[Piirros: Kumpeleen merimerkin tuuliviiri]

”Pooki flakkaa! Nyt pooki flakkaa!”

Näin kuultiin muuanna kesäpäivänä huudettavan pienessä Raahessa, kellotapulista vai mistä lienee ääni ensin lähtenyt. Ja suuri humaus kävi yli koko kaupungin.

– Pooki flakkaa… pooki flakkaa… pooki flakkaa! kiiri iloiten kadulta kadulle, lensi avonaisesta ikkunasta ja hypähteli yli aidan pihamaalta toiselle pihalle. Kuin suuren iloisen juhla-aaton henki puhaltui koko kaupunkiin, Katinhäntää, Nätterporia ja Paavonperän mäkeä myöten. Kansa kiirehti kaduille, juoksi rantaankin:

– Flakkaako pooki?

Poikavarsat kapusivat katoille katsomaan:

– Flakkaa pooki!

Monet mennä kapistivat kellotapuliin Skogmanin äijän luokse todistaen sieltäkin:

– Flakkaa pooki!

[Kuva: Kumpeleen pooki Roskan redin suulla.]
Kumpeleen pooki Roskan redin suulla.

Kraaselin majakasta oli ensin huomattu kotilaivan täysin purjein puskevan ulapalta Raahea kohden ja sen merkiksi oli heti vetäisty flaku ylös. Ja siitä sinkosi kaupunkiin iloinen humaus: ”Pooki flakkaa!” Enempää ei tarvinnut sanoa. Koko kylä siitä tiesi, että kotilaiva oli tulossa.

Joku patruunikin kapusi kellotapuliin kiikari kainalossa, ja kohta lensi tieto yli kaupungin:

– Se ja se laiva on tulosa!

Silloin jo suunnilleen tiedettiin, ketä siellä on kotiin saapumassa. Ilon- ja pelonsekaisin mielin moni koti jäi odottamaan, ja yhtä suurella mielenkiinnolla koko kotikyläkin odotti kaukaa maailmanrannalta palaavia poikiansa. Sillä tulijat eivät olleet vain joidenkuiden isiä ja poikia, veljiä ja sulhasia ja tuttavia, vaan ne olivat koko ”meiän kylän” omia poikia.

Melkein koko kaupunki riensi sjömanshuusin rantaan, missä aikoinaan oli meripojille hyvästitkin heitetty. Yhtenä silmänä se seurasi laivan hiljaista komeaa tuloa Roskan redille. Tarkoin tiesi vanha raahelainen, mitä suuntaa laivan piti ajaa kotirannoilleen. Yksin Planetin Anna-Liisakin ymmärsi sen asian, ja sai kerran syytä ihmetellä:

– Olkoon kapteeni kuka hyvänsä, ja niin hyvä mies kuin onkaan, mutta ei oo laiva oikealla tamholtilla.

Mutta kotiin palaavien merimiesten emännät pysyttelivät kotipirteissään valmistellen vastaanottoa. Sillä yhtä vähän kuin sopi sivullisille näyttää suruansa miehen lähtiessä, yhtä hyvin piti hillitä ilonsa ja ylpeänä kätkeä se vain itseensä ja pikku pirttiinsä, vaikka mies olisi palannut monivuotiseltakin vaellukseltaan. Kapteenienkaan rouvat eivät menneet rantaan, kotonaan vain pysyttelivät vartomassa tulijaansa.

[Kuva: Vanha parkaasi Raahen rannassa.]
Vanha parkaasi Raahen rannassa.

Mutta vaikka laiva ajoikin Roskan redille ja seisahtui kotirannoille, täytyi Raahen vieläkin hetkinen odottaa ennenkuin sai nähdä omiansa. Kapteeni kaikkein ensinnä jikillään soudatti maihin noutamaan laivaan ”visitatsuunia”, laivanredaria, lääkäriä ja tullimiestä toimittamaan tarkastusta. Komeasti kapteenin komennon mukaan miehet möljää lähestyttäessä nostivat aironsa pystyyn ja taas kuin yhtenä miehenä löivät alas, niin että vene heti pysähtyi. Vasta kun visitatsuuni oli toimitettu, miehet pääsivät irti. Se oli iloinen hetki. Lähtöryypyt siinä vielä muutamaan kertaan otettiin, ennenkuin arkkuineen ja säkkeineen astuttiin suureen parkaasiin, jolla lähdettiin soutamaan kaupunkia kohden. Hyvästä ja ”tykättävästä” laivasta lähdettäessä nostettiin hyvästiksi parkaasissa airot yhtaikaa pystyyn ja koko joukolla hurrattiin, mutta huonon laivan kapteeni sai harmikseen nähdä hiljaisen ja murjottavan lähdön.

Kohisten parkaasi puski vettä, monta miestä kun oli joka airossa, ja joka mies pyrki kotiin. Kun parkaasi pääsi Fantinnokalle, juuri Mentzerinkadun kohtaan, niin että sjömanshuusin rantakansa näkyi, kohahtivat airot taas kuin yhtenä pystyyn tervehtimään kaunista kotikylää ja kotikylän kansaa, ja rantaan asti kuului kova kolminkertainen:

– Hip, hip, hurraa, hurraa, hurraa!

Ranta vastasi samoin huutaen ”hurraatansa”.

[Kuva: Merimies Jussi Haksluoto, 50-60 v. takaperin.]
Merimies Jussi Haksluoto, 50-60 v. takaperin.

Komeita poikia sieltä tulikin. Parhaimpiinsa miehet olivat laittautuneet. Sininen taikka punainen, Tanskasta ostettu villapaita oli päällä, ilman liiviä ja takkia, sekä mustat verkahousut, joiden lahkeiden sivussa vielä voi olla valkea raita. Vyötäröllä oli musta englantilainen peltti messinkisine ankkurisolkineen taikka komea punainen, Välimeren ääriltä ostettu pitkä silkkivyö. Jaloissa oli englantilaiset solkipatiinat ja päässä komea tanskalainen plankkilakki, joskus pyöreä nauhaperäinen skottskeppilakki. Ja vielä komeampi oli näky, kun saman laivan miehet olivat kaikki pukeutuneet samanlaisiin vaatteisiin, joskus aivan valkeaan, sininen vyö vain vartalolla. Ei tarvinnut enää maanjussin eikä entisen renkimiehen häpeillä ihmisten joukossa, varsinkin kun kova meri oli puristanut heistä pois pehmeän maan tunnun ja polttanut sijaan tumman miehekkään jälkensä. Madetojan Jaakokin jo osasi tavoittelematta astella merimiehiksi.

Raahe ei kyllä enää tuntenut kaikkia poikiansa. Moni oli ollut poissa viisin, kuusin vuosikausinkin. Eppu Björkman oli yhteen menoon kolmattakymmentä vuotta. Moni oli saanut pitkän oudon parran, ja monesta kajuutpojasta oli noussut reipas mies. Otto Nikanderkin oli kuusivuotisella merimatkallaan niin paisunut, etteivät vaatteetkaan menneet enää kiinni, eikä rantakansa ollut häntä tunteakaan, joku vain öynästeli, että ”oisko tuo Nikanteri, kun on niin hirveästi paisunut”. Eivät lapsetkaan aina tunteneet isäänsä, vaikka olivat rannalla vastassa, eikä isä keksinyt omiansa, jotka viivyttyinä vuosina olivat paljon varttuneet. Mutta uskollisena odottanut kotikylän tyttö kyllä tunsi omansa, vaikka hän olisi kuinkakin muuttunut herraksi, ja vaikka meri olisi kuinkakin hänen muotonsa polttanut ja parkinnut. Ei tyttö sentään iloaan ilmoille kuuluttanut, koettihan vain niinkuin muutkin tervehtiä tulijaa, vaikka silmät ihan huusivat julki, mitä sydän kätki. Ei ollut Raahen tytär unohtanut merenmiestä, vaikka meripojat joskus olivat laulelleetkin ”pettäjätytöistä”.

Palaavassa laivassa ei aina ollut sama täysi ”besättninki”, mikä siihen aikoinaan oli herneen ottanut. Kuka oli ulkomailla karannut vieraisiin laivoihin, kenen oli tapaturma tahi tauti tappanut, kenen taas meri ottanut. Murheellisin mielin näiden kadonneiden kotiväki oli rannassa katsomassa muiden iloa.

[Kuva: Merimiehen emäntä Hanna Saari.]
Merimiehen emäntä Hanna Saari.

Kuuma kahvi odotti merimiehiä kotona, ja ensi ruokana he saivat pistellä kotoista fiiliä, jota eivät olleet nähneetkään sen jälkeen kuin olivat sulkeneet kotipirtin oven. Sitten jo odotti vanha musta sauna, jonka kiuas tuntui ihan ilosta sihisevän ja paukkuvan. Ja saunan jälkeen tuli vasta oikea kodintuntu, kun sai punaisenpalavissaan istahtaa pihapihlajan juurelle hengittämään kotikylän kesäistä iltailmaa, ja sitten pukeutua kotona valmistettuihin puhtaisiin alusvaatteisiin. Eivät olleet miesparat saaneet kunnon saunaa moniin vuosiin, ja itse he olivat saaneet vaatteensakin pitää puhtaina ja ehjinä.

Monet mereltä palaavat muistivat kotiaan tuomisilla. Mieluisia tuliaisia lapsille ja aikuisillekin olivat pienet fiikunamatot, joita suolalastissa palattaessa tuotiin Espanjasta ja Italiasta. Ne olivat pieniä, viikunoilla täytettyjä, kokoon käännettäviä heinämattoja. Makeita olivat myöskin Välimeren maiden appelsiinit, aprikoosit ja plummonit, Saksan ”äpylit” ja marjamehut sekä Englannin pisketit. Porsliinitavaroita sai moni pienikin koti, Englannin ”kultamukeja” eli kultarantuisia porsliinikuppeja, kahvikuppeja, ”teriineitä”, lautasia, fajanssiruukkuja, juomalaseja, porsliinikoiria sekä muita kaapin päällyskoristeita. Pienen pirtin emäntäkin voi saada tuliaisiksi englantilaisen leninkivaatteen tahi kauniin shaalin, pikku tyttäret koreita huiveja ja pojat hauskoja skottskeppilakkeja. Mutta nuoren meripojan arkun piiloissa oli Gibraltarista ostettuja pieniä ”potelleja”, jotka sisälsivät floridavettä, ”hyvänhajuvettä” – Floridanmerestä vanhat puosut sanoivat sitä otettavan. Ne olivat mieluisia tuliaisia tytöille. Toivat nuoret miehet katsotuilleen myöskin kauniita puna- ja valkeapohjaisia, sinikukkaisia pastihuiveja sekä merinoohuiveja. Mutta Kiinassa ajellut meripoika ilahdutti kotikylän tyttöä isolla punakuvaisella silkkihuivilla, joka oli niin hieno ja pehmeä, että sen saattoi kokonaan puristaa vaikka kouransa sydämeen. Kapteenien tuliaisarkussa oli myöskin floridavettä, jopa joskus hienoa ruusuöljyä pikku lasiputkessa. Saivatpa kapteenien rouvat kalliita Turkin shaaleja, italialaisia kamé-rintaneuloja sekä englantilaisia porsliinisia pöytäastiastoja, kahvi- ja teekalustoja. Tuttavatkin saivat tuliaisia. Koteutunut merimies kiersi pian ympäri kaupungin sukulaisten ja tuttavien luona sanomassa ”terveisiä mereltä” samalla antaen parhaimmille jonkin pikkuesineen.

[Kuva: Rengaskivi Fantin nokalta.]
Rengaskivi Fantin nokalta.

Ja kaikenlaisia merien ja kaukamaiden kummia oli merimiesten ja varsinkin kapteenien matkassa kotikylän ihmeeksi. Marjelinilla oli lentokalan siipi, jota ”ei joka pojalta löytynytkään”. Pyyllä oli kaunis paratiisilintu, joka kullankeltaisena hajoitti loistavan pyrstönsä ympärilleen, niin että ennemmin olisi sitä luullut taivaalliseksi olennoksi kuin syntisen maan eläjäksi. Oli sitten kenellä mitäkin: simpukoita, koralleja, merihevosia, möhkäkaloja, sahahain- ja krokotiilinpäitä, kilpikonnia, vielä kokospähkinöitä, maissintähkiä, Haitin tupakkaa, sokeriruokoa sekä villien ruohohameita, aseita, työkaluja, nenäkapuloita, koristeita, viuhkoja ja kaikennäköistä kummaa. Näiden avulla raahelainen merienkiertäjä tahtoi antaa kotiväelleen ja kotikylälleen edes vähäisen aavistuksen siitä merkillisestä maailmasta, mihin he olivat saaneet tutustua. Sen he kyllä käsittivät, ettei moni tietänyt, missä päinkään ja kuinka kaukana heidän käymänsä ihmemaat olivat.

[Kuva: Merimiesten tanssisalonki oluttehtaan vieressä.]
Merimiesten tanssisalonki oluttehtaan vieressä.

Itse laivallakin oli tuomisensa. Toisinaan kyllä tultiin kotiin vain joutavassa ”paarlastisa”, ainoastaan isännille tuoden ulkomaiden hedelmiä ja hyviä Italian viinejä. Mutta usein oli tuotavaa laivan täysin. Lyhyen matkan pikku laivat, kuunarit ja kaljaasit toivat Englannista laivan rakennusrautoja sekä laivan ankkureita, kettinkejä, pumppuja, kroospelejä, tahi Venäjältä hamppuköysiä ja viljaa. Mutta kaukamerillä kulkevat laivat palasivat kotiin useinkin Välimeren maiden suolalastissa.

Suolat olivatkin kotilaivojen tärkeimpiä tuomisia. Niitä tarvitsi kotikylä ja maakunta, ja niitä Savon ukotkin joka talvi kuormittain vedättivät kaukaiseen ylimaahansa. Roskan rediltä tuotiin suolat kaupungin rantaan isoilla jahdeilla, jotka ”makasivat 6–7 jalkaa veesä” – isot parkkilaivat ”makasivat veesä” 18 jalkaa – ja saattoivat uida ihan Hevossiltaan sekä Puluvärkin ja Fantinsaaren rantamakasiinien ääreen. Fantin etelänokan rantapuolessa oli vesikivessä iso rautarengas, ja samanlainen rengas oli kaupungin puolella Jyrkän partaalla. Fantin ”Rengaskiveen” ja taas kaupungin rannan renkaaseen kiinnitettiin värppitrossi, kun hivattiin jahtia suolalastissa ”sisään” taikka taas tyhjiltään luovittiin takaisin. Vanhat luotsiukot, Tabell, Sabutsky, Läksy ja Ojalin, olivat suolalastia tynnyreittäin mittaamassa, suuren naisjoukon ahertaessa lossaustöissä. Kaksittain ”suolankantajaakat” riiputtivat korvoilla suoloja siltaa pitkin makasiineihin ja väliin äkäpäissään tyrkkivät toisiaan mereenkin, kiroilivat ja ”puhuivat rumia”, niin että kaupungin koko rantapuolella oli ilta-yökseen kuulemista. Jähti kun illansuussa saapui rantaan, niin naisten reuhaamista riitti aina aamupuoleen.

[Kuva: Erkki Sorvari, viulunsoittaja Kalajoen Metsäkylästä.]
Erkki Sorvari, viulunsoittaja Kalajoen Metsäkylästä.

Heti kun oli saatu ”afräkninki konttuurista”, meripojat panivat toimeen iloiset tulotanssit. Vanha olutpanimon ”salonki” oli tavallisesti meriläisten tanssitupana, tahi taas Riihimäen iso sali Puusepän- ja Rantakatujen kulmassa, joskus Lassurin talo Mettalassa. Niin suurenmoisesti pantiin tanssit pystyyn, että niihin oikein kutsumalla otettiin tyttöväkikin vastaan. Poikanen pantiin kiertämään kaupunkia saattelemaan ”kuttuja” pikku talojen tytöille, porvarien palvelustytöille ja puotineitsyille. Kutsua olikin kovin odotettu, ja parhaimpiinsa pukeutuneena tyttökansa saapui salongin ilopirttiin, jonka katolla kolmekin ”flakua” iloisesti lepatteli. Leveät hameet vain pimpottivat merimiestansseihinkin rientävien tyttöjen päällä niin kuin isoilla mamselleillakin. Friisen saunamuori saattoi vielä vanhanakin kehuskella: ”Kun minä olin nuori, niin minulla oli niin leveä hame kuin herskapeitten kremerkreeli”. Ja mereltä tuodun hyvänhajuveden tuoksu asui meriläistyttöjenkin seurassa. Mutta vain pasti- tai merinoohuivi oli pään peittona, sillä hattupäinen merimiehen tytär tahi puotineitsyt olisi ollut kansan kauhistus. Vielä aikojen kuluttuakin, 1880–1890-lukujen vaihteessa, koko kaupunki katseli suurin silmin, kun muutamat merimiesten tyttäret edelläkävijöinä rupesivat astelemaan hattu päässä. Mutta hattu työnsi pian huivin pois muidenkin tyttöjen päästä, ja isäukko mereltä palattuaan sai päivitellä: ”Ennen oli skaapisa leipää, nyt siellä on vain hattuja”.

Kävi salongissa sitten mahtava tanssinmeno, niinkuin parhaissa kutsuhäissä, niin että ”oli oikein somasta, kun aikaiset miehet tulit meren takaa ja alettiin hössyttelemään tyttöjen kansa”. Pelimanneja oli kaksittainkin. Väliin Rimmen vaari ja Siniluoto kilvan vetivät viulua, väliin vanha Villman soitti viulua ja Miilun Jussi, komea Pattijoen poika, puhalsi pilliä, taikka oli viulumiehenä Sorvarin Erkki Kalajoelta ja pillinpitäjänä merimies Antti Pekuri. Joskus taas Pärkin pappa istui viulussa, Ojan ukko puhalsi ”viijen tahin kaakkuria” ja Pärkin Fransa-poika ”löi tampurpaasin päälle”, niin että koko tanssisali soi ja helisi, tahi Pärki poikineen päästeli ”Pärkin pappaa ja pottukappaa”. Oikein hyviä mestarisoittajia oli aikoinaan Saloisten Oravan Matti, joka kiverää leivosenpolskaakin lasketti niinkuin ei mitään.

[Kuva: Pyyn Hanna, nyk. Hanna Vitolin. Ent. seelinompelija ja purppurintanssija.]
Pyyn Hanna, nyk. Hanna Vitolin. Ent. seelinompelija ja purppurintanssija.

Tansseja oli monenlaisia ja aina valittiin, ”mikä parraalta maistu”, milloin valssi, milloin polska, milloin ”sotteisi” ja taas katrillikin. Polska ja valssi olivat kyllä etupäässä vanhojen ihmisten sekä pyhäjokisten tansseja. Mutta kun oli toista jos toistakin pitkän aikaa tanssittu, niin jo joku huusi:

– Mitä ne naaput! Pannaan purppuri ylös ja liika väki ulos!

Purppuri olikin koko juhlan päätanssi, ja siihen otti osaa koko pirtti, niin paljon kuin pareja mahtui saliin. Siinä oli monenlaiset pelit ja tuurit ja ”ristituurit”. Aluksi ja lopuksi oli aina ”purppurimarssi”, ja silloin parittain asteltiin ympäri salia, ”första pari” edellä ja ”sista pari” perässä. Välillä tanssittiin monet valssit ja ”franskat”, hakuvalssit ja angleesit. Pari tuntiakin kesti sama tanssinmeno, jos purppuriin otti osaa parisenkymmentä paria. Parhaana purppurimiehenä hääri joukossa komea Pyyn Antti, taitavia olivat myöskin Grundströmin veljekset ja Sorron pojat, sekä tytöistä Leppäluodon Augusta, Roitolinin Sohvia, Pyyn Hanna, Luodon Olga ja Hongan Fiija.

Vaihteeksi ”tanssattiin ringiä” ja laulettiin: ”Höökä pärjää, juupa taalar”, tahi ”Viska seera haavraa”, tahi: ”Hei liilum, hei laalum, hei lustik som häär!” Joskus taas joku merenkiertäjä otti pelivärkin ja alkoi soitella ”engeskaa”, jolloin toiset meripojat, kaksi tahi neljä miestä vastakkain, saivat näyttää taitoaan sukkelasti sääriään sätkytellen. Englannin sotiisiakin merenpojat joskus yrittelivät, vaikkeivät Raahen rukiilla ruokitut tytöt siihen niin hyvin soveltuneet kuin piskettejä pistelleet englannittaret, joita engelsmannit nakkelivat tanssin tahdissa niin korkealle, että ne oikein leijailivat ilmassa ja alas tullessa ei kuin sääret vain vilahtelivat.

Vanhaan aikaan oli tanssittu melkutinta ja laulettu:

”Minäpä tanssaan melkutinta
kultani kanssa kappia.
Onpa minun kullallani
kiiltäviä knappia,
rai rai rallalalei,
kiiltäviä knappia.

Musterill’ on mustat silmät,
musterin mieli mustempi.
Musteri vietiin Kauhavalle
kyröläisille malliksi,
rai rai rallalalei,
kyröläisille malliksi”.

Vanhoja tansseja oli myöskin sotiisintapainen tantuli, jota laulettiin:

”Lähettiinpä taas, lähettiinpä taas
tuota tantulitanssia tanssaamaan.
Jos se käypi laatuun,
sitä en tiijä,
vaan pitäisihän noita
flikkoja viijä”.

Tantuli oli niin mukava tanssi, että itse vanhakehnokin sitä harrasti. Ainakin kerran äijä oli komeana herrana koninkavioineen ajanut Raahen Etelätullista ulos ja sanonut kyytimiehelleen:

– Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia.

Saloislaisille lienee oppi ollut tarpeellista, mutta Raahen nuoret oppivat kyllä tanssimaan vanhattakehnottakin. Salongin,Lassurin ja Riihimäen pirtit olivat hyviä kouluja, ja meripojat hyviä koulumestareita, niin että ”lukeminenkin ennen unohtui kuin tanssi, vaikkei siitä palkkaakaan maksettu”. Mutta tanssimaan käydessään tytöt saivat vetäistä vaalealle karttuunivyötärölleen nenäliinan, ettei hikisessä tanssinpyörinnässä merimiehen tervantuntuinen koura painaisi leninkiin ruskeata otettaan.

Tyhjin suin eivät meripojat tyttöjä tanssittaneet. Lassilaiska tahi Klaaveska eli Alapereiskä oli pyydetty pitojen laittajaksi, ja ”trakteeringi olikin ylevää”. Juotiin kahvia ja näperreltiin sokerileivoksia sekä Lassilaiskan valkoisia ja ruskeita piparkakkuja, jotka maistuivat niin hyviltä, ettei ”niitä ennää ikkää saa”. Tarjottiin myöskin konfekteja sekä viiniä, jopa hienoa likööriäkin. Kaikki tarjoilu tapahtui meripoikain kukkaron varassa, tulivat ne sitten maksamaan enemmän taikka vähemmän. Meripojat pitivät huolta tanssista ja tanssipirtistä, syönneistä ja juonneista ja vielä kotiportille saattamisista.

Sillä meriläiset olivat maissa ollessaan niinkuin herroja. Heillä oli rahaa ja repäisevää toimekkuutta, komea vaatetus sekä taitoa esiintyä herroiksi. Hyvällä syyllä he saattoivat tanssipirtissäänkin laulella:

”Näin lauloi seelari,
näin lauloi seelari:
Säätymme on kunniaksi meille ijäti.
Kun raitis ruumihimme
se työsä vahvistuu,
niin neitostenkin mieli
se meihin kallistuu.
Hurraa, kunniaa tuo nimi tojistaa!
Hurraa, hurraa, hurraa!

En laula kerskaten,
en laula kerskaten,
vain urhealla innolla
mä sanon vielä sen:
Jos misä miestä tarvitaan,
niin siellä meitäkin,
ja poijes meijän joukostamme
luonnon pelkurit.
Hurraa, kunniaa tuo nimi tojistaa!
Hurraa, hurraa, hurraa!”

[Kuva: Raahen merimiestyttöjä 1870-luvulta. Sofia Luoto ja Sofia Kangas.]
Raahen merimiestyttöjä 1870-luvulta. Sofia Luoto ja Sofia Kangas

Niinpä meripojat koko kesäkauden hallitsivatkin kaupungin ja koko lähiseudun tytärkansaa. Talvella kun meriläiset olivat poissa, tyttöjen kyllä täytyi tyytyä kisälleihin, oppinoukkuihin ja renkeihinkin, mutta heti kun komeat meriläiset kesän kanssa tulivat, kisällit ja rengit jäivät kuin patsaat seisomaan tyttöjen lähtiessä merimiesten mukaan. Eivätkä meripojatkaan voineet sietää kisällejä eikä renkejä, jotka heidän tyttöjään aina talvikaudet maanittelivat. Ei ollut kummankaan lajin miehillä menemistä meriläisten tansseihin. ”Voitaleivän isäntiä” kisällit vain olivat merimiesten mielestä, eikä rengeistäkään ollut mihinkään, ennenkuin he olivat ottaneet herneen johonkuhun laivaan. Yksin parhaat värjärinkisällitkin nakeltiin niskasta ulos tanssipirtistä ja sanottiin:

– Mitä nuo sinikäpälät tänne tullee?

Yhteentoista asti saatiin salongissa ja Riihimäellä tanssia. Mutta vuosia erossa eläneet nuoret eivät halunneet heti heittää toisiansa kerran taas yhteen päästyään. Kauniina kesäyönä he astelivat laivavarviin ja jatkoivat siellä tanssejaan pantturilavalla, joskus rakenteella olevan laivan kannellakin. Aamupuoleen valoisaa yötä elettiin ilossa, juotiin kahvia, laulettiin ja tanssittiin.

Ahkeraa merikansa oli tanssimaan. Aina vähän päästä koottiin lauma ilopirttiin, ja kun kotilaiva saapui meren takaa, pantiin taas pystyyn tulotanssit. Joskus tuli yhtaikaa kaksikin oman kylän laivaa, niinkuin kerran Satama ja Vasamakin, ja silloin tanssitupa jyskyi kahta kovemmin. Silloin täyttä päätä hypittiin vanhan raahelaislaulun tahtiin:

”Raikuupi, kaikuupi
fiulut ja pillit,
neiot kuin villit,
ja nyt katrillit,
purppuri, hyppyri
iloisesti ääntää...
Olut se opettaapi tanssaamaan.
Vaan pääsä on hiki
ja väsymys liki,
neiotkin koittavat kannustaa”.

Toisin illoin merimiehet kävivät tyttöjen kanssa kävelemässä Pitkässäkarissa, rakentelivat sinne takarannalle turpaspenkkejä ja istuskelivat siellä tarinoiden myöhäiseen yöhön. Tahi meripojat kulkivat pikku talosta toiseen tyttöjä puhuttelemassa, ja silloin istuttiin iltaa talon pihalla pihlajan alla, juotiin kahvia ja laulettiin merillä opittuja lauluja. Tytöt olivat kiitollisia kuulijoita ja oppilaita. Helposti he oppivat poikiensa parhaat laulut, muutamat hankkivat vihonkin, johon kirjoittivat niitä talteen. Jotkut merimiehet osasivat sepittääkin lauluja sekä merimieselämästään että muista kokemuksistaan. Kapteeni Lindmankin runoili meripojan kovasta vaelluksesta, ja Haksluoto lauleli tytöistä:

”Kun iltasilla astelin
ja flikkaisia katselin,
tuli neito naurusuinen
minua vastahan.

Kukkasia paljon kasvaa
maalla sekä merellä,
vain ei kasva niin kaunista kukkaa,
oman kultani vertaista”.

Merimies Svanström värkkäili meriläisten elämästä niin mestarillisia värssyjä, että niiden alkukirjaimista kokoontui tekijän nimi, tahi hän lopetti laulunsa:

”Se joka laulun kirjoitti,
matkoillaan vaaran ties,
nimeltään J. Svanströmi,
Raahesta merimies”.

Saattoi Svanström laulaa tytöistäkin. Ainakin Ojalinin Loviisalle hän teki 12-värssyisen virren, sepittäen sen loppusäkeistöksi:

”Näin nyt olen laulanut,
Ja koko nimesi
Olen myöskin kokoillut,
Oi, minun Neitoni.
Jos joka värsyn huomannet,
Sun aivan alkukirjaimet”.

Aikansa otti myös kapakoissa käyminen, ja siinäkin monet merimiehet, sekä vanhat että nuoret, olivat mestareita. Saivat miehet ryypätäkin. Kotiin tultua ainakin ”kolme vuorokautta oli lupa elää, miten tahtoivat, kun ne oli ollut niinkuin fankeuvesa”. Ryyppypaikkoja oli kaupungissa kyllä omiksi tarpeiksi, sen lisäksi, mitä Mölleriltä, Roosilta ja Nordströmilta sai viinaa ja oluttehtaasta olutta. Riihimäen tanssipirtissäkin sai olutta, ja lähellä oli Nevanperän olutkapakka, jossa ”Krevinnaksi” sanottu Matelan Anna, spinhuusissakin käytetty joutava ihminen, oli tarjoilijana. Samoilla kulmilla oli myöskin Montinin kellari, jonka alakerrassa merimiehet saivat ryypyittäin, mitä vain halusivat, olutta, viinaa ja rommia. Gellinin rantakapakassakin saivat ryyppyjä sekä hyvät että huonot. Katinhännän rantapuolessa piti kapakkaa Wahlgren, myyden olutta sälleille ja merimiehille, ja Reiponkadun varrella oli Erikkilän Tuomaan olutpirtti. Aitakadulla oli Homppa-Pekan ”Viimeisen pennin krouvi” ja Härkätorin laidassa vanhan Tabellin ”Turkkikrouvi”, johon joku ryyppymies oli kerran heittänyt turkkinsa pantiksi.

Kapakasta kapakkaan ympäri kaupunkia monet meripojat kiertelivät kovasta otettujen vähien säästöjensä varassa, päätyen lopuksi Homppa-Pekan ”Viimeiseen penniin” ja sitten jo ”Turkkikrouviinkin”. Olutta meriläisten pöytään enimmin kannettiin. Siinä pöydässä oli merentuntu: puhuttiin merestä, riideltiin merestä ja laulettiin merestä. Siinä olivatkin koolla

”Meripojat ne kulkevaiset,
ransuu vei ja ransuu,
aina maailman äärillä reisaavaiset,
ransuu pois ja ransuu”.

Osasivat miehet laulaa meripojan ikävästä ja ilosta, osasivat laulaa meren myrskystäkin, jota kyllä olivat kokeneet. Niinkuin kerrankin:

”Voi kuinka se oli kauhiaa
pränningin pauhinaa:
maat ne näkyi keulan eestä,
luuvartista ynnä leestä.

Kapteeni kun karjasi,
niin pojat liinaa manasi,
kysyi, että onko vettä
pohjan alla ollenkaan.

Vettä ei ollut liiaksi,
vaan hyvästi se piisasi.
Kyllä päästään tästä haasta
friille veelle seelihin”.

Kuultiin myöskin laulu kehnosta oululaisesta Toivo-laivasta. Siinä monen muun asian lisäksi kerrottiin, kuinka

”Viisikymmentä perämiestä viijen vuojen sisään
kerkes herra laivuri laivasansa pitää,
vain kukin kerkes kyllästyä olohonsa
laivasa Toivosa Oulusa.
Hurraa, hurraa sen omistajalle!
Hurraa, hurraa sen kuljettajalle!
Vain Toivon herra kuuluu kyllä kaikkein korvisa,
laivasa Toivosa Oulusa”.

Mutta sitten taas saattoi kajahtaa iloinen rallatus tahi joku säepari tyttökansasta, vaikkapa:

”Kyllähän flikat korioita on,
vain täytyy mennä sivu.
Mitäpä se auttaa senkin pojan,
tällaisen kuin minun.

Minä se olen hoikka poika,
hoikempi kuin hauki,
En minä mene flikkain viereen,
vaikk’ on ovet auki.

Enpä talon tyttäristä
ylppijöistä huoli,
Vaikka on köyhä piikatyttö,
kun se on vain nuori”.

Voitiinpa lopuksi kymmenien tyhjien olutpullojen äärestä kuulla:

”Eipä sitä jaksa,
ja markat ei maksa
meriläisen menua
ja ylppiästä elua.

Ruumis on kipiä
kokonaan,
ja päätäkin huimaa
kohmelo tuima,
ja olutkin se tahtoo
oksettaa,
vaan iloinen ja raitis
on meripoika vaan”.

Sitten kun miehet lähtivät astelemaan kaupungille, kävi kulku useinkin vanhan laulun malliin:

”Huipata, hoipata
poikien täytyy,
päähän kun äityy
juominen”.

Eipä monelle lavean meren purjehtijalle tahtonut tavallinen katu riittää, vaan täytyi kuten kapeaa Turkinsuntia luovia laidasta laitaan, sitä vaille, ettei Kanniaisen tapaan puskenut kliivaripuomia matalasta akkunasta sisään. Joskus sai katuja luoviva Turkkikrouvin kävijä kuulla joltakulta tyttötuttavaltaan komennuksen:

– Mitä siinä, tyhjään kryyssäät? Ota tikti piilivinni!

Kraatarin Janne laski niin väkevästi, että teki haaverin Etelätullin maantien ojaan, josta huuteli ohitsekulkevalle Fagervikin patruunille:

– Voi herranpoika! Voi Konstanttinuupeli! Auta minua vähänkään!

Mutta kaikkein parasta ja turvallisinta oli marssia käsikkäin letissä koko kadun leveydeltä. Se oli komeaa ja ylpeää meininkiä, kun näin monessakin letissä kesäiltaisin mittailtiin kotikylän käytäviä. Ja laulettiin. Koko joukolla laskettiin:

”Kah, kuinka urheasti
meripoijat astuvat!
Kaikk’ kauniit neitosetkin
heitä ihastelevat.

Kun ovat urhoolliset
ja ilomieliset
ja merelle uskaltavat
he nuoret henkensä.

Me nuoret meripoijat
merelle menemme,
aina oomme valpehella,
vain harvoin nukumme”.

Merimiehet olivatkin ylpeätä väkeä. Maajalassa oltaessa ei heitä paljoakaan saanut komennella eikä moitiskella. Soveliuksen Matti-patruuni kerran kysäisi ryypyissään olevalta Eppu Björkmanilta: ”Kuinka kauan Björkmanin kestää tuolla tavalla olla?” Mutta Eppu heti tokaisi:

– Seittemänkymmentä vuotta… kolme ruplaa joka päivä!

Ei komenneltu Hannilan Nikuakaan silloin kun hänellä vähänkään oli rahaa. Ahlqvistin patruunikin häntä muuanna aikaisena aamuna, kun mies palasi kapakasta, houkutteli laivatyöhönsä.

– Onko lokkus monta? Niku vain kysyi.
– Viisi! patruuni katsoi.

Niku otti kukkaronsa, laski rahansa ja kysyi taas:

– Mikä päivä nyt on?
– Keskiviikko.
– No, kun on kerran keskiviikko, antaa mennä koko viikko, kosk’ on pussisa pieniä, Niku arveli lähtien toikkaroimaan.

Oman arvonsa tunteva herra oli Kokki-Ollikin, joka piukoissa housuissaan teikkaroi katua pitkin ja huomaamattaan pudotti kolmiruplasen. Mutta ei Olli viitsinyt kumartua sitä ottamaan, sanoihan vain rahan putoamisesta huomauttavalle eukolle:

– Se on rumaa, että merimies pyllistelee.

Mutta väleen ja laulellen vierähti meriläisen lyhyt kesä ja kotipäivät tansseissa, kapakoissa ja tyttöjen kanssa kävellessä. Muutamat häät vain ennätettiin pitää ja toisia varten sitoa salaisia liittoja siksi, kunnes taas parkaasilla soudetaan kotirantaan. Jos soudetaan.

Kohta jälleen flaku heilui sjömanshuusin katolla herneen ottoa varten, pidettiin surulliset lähtötanssit, ja kaikki parhaat miehet toinen toisensa jälkeen menivät taas maailman meriä kiertämään. Vain vanhat äijänkörrit jäivät kotikylän kaduille astelemaan. Nyt jälleen kisällitkin ja renkimiehet kelpasivat tyttöjen tanssitovereiksi. Tämän meripojat kyllä arvasivat. Siksi he, kun merellä muistelivat iloisia kesätanssejaan ja iltakävelyjään, saattoivat tytöistä laulella:

”Ei he meitä muistakkaan
kuin päivää viisi, kuusi,
sitten heill’ on ilo taas,
kun ystävä on uusi”.

[Piirros: Kumpeleen merimerkin tuuliviiri]