[Piirros: Rappuset Hökän pihalta Mäkitielle]

Pienen Raahen poikavarsoilla oli kyllä laidunta liikkua. Suuri meri monilukuisine rantasaarinen ja kareineen oli heidän edessään, laaja rantamaa vainioineen, metsikköineen ja rantakallioineen levisi heidän takanaan, ja niiden takaa taas suuret metsäiset kankaat, suot ja korpiset mäkimaat. Vielä itse kaupunkikin toreineen, katuineen, Kirkonmäkineen ja monine pihasokkeloineen oli nuorimman Raahen temmellysalueena.

[Kuva: Pitzéninmäki]
Pitzéninmäki.

Talvikausi meni useilla pojilla koulussa paukatessa, mutta joudettiin silloinkin sentään omiakin asioita hoitamaan koulua käymättömien kanssa. Tärkeimpiä talvitöitä oli mäenlasku ja hiihteleminen. Pikku Raahen yritykset nousta yli tavallisen tasamaan olivat kovin vähäisiä ja sen myötäleet parahultaisia poikasten ja tyttösten ajeltaviksi. Sellaisia kelkkamäkiä oli kirkon lähimailla kolme. Kirkkokadulla, Matti Luodon talon luona, oli Pitzéninmäki, josta saattoi, varsinkin jos mäki oli jäädytetty, hyvähuilurilla kelkalla laskea aina Kirkonlahdelle asti. Ämmänmäkeä eli Limperinmäkeä laskettiin Ämmänkadulla Lindbergin talon ohitse Reiponkadun poikki vainioita kohden. Kirkon takana, kellarien luona, oli jyrkkä Hyppyri, josta huilauteltiin alas yli Reiponkadun Hanskin ja Hassin kartanoiden lävitse, Montanin pihalle taikka päin talon seinää, ellei osattu ajaa portista. Hanskiska kyllä oli mökinmaastaan äkäinen, haukkui laskijoita ja syyti poroa pihalleen kelkkatielle. Äkäinen oli Montanin ukkokin,varsinkin silloin, kun laskea jymäytettiin hänen seinäänsä. Brahenkadulla oli Jemtaalinmäki Saaristokadulta Kirkonlahdelle päin, ja sitäkin vähäisen laskettiin. Oli vielä Rantakadun puolessa Montininmäki, mutta siellä ei kelkoilla laskettu, – siellä vain Montinin kellarissa ja kellarin päällä aikamiehet laskettelivat ryyppyjä.

Jäästä veistetty kelkka, ”jääkelkka”, oli monien poikasten ainoa ajopeli. Se oli vain pitkähkö, paria korttelia paksu jääpökylä, jonka alapuolelle oli jyrsitty uraa, niin että muodostui hiukan jalaksientapaisia, ja yläpuoleen kaivettiin koveroa heinäviholle, jotta kelkassa oli pehmeä ja kuiva istuinsija. Vetonuora, ”pesti”, oli kiinnitetty kelkkaan kantapuolesta yli heinätukon, niin että se samalla piti heinätukkoa paikoillaan. Tällaisilla kelkoilla pojat laskivat mäkeä ja monesti kinasivat, kenen kelkka kauimmaksi luistaa ja kenen on parhain. Monta kertaa yllyttiin niitä ”tinttaamaankin”: lyödä paukautettiin vetonuorasta huijauttaen kelkkoja yhteen, niin että helähti, ja silloin huonompi särähti palasiksi. Hävinneellä ei ollut muuta neuvoa kuin harmissaan astella kirveineen meren jäälle jystämään uutta ajopeliä.

Varsinkin iltapuolet ja pyhäpäivä oltiin ahkerasti mäessä ja huilauteltiin Kirkonlahdelle taikka karauteltiin Hanskiskan poropihan ylitse jymäyttäen Montanin Heikin seinää. Aikuisiakin oli mukana raahaten isoja kelkkoja ja rekiäkin perässään; muutamat kahnuttelivat suksilla, vain sellaisilla omatekoisilla laudanpalasilla. Oli mäessä herraa jos työmiestäkin, eikä ollut paljon säätyeroitusta.

Mutta vasta laskiaisena mäenlasku oli täydessä menossaan. Puolilta päivin, kun oli ”rasvarieskat” syöty ja aamupäivä laiteltu vehkeitä kuntoon, riennettiin mäkeen, ja iltapäivällä pääsi sinne palvelusväkikin. Koko kylän nuori kansa oli silloin kaupungin kolmessa mäessä, herrasväki vain ajeli hevosilla. Kilvan laskettiin, ja joka mäki oli täynnä ajomiestä. Puolimäessä vielä seisoivat «vahit” keppi kädessä huutaen joka laskijalle:

– Mitä sull’ on myyä?

– Kultaa ja hopiua! laskumies vastasi mennessään ja pääsi hyvällä menemään. Mutta muutamat kehtasivat huutaa:

– Pirunp–kaa ja piparuutia!

Tällaisen kuorman ajomiehineen vahtimiehet keikauttivat kepillään nurin. Sillä ”sellainen rangaistus siitä tuli, kun yritti kuljettaa vääriä aineita niinkuin tullia kavaltaen”.

Mutta kevät tuli kelkkamäkeenkin, ja Hanskiska pääsi pihansa poroamisesta. Kevään ensimmäisiä merkkejä olivat päiväpaisteiset, jo lumettomat ja kuivat katuvieret kevättöissä häärivine poikavekaroineen. Heitettiin siinä kevätpäivän killittäessä ”nappipallia”. Jokainen asetti laa’alle katukivelle napin ja sitten vuorotellen koetettiin pallilla lyödä nappeja kiveltä pois ja siten voittaa ne omaan taskuunsa. Oltiin myös ”potalla”. Sulaan katuviereen kaivettiin pikku kuoppanen, johon vuoronperään osoiteltiin rahaa tahi lyijypätikkää, ja voitettiin siten toisilta nappeja. Auringossa hehkuvalla seinävierustalla, ensimmäisten kevätperhosten siinä leikkiessä, hakattiin ”seinärahaa”; varsinkin maneesin seinämällä sitä napsittiin ahkerasti, kukin omalla luotetulla lantillaan. Mutta poikain varsinaisena rikkautena, josta milloin mitäkin peliä käytiin, oli suuri nappivarasto joka miehen taskussa. Monesti taitamaton tahi kovaonninen pieni pelaaja menetti koko irtaimistonsa, täytyipä vielä ottaa lisää kiinteimistöstäkin ja sitten tuhlaajapoikana housujansa kannatellen astella kotiin, jossa kaiken lopuksi oli vielä otettava vastaan tukkapölly.

Mutta vasta Valporina pantiin alulle oikeat kesätyöt. Silloin kokoonnuttiin koko joukolla Härkätorille pallia lyömään, sillä Härkätori oli kaupungin kesäinen kisailukenttä ja pallinlyönti tavallisinta kesäleikkiä. Siihen ottivat osaa sekä laitakaupungin pojat että keskikylän herranalutkin. Olipa joskus joku tyttökin mukana, ainakin Kraftmanin Tilda, vastainen lakkiräätäli, joka ”linnapallia” lyötäessä huimautteli niin ropsasti, että palli lensi yli torin ja niin korkealle, että siinteli vain.

Linnapalli olikin mieluisinta pallipeliä, ja siihen voitiin yhtyä koko joukolla, ruveten vain kahteen puolikuntaan. Toisinaan muutettiin linnapalli ”ekslakulinnaksi”, joka oli ”oman käen lyöntiä”. Silloin lyöjä sai itse heittää pallin, lyödä ja lähteä juoksemaan. Usein oltiin myös koko joukolla ”polttopallilla”, kaivettiin maahan pikku ”krooppeja” kartunnokkaa varten, ja sitten muuan kartulla pallia pyöritellen yritti toisia ”polttaa”. Joskus taas huudettiin:

”Ruulikapollaa
pallilla ollaan!”

Ja sitten ruvettiinkin heittämään ”ruulikapollaa”. Siinä oli vain pari karttumiestä etäällä toisistaan ja pallomies kummallakin puolella. Pallomies heitti palloa vastapuolelle, karttumiehet yrittivät sitä vuoronperään lyödä toisilleen, ja pallomiehet voittivat, jos saivat kopin.

Sitten pitkin kesää kokoonnuttiin Härkätorille melkein joka ilta, ja valoisaa yötä myöten siellä remuttiin. Kun kyllästyttiin pallopeliin, ruvettiin joskus voimankoetuksille taikka kilpailtiin taidon ja notkeuden näytteissä. Vedettiin ”väkikarttua” selkä köykyssä, ja kiskottiin hampaat irvessä ”kissanhäntää”, taikka asetuttiin maahan vieretysten selälleen vastakkaisasentoon ja jalkahankurasta ”potkastiin” heikompi nurin. Väliin ”nostettiin rankaa”, väliin ”ohratakkaa” taikka taas ”heitettiin juurikkaa”. Jäykkänä ”rankana” esiintyi joku leikkitovereista, samoin myös hajasäärisenä ”juurikkana”, joka pään ylitse heitettynä koetti pudota jaloilleen. ”Ohratakkana” poika nosti nuoraraksilla selkään vedettyä koipeaan, kohoten toisella jalalla kykkysiltä seisoalleen.

Härkätorille myöskin kaupungin tyttölapset kokoontuivat leikkejään pitämään, ”första majna”1 jo ensikerran ja sitten aina kesäilloin niinkuin pojatkin pallinlyöntiinsä. Joskus pojatkin saapuivat samaan joukkoon ja silloin vasta hyvin ”enkan” juoksu kävikin, ”Sista paar uut!” huudettiin tuon tuostakin, ja sitten kirmaistiin ympäri toria, niin että helmat heiluivat ja kintut vilisi. Voitiin ruveta myöskin ”väkisille” taikka ”roirosille”, jolloin leikin ensimmäinen kiinni tavoittaja määrättiin arpalorulla. Luettiin esim.:

”Anikka danikka drass,
vipla vapla vass,
ass gull pim pam poo,
går ut, vet hut,
var och en i sin knut!”

Tahi

”Eman deman Gabriel,
ljuset fader kristeman,
han drack, så han sprack,
ät vet vellings vet,
gack bort, du lange man,
svek ut!”

Tahi vielä:

”Ysikin tysikin,
toukunloukun,
sinikin kivikin,
maaterinkuuterin,
höylää söylää,
sotamies sumppuun,
pumppuun,
mene mies mettään
pakoon”.

Pikku tytöt tuhertelivat lämpöisinä kesäpäivinä pellonojissa kaivaen kuoppia pientareeseen ja sitten he ”käyttivät myllyä” juoksuttaen hiekkaa torven lävitse kuoppaan. Poimivat he pientareilta päivänkakkaroita, ja nykkien niiden valkeita pikku lehtiä arpoivat:

”Poutaa.. sataa..
poutaa.. sataa..”

Mutta isot tyttäret osasivat arpoa paljoa sievemmin. He olivat oppineet:

”Han älskar,
af hjärtat,
med smärta,
något litet,
als intet”. 1

Näin osasi Pyhälän Margretkin, joka oli ollut pappilassa Hohenthalin mamsellien kanssa leikkimässä, jopa ”sokkosillakin” pappilan väentuvassa.

Oli Raahen pojilla totisempiakin kesätöitä kuin Härkätorilla pallia paukuttaa ja tyttöhattarain kanssa enkkaa juosta. Jo keväällä, kun Ruonanoja avautui, piti kiireesti hankkia tiheitä pajumertoja – Tanska-Eera Kopsankylässä teki niitä kymmenestä ja viidestäkin kopeekasta – ja ruveta kalamieheksi, pyytämään ”tuukkeja”. Ne olivat kevään ensimmäisiä kaloja, joilla talven suolakala verestettiin. Herratkin niitä ostivat ja jo etukäteen tilasivat pojilta:

– Niin ja niin monta myssyä pitää tuua!

Merran täysin tuukkeja saatiin Ruonanojasta, saavittain työnnettiin pikkukärryillä kaupunkiin ja ”myssyittäin” niitä myytiin, vain lakkiresullaan mitaten. Kolme, neljä kopeekkaa saatiin myssystä keväällä sen mukaan kuin saannit olivat, mutta kesän jatkuessa, kun pienet makeat ”rautatuukit” eli ”rautiaiset” saivat joukkoonsa isopäisiä kelvottomia ”rapatuukkeja”, meni hinta mitättömäksi. Kalapahasista keitettiin ”tuukkipuuroa”, ja se oli oikein hyvää ja rasvaista, eikä tarvinnut mitään lisärasvoja eikä jauhojakaan. Porvarienkin pojat, ainakin Roosin ja Montinin pojat, niitä pyytelivät, ja yhdessä telmättiin vanhalla Ruonanojan myllyllä, laukattiin Prännärinkedoilla, tehtiin merrankauppoja ja vaihdeltiin tuppipuukkoja. Joskus tuukkipalkalla pantiin Keera-Junnu, vanha piiskuri, koirien tappaja, kissannylkijä, soittamaan viulua, jolloin hän päivää paistattaen istuskeli kedolla ladon seinän vieressä konettaan vingutellen.

[Kuva: Ruonanoja]
Ruonanoja.

Ruonanojalle mentäessä jouduttiin toisinaan kovaan otteluun Paavonperänmäellä. Haltun ja Krekulan poikain kanssa täytyi siellä milloin suutaan räävätä, milloin käsinkin koetella, kun vain satuttiin menemään ohitse, niin että pojat huomasivat. Uudenkaupungin ja Katinhännän poikain välillä olikin hyvin usein sotatila. Puolin jos toisinkin pojat saivat kuulla, keitä he olivat: ”Natsflakuja”, ”Tiitu-äijiä” ja ”Puru-pässejä”, Ahlholmin ”Kaalholmeja” ja Musketin ”Mustakettuja”. Kehoitettiinpa joskus pistelemään:

”Puurmannin puurua,
Manteliinin maitua
Lutmannin lusikalla
Sarkliinin saunan loukosa”.

Ruonanojan suulla oli pojilla hauska kesäinen uimapaikka. Siellä, vähän matkan päässä meressä, oli vanhan prikin, Auroran raakki. Sen luokse pojat menivät pulikoimaan, kiipesivät laivahylylle ja hyppivät pantturein päältä mereen. Oli siellä toinenkin vanha purrenhylky, Neptunus, jolla vielä saattoi liikkuakin, ja sen kimpussa pojat useasti häärivät. Mutta kerran Soveliuksen Matti-patruuni komensi poikia, kun ne Neptunuksessa kiipeilivät: ”Menkää sillä merelle!” Ja pojat lähtivät lahdelle omin päinsä ”seelaamaan” sinne tänne sen mukaan kuin Matti-patruuni kapteenina rannalta komenteli. Viimein kapteeni komensi ja merimiehet laskivat laivan rantaan, että rymähti. Ja siihen se jäi.

Onkiminen oli myöskin tärkeimpiä kesätöitä. Siinä virassa piti istua pakkahuoneen laiturilla taikka Hevossillalla taikka veneessä tuntikaupalla narraamassa kaloja suolingaisilla, joita oli haeskeltu puutarhoista ja pihamailta pitkin kaupunkia. Franzénin Jannen pihalle Brahenkadulla oli kyllä mentävä hyvin varovaisesti, sillä Janne helposti saattoi sopivasta piilopaikasta ampaista suolapanoksen suolingaisten etsijän takamukseen.

Silloin kun joku kotilaiva saapui ulkomeriltä Roskan redille, pojat menivät laivaan kerjäämään kokilta piskettejä ja laivakorppuja. Saivatkin he kun hyvin sattui, saivat joskus kahviakin sekä ruskeata ”hietasokeria” sekaan, ja se oli poikien mielestä paljoa parempaa kuin oikea sokeri.

Mutta kun joutui syyspuoli ja marjojen aika, tuli pojille – ja tytöille – taas eri kiireet. Silloin piti laukata ympäri lähimetsiä ja merensaaria poimimassa mansikoita, mustikoita ja vaaraimia, joita myyskenneltiin porvareille ja saatiin parikymmentä kopeekkaa vaarainkannusta. Eivät pojat kyllä olleet niin taitamattomia, että olisivat lähteneet Myllymäelle marjailemaan, niinkuin Virven Maija, joka asteli sinne ämpäreineen, vaikkei siellä kasvanut muuta kuin ”vareskraakkuja” 1. Mutta merensaaret olivat mainioita marjamaita, monikertaan kierrettyjä. Tunsivat poikavarsat Ison-Kraaselin saarenkin, eivätkä siinä koskaan eksyneet, kuten vanha Holman mummu, joka marjamatkallaan yhä uudestaan ja uudestaan pohjaksui takarannalle ja joka kerta ihmetteli nähdessään salmen takana Kumpeleen pookin:

– Ompa se tälläkin rannalla pooki… Ompa se tälläkin rannalla pooki… Ompa se tälläkin rannalla pooki!

Monta kertaa poikain piti yrittää salaa Palinin Jussin vaarainpensaikkoon Katinhännässä, Saaristokadun varrella, ja sitten kipaista karkuun, kun Jussi sattui huomaamaan ja julmana lähti heitä laukottamaan. Silloin tällöin täytyi hiipiä ”Heikku-patruunin” puutarhaan Sovionpuistossa, Rantatorin vieressä. Mutta sinnekin tavallisesti vanha Johanna ennätti samalla kertaa marjojen poimintaan. Joskus himo veti poikavarsoja komerssinkin komeaan puutarhaan, Fredriksbergiin, sillä siellä jos missään kasvoi kaikenlaisia hyviä hedelmiä kuin paratiisin puistossa. Eivätkä poikaparat muistaneet vähääkään, että komerssin akkunassa Langin talossa oli kavala katupeili, joka saattoi näyttää koko Fredriksbergin aitauksen. Niinpä sattuikin onnettomasti, että kun pojat olivat ennättäneet parhaaseen hedelmän makuun, he kuulivat komerssin äänen puutarhan käytävältä… Eikä siinä ennättänyt tapahtua muuta kuin kova kopina ja suuri rysäys, kun poikavarsat jo olivat puutarhan korkean aidan toisella puolen. Eikä kukaan ollut ehtinyt kuulla, mitä erinomaista keppi kourassa astuvalla karskilla komerssilla olisi ollut sanottavana. – Luodon mummun kaunis omenapuu Saaristokadulla ei vielä ollut silloisten poikain tutkisteltavana, joten arvostelematta jäi, olivatko sen hedelmät niin happamia kuin sanottiin.

[Kuva: Fredriksbergin puiston pääkäytävä]
Fredriksbergin puiston pääkäytävä.

Kesällä piti muutamien poikakurikkain kerätä takeensa suuret joukot varisten ja harakkain munia. Syksyyn mennessä ennätti munakokoelma hyvänlaisesti mädäntyä, ja munat olivat kyllin kypsiä, kun pojat niitä katoilta lennättelivät maalaisten ja muiden ukkojen niskaan ja päin silmiä, kun ne ajoivat kaupunkiin syysmarkkinoille. Kaikenlaisia muitakin elkeitä oli parhailla pojilla. Milloin he pingoittivat köyden pimeän kadun poikki, niin että kävijät kupsahtivat kumoon, milloin kuraisivat neulalla ja rihmalla torilla haastelevien akkojen hameet toisiinsa, milloin taas riisuivat maalaisukon hevosen valjaista kuormansa viereen, sillä aikaa kuin ukko oli kauppapuodissa asioillaan, milloin tekivät elkeitään juopuneille. Sellaisiakin kuin Silvanderin Eeralle, joka kerran vatsallaan nukkua rötkötti Härkätorilla. Pojat ratkoivat Eeran engelskapatiinoista pohjat irti kantaa myöten. Kun Eera herättyään yritti lähteä astelemaan, ei hän päässyt mihinkään, sillä kengänpohjat aina kierrähtivät vastahankaan. Taikka satuttiin huomaamaan vihantilainen muurari, ”Hullu-Heelpori”, makaamassa selällään, sylet levällään, nurmikolla Aitakadun vieressä. Pojat asettivat pehmeän lehmän lämpimäisen muurarimestarin kämmenelle ja sitten pitkällä heinällä kutittivat nukkuvan huulia. Ja niinkuin pienet mestarit olivat laskeneetkin, iso mestari unissaan muurasi laastin vasten suutaan.

[Kuva: Luodon mummun omenapuu. Saaristokatu.]
Luodon mummun omenapuu. Saaristokatu.

Olipa joitakuita oman kylänkin miehiä ja äijiä, joita pojat huvikseen härnäilivät. Vajavaista ”Sipin-Allua”, joka kuvitteli olevansa ”kanttori” ja useasti lukkarin kanssa lehterillä kilpaa veisata möyrysi, eivät pojat sentään kiusoitelleet, kysäisivät vain:

– Mihinkäs kanttori menee?

– On kiire veisaamaan! ”kanttori” vastasi ja asteli kiireesti matkaansa.

Mutta Fyhrin vaarilta, vanhalta merimieheltä, jota sanottiin ”Puukelloksi”, koska hän aina puhua pömisti niinkuin tynnyriä olisi takonut, ja kehuskeli purjehtineensa ”runta Kaap”, pojat ilkeillen kysäisivät:

– Onko faari käyny Runta-Kaapisa?

Eikä muuta tarvittu. Vaari suuttui ja kapisti pojat menemään.

Suuttui Myllykankaan äijäkin, ”Tipa-Matiksi” haukuttu, ja oli niin vihainen, että kepillään uhkaili poikia, kun he juoksivat hänen perässään hokien:

”Tipa nokkii,
nokkii santaa!”

Ja Brunell, etelän mies, jolle pojat, niinkuin muillekin ”etelän vareksille”, kraakkuivat, ärjäisi äkäisenä: ”Kraakana, saatana!” Mutta kun Aitta-Pellelle kraakuttiin, äijä sievästi kutsui kraakkujaa luokseen:

– Tule tänne likelle, saat slantti, kun niin korjasti osaat kraakku!

Kun poika meni saamaan ”slantti”, hän saikin äijältä äkäisen tukkapöllyn.

Långmanin Heikkiäkin, joka maalasi kirkontornia riippuen nuoraan kiinnitetyssä häkkyrässä ylhäällä ilmassa, pojat joskus yltyivät kiusaamaan, kiikuttaen nuorista ukkoa häkkyröineen ylös–alas… ylös–alas… ylös–alas… Vasta kun äijän kova parkuminen ja noituminen veti kansaa hätään, pojat livistivät pakoon.

Mutta Palinin Jussia, joka pitkässä haarahäntä-takissaan kuljeskeli herrana, eivät pojat uskaltaneet härnäillä, – vaikka joskus rohkenivatkin varkain käydä hänen vaarainmaassaan. Jussin nähdessään pojat kauhuissaan kirmaisivat pakoon. Sillä Jussi aina uhkaili:

– Ootappa, kun minä sun kuohitten!

Eiväthän pikku pojat tienneet, että Palm oli kaupungin suurin valehtelija.

Vanhan Raahen vallattomien poikavesojen viimeisiä oli Svanljungin yhdeksinen veljessarja, joka aina kesäkaudeksi vietiin ”Poikalan” kesämajalle Virpiperään. Siellä poikavarsojen kesälaitumella veljekset saivat villissä vapaudessaan mielin määrin elämöidä sekä maalla että merellä. Mutta kovaa oli, kun syksyllä piti palata kaupungin ja koulun ahtaisiin puitteisiin. Eipä ihme, että raahelaiset syyskuun alussa joskus tiedustelivatkin:

– Joko Svanljungin pojat on kaikki saatu kiinni?

Syksyllä kun veti merenlahdet ja salmet jäähän, tuli taas uudet toimet. Silloin luistimet jalassa kiidätettiin ympäri kaikki saaret ja koluttiin kaikki poukamat, niin että notkea jää vain natisi ja ulvahteli. Mutta sattui joskus niinkin, kun pojat uskalsivat pyhänä kirkonaikana mennä meren selkäpuolelle, että he saivat nähdä Preiskäristä nousevan hirveän pitkän miehen heitä kohden. Silloin täytyi kipinkapin lähteä kaupunkiin, lähemmä kotirantoja. Kotiseppien takomilla, puujalustaisilla luistimilla pojat vain potkiskelivat ja hyvät olivat nekin. Mutta Montinin Matilla, kun Ollinsaaren järvellä kerran syksypäivänä luisteltiin, nähtiin komeat ”fieteriluistimet”, joissa puuta ei ollut palastakaan.

[Kuva: Lapset katua krappaamassa.]
Lapset katua krappaamassa.

Osasivat Raahen poikavekarat kyllä tehdä muutakin kuin joutilaina juoksennella ja käydä marjanvarkaissa. Monet jo poikasena kävivät työn touhussa ja saivat kopeekoita. Muutamat kehräsivät Leufstadiukselle tupakkarullaa, toiset taas latoivat laivavarvissa ”pileksiä” pinoon ja saivat patruunilta puolitoista kopeekkaa syleltä. Kun Fellmanin pellolle rakennettiin kiviaitaa, olivat 8–11-vuotiaat lapsetkin koreineen kantamassa kiviä, saaden 6–11 kopeekkaa päivältä. Kun laivat toivat suolalastia Fantin makasiineille ja kiinnittivät köytensä Fantinsaaren Rengaskiveen, olivat pojat päästämässä köyttä irti renkaasta, saaden siitä pikku palkkion. Laivavarvin työpirteissä timperien pojat ja tyttäret olivat kehräämässä isälleen tervatappuroista laivanriivejä. Monesti pojat olivat Kreetan-Junnun, ”Haitaksi” sanotun, puolihalvatun miehen apulaisina, kun Junnu varvin pirtissä kehräsi ”sjömanskaarnia”, merimiehenlankaa. Mutta joskus eivät kehvelit malttaneet olla Junnua kiusaamatta. Pyörittäessään kehruuratasta pojat panivat sen väliin hyrräämään, niin että surisi. Junnu kyllä toisesta päästä pirttiä karjui: ”Holp! Holp! Holp!” Mutta pojat vain jyristivät.

[Kuva: Raahen poika, vastainen merimies, täysirikisine fregatteineen.]
Raahen poika, vastainen merimies, täysirikisine fregatteineen.

Mutta hauskempi oli pojilla, kun Junnun kanssa suurta parkaasia soutaen kuljettiin pitkin rantoja ja meren kareja keräten kiviä laivojen painolastiksi. Kauniilla ilmalla kelleteltiin merellä, soudettiin johonkin rantaan ja kanniskeltiin kiviä parkaasiin ja sitten soudettiin laivan kylkeen lossaamaan, ja taas lähdettiin uudelle retkelle, Kreetan-Junnu vanhimpana oli parkaasin ”puosuna”, jota toisten ”jummanneina” piti totella. Päivittäin koluttiin merellä ja saatiin 5–6 kopeekkaa päivältä. Kraatari Majblomin Kalle, joka oli vähän niinkuin herrassukua ja osasi hiukan ruotsiakin, sai kyllä kerran jotakuta kopeekkaa enemmän kuin toiset. Mutta siitä toiset jummannit suuttuivat eivätkä enää ottaneet kraatarinpoikaa mukaansa, koska hän ei ollut sen parempi jummanni kuin toisetkaan. Puosuna oloonsa vajavainen Kreetan-Junnu niin ihastui, että meni pyrkimään merimieheksi ja kysymään patruunilta:

– Tarvitteeko puosun merellä muuta tehä kuin kapelkattia puhistaa?

Parkaasin Junnu-puosusta ei kyllä tullut oikean laivan puosua, mutta useimmista Junnun jummanneista kyllä piankin tuli suurten valtamerilaivojenkin jummanneja ja puosujakin. Useiden Raahen meren hengessä kasvaneiden vallattomien poikavarsojen villi vapaus kesti vain toisen kymmenen alkuvuosille. Laivapojiksi, kapelkattien puhdistajiksi ”plokattiin” Raahen parhaat pojat jo varsin nuorina. Pyyn Antti meni merelle kolmentoista ikäisenä, samoin Johan Montin. Burmanin Kusto oli puuriin painuessaan vain kaksitoistavuotias, Karl Svanljung kymmenen ikäinen, ja vanha styyrmanni Jaako Marjelin teki ensi matkansa jahdilla Raahesta Iihin kuuden vuoden vanhana.

Puurissa ei kyllä enää lyötykään ekslakulinnaa, vaan siellä oli omat tapansa ”oman käen lyönnisä” ja omat tapansa juosta enkkaa.

[Piirros: Tuuliväkkärä]
  1. Toukok. 1 p.
  2. Hän rakastaa, sydämestä, tuskalla, hiukan, ei yhtään.
  3. Variksenmarjoja.