta lasiputkesta pieni pisarainen Turkista tuotua ihanaa ruusuöljyä. Heitettiin vielä hartioille värikäs turkkilainen shaali tai kaunis silkkihuivi. Möllerin rouva lähetti aina palvelustyttönsä kysymään Gyllenbergin mamselleilta, minkälaisen silkin hän nyt panisi: ruskean, sinisen, harmaan, vai... jotta naapurin mamsellit olisivat saaneet kuulla, kuinka monta silkkiä rouvalla oli.

Tällaisessa asussa tultiin juhlaan. Talvella kyllä heitettiin vielä turkki taikka muu päällysvaate matkaksi ylle. Mutta Branderin Selina-mamselli meni talvipakkasessakin vain hienoissa taivaansinisissä silkeissään, käsivarretkin lyhkäisten hihojen varassa. Kauniisti tärkätyt hameet olisivat menneet ruttuun sekä sievät silkkileningit kurttaantuneet, jos olisi ahtanut päällysvaatteen ylleen. Olipa Selina asustaan niin arka, että kerran ajoi tyhjässä heinähäkissä seisoallaan ja saapuikin ihanan koskemattomana juhlasaliin. Komeana saapui muuan rikas kauppiaanrouvakin. Kun juhlasalissa tuntui kovin kuumalta, rouva rupesi kuorimaan hienoja hartiohuivejaan pois. Seitsemän eriväristä kerrosta hän perä perää pyyhkäisi, ja vielä jäi hienoin pitsihuivi silkeille lepäämään.

[Kuva: Selina Brander.]
Selina Brander.

Kerran sai Raahen naisväki esiintyä sellaisessa suurtilaisuudessa kuin kaupungin 200-vuotisjuhlassa 5. joulukuuta 1849. Se oli niin erinomainen tilaisuus, että siihen saapui itse Oulun maaherrakin, kun Fredrik Sovelius ja Johan Frieman hevosella ajaen olivat vartavasten käyneet häntä kutsumassa. Friemanin talossa juhla pidettiin, ja Jenny Franzén esiintyi siellä mitä kauneimmassa valkoisessa silkkileningissä punaisine ruusuineen.

Tanssikutsuja panivat toimeen milloin yksityiset henkilöt, rikkaat porvarit, milloin taas nuoret herrat ryhtyivät puuhaan ja, kutsuen mamselleja, nuoria rouvia ja herroja, pitivät suuret tanssit raatihuoneessa taikka Girsénin salongissa. Valitulle joukolle lähetettiin pienet sirot kutsukortit, joihin oli kirjoitettu esim.:

”Mademoiselle C. Heickell
Bjudes på dans tretton dag
Iul 1849 kl 7,eft: midd:
uti Herr Girséns Salong.
G. R. Brunou. G. A. Hårdh.
John Frieman. Fr. Sovelius.” 8

[Kuva: Kuusitoista-vuotias raahelaismamselli 1860-luvun lopulta.]
Kuusitoista-vuotias raahelaismamselli 1860-luvun lopulta.

Tansseissa herrat häärivät ”tyköistuvissa”, laajahelmaisissa takeissa, valkoisissa silkkiliiveissä ja korkeissa kauluksissa. Joskus oli heidän päällään sininen frakki kaksirivisine kultanappeineen ja ruskeine samettikauluksineen, jopa jollakulla musta- ja punaruutuinen liivi. Komeasti kumartaen he pyysivät neitoja tanssiin. Niinkuin tanssijat olivat hienoja ja siroja liikkeissään, niin olivat sieviä ja siroja heidän tanssinsakin. Alettiin tyynellä poloneesilla, johon vanhatkin arvokkaina ottivat osaa, kunnes nuoret ryhtyivät varsinaiseen tanssiin. Sulavin askelin nuoret liikkuivat ja pyörähtelivät menuettia, sitten taas moniosaista angleesia, väliin sievästi sipsutellen valssia ympäri salia. Vaihteeksi pyörittiin polskaa ja polkkamasurkkaa sekä koko joukolla piiritanssia. Viululla ja klarinetilla soitettiin, mutta paljon juhlallisempaa oli, kun Ahlholmin ja Mellinin mamsellit taikka Hårdhin mamsellit soittivat nelikätisesti klaveria. Silloin kaikki tunsivat tanssivansa melkein kuin jossakin Tukholman salongissa. Tanssin loputtua herrat sievästi kumarrellen saattoivat mamsellinsa paikoilleen ja samoin kumartaen kävivät soittajamamselleita kiittämässä.

Tanssien välillä tarjottiin juotavaa ja syötävää. Palvelijattaret tarjoilivat kahvia sokeririnkiläin kanssa, ja sitten taas teetä suurissa kiinalaisissa kupeissa kakkujen ja rusina- tahi luumusyltillä täytettyjen leivosten kanssa. Tarjottiinpa vielä naisille ja nuorille herroille lasi punaista ja valkoista bischoffia, hienoa juotavaa, jota oli valmistettu punaisesta tahi valkoisesta viinistä, sekoittaen siihen sokeria, keitettyä vettä ja ”pomeranssi-esanssia”, vieläpä joskus lisäksi moselviiniä ja samppanjaakin. Mutta vanhat herrat siirtyivät ”konttorin” puolelle totilasinsa ääreen juomaan ”helat ja halvat”. Iltarumpuun, yli iltarummun, yli puolen yönkin tanssiminen ja ilonpito kesti. Ja rengit hevosineen saivat odotella ulkona, sillä tavallisesti heidän piti olla isäntäväkeä pitopaikasta noutamassa.

Mutta kun Durchmanilla pidettiin tanssiaisia, niin Durchmanin ukko kuljeskeli salissa puhellen itsekseen:

– Ohhoh! Onpa nyt Durchmanilla paljon vieraita! … Paljon kynttilöitä… paljon… paljon ihmisiä… maksaa… kauhean paljon maksaa rahaa…

Ja heti kun kello oli lyönyt kymmenen, ukko astui salin keskilattialle kynttiläkruunun alle, ja vetäisten taskustaan ison umpikuorisen hopeakellon, sanoi:

– Kello on jo kymmenen! Menkää nyt kotiin! Ja terveisiä papalle ja mammalle!

Vierasten mentyä säästäväinen ukko sammutti kynttilät ja keräsi pätkät siniseen laatikkoonsa.

[Piirros: Lantern Raahen museosta.]


  1. Hyvää päivää.. Tervetuloa.
  2. Milloin veli matkustaa?
  3. – Ei. Se joka ensin tulee myllyyn, saa ensin jauhattaa.
  4. – Kuule, mamma! Pitääkö (tähän) kirjoittaa pyöreä u tahi avonainen u.
  5. Lehmillä Kuopioon. Kur, kursläde = kuomu, kuomureki.
  6. – Minä en tahdo nähdä.
  7. – Iltarumpu soi.
  8. Mamselli C. Heickelliä pyydetään loppiaistanssiaisiin 1849 kello 7 j.p.p Hra Girsénin Salonkiin.