[Piirros: Kartasta 1830-luvulta]

Höyryävä pikipata oli Vanhan Raahen ensimmäinen höyrykattila, ”pikikokki” nuoren rantakylän ensimmäinen tehtaanhoitaja, ja ”tervaherra” kaupungin ensimmäinen pruukinjohtaja. Sillä terva oli Raahen tärkein kauppatavara; sitä koko maakunta tuotti ja kaupunginporvari oppi siitä keittämään pikeä.

Jo ensimmäisillä vuosikymmenillä, 1680:n vaiheilla, mainitaankin Raahessa olleen pikipolttimon, ja vähän myöhemmin puhutaan kirkonkirjoissa Tuomas Pienpolttajasta, joka siis lienee Raahen pikimiesten esi-isiä. Vielä nytkin kaupungin vanhat kertovat, että tämä ensimmäinen ”pikipruukki” olisi ollut Pitkänkarin kankaalla. Isonvihan venäläinen sitten kaiken muun pahansa täytteeksi hävitti raahelaisten pienen pikitehtaankin Pitkästäkarista. Mutta kun kaupunki jälleen pääsi jalkeilleen, laittoi se pikipruukinsa savuamaan Fantinsaarelle, sekä sitten myöhemmin kaupungin lounaispuolelle, lähelle Ruonanojan suuta. Tänne saatiin uusi pikitehdas 1760:n tienoilla, ja oli sen omistajina Raahen rikkaita porvareita, Johan Sovelius, Diedrich ja Alexander Freitag, Olof Nordberg ja Henrik Kiellin. Tuhansin tynnyrein porvarit siinä pikeä polttivatkin. Niinpä esim. vv. 1771–1773 korvennettiin 3 133 tynnyriä, josta ulkomaille vietiin yli tuhat, loppu etupäässä Tukholmaan, ja taas 1798 keitettiin 2 027 tynnyrillistä, josta Tukholma sai yli puolitoista tuhatta.

[Kuva: Pikipolttimon vanha lato.]
Pikipolttimon vanha lato.

Tällä samalla Pikimäellä pikipolttimo sitten pysyikin, vaikka venäläiset taas 1809 leimauttivat sen tuleen. Tällä mäellä satavuotinen pikipruukki taas vuorostaan joutui tuhonomaksi valmiine keitoksineen, kun Itämaisen sodan aikana vanhan vihavenäläisen asemesta engelsmanni ryhtyi ryssäntöihin. Mutta vieläkin rakennettuna pikitehdas pian savusi kuin ennenkin entisellä paikallaan.

Ahkerasti pikipolttimo savusi vielä Suur-Raahenkin aikana, kaupungin parhaat miehet ympärillään. Tuhansia tynnyreitä tehdas tuotti edelleenkin. Jo omia laivoja rakennettaessa kaupunki tarvitsi paljon pikeä, mutta enimmän osan se lähetti merien taakse, Tukholmaan ja Englantiin.

Isoimpana isäntänä pikipruukilla hääri ”tervaherra” eli ”tervainspektuuri”, jolla oli oma pieni punainen ”inspektuurin” asuntonsa Pikimäellä, lähellä polttimoa. Hänen toimenaan oli koko tervatulvan vastaanotto, tervahovin hoito ja pikipolttimon valvominen. ”Engeskasodan” aikana oli tervaherrana entinen kapteeni Georg Rajander, joka 1861 muutti Kalajoelle; hänen jälkeensä astui inspehtorin virkaan satulaseppä Prockman, joka pysyi tervaherrana koko ikänsä ja herrana kulki keppi kädessä. Ennen Rajanderia oli inspehtorina isännöinyt Sjulin, joka kuoli 1840.

[Kuva: Hourunkoski ja vanha mylly Pyhäjoella.]
Hourunkoski ja vanha mylly Pyhäjoella.

Mutta pikiprännissä hääri mestarina ”pikikokki” eli ”pikiprännäri” apulaisineen, ”pikitrenkeineen”, joita saattoi olla toistakymmentäkin. Vanha Burmanin ukko oli entiseen aikaan pikimestarina, sitten oli Johan Petter Ahl, ja jonkun aikaa merimies Matti Heiskarikin, sitten Sakke Ahlman, joka entisestä rengistä oli kohonnut mestariksi. Pikipolttimon ”pannuhuoneesa” oli maan sisään kuin kellarin päälle muurattu tavaton kuparikattila, johon kerralla kumottiin viisikymmentä tynnyriä tervaa ja työnnettiin tuli alle. Kolmekin vuorokautta kesti korventaminen, ja pikimestarin piti tuon tuostakin tutkia keitoksensa kypsyyttä. Pikinen äijä pisti kattilasta pikimällin poskeensa: jos pureskellessa mälli tarttui hampaisiin, täytyi lisätä tulta, mutta jos se ei enää tarttunut, oli keitos kypsä. Suurilla kauhoilla kaksin miehin ammennettiin kiehuvaa pikeä ja juoksutettiin se ränniä myöten ”vaalhuoneeseen”, missä oli suuri tiilistä muurattu jäähdytysamme; siitä se taas laitettiin tynnyreihin. Tynnyreitä tarvittiin satoja, tuhansiakin, vahvoja tiiviitä astioita, sillä ”piki on semmoista värkkiä, että se tulee talvipakkasellakin ulos, kun se on niin pahaa vuotamaan”.

Pannuhuoneen hyvin jyrkkäharjainen välikatto oli verhottu männynhavuilla. Kattilasta kohoava tervainen huuru tarttui havuihin ja kattoonkin, palautui nesteeksi ja pikiöljynä valui seinäin vieriin laitettuja kouruja myöten tynnyreihin. Puskeutui ankara höyry läpi katonkin ja lautaseinän, jäähtyi öljyksi ja sen pikiöljyn johdatti pikimestari omiin astioihinsa.

Pienkeittäminen toimitettiin aina kevättalvella. Viisi-, kuusikinkymmentä keitosta, ”pränninkiä”, korvennettiin yhteen menoon, ja kolmekymmentä tynnyriä pikeä tuli keitoksesta. Ja pikimiehille maksettiin päivältä 25 kopeekkaa.

[Kuva: Salahmin ruukin asuinrakennuksia. Oikealla päärakennus.]
Salahmin ruukin asuinrakennuksia. Oikealla päärakennus.

Vanhan Raahen teollisuuslaitoksia olivat tavallaan myöskin Siikajoen Ruukinkosken ja Pyhäjoen Hourunkosken vesisahat sekä Salahmin ja Jyrkänkosken rautaruukit lisalmella. Sillä vaikka ne eivät olleetkaan varsin kaupungin tulliaidan takana, johdettiin niitä kuitenkin raahelaisella voimalla, ja työskentelivät ne Raahen hyväksi. Siikajoen sahan perusti Zachris Franzén yhdessä Zachris Lacken kanssa lähes satakunta vuotta takaperin – aikoivat ensin sitä Kalliokoskeen, pari neljännestä alemmaksi – , ja lankkuja vedätettiin sitten pitkin talvea vartavasten raivattua ”Lankkutietä” sahalta suoraan halki metsien Mainion ja Hökänperän kautta Korsuun Raahen tielle. Pyhäjoen Hourulan sahan taas omistivat Fellmanit, Montin ja Rein, jotka siellä parilla raamilla ja sirkkelillä laskettivat lankkuja ja vedätyttivät Tervonnokkaan sekä siitä jahdilla Raaheen.

Salahmin rautatehtaan, joka oli lisalmen sydänmailla, Muurenusjoen rannalla, oli 1800-luvun alussa perustanut muuan kauppias Dahlström. Sitten se joutui Zachris Franzénille, joka pani ruukin lyömään rautaa raahelaisille. Salahmissa oli vain ”hyttäruukki”, jossa Pohjois-Savon lukuisista järvistä, Salahmista, Marttisesta, Rotimosta, Rahajärvestä, Onkivedestä, Karva- ja Poroselistä, nostettu malmi sulatettiin takkiraudaksi, joka sitten valtapajassa vedenvoimalla käyvillä jättiläismoukareilla taottiin kankiraudaksi. Taipuisasta kankiraudasta taas pienemmillä moukareilla lyötiin rekirautoja sekä kaikenlaisia nauloja, ja käsipajoissa monet sepät kalkuttelivat lapiota, kuokkaa, hevosenkenkää ja kaikenlaista rautakalua. Kesät talvet vedätettiin ruukin tuotteita Raaheen, jossa niitä varten oli ruukinomistajan talossa, Isontorin laidassa oma myymälänsä, ”Salahmin ruukin raudan kauppa”.

Toisen rautatehtaan, Jyrkän ruukin, Franzén perusti 1831 Sotkamon rajoille Jyrkänkosken rannalle, ja vielä Nissilään, pari penikulmaa pohjoiseen Salahmista, ”hytän”, jossa sulatettiin malmia Salahmin ruukille.

Salahmi oli yksinäinen erämaan ruukki laajoine metsineen ja maineen. Tehtaan ympärille kohosi Franzénin toimesta kokonainen kartano mahtavine kivinavettoineen, talleineen, kellareineen, työväenasuntoineen, ja sitten komea päärakennus puutarhoineen, huvimajoineen, koivukäytävineen ja rantapuistoineen. Sinne suvun nuoret tekivät kesäisen häämatkansa, ja sinne tehtaanomistajan rouva joka kesä lapsineen ajoi kesäänsä viettämään.

Vanhalla Raahella oli omat leipäviljansa jauhajat, monilukuiset tuulimyllyt, jotka seisoivat kaupungin laitapuolilla useassa ryhmässä, ensimmäisinä tervehtien kaupunkiin tulijaa levitetyin sylin taikka viuhtovin käsivarsin.

Isoin tuulimyllyjen seura oli Myllymäellä, kaupungin aukealla etelälaidalla. Siellä missä nyt levitteleikse ”Uusikaupunki” kauppaopistoineen, seisoi ennen kahdeksan tuulimyllyä, ristikolla seisovia ”varvasmyllyjä”, jotka neljine siipineen saattoivat käännähtää joka ilmansuuntaan ympäri koko kompassin. Kovan tuulen lietsoessa kävi Myllymäellä aika tohina, rytinä ja kahina, kun kaikki kahdeksan jauhajaa, seisoen päin tuuleen, olivat toimessaan. Siellä jyrisivät Erkkilän Juha-Äijän, Heiskarin Matin ja Ookerin Antin myllyt, siellä kahisivat Kilkreenin Laurin, Joensuun Jaakon ja Kirkko-Annalan Jannen tuulikivet sekä Peltomaan Pekan kaksi myllyä.

Yrityksenperällä, ”Isollavainiolla”, nykyisen aseman takalistolla, tönötti kaksi pyöreää ”pönttömyllyä”, joissa vain yläosa, ”hattu”, siipineen pääsi pyörähtelemään. Toinen mylly oli kauppias Sven Anderssonin, toinen vanhan suntion, Nissilän Erkki-äijän hoidokki. Ja Pohjantien varressa, Vihastenkarin ja Fredriksbergin välillä, olivat ”Pohjoismyllyt”, neljä jauhotehdasta: Hassin Heikin, Penttilän Pekan ja kauppaneuvos Franzénin sekä Glavenin Pekan. Franzénin jauholaitos oli iso varvasmylly, jonka neljän puusiiven väliin kauppaneuvos oli laittanut purjevaatteesta varasiivet. Ne oli ”taklattu” kuin laivanpurjeet myllyn siipitukin nokkaan pingoitettuihin ”staakeihin”. Oli vielä sitten Ollinsaaressa, kaupungin lähellä, muuan jauhaja, kaksijatkoiseksi rakennettu ”harakkamylly”. Sen kahdeksankulmaisessa alaosassa oli jauhatuslaitos, ja ristikoille rakennetussa yläosassa, joka keikkui paksun navan varassa, oli siipitukki rataslaitteineen.

Työmiehiä, pikku talojen omistajia ja vanhoja merimiehiä, olivat useimmat tuulimyllyjen isännät, ja ”tienestimyllyjä” heidän jauhotehtaansa. Hartaasti äijät niitä hoitelivat. Nissilän vaarikin laittoi akkunansa ulkopuolelle rautalangan ja ripusti siihen pieniä lasipalasia. Tuulella ne heläyttelivät akkunaruutuun, jolloin vaari kuuli ja tiesi, että nyt on pantava mylly pyörimään. Maalaisetkin monesti kävivät jyviään jauhattamassa. Surkeana nälkävuonna 1867 saivat Raahenkin tuulimyllyt kietkuttaa olkikahuja, jopa kopsankyläläiset kuljettivat myllynkivien käsiteltäviksi vanhoja katto-olkia. Eikä ollut monilla kaupunkilaisilla, jotka jäkäläleipää ja oluttehtaan rapoja pitivät herkkuna, vanhoille jauhajilleen tarjottavana sen parempaa kuin kahujen hiertämistä.

Mutta Anderssonin myllyssä oli aina omat jauhettavansa, sillä porvari oli laittanut jauhajastaan luumyllyn. Siellä oli puulaareja, joissa kaksitoista paria raskaita junttia survoi luita, niin että kävi aika jyhminä, kun kovalla tuulella mylly oikein viuhtoi, ja kaikki juntat olivat työssä. Sitten luut seulottiin ja laskettiin kivillä jauhoiksi. Myllyn luona oli iso makasiini, johon kauppias kasasi luita. Kaupungin lapsetkin juoksentelivat kori kädessä pitkin peltoja ja takapihoja, keräillen luita ja vieden Anderssonille, joka maksoi niistä kymmenen kopeekkaa leiviskästä. ”Lakritsirahoja” lapset siten hankkivat. Ulkomaillekin Andersson lähetti myllynsä tuotteita. Amphion-laivallakin kerran vietiin iso lasti, mutta Merenkurkussa Ruotsinrannoilla laiva joutui haaksirikkoon, niin että täytyi palata takaisin laivaa paikkaamaan. Lehmätkin kauhuissaan mölisivät lähestyessään laivaa, josta levisi Anderssonin lastin aiheuttama luunkatku.

Harakka-Paavolla taas oli ”talkkunamylly”, jota varsinkin merimiesten eukot tarvitsivat, kun tahtoivat jauhattaa vähäiset talkkunuksensa. Mettalanmäellä oli Paavon mökki, ja siellä pienet käsikivet, jotka rataslaitoksen avulla jauhoivat, kun väänsi tangosta niinkuin silppukonetta. Lapset tavallisesti kävivät kelkkapusseineen Harakka-ukon talkkunamyllyä käyttämässä, ja pikku lantti piti antaa maksuksi myllyn isännälle.

Oli entiseen aikaan, vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla, Raahessa oma vesimyllykin, jonka sanotaan olleen Fellmanin omistama. Se oli Ruonanojassa laivavarviin menevän tien yläpuolella. Pieni hirsikoppero vain, ja siinä vesipyörän ja rattaan käyttämä pieni kivipari, joka jauhoi, minkä vähäinen puro kevätkylläisenä sekä syyssateiden paisuttamana jaksoi. Mutta jo 1860–1870-luvuilla oli vanha mylly jauhonsa jauhanut, seisoen vain väsyneenä ja raihnaisena vanhalla paikallaan, ja kuunnellen toiselle puolelle tietä nousseen tulimyllyn ylpeätä menoa.

Tämä vanhan Raahen suurenmoisin tehdaslaitos, aikoinaan koko maan suurin jauhomylly, jota arkaillen vanhat tuulimyllytkin laskivat ylpeät siipensä alas, nousi vasta 1870-luvun alkupuolella. ”Lumperin patruuni”, Johan Sivert Lundberg, ”sen rakennutti ja jätti sitten komesroodi Lumperille”. Ruonanojan suussa, meren rannalla se seisoi, ympärillään monet aitat ja makasiinit sekä vanhasta varvin pajasta tehty sauna, jota käytettiin maltaiden valmistamiseen.

Myllyn alkuperäinen tarkoitus oli ”maakunnalle vain käyttää viljaa”, ja sentähden siinä ensin olikin vain 15 hevosvoimainen höyrykone. Mutta pian laajeni liike, niin että tarvittiin kaksi 30 hevosvoiman konetta, joista kumpikin ”veti eri akselista”. Joutui tulimylly kyllä 1884 kokonaan tulen syötäväksi, mutta se rakennettiin heti uudelleen entistään suuremmaksi; ”eltaushuonekin” tehtiin tiilistä.

Lundbergin tulimylly olikin tavaton pienen kaupungin jauhajaksi sekä oikullisten tuulimyllyjen ja Ruonanojan pahaisen vesikiven seuraajaksi, jotka vain vaivoin kietkuttivat yhtä kiviparia. Kun tulimylly oikein intoutui jauhamaan, niin se pani jyristämään kaksitoista ”Moskuasta tuotua kiviparia”, ja neljä kiviparia piti vielä olla teroitettavana. Samassa rytinässä kävi vielä viisi paria ”kryynikiviä”, jotka jyrräsivät syrjällään. Siten voitiin samalla kertaa valmistaa sekä ryynejä että ”kräätijauhoja” ja myöskin tavallisia jauhoja. Hyviä jauhoja mylly aikoinaan valmistikin, ”parhaita mitä Suomesa tehtiin… ja ne tehtiinkin puhtaita”. Ensin laskettiin jyvät monen seulan lävitse, sitten läpi toista syltä korkean ”Turkkimamsellin”, jonka sisusvärkkinä pyöri riiviraudalla päällystetty tukki kärräten ja ”klapaten” jyviä ”poronnahalla” vuorattua sisäsivua vasten. Siitä vasta vilja joutui kivien hampaisiin.

[Kuva: Lundbergin tulimylly. Nyk. Ruona Oy:n konepaja.]
Lundbergin tulimylly. Nyk. Ruona Oy:n konepaja.

Parhaina päivinään tulimyllyssä oli tavaton meno. Oman maakunnan jumalanviljat ja jauhattamiset eivät merkinneet juuri mitään, mutta kun kaiken kesää laivattiin viljaa, ruista, vehnää ja riisiäkin Pietarista, ja koivistolaiset kaljaaseillaan ja saimoillaan myöhäiseen syksyyn saakka purkivat Pietarin ja Riian ruista, niin riitti myllyssä jauhamista pyöreiksi päiviksi. Ja siitä taas toiset laivat ja jahdit kuljettivat jauhettua viljaa ympäri Pohjanlahden perukkaa Kokkolaan, Ouluun, Kemiin ja Tornioon asti, toistakin tuhatta kahdentoista leiviskän säkkiä laivassa. Jokaisessa pohjanperukan kaupungissa oli myllyllä omat jauhokauppiaansa, yksin kaukana Rovaniemelläkin.

Päämyllärinä, ”myllymestarina”, isännöi tulimyllyssä Erik Nyberg, joka oli ruotsalainen, Karlstadissa syntynyt merimies ja ollut sitten Tukholmassakin myllärinä. Apumylläreinä ja pienempinä mestareina, konemiehinä ja ”eltareina”, oli raahelaisia, niin kuin Saarenpään Jussi, Suonenlahden Heikki, Pisilän ukko ja Burmanin Kusto. Mutta enin osa myllykansasta oli naisia. ”Naiset kun ovat halvempi palkka ja sukkelampi... eikä haise”, selitteli päämylläri ja keräsi ympärilleen kokonaisen naisjoukon, niin että toisinaan kesäkiireinä kahisi jauhatushommissa parikinkymmentä naista. Eivätkä myllärinaiset joutaneetkaan muuhun kuin alituiseen ahertamiseen. Siellä toiset olivat ”nisupään” käyttäjinä, toiset ”ruispään”, ja Kaartoska-Hanna ”kryynimyllärinä” hoiteli ryynikiviä. Muutamat naiset taas, niinkuin Nanni Tirinen, alituisesti punnitsivat jauhoja säkkeihin ja taas muutamat ompelivat säkkiensuita umpeen. Moni nainen toimi ”jauhokärrärinä”, kaksipyöräisillä käsirattailla työnnellen 12 leiviskän säkkejä myllyn päästä toiseen, niin että lattia kolisi. Sitten työnnettiin säkkejä rautarataa myöten laivan luokse tervahovin rantaan, taikka taas kärrättiin viljaa laivasta myllyyn ja ”hissattiin” ylös aina kolmannelle sillalle. Mutta Hiitolinin Liisa vain teroitti myllynkiviä, nakutellen niitä milloin leveäteräisillä ”franskahakuilla”, milloin terävänokkaisella ”piikkihakulla”, taikka tasapäisellä ”riflatulla kryysvasaralla”. Kylminä talvipäivinäkin Liisa istui myötäänsä kylmällä kivellä kylmässä myllyssä ja nakutteli ja sai lopulta kovan kolotuksen jäseniinsä, niin että vieläkin jalatonna saa entisiä myllypäiviään makailla.

[Kuva: Liisa Hiitolin, ent. tulimyllyn mylläri.]
Liisa Hiitolin, ent. tulimyllyn mylläri.

Tulimyllyn työpäivä oli pitkä ja ankara. Jo aamu-kuudelta piti olla työssä ja ponnistella ilta-kahdeksaan asti, pitäen välillä vain lyhyet eine- ja puolisajat. Käyttäjänaisilla ei ollut ruoka-aikaa ollenkaan, saivat syödä työssä ollen kynsistään, minkä ennättivät. Eikä palkka ollut silloin kovin yletön: 1: 25 penniä päivältä alussa, sitten jo 1: 50, ja kun lopuksi saatiin pari markkaa, tuntui se melkein liikanaiselta. ”Ja myllyhomma oli sentään hyvä naisille, kun ei ollut muutakaan tehtävää”. Mutta päämylläri oli ankara mies. Jos ei osannut tehdä hänen mielikseen, sanoi hän vain: ”Töö on kaikki!” Ja silloin sai painua omille teilleen. Madetojan Jaako kyllä tällaiseen puheeseen naurahti vain: ”Pikku pojille niin sanotaan, että konttiukko tullee!” Ja Burmanin Kusto lopetti heti työnsä sanoen mestarille: ”Ei kangas oo yhen langan varasa”. Naiskansastaan Nyberg oli ylpeä. Laivamiehet kun joskus äkäilivät, että miehiä tänne pitää laittaa lossaamaan, meni mestari komentamaan: ”Pankka töö vain käyntti... kyllä tämä väki jaksa!” Asiattomille myllyyn tulijoille oli mestari äkäinen. Hän saattoi torailla mylläreille: ”Miksi päästä outo mies mylly? Jos päästä outo mies vasta mylly, saa följata outo mies!”

Mutta tulipa sitten ”outo mies” peliin. Saksa rupesi oikein työntämällä työntämään halpaa viljaansa Suomeenkin. Tulimyllyn käyttö ei lopulta enää oikein kannattanut, vaan ”se söi enemmän kuin toi sisään”. Niinpä mylly viimein 1904 lakkasikin pyörimästä ja lepäili toimetonna vuosikausia, kunnes nyt taas käyttää Ruonan konepajaa.

Vanha Raahe tarvitsi viinatehtaankin, jotta maakunta saisi parhaat kaupungintuliaisensa sekä merimiehet taas omaan kyläänsä palatessaan kotoiset ryypyt.

Vanhaan aikaan oli entisten vanhojen tietämän mukaan ollut ”viinapränni” Ruonanojan suupuolessa. Siellä on vieläkin ”Prännärin kevot”, joilla entiset poikavarsat kevätsulien aikana pitivät meteleitään. Löydettiin sieltä kerran maata muokattaessa vanha vesikaivokin, jota sanottiin ”Prännärin kaivoksi”. Se oli merkillinen kaivo, ja uteliaina pojat usein kävivät siihen kurkistamassa. Sillä olivathan he kuulleet sanottavan, että ”lapsia löyvettiin Prännärin kaivosta”. Hybinetten rouva ja Lundahlin rouva niitä tavan takaa kävivät sieltä onkimassa, vaikkeivat pojat niitä koskaan sattuneet siellä näkemään.

Mutta toimiva viinapolttimo oli sitten Pattijoella, nykyisen kirkon tienoilla, Pietarinmäen laiteessa Pattijoen rannalla. Siinä entisille äijille ja nykyisellekin polvelle keitettiin viinaa, niin että kuhisi. Kauppamiehet Möller ja Ahlqvist ja Reinin patruuni omistivat koko hoidon ja kapteeni Vikander oli tehtaan isäntänä sekä ruotsalainen ”pränmestari” keittämistä valvomassa. Vanhat merimiehet täälläkin häärivät pikkumestareina, ja pattijokelaiset olivat työmiehinä. Matti Kangas ”jästintekijänä” laittoi panokset käymään, ja Heiskarin Erkki ”viinankokkina” hoiti keittämistä. Kolmella pannulla yhtaikaa ukko poruutti kirkasta tulista nestettä panoksen toisensa jälkeen. Tuhansin kannuin laskettiin viinaa ”syysprännisä” ja vielä useammin tuhansin ”kevätprännisä”; joka toinen päivä mitattiin 600 kannua spriitä, joka sitten ”veellä sotkettiin viinaksi”. Talonpojat vedättivät ”trankkia” Piehinkiä ja Siikajokea myöten ja Erkkilän ukko oli sitä myymässä. Mutta silloin kun ei ollut ostajia, juoksi rankki pitkin maantienojaa jokeen. Perunoistakin keitettiin viinaa. Viinaporvareilla oli suuret vainiot perunaa työntämässä, ja 18 mittatynnyrin vetoisessa ammeessa höyryytettiin perunat pehmeiksi ja sitten valmistettiin niistä mäskiä. Asiantuntija viinanviljelijä kyllä monesti huomasi, että Pattijoen viina oli perunoista puristettua, ”koska se pakkausi hyytymään”.

Ja kaikki mikä pannunpiipuista tippui, tippui sitten jälleen Raahen ja suuren maakunnan tuhansista kurkuista alas. Möllerin äijällä, joka aikoinaan oli huonolla onnella käynyt Ivalossakin kultaa etsimässä, oli talossaan Brahenkadulla paremmin kultaa tuottava viinapuoti, johon kyllä jokainen maanukko puulekkeri kainalossa osasi astella ja jaksoi kiivetä talon korkeat rappusetkin. Ja Möller myi viinaansa, vieläpä myi rommia ja konjakkiakin. Suuresta tynnyristä viisas kaupunginäijä laski aineitaan selitellen vain kummasteleville maanäijille:

[Kuva: G. H. Möller, kauppias, raatimies.]
G. H. Möller, kauppias, raatimies.

– Tynnyrisä on väliseinä: kun minä väännän kranaa näinpäin, tulee rommia, ja kun minä väännän näinpäin, tulee konjakkia.

Yhtä mieluista juotavaa kuin viina oli olut, jota valmistettiin olutpruukissa. Rantakadun eteläpäässä, Paavonperän mäen tienoilla, merenrannalla, kykötti entisaikaan vain sellainen turhanaikainen olutpanimo, joka oli melkein ”niinkuin akkain konsteja”. Padassa vain keitettiin ja mäskättiin ja vierrettiin ja saatiin juotavaa, joka ei juuri olutta ollut, vaikka sillä nimellä sitä myytiin ja juotiin ja juovuttiin, kun oikein paljon jaksettiin särpää. Mutta samalle mäelle kraatarinpoika Edvin Lars Gellin rakensi 1857 uuden olutpruukin, joka sitten oikein väellä ja taidolla rupesi ”prykäämään” oikeata olutta. Oikeata kunnon olutta se olikin, se nähtiin kyllä oluttehtaan omistajastakin. Vaikka isä-Lassi oli pieni kuivettunut äijä, paisui poika-Lassista paksu vankka mies. Oman tehtaan olut ”pöösäsi pojan lihavaksi”. Yhtä lihaviksi Gellinin olut ”pöösäsi” monen muunkin raahelaispojan ja merimiehen, sillä olutta saatiin paitsi itse Gellinin pruukista, monesta muusta kapakasta ympäri kaupunkia. Tuhansin kannuin janoinen Raahe sitä laskikin. V. 1860 mäskättiin panimossa 50 tynnyriä maltaita ja saatiin 4 782 kannua olutta, ja siitä kertyi Gellinin kukkaroon 1 499 ruplaa 76 kopeekkaa.

Olipa pienessä Raahessa vanhaan hyvään aikaan sellainenkin merkillinen laitos kuin tupakkatehdas, joka oli aikoinaan niin kuuluisa, että siitä mainittiin sen ajan koulumaantiedoissakin. Ja tämä koko maan mainittava Raahen tupakkatehdas oli kapteeni ja kauppias Johan Leufstadiuksen tupakkatehdas.

[Kuva: Gellinin oluttehdas.]
Gellinin oluttehdas.

Oli hyvä hallitus jo 1750 vaiheilla yllyttänyt pientä Raaheaankin kokeilemaan tupakanviljelystä ja valmistusta sekä sitten taas saman sataluvun loppupuolella houkutellut kasvattamaan perunoita, koska muun hyvän lisäksi sen lehdistä muka saa erinomaista piipputupakkaa. Kuuliainen Raahe istutti kessuja pihamaalleen sekä kasvatti myöskin perunoita, ja sitten lunttasi piippuunsa kessuhakkuja, lunttasi myös perunanlehtiä ja veteli haikuja, niinkuin hallitus oli käskenyt. Mutta nurkantakainen maistui pahalle, ja vielä pahemmalle maistui perunanlehti. Raahelaisen luottamus hallituksen hyvään tahtoon ja viisauteen horjui, ja hän heitti tupakan valmistushommat pois.

Mutta 1800-luvun puolivälin tienoissa kapteeni Leufstadius tuotti Ryssästä lehtitupakkaa ja rupesi siitä valmistamaan Raahelle purtavaa ja poltettavaa. Saipa ukko ”fabriikillensa” oikein privilegiot 1848. Tupakkakapteeni asui Rantakadun ja Cortenkadun kulmassa samassa talossa, missä nyt asustaa vanhainkoti monine vanhoine raahelaisrouvineen ja mamselleineen. Talon pienessä Cortenkadun puolisessa piharakennuksessa oli ukon ”fabriiki” käynnissä. Se kyllä ei ollut kovin konstillinen laitos. Huoneen peräseinällä oli isohko puuratas, noin puolitoista kyynärää läpimitaten, ja sen edessä iso pöytä. Rattaan ja pöydän ympärillä häärivät tupakkatehtaan työmiehet, neljä poikaa täydessä toimessa. Kolmitoistavuotias Tigerin Kalle ”pyörittäjänä” väänsi ratasta, niin että pöydällä oleva tupakkaköynnös kiertyi rullatupakaksi, 16–17-vuotias Annalan Kustu, ”kehro”, asetteli lasta kädessä kiertyvään köyteen tupakanlehtiä, joita ”tuukari”, Fasten Eera, 12 vuotta vanha vesa, lateli pöydälle, ja ”platthollisa” hääri pieni Oravan poika, Matti Aukusti, riipien lehdistä ruoteja pois. Hiki päässä pojat kehräsivät tupakkaköyttä, joka pöydällä ”lakrissamörjäsä” kieriskeli, ja kun köyttä valmistui pöydän mittaiselta, kierrettiin se rullalle ja taas ruvettiin kehräämään uutta.

[Kuva: Raahen tupakkatehtaan entinen työhuone.]
Raahen tupakkatehtaan entinen työhuone.

Muutin Anna kierteli toisen pöydän ääressä sikaareja, ja muuan hakkasi lehtiruodeista kartuusia, jota sanottiin ”propeerariksi”; joku taas jauhoi nuuskaa. Sillä kaikkia tupakan laatuja tehtaassa valmistettiin: purutupakkaa, sikaaria, piipputupakkaa ja nuuskaa. ”Fabrikööri” itse, pikkuinen mies, ei tehnyt muuta kuin pesi tupakanlehdet valmiiksi ja sitten purren tupakkaa taikka piippukänä hampaissa kuljeskeli katsomassa työmiehiänsä. Ei ollut suuri poikasten palkka, viisi kopeekkaa saivat päivältä. Ja aamulla alkoi kehrääminen jo viideltä ja kesti illalla kahdeksaan asti. Pari tunnin ruokalepoa vain pidettiin välillä, ja silloin ennättivät ”Leufstadiuksen tupakkienkelit” valkeissa pitkissä koltuissaan juoksaista kotona haukkaamassa.

Viisi, kuusi ”tupakkienkeliä” tehtaassa tavallisesti työskenteli, joskus (1857) kymmenenkin, ja ukko itse mestarina. Useita leivisköitä siinä sentään vuoden mittaan kierrettiin köydeksi taikka hakattiin hienoksi. Niinpä 1860 väännettiin 2 100 naulaa purutupakkaa, 200 naulaa ”prässättyä” tupakkaa, 200 naulaa polttotupakkaa ja 600 naulaa nuuskaa, ja oli niiden rahallinen arvo yhteensä 940 ruplaa. Edellisen vuoden valmisteiden arvo oli 1 055 ruplaa ja silloin kierrettiin m.m. 20 000 sikaaria. V:n 1857 tupakkatuotteiden arvo oli 1 515 ruplaa. Venäjän lehtiä väännätti fabrikööri joka vuosi 1 400–1 600 naulaa ja ulkomaalaista tupakkaa 1 200–1 400 naulaa.

[Kuva: Raahen tupakkatehtaan ”propeerarin” päällyskuva.]
Raahen tupakkatehtaan ”propeerarin” päällyskuva.

Raahen fabriköörin tupakkatuotteet eivät olleet erikoisen maistavia, vaikka ”propeerarikin” oli otsikkokuvansa mukaan ”parasta Virginian tupakkaa”. Mutta tupakanmaku niissä kyllä oli, joten maakunta sitä puri ja poltti, samoin kuin kaupunkikin. Parhaat porvaritkin joskus työnsivät tuttavalleen oman kylän sikaareita, jotta ”panehan savuksi… parasta ekta havanaa!”– ”Onpa hieno maku… onpa hieno maku!” tuttava saattoi sitten todistella, kiskoen tumppua posket lontollaan.

Asuinrakennuksessaan Leufstadiuksella oli kauppapuoti, missä myyskenteli tupakoitaankin. Rantakadun puolella oli kaksijatkoinen kaupanovi, jonka yläosa kesäpäivin oli aina avoinna, vain alaosa suljettuna. Ostaja sai ovitiuvulla ilmoittaa tulostansa, ja silloin ukko mälliään purren ökisi: ”Tuum, tuum!” ja tuli avaamaan ruiskauttaen paksun syljen ovesta kadulle. Puodin katossa riippui tavattoman suuri sikaari, jota joku ukko kerran kysyi ostaakseenkin, mutta tupakka-kapteeni sanoi:

– Ei sitä myyä, se on skyltti!

Mutta muuta tupakkaa ukko kyllä myi ja kiitteli valmisteitaan mainioiksi. Annalan Kustun ja kumppanien kehräämä rullatupakkakin oli niin erinomaista, että fabrikööri sitä suositteli ostajalle:

– On hyvä tobakki... Fellmanin patruunikin sitä syöpi kans!
– Tekeekö se näppyä kieleen? ostaja saattoi kysyä.
– Ei teke… eihän toki! kauppias kauhistui.
– Ei se sitten ole hyvää tupakkaa, kun se ei tee näppyä.
– Jaa… kyllä se yks pikku knäppy teke, huomasi tehtailijakin.

[Kuva: Leufstadiuksen talo Rantakadun varrella. Nyk. vanhainkotina.]
Leufstadiuksen talo Rantakadun varrella. Nyk. vanhainkotina.

Nuuskaakin Leufstadiuksen kaupassa myytiin, vieläpä pantiin ostajan pyynnöstä ”hyvää hajuakin” sekaan. Muutamat vanhat mummut olivat hyvästä hajusta oikein hyvillään.

Raahen markkinatorilla oli Leufstadiuksella oma tupakkakauppiaansa, Aunolan Sakari, vanha merimies Palonkylästä. Sama ukko kuljetti Leufstadiuksen tupakkakuormaa myöskin Kuopion ja Kalajoen markkinoille. Mutta Kalajoen suurilla markkinoilla Sakarille kävi kerran hullusti: varastettiin koko tupakkakuorma, ja äijä sai tyhjänä ajaa kotiin. Se oli niin surkea sanoma, että tupakkatehtailijan koko perhe sitä voivotteli. Mutta ukko itse äyskäisi:

– Älkkä itkekö! Kehräkä toista!

[Piirros: Tuuliviiri Ruukin sahalta]