[Piirros: Raahen Rantakatua. Kartasta v:lta 1659]

Lapinukon entisen kotakentän tienoille rakennettu kaupunki lienee alkuaikoinaan ollut jokseenkin vähäpätöinen ja vaatimaton, vaikkakin silloiset sydänmaan ukot ehkä pitivät sitäkin jo aivan suurenmoisena. V. 1659 piirretyn asemakartan mukaan kymmenvuotias kaupunki käsitti ainoastaan kymmenkunnan korttelia, joista useat olivat vain pieniä kaistaleita. Vain kaksi katua halkaisi pituussuunnan ja kolme leikkasi poikittain. Mutta ei silti ollut maan eikä mannun puutetta, vaan saattoi muutama satalukuinen porvaristo levennellä hyvinkin isoisesti. Sarkatakkiset, porvareiksi vannotetut maanjussit olivat omia arkkitehtejään ja kopsivat kokoon samanlaisia pirttipöksiä kuin olivat oppineet kotitienoillaankin rakentamaan, tekaisivat pihamaalle vielä aittaa, latoa, navettaa, tallia, saunaakin, niinkuin oli kotipihoillakin ollut. Mutta piti vain pöksineen ja kömmänöineen pysytellä niissä rajoissa, jotka maaherra itse kullekin ”osoitutti asuinpaikaksi ja asemaksi”. Puusta ei ollut puutetta. Miltei koskematon kuusikko kasvoi aivan vieressä. Siitä saatiin ilmaiseksi hakata hirttä maahan, vetää paikalle ja iskeä yhteen, ja Pietari-kreivin kaupunki kohosi ”kuin taikavoimalla”. Sitä kyllä, isien tietoa, senaikaiset äijät tarvitsivatkin taloaan pystyttäessään, varsinkin lapinkansan vanhalle valtamaalle, jossa hyvinkin lapinnoitien kirot saattoivat asustaa. Armollisimman kuningattaren nimessä annetulla kreivi Brahen sanalla, taivaan Herran armoon turvaten sekä isien sanalla ja opilla rakennettiin vanha Raahe.

Yksinkertaisia, harmaita, laudoittamattomia olivat kaupungin talot, lasketut vain pelkälle maaperustalle, sillä kivijalkaa ei siihen aikaan vielä käytetty. Rakennukset suojattiin tuohi- tahi lautakatolla; syrjäpuolien mökeissä ja ulkosuojissa ehkä nähtiin paikkakunnalla vieläkin tavallinen pikku kömmänöiden turvekatto. Monen porvarin asuntona lienee ollut vain honkatorvinen savupirtti, koska niitä nähtiin isoisessa Oulussakin vielä seuraavalla vuosisadalla. Uudenaikaisia herrastalojen välikappaleita, ulos savuavia piisiuuneja, osasi kaupungin ainoa muurarimestari kyllä rakentaa, mutta savupirttien maakivistä muurattuja kiukaita ukot tahi ainakin maaseutujen taitomiehet kasasivat kyllä itsekin kisälli- ja mestarikirjoittakin. Lasi-ikkunoita oli jo opittu käyttämään, ja pari lasinleikkaajaa mainitaan Raahessakin jo sen alkukymmenillä olleen, mutta pikkuporvarit lienevät sulkeneet pirttinsä pienet akkunareiät lautaluukulla. Pieniä olivat silloiset lasi-ikkunatkin, pikkuruisilla lyijypuitteisilla ruuduilla täytettyjä.

Monet tämän alku-Raahen asumuksista näyttävät olleen vain yksi- taikka parihuoneisia porvarien pikkukoteja, mutta toiset taas, suurrikkaiden ja toimekkaiden kauppasaksain asuntopaikat, käsittivät ikivanhaan maalaistalojen malliin kaksi pirttiä välissä olevine porstuoineen. Mutta pormestari Corten talo Rantakadun varrella, torin laidassa, kirkkoherra Ahlholmin talon vieressä, kohosi muita komeampana ja korkeampana läpikäytävä-portteineen ja portinpäällys-kamareineen sekä vieressä olevine lisärakennuksineen. Samanlaisia porttikäytävätaloja näyttää kaupungissa olleen muitakin, ja muuan rantapuolen sekä toinen keskikaupungin isoinen on kohottanut portinpäällyskammionsa muuta rakennusta korkeammaksi, saaden siten talonsa keskiosan kaksikerroksiseksi. Mutta kaikkein komeimpana loisti jo kauas laivaväylälle 1654 valmistunut raatihuone, ainoa täysin kaksikerroksinen koko kaupungin rakennuksista. Korkeine suippotorneineen ja Tukholmasta ostettuine tornikelloineen se seisoi rantatorin laidassa, lähellä pormestarin taloa. Se oli vasta jaloilleen yrittelevän pikku kaupungin ylpeys ja merkkipaikka. Sen alakerrassa kahta puolta porttia oli kouluhuoneisto ja kaupungin kellari, yläkerrassa taas korkea raati piti istuntoaan, ja paras osa yläkertaa oli varattu kaupungin isän ja omistajan, Brahe-kreivin vieraskäyntejä varten, vaikkei se sellaisen suuren kunnian osallisuuteen koskaan päässyt.

[Piirros: Raahen keskikaupungin taloja. Kartasta v:lta 1659.]

Vanha Ristikarin kirkko muutettiin Raaheen, sillä Saloisten suuri seurakunta oli saanut oman komean kirkkonsa jo 1621. Markkinakentän vartijana Ristikarin kirkko oli seisonut ja markkinapaikan valvojaksi joutui se uudessa paikassaankin, sillä se sijoitettiin rantapuoleen, kauppatorin reunaan, vastapäätä raatihuonetta. Pieni ja vaatimaton oli tämä ikivanha rantakirkko, vain kahdeksaa syltä pitkä ja viittä leveä. Mutta hyvin se palveli vähäväkistä kaupunkia, ja tyytyväisenä kaupungin vähälukuinen kansa siinä palveli Herraansa siihen asti, kunnes uusi kirkko kymmenkunnan vuoden kuluttua, n. 1660:n vaiheilla, joutui valmiiksi. Mutta markkinakentän pienen temppelin mainitaan seisoneen vanhalla vartiopaikallaan vielä 1700-luvun alkupuolella.

[Piirros: Raahen Pohjoistulli. Kartasta v:lta 1659.]

Koko tämä rantakorven pieni yhteiskunta taloineen, raatihuoneineen, kirkkoineen ja nimettömine katuineen oli ympäröity ja suojattu korkealla aidalla, josta vain kolme aukkoa vei muuhun maailmaan. Muuan aukeni merelle käsin, ja se oli meren ja avaran maailman portti, Meritulli. Sen kautta kaupungin kauppatavara lähetettiin maailman markkinoille, sen kautta ulkomaiden tuotteet saatettiin kaupunkiin, ja sen kautta myöskin suuren maailman uudet virtaukset saapuivat pieneen aitaukseen. Toiset portit olivat maakansan portteja. Itälaidan Pohjoistulli saattoi Siikajoen ja Oulun tielle, ja Etelätullista päästiin Saloisiin, Pyhäjoelle, Kalajoen markkinoille ja niin edelleen Kokkolaa ja etelää kohden. Tosin vain talviseen aikaan, sillä vaikka jo 1600-luvun jälkipuoliskolla maantien mainitaan ulottuneen Porista pitkin Pohjanlahden rantaa Tornioon, ei se liene ollut kovinkaan ajettavassa kunnossa. Eikä ollut silloin vielä niillä mailla kunnollisia kesäajopelejäkään. Vain näiden porttien kautta laskettiin maanukko kaupunkiin. Mutta portilla sarkatakki sai suorittaa maksun, ”pikkutullin”, ennenkuin pääsi näkemään aidantakaista suurkylää ja tarjoamaan tavaroitaan, suuria vaivannäköjään, kauppamiehelle. Ja taas ostoksineen kaupungista ulos pyrkiessään ukon täytyi portilla puristaa maksu. Koko maakunta kulki näiden porttien kautta, ja äkeissään ukot olivat koko aitakomennosta, varsinkin Saloisten ja Pyhäjoen miehet, joiden oli pitänyt vielä itse olla mokomaa kiusankappaletta rakentamassa. Monta kertaa ukot salakättä kävivät aitaa repimässä saadakseen vapaamman tien omaan kaupunkiinsa, joka oli heitäkin varten rakennettu ja jota hekin osaltaan pitivät pystyssä. Eivätkä kaupunginporvaritkaan silein silmin katselleet pakkovyötänsä, sillä sama tulli piti heidänkin suorittaa, milloin vain tavarakuormineen ajoivat portista sisään taikka ulos.

Tällainen oli ensimmäisiä vuosikymmeniään elävä Raahe, Sovioiden ja Lankilain, Kellon Pietarin ja Kemi-Heikin, Corten ja Forbuksen kaupunki. Vähäväkisenä ja vaatimattomana ei Brahe-kreivin maailmaa kokematon kasvatti tahtonut suinkaan pyrkiä isoisten rinnalle, tahtoihan vain elää, varttua ja vahvistua, kuten muutkin luodut, joille elämisen lahja on annettu. Mutta sitä kyllä eivät tahtoneet jo jaloilleen päässeet kateelliset naapurit, Oulu ja Kokkola, joiden mielestä vasta noussut tulokas vaikka

”suolle vietäköhön,
puulla päähän lyötäköhön”.

Ja aivan täysissä tosissaan heti, kun kreivi Brahe 1680 oli kuollut sekä nuori Raahe jäänyt turvattomaksi orvoksi, Oulu ja Kokkola hyökkäsivät kuninkaisiin julmine tappamis-esityksineen. Jopa ne saivatkin kuninkaan niin pimitetyksi, että hän käski raahelaisten jättää joutavanpäiväisen kaupunkiyrittelynsä ja muuttaa ihmisten ilmoille, oikeisiin kaupunkeihin, Ouluun taikka Kokkolaan. Mutta Raahe oli jo niin rakastunut pieneen ja mieluiseen rantakyläänsä, ettei suinkaan halunnut lähteä ”parempain” seuraan, vaan lähti hänkin puolestaan kuninkaisiin kertomaan, miten hänellä on mainio olinpaikka veden ympäröimällä niemellä, vieressä aivan erinomainen satama, rannassa kaunis raatihuone ja kummulla komea kirkko sekä ympärillä suuressa maakunnassa hyvät kylänmiehet, jotka ovat aivan kauhuissaan, kun heidän ainoa kauppapaikkansa aiotaan hävittää. Kuningas näki hyviksi Raahen esittämät asiat, pyörrytti entiset sanansa, ja Raahe sai asua edelleenkin omalla kotiniemellään.

Aikojen vieriessä Raahe varttui ja vaurastuikin, vaikkei se varsin nopeasti tapahtunutkaan. Ajat olivat ankarat, ja syrjäinen Raahe sai kokea samat kovat kohtalot kuin muutkin Suomen kylät ja kaupungit. Kamalat nälkävuodet 1600-luvun lopulla sekä vielä kamalampi Isoviha 1700-luvun alkupuolella vaelsivat pienen Raahenkin kautta sekä ehkäisivät nuoren kaupungin kasvamisen. Vanha vihavenäläinen teki senkin työn, mitä ympäristön talonpojat olivat monta kertaa yrittäneet: raastoi pois ja poltti kiusallisen pakkoaidan kaupungin ympäriltä. Mutta ruma ryssä teki paljon muutakin, pahempaakin: raastoi maahan melkein koko kaupungin, hävitti pienen koulutalon, häpäisi ja turmeli komean kirkon ja poltti kauniin raatihuoneen, pienen kaupungin ainoan ylpeyden. Saman tihutyön, mitä Oulu ja Kokkola muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin olivat yrittäneet, teki tämä vuosisatainen vihamies: hävitti ja ajoi Raahen autioksi. Sillä kaupungin vähälukuinen kansa heitti kotinsa ja pakeni kaukaisiin erämaihin, korpisaunoihin, Ruotsiin ja mikä minnekin. Tälle pakoretkelle monet kymmenet, sadatkin sortuivat. Katsellessamme senaikaisia raahelaisluetteloita, näemme tuon tuostakin toistuvan: ”dog på flykten” … ”död på flykten med hustru” … ”död på flykten med hustru och 4 barn”.1 Siinä meni niin hyvin parasta porvaristoa kuin varatonta syrjäpuolen asukastakin. Eloon jääneet, vuosikausien – monet olivat paossa 1713:sta 1722:een – päästä takaisin palanneet pakolaiset saivat ruveta uudestaan rakentamaan pientä, matalaa kaupunkiansa, miltei samanlaiseen rantakorpeen kuin isätkin aikoinaan. Mutta nyt ei ollutkaan enää entinen ”kreivin aika”, eikä Pietari Brahe privilegioineen isällisenä turvana niinkuin entisillä ukoilla, vaan pojat saivat tulla toimeen miltei omin apuinsa, vaikka olikin mitä kamalin aika. Ympärillä oli kymmenien nälkä- ja sotavuosien autioksi hävittämä ja köyhdyttämä maakunta, kaupungin kauppa-alue, ja koko valtakunta oli raastettu tyhjäksi.

Ja Raahe rakennettiin toistamiseen, samoille pohjille, entiseksi vaatimattomaksi pikkukaupungiksi. Kirkko korjattiin uudelleen, laitettiin koulutalo, ja entisille raunioilleen rakennettiin 1729 uusi kaksikerroksinen raatihuone. Vanhoille sijoilleen tulokkaat asettuivat elämään, mutta useita asuinpaikkoja jäi kokonaan autioksi: koko talon väki oli ikipäiviksi häipynyt pakoretkelleen.

Samana vaatimattomana suurkylänä Raahe eleli vielä satavuotiaanakin, 1750 vaiheilla. Yksikerroksisissa puutaloissa se yhä asui, eikä sen aluekaan ollut entisestään laajentunut. Kymmenkuntaan pikku kortteliin mahtui nytkin kaupungin n. 600-lukuinen kansa – 1775 oli Raahessa 641 asukasta –, ja koko kaupungin pituus oli ainoastaan noin tuhat kyynärää, leveys seitsemän-, kahdeksansataa. Vähälukuiset kadut olivat sentään saaneet nimensä, kartassa kyllä vain, eivätkä kansanmuistissa. Mutta miltei kaikki vanhat tuttavamme täällä vielä tapaamme kenen kauppiaana, kenen tullikirjurina, postinhoitajana, luotsina, kalamiehenä, jopa pappinakin, kenen vain muuten ”porvarina”, monen lisäksi arvokkaana raatimiehenä. Pois on ensimiesten joukosta jäänyt vain toimekas Corte sekä kauppamiehet Blackman, Åhs ja Kemi. Mutta uusina tulokkaina on kaupunkiin astunut m.m. Montin, Ervast, Lacke, Frieman, Fagervik, Hajahn, Hedman, Hårdh ja Prockman, monet suurten kauppasukujen ensi-ukkoja. Merimiesten ja kalastajain kantaisinä istuu talonomistajain joukossa m.m. Orava, Läksy ja Kaarakainen.

Tällaisena suurkylänä Raahe ponnisteli pois parempainsa alituisesta painostuksestakin, nousten viimein 1791 tapulikaupungiksi, samanarvoiseksi kauppamieheksi kuin muutkin Pohjanlahden rantakaupungit. Yhtä hyvin kuin Oulu ja Kokkolakin, Raahe saattoi nyt kulkea merillä ja tehdä kauppaa, missä mieli.

Entisillä pohjillaan eli Raahe vielä 1800-luvun alussakin kouluineen, kirkkoineen ja raatihuoneineen. Mutta talojen ryhmään oli jo noussut muutamia täysin kaksikerroksisia valtarakennuksia, mahtimiesten asuntoja. Sellainen oli Johan Soveliuksen komea talo Rantakadun varrella, ensimmäisen pormestarin, Henrik Corten entisen talon paikalla. Nähtiin jo asuinrakennusten perustuksina matalia kivijalkoja, 1700-luvun jälkipuolen uutuuksia. Hakkaamattomista maakivistä ne oli vain ladottu, ja epätasaisilla mailla oli kivilatomus täytynyt toisin paikoin kasata aika korkeaksi, niin kuin oli tehty tuomari Alopaeuksen talossa Rantakadulla. Ikkunat olivat laajentuneet, ja jotkut isoisten talot olivat saaneet pystylaudoituksen, joka myöskin oli 1700-luvun jälkipuoliskon opettamia taitoja. Olipa ehtinyt tänne jo uusi uunimallikin: kaakeliuuni. Parhaimpien porvarien kamareihin rakenteli niitä ”kakelugnsmakare” Simon Skragge, jonka jo 1780-luvulla mainitaan eläneen kaupungissa.

[Kuva: Soveliusten vanha sukutalo Rantakadun varrella]
Soveliusten vanha sukutalo Rantakadun varrella.

Vielä tämänkin ajan Raahessa kohtaamme useita vanhoja tuttuja kaupungin ensi kymmeniltä. Soveliukset ja Langit ovat niinkuin ainakin kylänsä parhaina, ensimmäisinä ikä-äijinä, Jurveliukset porvaroivat monissa miehin, muuan touhuten suutarimestarinakin. Freitagkin seisoo etupään porvarina, kauppamiehenä on Öhrnkin, Junelius on entisenä kauppiaana, Kranckin leski on vielä elossa, ja Kröger liikkuu laivurina merillä; Simelius on postimestarina ja Petter Sipelius pistelee pikilankaa suutarinsällinä. Mutta Kellon Pietarin, Kaisulan Matin, Niskaisen ja Hourulan sekä monen muunkin jälkipahna, ainakin isien nimissä kulkeva, on jo hävinnyt. Myöhemmin tulleet Montinit, Ervastit, Friemanit, Fagervikit, Hajahnit, Lacket ja muut tapaamme jo täysinä raahelaisina. Mutta uusia mahtimiesten alkuja on tullut tulliportista aitauksen sisäpuolelle, vannonut porvarivalan ja päässyt kaupunginkirjoihin. Niinpä pyrkivät vanhojen suurmiesten joukkoon jo Durchmanit, Fellmanit ja Lundbergit, perässä painelevat Ahlqvist, Bergh, Brander, Ahlholm, Nordberg, Lundström sekä monet muut pienemmät porvarit. Merimiessukujen alkukantoina tapaamme m.m. semmoisia ukkoja kuin Virpi, Kirkkoluoto, Kanniainen, Pyhälä, Kraftman, Willman ja Skogman. Raahe oli varannut uutta vereksempää väkeä edesmenneitten tilalle. Se tahtoi elää ja mennä eteenpäin. Olihan se jo kunnialla kulkenut sataviisikymmentä ajastaikaa, kokien monta kovaakin päivää pitkällä taipaleellaan.

[Kuva: Alopaeuksen, sitten Ehrströmin talo. Rantakatu]
Alopaeuksen, sitten Ehrströmin talo. Rantakatu.

Ja taaskin oli edessä kova koettelemus, sillä 1800-luvun alkukymmen oli Raahelle kamala. Syttyi Suomen sota, kaupungin ympäristöilläkin kamppailtiin monet kerrat, ja vanha vainomies ylpeänä voiton miehenä oli taas pitkät ajat sodan köyhdyttämän kaupungin vastuksina, syötettävänä, juotettavana sekä kaikin puolin palveltavana.

Mutta kun ryssästä, isosta kehnosta, päästiin, kävi kaupungissa toinen vanha kehno, miltei edellistä pahempi, ainakin sen vertainen. Lokakuun 6 p:n vastaisena yönä1810 tuli riehahti irti, niinkuin luullaan, Didrich Freitagin navetasta, torin vierestä Rantakadun varrelta, ja ottaen oman valtansa tuhosi ensin isäntänsä talon ja sitten melkein koko kaupungin. Valtavana roihuna, ankaran merituulen yllyttämänä, se muutamassa tunnissa ryntäsi yli kaupungin puhaltautuen kuivasta tuohi- ja lautakatosta toiseen ja ahmien kuin susi kaikki, mitä eteen sattui, niin että kohta oli vanha meren kasvattama kaupunki pauhaavana tulimerenä. Siinä meni ensi hetkessä taaskin raatihuone ruisku- ja vahtisuojineen ja vankiloineen, sitten parasta porvariston taloa kahta puolta kaupungin komeinta katua, Isoakatua, toinen toisensa jälkeen: Soveliusta, Langia, Jurveliusta, Friemania, Montinia, Durchmania, Fellmania, Lackea, Berghiä, Lundbergiä, Lundströmiä, Hedmania, Hajahnia, Ervastia, Gyllbergiä, meni monia mestarienkin asumuksia sekä työläisten ja merimiesten pieniä pirttejä, ynnä lopuksi itälaidan vanha tullihuone. Kaikkiaan tuhoutui seitsemättäkymmentä kaupunkilaiskotia, ja vain viisi isoisten taloa jäi pystyyn sekä pohjois- ja itälaidalla useita vähävaraisten asumuksia. Myöskin vanha kirkko kellotapuleineen sekä vanha koulutupa säästyi seuraavalle sataluvulle.

Toisen kerran oli pieni Raahe koditonna, ja kolmannen kerran se sai samoille tonteille ryhtyä yksissä miehin rakentamaan talojansa. Mutta ennenkuin hävinnyttä kaupunkia ruvettiin nostamaan, muutettiin hiukan Brahe-kreivin vanhaa asemakaavaa. Entisen pienen rantatorin sijaan sovitettiin keskelle parasta kaupunkia, Isonkadun ja Etelä-Kirkkokadun risteykseen, ”tullien keskustaan”, toistasataa kyynärää pitkä ja leveä uusi kauppatori, Isotori, vieläpä katsottiin kaupungin eteläosaan paikka ”markkinaplassille”, josta sitten tuli Raahen Härkätori. Eikä ruvennut uudestaan kohoava kaupunki enää sopeutumaan entisiin Pietari Brahen ahtaisiin puitteisiin, vaan pullisti vanhat tulliaidat kumoon ja mittasi maistaan uusia kortteleita sekä itä- että eteläpuolelta, pitkin hietakankaan laitaa, vanhaa merijättöä. Ei tarvinnut Raahen porvarin kovin kitsastella maan jakamisessa, sillä merikin lahjoitti hänelle maata entisten lahjoitusmaiden lisäksi, ja maa oli avoinna sekä itään että etelään. Ja kansaa asui kaupungissa vain tuhatkunta.

Ja pieni ponnistautui taaskin jaloilleen, ei yrittääkseen maailman mahtavien rinnalle, vaan seisoakseen miehenä samalla vanhalla rakkaalla maakamaralla, jolla entiset ukotkin olivat monta kovaa päivää nähden seisoneet ja kamppailleet sekä maan kauhuja että meren myrskyjä vastaan, mutta pysyneet sittenkin aina omilla pohjillaan. Suuri meri oli edelleenkin avoinna edessä, vaikkakin se ensimmäisten isien ajoista jo oli rannoista paljon paennutkin, ja takana seisoi niinkuin ennenkin selkänojana laaja vankka maakunta.

Tästä kaksille raunioille rakennetusta, kolme kertaa uudestaan nostetusta kaupungista yleni sitten 1800-luvun jälkipuoliskolla viimeinkin ”Suur-Raahe”, nykyisten vanhojen raahelaisten lapsuus- ja nuoruusaikojen ”Vanha Raahe”, joka vieläkin elää heidän muistissaan menneitten päivien ihanana ”meiän kylänä”.

[Piirros: Raahen raatihuone. Kartasta v:lta 1659]
Raahen raatihuone. Kartasta v:lta 1659.

  1. Kuoli pakomatkalla. Kuollut pakomatkalla vaimoineen ... kuollut paossa vaimon ja 4 lapsen kanssa.