[Piirros: Raahelaisia pitokonfekteja]

Perhejuhliakin Raahe joutui aina silloin tällöin viettämään. Nimipäivät nousivat talon isännän ja emännän eteen joka vuosi uudelleen, samoin syntymäpäivät, sekä sitten aina muitakin tärkeitä tapauksia. Nimipäivinä saapuivat parhaat ystävät ja tuttavat onnentoivotus-käynnilleen, ja heitä varten oli varustettu joskus niinkin suuri ”krinkeli”, että leipurimestarin täytyi sohvankannella kannattaa se tilaajalleen. Syrjäpuolen eläjätkin juhlivat nimipäiviänsä laittaen vehnärinkelin ja marjanvarvuista ”kranssin” pöydälleen.

Mutta suurimpia ja valoisimpia perhejuhlia olivat häät, semmoiset pikku kaupungin suurporvarin, patruunitalon hääjuhlat, joita vietti kuin yhtenä perheenä koko kylä, keskikaupunki juhlien kutsuttuna talon suurissa saleissa, laitakaupunki taas vankkana taustajoukkona seisoen turulla ja täyttäen pihat ja kadut, mutta silti yhtä suurella ilolla ja innolla ottaen osaa juhlaan kuin saleissa hääpuvuissaan liikkuva hääkansakin.

Omasta tutusta rantakylästään raahelaiset tavallisesti löysivät toisensa. Pienestä pitäen oli nähty ja tunnettu, laskettu jääkelkalla Pitzéninmäkeä ja monet kerrat jo tavoiteltukin toisiaan Härkätorilla enkkaa juostessa, ja sitten jo salassa nykitty päivänkakkaran lehtiä arpoen: ”Han älskar, af hjärtat…” Yhä enemmäntuttavaksi oli tultu rekiretkillä, Ilolinnan huveissa ja monissa tanssiaisissa. Niinpä olikin koko kylän porvaristo monikertaan seulottu sekaisin, ristiin ja rastiin, niin että kaikki parhaat porvarit olivat keskenään sukulaisia, milteipä koko keskikaupunki kuin samaa suurta sukua. Kadun ylitse vain nuoret katselivat toisiaan, jopa joskus niinkin kuin entinen Johan Sovelius, joka rantatalonsa ikkunasta ihaili kaunista serkkuansa, Catharina Freitagia, ja tahtoi hänet tuoda suurtalonsa emännäksi. Mutta vaikka kuningasta myöten anottiin, eivät serkukset saaneet liitolleen lupaa. Kaihoten he saivat yhä edelleenkin katsella toisiaan. Ja katselivat koko elämänikänsä. Ikkunansa ääreen, pöydän viereen ryntäilleen, vanha Johan yöllä kuolikin, ja kerrotaan, että vielä jälkeenkin päin hänen haamunsa joskus nähtiin liikkuvan vanhassa viheriäisessä talossa ja istuvan ikkunan ääressä katsellen Freitagiin päin.

Mutta kaikki eivät kiintyneet yhtä onnettomasti kuin vanha Johan kauniisiin serkkuihinsa, vaan monet löysivät kotikylästään ja kadun toiseltakin puolen etäisempiäkin ”kussiineja” taikka vielä vieraampia, joita saattoi yritellä. Pari vuotta nuoret voivat olla kihloissa, ensin salaisesti, sitten julkisesti. Kihlajaisten jälkeen jo uskallettiin mennä kadulle kävelemään ”profgångia”, ja silloin koko kaupunki katsoi. Rämisten avautuivat ikkunat ja kuului huuto ja hurraus ja onnentoivotus.

Kihlajaispäivään olivat nuoren neidon vapaat, huolettomat päivät päättyneet. Alkoi heti ankara kapioitten laittaminen. Itse sai tytär ommella ja kutoa, minkä ennätti, kotiväen ollessa apuna ja hankkien apua kylältäkin. Mutta vanhaan aikaan oli hyvin vaikea saada taitavaa apulaista valmistamaan hienoja neuletöitä, pitsejä ja koruompeluksia, sillä kukaan ei tahtonut ruveta tekemään työtä ”rahan eestä”. Vain joku vanha mamselli uskalsi ommella, mutta hänkin sillä ehdolla, ettei ”kellekkään saa sanua”.

Perjantai oli pappilapäivä. Morsiamen isän kanssa sulhanen siellä kävi, ja sitten nuori pari kulki sukulaisperheissä ilmoittelemassa, että ensi pyhänä… Silloin nuorten aikomus julistettiin koko seurakunnalle. Asianomaiset eivät itse olleet sitä kuulemassa, mutta sitä tarkemmin kuunteli koko temppeli. Vasta kolmantena pyhänä nuoretkin kävivät kirkossa kuulemassa nimensä mainintaa. Ensimmäisenä kuulutuspäivänä oli morsiamen kotona ”gratulit”. Tuttavat ja sukulaiset tulivat onnittelemaan ja tuomaan lahjojaan: morsiusnenäliinoja, hopeamaljoja, joskus mattoja ja ryijyjäkin, joita voi sitten käyttää vihittäessä. Sulhanenkin lahjoitti hienoja koristeita, rintaneulaa, rannerengasta, kultaketjua, jotka toisinaan olivat arvokkaita sukuperintöjä. Ja morsian esiintyi kesällä kesänkukkasia, tahi talvella Haggrenin mamsellin näpertelemiä tekokukkia tukassaan. Sitten pitkin viikkoa kävi talossa onnittelijoita. Mutta jos nuoripari kuulutuspäivänä lähti pakoretkelle, ajelemaan ”Haapakirnuun”, oli se merkkinä, ettei menty onnittelemaan.

Raahen uusi raatihuone oli tavallisesti raahelaisten häähuoneena. Siellä oli suuri sali ja isoja kamareita, joihin koko kylä mahtui iloitsemaan. Jo ainakin kolmea, neljää päivää ennen pantiin talon ”puukhollari” juoksuttamaan hääkutsuja ympäri kaupunkia. Jokaiseen kutsutaloon hän jätti ”knipun”, jossa jokaiselle aikuiselle oli oma kutsukorttinsa – joskus vain pieni sievä, korkokuvalla koristettu paperilappunen – Kilian Mellbergin kauniilla käsialalla kirjoitettuine hääkutsuineen. Hääpäivän edellisenä iltana morsiusneidot ja sulhaspojat, ”tärnat” ja ”marskalkat”, joita oli kymmenen, kaksitoistakin paria, kävivät ”sitojaisissa” morsiamen talossa: sidottiin morsiamelle myrteistä ”kruunut ja kranssit” sekä sulhaselle myrteistä ja oransseista seppele rintaan ja sulhaspojillekin pieni ”kranssi”. Asiaa harrastaessaan nuoret väliin heittivät leikiksikin: juostiin enkkaa, pyörittiin piirileikkiä ja taas kysyttiin: ”Är du nöjd med din granne?1

Tämä olikin seuraavan päivän pääteksti, tätä samaa pappikin tuli nuorelta parilta kysymään. Morsian puettiin valkeaan silkkiin pitkine ”sleepeineen” ja ”slöijoineen”, kruunuineen ja seppeleineen. Hääpukuun oli jokainen sukulainen, sulhanenkin, käynyt pistämässä muutaman ompeleen.

Vihkiminen toimitettiin kuuden, seitsemän tienoissa illalla; entiseen aikaan se oli tapahtunut jo neljän, viidenkin aikoihin. Salissa jo sulhanen odotteli, kun morsiamen isä sulhaspoikain kanssa toi morsianta, jota uskollinen kymmenlukuinen neitosparvensa parittain seurasi. Kauniina morsian astui hääsaliin, punastelevana, kukilla koristeltuna hentona kukkasena, kädessään sulhasen lahjoittama valkoinen ruusu- tai liljakimppu. Suuri komea matto helmillä kirjailtuine morsiuspalleineen tahi -tyynyineen oli asetettu lattialle. Morsiusneidot asettuivat parittain suojattinsa lähelle, muuan pidellen hänen hansikastaan. Ja morsiamella oli vielä kädessään avattuna iso, jonkun hyvän tädin tai ystävättären lahjoittama morsiusnenäliina, kauniisti koruommeltu, nimikirjaimilla koristettu ja leveällä pitsireunalla ympäröity vaatekappale. Olipa entisillä sulhasillakin kädessään kaunis nenäliina. Seisoessaan vihillä Lovisa Frosteruksen kanssa piti kauppaneuvos Franzénkin kädessään isoa, morsiameltaan saamaansa kirjailtua nenäliinaa; ”ja se oli oikein komiannäköstä, kun Franzénilla oli sellainen”.

Vihkimisen jälkeen vieraat onnittelivat nuorta paria juoden heidän maljakseen viiniä tahi samppanjaa. Kilian Mellbergkin, hääkutsujen mestarikirjoittaja, astui esiin eukkoineen ja toivotti onnea, lisäten:

– Maria toivottaa juuri sitä samaa!

Kahvi ja tee kaneelikakkuineen ja siirappikakkuineen oli häätalon tarjoilua, sitten jäätelöt ja monet syltit, inkiväärisylttikin, joka oli niin väkevää, että joku tottumaton häävieras voi sylkäistä sen suustaan, manaten: ”Kaikkia sitä ihmisille annetaankin!” Annettiin monissa häissä ruokaakin. Tärkeitä häätarjoiluja olivat konfektit, omassa kotikaupungissa valmistetut hienot paperipeittoiset karamellit somine hauskoine runovärssyineen.

Ja tanssittiin. Vanhatkin ottivat osaa hienoon poloneesiin, ja sitten voitiin tanssia kolmekin franseesia. Nuoret neidot olivat erinomaisen ihastuttavia vaaleansinisissä, vihreissä tahi punaisissa ”gaasipuvuissaan”, ja herratkin esiintyivät hienoimmissa pukineissaan. Tanssiminen ja ilonpito kesti aamuneljään ja -kuuteenkin asti.

[Kuva: Kauppaneuvos Fredrik Sovelius nuorine rouvineen.]
Kauppaneuvos Fredrik Sovelius nuorine rouvineen.

Mutta häähuoneen ympärille oli illan kuluessa kerääntynyt kutsumaton kansa, miltei koko suurkylä, suuri tekijä sekin raahelaishäissä. ”Morsiantaa!… Morsiantaaaa!” kaupunki huuteli, vaatien edes niin suurta osaa häämenoihin, että saisi nähdä häiden parhaan henkilön ja toivottaa hänelle onnea. Talon rappusille – taikka talvella ikkunaan – morsiamen piti astua kansan katsottavaksi, oikein ympäri pyörähtäen. Ja katu ja piha huusi ja hurrasi, kiitti kauniiksi ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta. Monet kerrat yhä uudelleen morsian sai astua esille yhä uusille joukoille, merimiehillekin ja viimeiseksi suolankantajaeukoille, jotka puoliyön tienoissa tulivat Fantinsaaren suolamakasiineilta. Sulhasenkin, sulhaspoikien ja morsiustyttöjen piti jonkun kerran näyttäytyä. Mutta katsojat eivät suinkaan aina kiitelleet morsianta kauniiksi, vaan saattoivat hyvinkin huutaa:

– Morsian ruma! Morsianpiikat ovat kauniimmat!

Mutta kun komerssi oli Johanna Franzénin kanssa hääparina, niin se oli kaunis nähtävä. Langin talossa pidettiin häitä, ja ikkunasta sulhanen ja morsian näyttäytyivät, ja niin oli komea pari, että vanhat vieläkin sitä muistelevat, ”Mutta nyt ei tiijä, onko häijen pitäjät herrasväkeäkään kaikki… mitä lienevät tulijoita!”

Pari päivää häitä vietettiin. Toisena päivänä pantiin morsiamen ylle ”nuoren muorin puku”, ja päähän painettiin ”myssy”. Sitten kolmantena päivänä mentiin sulhasen kotiin, jossa oli iloiset ”kotiintulijaiset”.

Häiden jälkeen nuori pari sai käydä monissa sukulaiskutsuissa ympäri kaupunkia ja samalla hankkiutua häämatkalle. Tukholma oli monen häämatkan päämäärä; jotkut Soveliukset ajoivat Salahmin ruukille. Kauppaneuvos Franzén varusti voilastin ja purjehti nuorikkoineen Köpenhaminaan, kaupitteli siellä voinsa ja osti kaikenlaista hyvää tavaraa, m.m. hienon kahviastiaston ja komean mahonkisen huonekaluston. Mutta Ernst Kilian Mellberg, entinen köyhtynyt laivanvarustaja, lähti Mariansa kanssa vain paatilla purjehtimaan, ottaen mukaansa jummanneiksi kuusi koulupoikaa sekä pyssyn, jolla aikoi merenselällä ampua kunnialaukauksen. Mutta pyssy putosi mereen, eikä Kilian rukka saanut Mariansa iloksi laskea ainoatakaan kunniapaukausta.

Häämatkan jälkeen alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä raahelaisessa kauppatalossa, jossa nuori rouva sai ruveta emännöimään parhaansa mukaan. Miestään piti Raahen rouva niin suuressa arvossa, että aina mainitsi häntä sukunimellään taikka arvollaan. Raahen herrat olivat rouvilleen Franzéneja, Reinejä, Freitageja, Soveliuksia taikka patruuneja, komersseja, roodmanneja ja kapteeneja. Rahat olivat kaikki patruunin arkussa, eikä rouvilla ollut juuri omia ansioita eikä kopeekoita. Eivätkä rouvat saaneet olla miehilleen liian hellätunteisia. Kauppias Jurveliuskin, kun rouva kahdentoista vuoden hääpäivänään odottamatta läiskäytti lämpöisen suudelman, äkäisesti pyyhkäisi suutaan ja ärähti:

– Anna sen olla ensimmäinen ja viimeinen kerta!

Mutta hyvin herrat patruunit silti rouvistaan pitivät. Möllerin pikku ukko ja tukeva rouva olivat toisilleen aina ”pappa” ja ”mamma”, ja patruuni Aspegren, pikkuinen paksu äijä, vanhanakin kehuskeli edesmennyttä Amandaansa:

– Ja, Amanda, hon var en skönhet… och inte var jag heller ful. 2

Komeasti merikansakin piti häitään. Vanha Wallgrenin kapteenska oli laitakaupungin morsianten ”ulospukija”. Hänen lippaassaan oli sitä varten koko ”skrudi”: viheriäisestä vaatteesta tehdyt ”kruunut ja kranssit” valkeine tekokukkineen, ”tarlatanista” laitettu ”slöija”, lisäksi vielä kaikenlaisia koreuksia, paperi- ja vaatekukkia ja silkkihansikkaitakin, joilla mustaan silkki- taikka orleanssileninkiin puettu morsian voitiin kaunistaa – valkeaan puettu merimiehen morsian olisi ollut kansan kauhistus. Leufstadiuksen Anna-mamselli ja Stormin Anna olivat myöskin morsianten pukumestareita. Jotkut vanhat morsianten pukijamuorit olivat käyttäneet morsiamen saunassa, kylvettäen häntä koivuvihdalla, olivatpa vieneet sulhasenkin löylyyn ja hosuneet häntä mäntyvastalla.

Pyyn Antti, kaunis ja ketterä meripoika, oli useinkin toisten merimiesten häihin kutsujana. Juhlapuvussa Antti näppärästi kepsutteli pirtistä pirttiin sanomassa:

[Kuva: Anna Leufstadius.]
Anna Leufstadius.

– Terveisiä siltä ja siltä ja tulla silloin ja silloin heijän vihkiäisiinsä!

Osasi Antti kyllä käydä patruunienkin ovilla ja sovittaa sielläkin sanansa.

Pappi oli paras vieraista ja hänet kutsuttiinkin perheineen ensi miehenä, sitten myöskin omat patruunit ja kapteenit sukulaisten ja merimiestuttavien lisäksi. Suuri kansanpaljous, kolmesataakin henkeä, saattoi keräytyä merimiehen häihin, ja Stjernuddin kapteenin talossa monet entiset meriläisten jymyhäät pidettiin. Sieltä saatiin häähuoneeksi iso sali kaksine peräkamareineen.

Vihkiminen tapahtui ”filttimatolla”, jolle oli asetettu ”salveeteilla” peitetyt pallituolit. Merimiesmorsiamellakin oli kädessä iso pitsireunainen nenäliina, ja sulhasen rintapieltä koristi myrttiseppele. Neljä paria ”sulhastrenkejä” ja ”morsianpiikoja” seisoi ympärillä vartiona. Vihkimisen jälkeen tapahtuivat onnentoivotukset ”bischoffeineen” ja sitten pikku tarjoilut kahvineen, vehnäsineen, konfekteineen ja ”munakrinkeleineen” samaan suuntaan kuin patruunienkin pidoissa. Lopuksi pistettiin tanssiksi, ja silloin Stjernuddilla suuressa ringissä kierrettiin avonaisten ovien kautta peräkamarien ja salien lävitse. Ahkerasti merimiehet pyörittelivät tanssin tahdissa pappilan mamsellejakin, niin että sininen sauhu sikaarista suitsusi. ”Kyllä minä jaksan!” sikaarimies vain urhoollisena todisti, kun pappilan mamselli pyyteli lopettamaan. Morsiuslahjojakin häävieraat antoivat, kaikenlaista oman kodin apua, rahaakin voitiin antaa. Kaksitoistakin markkaa komeimmat merimiehet työnsivät, kun saivat morsiamen kanssa tanssia, vaikkei rahan antaminen tapahtunut niin julkisesti kuin kopsalaisten ja pattijokisten häämenoissa, missä talonjussit morsiamen kanssa polskatessaan pitelivät rahaa ylhäällä hyppysissään, että kaikki näkisivät, paljonko aikamies aikoo antaa.

[Kuva: Merimies Antti Pyy]
Merimies Antti Pyy.

Kävipä sitten Hybinetten rouva noutamassa ”Prännärin kaivosta” taloon perillisen, taikka puuhaili niitä Lundahlin rouva vielä ahkerammin, toimittaen taloihin kaikkiaan kolmattatuhatta pientä raahelaista, jotka eivät siis suinkaan olleet tulliportista tulleita.

Taloon tuotu kiperäjalkainen, kitisevä mamselli tahi pieni parkuva patruunin alku oli pian toimitettava Raahen kauniin kirkon kansalaiseksi, kuten muutkin hyvät avojalkaiset raahelaiset. Joskus pidettiin ristiäiset jo seuraavana päivänä, mutta tavallisesti vasta sitten, kun pieni oli ennättänyt pari viikkoa ihmetellä tätä maailmaa, jossa hänet ensi töikseen oli paiskattu kultadukaattikylpyyn, ja dukaatti kumminkin annettu kylvettäjärouvalle, ja sitten kääritty ja kapaloitu ja makautettu silkkitakin alla. Isä lähetti kutsukortit sukulaisille ja tuttaville, että saapua ristiäisiin. Kutsuttiin kummejakin neljä, viisi paria, useasti kaksitoistakin paria, kuusi vanhoja sekä kuusi nuoria, isoisiä ja -äitejä, serkkuja ynnä muita kaukaisempiakin sukulaisia, joiden kaikkien nimet sitten kirjoitettiin sukuraamattuun ristilapsen rinnalle. Kutsutut saapuivat, pappikin saapui, ja talon emäntäkin, kun pappi oli hänet ensin kirkotellut, astui tervehtimään tulijoita.

Äidin laittamassa valkeassa ristikoltussa – joka sitten meni perintönä seuraaville ristittäville – valkea mamsellikummi niiaten kantoi lapsen äitikummille, ja toinen tytärkummi otti lakin pois kastamista varten. Isosta komeasta hopeamaljasta rikkaan patruunin rintaperillinen kastettiin, samasta maljasta, josta koko suku jo vuosikymmeniä, satojakin oli valeltu Raahen seurakunnan jäseneksi. Kummit seisoivat kahdessa pitkässä rivissä vastakkain, ja kastamistoimituksen jälkeen jotkut mieskummit vanhan tavan mukaan suutelivat ”pariansa”” Ainakin nuortenherrojen olisi pitänyt se tehdä, ja Fagervikin vanhoja tapoja kunnioittava rouva oli kovin vihainen, jos neidot yrittivät tilaisuutta pakoilla. Vanha Ollinsaaren Bergbomkin seurasi vanhaa tapaa sanoen:

– Faddrarna komma i håg skyldighet! 3

Mutta tytöt häntä kovin pelkäsivät. Kahvia leivoksineen ja konfekteineen tarjottiin vieraille, ja vasta kastetun terveydeksi juotiin viinit ja ”bischoffit”. Ja lopuksi nuoret saivat tanssiakin.

Jos pieneen naapuritaloon taikka patruunin renkitupaan oli samoihin aikoihin tuotu väenlisää, voi pappi toimittaa toisenkin kastamisen samasta maljasta. Johanna Hjerpekin aina kehuskeli:

– Min’ oon samasta kupista kastettu kuin Montinin frouva!

Kummien piti pian tulla ”kummivisiitille lapsen kättä aukaisemaan”, ettei heistä sanottaisi: ”Ei ole vielä lapsen kättä aukaissut!” Naiset lahjoittivat hienoja koruompeleisia lappuja sekä muuta sievää vaatetavaraa, mutta rikkaat porvarit saattoivat avata ristilapsensa pikku nyrkin komealla hopeapikarilla. Näin oli nuorella rantakaupungin kansalaisella jo hyvä alku maallista tavaraa. Mutta kun kansalaisen pienissä punaisissa ikenissä nähtiin ensimmäinen hampaanterä, lahjoitti isä-patruuni lapsentytölle kultadukaatin. Ja siitä pikku piikanen niin ilostui, että alkoi entistä kirkkaammin laulaa killittää:

”Huis, sika, mettään,
tuo Matille marjoja
sinisellä sissillä,
punaisella pussilla,
kirjavalla kinttaalla,
valkealla vanttuulla!”

Ajan vieriessä aina silloin tällöin yhden ja toisen raahelaisen päivät tulivat luetuiksi, ja elämän ja kuoleman Herra kutsui raatajan pois työmaaltaan. Joskus kyllä raahelainen saattoi erehtyä lähtöpäivästä. Viimeistä kymmentään käyvä Kopsan muorikin kutsutti yösydännä naapurin muorit luokseen lähtökahville. Muorit tulivat siunaillen, rupesivat keittämään kahvia, lukemaan sanaa ja puhumaan kuolevalle autuudesta. Mutta kesken parasta menoa Kopsan muori pompahtikin ylös ja sanoi:

– Menkää siitä! En minä vielä kuolekkaan.

Eikä muori sillä kertaa kuollutkaan, rupesi vain särpämään valmiiksi keitettyä väkevää kahvia.

Kuolema oli suuri tapaus pienenkin pirtin elämässä, vaikka kuolija olisi ollutkin vain ikäloppu Kopsan muori. Mutta kun ison talon iso patruuni kutsuttiin pois, niin koko kaupunki tunsi kuoleman käynnin, ja kaikki ottivat osaa surumenoihin; yksin kirkonkellotkin tuntuivat soittavan eri äänellä.

Moni raahelainen ajatteli kuoleman tulemista, niin että jo eläessään toimitti itselleen ruumisarkun, teettäen sen Aholinin Jaakolla,Matti Heiskarilla,Myllykankaan Matilla taikka Krabbin ukolla. Sitten oli kuoleman koti synkässä mustuudessaan jo valmiina aitan orsilla odottamassa. Raatimies Johan Montinillakin oli monet vuodet valmis leposija Isonvainion makasiinin orsilla, ja mestari Carlborgin muori vei arkkunsa mukanaan muuttaessaan tyttärensä luo Ouluun, toipa sen taas takaisinkin Raaheen, kun ei Oulussa kauan hyvättänytkään olla. Sarkkilan mummo sairastaessaan meni jo valmiiksi arkkuunsa makaamaan koetellakseen, miten siihen sopii. Marjelinin vanhalla perämiehellä oli odottamassa kauniisti puettu ja kilvitetty komea Tuonelan koti, jota vanhus tyytyväisenä kävi silloin tällöin katsomassa. Joskus täytyi antaa valmis arkku toiselle kuolijalle ja laittaa itselle uusi. Ison merimiehen, Frosteruksenkin, arkkuun Millalaiska ja Marjelinin emäntä saivat tukkia pitkän Taarte-vainajan. Silfverbergin Jaako laittoi eläessään itselleen, arkun lisäksi, jo hautakivenkin. Kymmenkunta vuotta ukko sitä hakkaili, nakutellen nimet ja syntymävuodet, jopa lopuksi luuli voivansa panna kuolinvuodenkin. Monella vanhalla hyvällä rouvalla oli jo kuolinvaatteet valmiina odottamassa, valkeat pumpulisukat ja kaikki.

Kuolemantapauksen edellä vanhat muorit toisinaan näkivät ”kalman” vaeltavan kuolintaloon, ja joskus taas koiratkin sen lähimailla kolkolla ulvonnallaan ennustivat loppua. Kuolemanhetken saapuessa omaiset kokoontuivat kuolevan ääreen hyvästille. Jotkut kutsuttivat luokseen hyvän ystävänkin. Kapteeni Ståhlbergkin haetti hyvästeille kapteeni Svanljungin ja puheli hänelle:

– Tunnen nyt päälläni, että kohta purjehdin Aaprahamin helmaan… ja kiitän sinua, kun on niin paljon yhdessä kuljettu.

Ja puolen tunnin perästä oli vanha merenkävijä matkalla Aaprahamin helmaan.

Mustan kuoleman käytyä puettiin koko talo valkeaan. Suurilla valkeilla pellavalakanoilla peitettiin heti talon kaikki ikkunat, eteisen, keittiön ja pihapirttienkin ikkunat, niin että jo uloskin näkyi, kuka talossa oli vieraillut. Tällaisia ”hautajaislakanoita”, joiden keskessä oli iso vastalaskos ja reunoissa leveät palteet reikäompeleineen, oli talossa isot varastot. Paljon niitä sekä pienempiä ”hautajaisduukeja” tarvittiinkin, sillä paitsi ikkunoita, verhottiin kaikki huonekalutkin, sohvat, pöydät, tuolit sekä taulut ja seinäpeilit lakanoilla ja liinoilla. Kun vielä matot otettiin pois valkeaksi hangatulta, maalaamattomalta honkalattialta, oli koko talo, mustassa murheessa ollen, äänettömän, aavemaisen valkean vallassa.

Tämä valkeaan verhoaminen toimitettiin talossa heti, vaikka kuolema olisi hapuillut pimeällä yölläkin. Friemanillakin olivat kaikki ikkunat aamulla valkeina, kun patruuni oli yöllä kutsuttu pois. Ja koko viikon päivät hautajaisten jälkeenkin piti lakanain olla samoilla sijoilla.

Hybinetten Sofia-mamselli, jonka äiti pesi ja puetti raahelaisia tälle ilmalle, valmisti puolestaan kylän kansaa tuolle ilmalle. Vainajat hän pesi ja puki ja ”sveepasi” ensin ruumislaudalle, sitten arkkuun. Valkeihin vainajat varustettiin, paitoihin, liinoihin ja pumpulisukkiin. Reinin 18-vuotias Alice-mamselli, joka Tukholmasta palatessaan vilustui ja sitten kuoli, puetettiin arkkuunsa morsiameksi. Mutta komerssi tahtoi, että hänet on puettavafrakkiin ja täyteen herranpukuun, sillä ”en taho olla yöpaita päällä Herran eesä”. Joskus pantiin arkkuun jotakin vainajan rakasta omaisuutta, Montinin rouva sai mukaansa lastensa ja lastensalasten lähettämät kirjeet, ja viskaali Lagerstamin arkkuun pistettiin rouvan valokuva sekä virsikirja.

Paitsi Hybinetten mamsellia, hoiti vainajia hautaan myöskin Ollenborgin mamselli, ja Millalan Anna-Kreeta oli laitakaupungin kansan arkkuun panijana. Hybinetten mamselli oli vaatettanut kymmeniä vainajia ja laitellessaan monesti tullut niitä nuppineulallakin pistäneeksi. Siksipä mamselli vanhana melkein kokonaan menetti kuulonsa.

Ensimmäiset viestit kuolemasta saatteli läheisimmille sukulaisille ja ystäville talon palvelijatar tahi joku naisystävä sanoen:

– Viimeiset terveiset… se kuoli silloin ja silloin.

Mutta heti kutsuttiin taloon Kilian Mellberg, ja hän rupesi kiireesti kirjoittamaan kuolinilmoituskortteja. Vainajan ystävä, joku arvokas herra, joka valittiin ”säädyn mukaan”, naineille nainut, leskille leski, nuorille nuori herra, mutta ei koskaan naista, lähti kuljettamaan virallista kuolemanviestiä. Johan Montinin kuolemansanomaa kuljetti pankinjohtaja Aspegren, ja Henrik Soveliuksen sanansaattajana ajeli Ivar Frieman. Aamupäivällä 10–11 aikana, sanomakellojen parhaillaan kuuluttaessa surusanomaa, tapahtui ”murekorttien” jakaminen. Mustiin puettu ”prännäri”-päinen herra ajoi mustaan vaatteeseen verhotussa ajopelissä verkalleen pitkin katuja, vieressään mustalla veralla päällystetty lipas, joka sisälsi ilmoituskortteja. Sukulais- ja tuttavatalojen sekä muiden arvokkaiden asuntojen kohdalla ajaja aina pysäytti hevosensa, ja ajoneuvojen sivulla kulkevat poikaset juoksuttivat ilmoituskortin taloon, kumpikin omalle puolelleen katua. Näin mustat ajoneuvot mustine herroineen kiersivät ”murekorteilla ympäri” kuolemaa kuuluttaen, ja koko ajan kirkonkellot pauhasivat. Pienen kaupungin yllä tuntui liikkuvan kuoleman varjo.

Kellojen soidessa tulivat jo ensimmäiset, läheisimmät surunvalittajat, ja sitten seuraavana päivänä muutkin, naiset mustissa silkeissään ja herrat frakkiin puettuina. Kirsikkaviiniä, bischoffia ja punssia vieraille vain tarjottiin.

Muuan päivä pidettiin ruumista sisällä, kunnes se saatiin arkkuun. Catharina Friemanille oli laitettu kamari ”ruumishuoneeksi”: seinät kokonaan verhottu valkealla ja katon rajaan vedetty mustaa orleanssia sekä poikki seinien alas orleanssisuikaleita kuin pylväiksi. Tavallisesti vainaja sitten sai levätä jossakin makasiinissa, talvella useita päiviäkin, että ehdittiin valmistautua hautajaispitoihin. Johan Montiniakin säilytettiin yksitoista päivää ja haudattiin hänet syntymäpäivänään 21. joulukuuta.

Tuli suuri hautauspäivä. Jo paria päivää ennen ajoi sama musta herra, joka murhekortteja jakoi, samoilla synkillä ajoneuvoillaan ympäri kaupunkia jakaen hautajaiskutsuja. Kilian Mellbergin käsialaa nekin olivat, ja saatettiin niissä sanoa:

”Demoiselle Janica Frieman
behagade med sin närvaro
behedra min aflidne Moders
begrafning Tisdagen d.17 april 1855
kl. 4 Em. M. A. Sovelius.
Samt passera afton”.4

Suomalaisille arvohenkilöille voitiin viedä suomalainen kutsu. Niinpä seppämestari Sarkkila sai kutsun Conrad Branderin hautajaisiin ja kutsukortissa sanottiin:

”Seppä Johan Sarkkinen
Kuttutaan saattaan meiän
vainaja rakastettua isä
hänen lepo-kammion
Tuorstaina se 4 p.Maalis:
kuuta 1880 Kello 11 a.p.

Selina ja Axel Brander”.

Kutsuttuja oli portilla vastaanottamassa murhekorttien ja kutsujen kuljettaja-herra merkiten nimiluetteloonsa heti jokaisen tulijan. Ja kaupungin parhaat saapuivat synkän mustina ja juhlallisina. Kilian Mellbergkin saapui Marioineen sanoen, että tämä on hänen ”närvaronsa”.

[Kuva: Merimies juhlapuvussa]
Merimies juhlapuvussa.

Mutta kuoleman talon omat eläjät eivät tulleet vieraitaan vastaan, vaan istuivat kuin aaveina ”i sorgen” kaameannäköisessä valkoisessa hämärässä. Vanhemmat istuivat vierekkäin pitkällä sohvalla, ja heidän sivuillaan sohvalla sekä edessään jakkaroilla ja mataloilla pallituoleilla nyköttivät perheen muut jäsenet ja lapset. Istualtaan he tervehtivät tulijoita vain äänettömällä hiljaisella nyökkäyksellä. Herrat olivat mustassa puvussa valkeine ”vekattuine” etumuksineen, ja valkeat tarlatani-mansetit, ”punjet”, oli vedettyinä hihansuiden ylitse. Mustissa olivat naiset ja lapsetkin, mutta edessä oli valkea tarlatani-esiliina sekä kaulassa leveä monikertainen tarlataninen kaulus; rouvien päässä oli valkea pitkänauhainen tarlatanimyssy. Olipa entiseen aikaan lesken pään peittona ollut valkea salvetti, niin että hän istui kokonaan hupussa. Mitä suurempaa surua kannettiin, sitä leveämpi oli esiliinan helmapalle ja sitä useammankertainen kaulus. Eikä mitään punaista taikka värikästä saanut olla puvussa, yksin piiloisa punainen paidannappikin oli otettava pois.

Kahvia leivosten kanssa tarjottiin vieraille ennen haudalle menoa. Mutta oman talon väki ei saanut nauttia ei kuivaa ei märkää, vaan istua vain äänettömässä surussaan ”förmakin” pitkällä sohvalla.

Puolipäivän vierähdettyä mentiin haudalle, mutta ennenvanhaan toimitettiin hautaus tavallisesti iltapäivällä 3–4 tienoissa. Parhaita patruuneja kannettiin paareilla kotoa Haaralan hautausmaalle asti. Jotkut jo kuolemaa tehdessään sanoivat:

– Pitää paareilla kantaa… ei saa kärryillä jyryyttää.

Omat työmiehet, timperit ja merimiehet olivat kantamassa patruuniansa ja tekivätkin sen suurella hartaudella. Samoin taas parhaimpia kapteenejansa vanhat merimiehet olivat itse kantamassa viimeiseen lepoon. Pitkänmatkan takia piti olla ”tuplaset” kantajat, kahdeksan ja kahdeksan, jotka vaihtoivat vuoroaan kaupungin laidassa maantielle tultaessa. Silkkihattu oli kantajaukoilla päässä, ja talon puolesta annettiin kaikille valkeat hansikkaat sekä rupla rahaa. Saivatpa kantajat vielä illalla talossa kahvit ja juomiset. Franzéninkin peijaisissa Langin talossa oli juotavaa ”kaikesta sortista”, niin että miehet saivat päänsä täyteen.

Tavallisesti oli tie kotoa hautausmaalle asti kuusenhavuilla valmistettu vainajan tieksi. Hyvä oli silloin vainajan hänelle omistettua metsänviheriää myöten vaeltaa viimeistä matkaansa. Vanha Svanljungin Karin-rouvakin, Friemaneja lähtöisin, määräsi jo eläessään, että pitää tie havuttaa, muuten –

– Jos ei panna havuja, tulen kotona käymään!

Havutettua maata astuttiin vainajan kanssa, ja muun saaton edellä kävi kaksi kaupungin komeinta herraa, kumpainenkin kantaen pitkää ”prestavia”, suruharsoon käärittyä sauvaa. Tohtori Aspelinia haudattaessa 1888 Soveliuksen veljekset, komerssi ja Henrik, olivat sauvojen kantajina, ”ja ne oli rontit pojat... voi että ne astu komiasti!” Kun merikapteenia kannettiin multiin, oli hänen arkullaan hänen ohjaamansa laivanlippu. Hautausmaan portilta kannettiin vainaja haudalle vartavastisilla ”likhandukeilla” ja niillä laskettiin hautaankin. Eikä seppeleistä tiedetty mitään. Miltei koko kaupungin mieskansa oli mukana hautausmaalla, toiset kutsuttuina, toiset kutsumatta omasta halustaan isoa patruunia saattamassa. Mutta oikein vanhaan aikaan, toistasataa vuotta takaperin, oli postimestari Friemanin rouva, Catharina, joka kuoli 1809, viety Kirkonmäen kalmistoon tulisoihtujen valossa.

Kirkonkellojen soidessa vainaja vietiin ja peitettiin Haaralan multiin. Joskus sattui kaksikin Manalle menijää yhtaikaa samalle matkalle, niinkuin Forsmanin Fiija ja Hjerpen Johanna, jotka kiiruhtivat sinne samalla soitolla. Se ei kyllä ollut oikein soveliasta, sillä Johanna oli vähän vajavainen.

Haudalle kelpasivat entiseen aikaan, 1850-luvulle asti, vain miehet, mutta eivät ensinkään naiset, eivät omaiset, eivätkä vieraat, vaikka haudattava olisi ollut naishenkilökin. Miehet vain saivat vainajaa kantaa ja saatella sekä peittää maan multiin. Kuolintalon kansa istui taas samassa valkoisessa hiljaisuudessa, kun hautausmaan kävijät saapuivat ja kävivät ovella kumartaen sanomassa terveisiä haudalta. Ja siinä kotiväki edelleenkin vain istui ja äänetönnä katsoi, kun vieraille tarjottiin talon parhaita. Annettiin ensin kahvit vehnäleipineen ja sitten tuotiin makeat ”ransviinit” ja bischoffit, tarjottiin myöskin tavattoman suuria sokerileivoksia ja ”struuvia”, jotka olivat leveitä kuin kohtalaiset lautaset. Ne eivät mahtuneet enää muualle kuin isoihin nenäliinoihin, jollainen olikin joka vieraalla matkassaan. Saatiin vielä hienoissa venetsialaisissa lasiastioissa kahdenlaatuista sylttiäkin, punaista ja keltaista. ”Trakteerskat” Oravan Anna ja Engmanska olivat tavallisesti tarjoomassa, ja he veivät talonhyviä niillekin kutsutuille, jotka eivät voineet tulla pitoihin. Mutta förmakin pöydällä oli kaunis posliinimalja, ”konfektikori”, hienoine konfekteineen, ja sen piti vieraiden lähtiessä olla yhtä täyteläisenä kuin alussakin. Vain lähimmille sukulaisille ja vaivannäkijöille annettiin ruokaa, ja ”kokkina” oli Matkliinska. Mutta entiseen aikaan oli kaikki peijaisvieraat ruokittukin.

Herroille oli eri huoneeseen, tavallisesti saliin, katettu korea pöytä viineineen, rommeineen ja punsseineen, ja sen ääreen herrat jäivät istumaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki muut vieraat jo olivat poistuneet. Jossakin toisessa kamarissa sentään merimiehet samoin istuskelivat pöydän ääressä hautajaishyviä maistellen.

Koko kaupunki jo nukkui, ja kadutkin nukkuivat. Kylmä kuu saattoi vain vaisuna katsella, kun kuolemantalon portista, josta vainaja oli äsken havuista tietään vaeltanut, mustia isoäänisiä kulkijoita lähti astelemaan kaupungille, toiset käyden pitkin katuja luovailemaan, jotkut taas vain ”snedaten” kadun poikki omalle puolelleen. Ja jostakin etäältä pimeydestä kuului huutavan ääni:

– Kello on jo… lyöönyt… lyöönyt!

[Piirros: Aurinkokello Raahen museosta]

  1. Oletko tyytyväinen naapuriisi?
  2. Niin, Amanda, hän oli kaunotar... enkä minäkään ollut ruma.
  3. Kummit muistakoot velvollisuutensa.
  4. Mamselli Janica Frieman suvaitsisi läsnäolollaan kunnioittaa edesmenneen äitini maahanpaniaisia, tiistaina 17 p. huhtik. 1855 kl. 4 j.p.p. M. A. Sovelius. Sekä viettämään iltaa.