[Piirros: Piippuja Raahen museosta]

[Kuva: Langin talo Isontorin laidassa.]
Langin talo Isontorin laidassa.

Ei voi Raahesta paljoakaan puhua mainitsematta kaupungin kauppasaksoja, sillä hehän olivat ensimmäisiä tekijöitä kaupunkinsa elämässä. Raahessa oli niin kuin muissakin kaupungeissa suuri joukko isoja ja pieniä porvareita, jotka kävivät kauppaa sekä maalla että merellä – 1850–60-luvuilla oli Raahessa kolmisenkymmentä kauppiasta ja parikymmentä kauppiaan leskeä. Mutta vain harvat rantakylän kauppamiehistä olivat kyenneet nousemaan mahtimiehiksi. Kymmenkunta, toistakymmentä suurta porvaria oli 1860–70-luvuilla Raahen kauppiasjoukon etupäässä, ukkoja sellaisia kuin Soveliukset, Fellmanit, Montinit, Frieman, Durchman, Rein, Fagervik, Ahlqvist, Lundbergit, Candelin ja Branderit. Nämä suuräijät ensimiehinä pitivät pystyssä pientä rantakaupunkiansa ja antoivat elatuksen sen parituhantiselle kansalle, hankkien kaikesta maailmasta rahaa ja tavaraa, niin että sitä riitti ei vain heille itselleen, vaan myöskin kaupungille, vieläpä maakunnallekin. Suurkauppiaat olivat kuin koko ympäristönsä jämeriä isävaareja, joita puolestaan kaupunki ja maakunta työvoimillaan ja tuotteillaan avusti pysymään jaloillaan, niinkuin hyvän talon perhe ja työkansa isäänsä ja isäntäänsä. Ja patruunin nimellä vanha Raahe näitä parhaita jymyukkojaan kunnioittikin. Niinkuin toimekkaat isännät huolehtivat talonsa ja väkensä hyvinvoinnista, niin patruunitkin huolehtivat kaupunkinsa kansasta ja kaupunkinsa asioista ja ”pitivät koko kaupunkia kurisa”. He koettivat katsoa, ettei kansa liikoja herkuttelisi, eivätkä merimiehet tuhlaisi koko palkkaansa juopotteluun, he tahtoivat mieluummin avustaa oman kaupungin köyhiä ja vaivaisia kuin lähettää hätävaroja tuntemattomille Kajaanin takaisille nälkämaille. Katovuosinakin oli kaupungin työkansalla ”elua kyllitellen”, sillä patruunien aitoissa oli viljaa muillekin. Patruuneilla oli kullakin vielä omat maakunnan talonpoikansa, joiden kanssa he tekivät kauppaa, ja maanukot ajoivat heidän pihaansa, kuten ainakin oman isännän kartanolle. Eivätkä ne porvarit, joilla ei ollut omia talonpoikia, olleetkaan mitään patruunia, pikku kaupustelijoita vain. Komeannäköisenä joukkona parhaat patruunit jo aikaisena aamuna astelivat Isolletorille lyhyissä lammasnahkaturkeissa, karvalakeissa ja pieksusaappaissa. Mutta lauhalla ilmalla ei ollut turkkia, paksu sarkatakki vain, saattoipa jollakulla olla sininen friisitakki suurine sarvinappeineen. Kaikki parhaat patruunit olivat meren ja maan tuttuja. Monet olivat nuoruudessaan purjehtineet merillä kapteeniksi asti, joten tunsivat kyllä kaikki myrskyt; monet olivat sitten ajelleet maakamaraa markkinoilla Savoa myöten. Kovan koulun karkaisemia miehiä he olivat.

[Kuva: Kauppaneuvos Zachris Franzén.]
Kauppaneuvos Zachris Franzén.

Ensimmäisiä Raahen patruunien parvessa oli jo ensimmäisistä ajoista ollut Soveliusten ja Langien suku. Rinnakkain näiden kantaukot olivat möyrineet rantamaata, ennenkuin kaupungista vielä tiedettiin mitään, ja yhtä rintaa taas jälkipolven miehet asuivat kaupungissa, kävivät kauppaa ja vaurastuivat, niin että väliin sanottiin Langia Raahen rikkaimmaksi, väliin taas pidettiin Soveliusta koko kylän napana. Mutta Langien suku ehti Raahessa toimia vain neljänä polvena, kolmena perättäisenä Jooseppina ja yhtenä Johan Joosepinpoikana 1. Tämä Johan, Jooseppien jälkeläinen, oli viimeinen miehinen Lang, syntynyt 1745 ja kuollut 1823. Mutta tämä viimeinen olikin Langien parhaimpia, suurporvari, laivanvarustaja ja aikoinaan kylänsä rikkain mies, mutta silti kotielämässään ja tavoissaan vaatimaton ja koristelematon vanhankansan ukko. Raahessa vieläkin oleva ”Johan Langin” toiminimi, Suomen vanhimpia, on tämän suuräijän pystyttämä 1770 vaiheilla, liikennöiden samassa Isontorin laitatalossa, missä ukkokin aikoinaan. Mutta Johan Langilla ja Sofia Vidbäckillä oli vain tyttäriä. Niinpä sitten sattuikin, että Oulusta tullut kirjanpitäjä, kauppiaanpoika Zachris Franzén, runoilijapiispan veli, pääsi kotivävyksi, naiden keskimmäisen tyttären, Johannan. Hänpä lopulta, vanhan patruunin kuoltua, nousi koko toiminimen isännäksi. Niinkuin ennen Langin patruuni, niin sitten myöskin Oulusta tullut vävymies kävi kauppaa maata ja merta myöten. Siikajoen Ruukinkoskeen Franzén perusti sahan, ja Savossa oli hänellä kaksi rautatehdasta. Kauppaneuvokseksi patruuni korotettiinkin ja kaupungin raatimiehenä hän muiden älymiesten rinnalla istui. Runoilija Franzénin veljellä oli myös taitoa runontekoon. Uutta laivaansa vesille laskettaessa hän useinkin lausui sepittämänsä runon. Vanhana valkeana ukkona nähtiin kauppaneuvoksen usein ajelevan komealla harmaalla parivaljakolla ja nelipyöräisillä vaunuilla, milloin Saloisiin, milloin laivavarviin, milloin mihinkin.

Mutta ei ollut Franzénillakaan miehistä perillistä Langin liikkeen jatkajaksi. Oli kyllä poika Johan Franzén, alkuaan lahjakas mies, joka nuorena ollessaan oleskeli toisinaan pitkät ajat piispasedän luona Ruotsissa, mutta sitten meni pilalle, niin ettei hänestä ollut kauppamieheksi; asuihan vain Brahenkadulla pikku talossa ja ryypiskeli väliin monta viikkoa ja taas kuljeskeli kaduilla pitkässä takissaan pitkänä vanhana herrana. Tyttäriä Langin talon kauppaneuvoksella kyllä oli – vanhin tytär Sofia perusti Lybeckerin koulun – ,ja yhden niistä, Johannan, nai nuori Fredrik Sovelius, vastainen ”komerssi”, joka sitten vanhan komerssin kuoltua 1852 otti koko Johan Langin haltuunsa, tullen vuorostaan Langin talonisännäksi. Ja siten joutuivat vanhan Lankilan monikertaan lisätyt – ja jaetut – perinnöt vanhan naapurin hoitoihin.

[Kuva: Fredrik Sovelius, vanhempi.]
Fredrik Sovelius, vanhempi.

Pitkä rivi pitkiä miehiä oli kaikkein vanhimmasta Jotailan Matti-äijästä sekä Lankilain ja Sovioiden yhteisistä maamiespäivistä tähän yhteiseen sukujen perilliseen, Fredrik Soveliukseen. Siihen riviin mahtui monenlaista miestä, Soviota ja Soveliusta. Ensin oli vanha-Matti Pärttyli-poikineen, sitten tuli toinen Matti, joka sukunsa ensimmäisenä rupesi porvariksi ja kuoli 1674, sitten Hans ukko, joka eli 1663–1710, ja taas Johan, arvoisa raatimies, joka rupesi käyttämään Sovelius-nimeä ja eli 1699–1765. Nousi sen jälkeen kolmas Matti, oikea Suur-Matti, joka nuorena opiskeli Turun yliopistossa, niinkuin jotkut muutkin Raahen porvarien pojat, ja oli sitten vuorostaan kaupungin rikkain patruuni. Suostuntataksoituksessa 1770 esim. oli Matille pistetty veroa 59: 10: 16, kun taas toisella rikkaalla, Baltzar Freitagilla, oli 42: 26: 16, ja Josef Langin leskellä 32: 21: 8 sekä pormestari Mentzerillä vain 9. Matti-patruunin luona maaherra Cronhjelmkin Raahessa käydessään 1772 oli vieraana, ja Matin tytär Christina oli aikoinaan Raahen oppinein nainen. Matin miehisiä perillisiä oli toinen Johan Sovelius, upporikas vanhapoika, serkkunsa Catharina Freitagin ihailija, niin mahtava patruuni, että vetäisi sinisen verkapakan kadulle ja talonsa pihalle, kun Kustaa IV Aadolf Raahessa käydessään 1802 majoitettiin hänen luoksensa. Johan eli 1770–1852, ja vanhana pikku ukkona, pitkä harmaa tukka riippuen pienen pyöreän hatun alta aina hartioille asti, keppi kädessä ja pieni rakkikoira perässä hän asteli kaupungilla ja joskus pysähtyi ”istumaan” keppiinsä nojaten. Iltaisin ukko istuskeli komeassa rantatalossaan, piippalakki yömyssynä päässään ja katseli Freitagin taloa kadun toisella puolella. Samoja perillisiä oli vanhempi Fredrik Sovelius, raatimies, joka oli naimisissa rikkaan, vanhemman Johan Friemanin tyttären Catharinan kanssa, ja rakennutti Raahen suurpalon jälkeen itselleen komean talon Pakkahuoneenkadun varrelle, lähelle vanhaa sukutaloa. Mahtava patruuni oli Fredrikkin, kauppamies ja merenkävijä. Pitkälle merimatkalle lähtiessään patruuni saattoi vasta edellisenä päivänä ilmoittaa emännälleen, että hän lähtee huomenna Rääveliin ja ottaa pari lasta mukaansa; kaikki pitää olla valmiina.

Tämän vanhan Fredrikin, joka eli 1778–1837, nuorin poika oli sitten toinen Fredrik Sovelius, Raahen suuruuden päivien komerssi, Franzénin vävy ja Langin perillinen, seitsemännen polven mies ensimmäisestä Matista. Samoja seitsemännen polven jämeriä miehiä olivat nykypolven tuntemat patruunit, Matti August, Johan ja Henrik. Näistä kyllä Johan, ”Kivi-Sovion” omistaja ja kauppamies, kuoli jo parhaassa iässään, 40-vuotisena Raahessa liikkuvaan koleraan 1853.

[Kuva: Catharina Sovelius, o. s. Frieman. Fr. S:n, vanhemman, puoliso.]
Catharina Sovelius, o.s. Frieman. Fr. S:n, vanhemman, puoliso.

Matti August oli veljeksistä vanhin, syntynyt 1806. Tämä Soveliusten neljäs Matti oli koko suvun voimakkain ja tarmokkain henkilö. Kaikkien tuntema ja monien vielä hyvin muistama tuikea ”Matti-patruuni” oli vanhan Raahen mahtavin jymyukko, tulinen mies, joka helposti saattoi säväyttää kirosanojakin ja äkäpäissään kouraista korvallistaan niin kiukkuisesti, että hiustukot päästä heltisivät. Kaikki Soveliukset olivatkin ”luonnolleen vihaisia ja suoria”. Yhdessä nuoremman veljensä, Henrikin, kanssa Matti harjoitti suurliikettä ja laivanvarustusta, rakennuttaen monia laivoja: kuunareita, prikejä, parkkilaivoja ja fregatteja. Matti kyllä vanhempana ja toimekkaampana itse hoiti koko menon, Heikki oli vain muuten työntekijänä ja rahamiehenä muassa. Sävyisämpänä, vähäpuheisena, joutui pehmeäluonteinen Heikki miltei kokonaan varjoon karkean ja toimekkaan jyrymiehen rinnalla. Heikki antoi Matin hoitaa asiat, istuen mieluummin fortepianonsa ääressä soitellen tanssikappaleita, kuin kuivien tilikirjojen ääressä tahi miettimässä uusia liikesuunnitelmia ja laivanrakennuksia. Heikki olikin ollut soitonopissa Bergbomin mamsellien luona, ja hän esiintyi joskus soittomestarina tanssiaisissakin. Nuorena miehenä ollessaan Matti-patruuni kapteenina kuljetti laivoja ja saattoi joskus, kun Gibraltarissa olisi pitänyt laiva ”klareerata”, laskettaa vain ohitse. Kun kaupungista ruvettiin ampumaan perään, antoi Matti laivan siitä huolimatta mennä viheltää, viitaten vain ylpeästi kädellään ja huutaen suurella kurkullaan:

– Kapteeni on Kikinkäki Raahesta ja russakkalasti!

Heikkikin ajeli nuorina päivinään kapteenina pitkin meriä. Mutta kaksi laivaa hän ajoi ”haaveriin”, toisen Snipan pankille Vaasan kurkulla, toisen ”Kollenpohtiin” Kattegatissa. Äkäinen Matti-patruuni ei kyllä tämän jälkeen enää uskonut laivoja veljensä hoitoon, manasihan vain:

– Ota, saatana, riihi tuolta Märjännyksestä ja lähe sillä seelaamaan!

[Kuva: Matti August Sovelius.]
Matti August Sovelius.

Hyvää huolta Matti-patruuni piti merimiehistään. Miesten tietämättä hän useinkin pidätti osan heidän palkastaan ja antoi sen vasta jälkeenpäin, kun mies oli pulassa. Friisen ukollekin Matti keräsi rahaa niin paljon, että saattoi antaa sen sitten pikkumökkinä, johon ukko hyvillä mielin sai muuttaa asumaan. Eikä Heikkikään ollut välinpitämätön työväestään. Kun merimiesten eukot kävivät konttorissa perimässä miestensä palkkaa, Heikki aina heille ärisi, että kuluttavat rahansa vain kahviin ja vehnäsiin. Työnetsijälle Matti aina koetti katsoa työtä, ellei muuta, niin pani hänet päiväpalkalla pihalleen kävelemään edestakaisin rautakanki olalla tahi käski kynsimään suurta mustaa koiraansa, ”Kaimaa”. Tahi sattuivat työnkysyjät tapaamaan patruunin tiellä, jolloin hän käski miesten odottaa siinä, kunnes hän palaa takaisin. Miehet saivat odotella puolen päivää, ja muuan ikävissään jo rupesi kenkiään paikkaamaan. Kun patruuni palasi, maksoi hän palkan toisille miehille, mutta kengänpaikkaajalle ei antanut mitään, ”koska hän oli tehnyt omaa työtänsä”.

Kauppapuoti oli veljeksillä komeassa isältä perityssä talossa Pakkahuoneenkadun varrella, ja ”kräämäpuojin” hoito oli tavallisesti Heikin hallussa. Monesti tulivat maanukot tänne tarjoomaan kaupaksi sellaistakin tavaraa, mikä ei muille kelvannut. Varsinkin Matti-patruunista olivat maanukot huomanneet, että ”jos ei muille, niin kyllä Sovion isolle viisaalle kelpaa”. Ja ”isolle viisaalle” kelpasikin. Matti otti tavaran, maksoi rahat ja vihelteli vain. Niinpä saattoikin veljesten ranta-aittaan keräytyä kaikenlaista kolikkoa, yksin suuret kasat auskareitakin, vaikka Raahen poikakurikat niitä joskus salakättä kävivät viskelemässä ikkunaluukusta mereen, jotta saivat sitten ”pärjätä” ne haltuunsa.

Vanhanapoikana Matti vain eleli, ja vielä vanhanakin hän oli pysty mies, vankka ja leveähartiainen ja komea kuin koko kaupungin isäntä. Ja komea hänellä oli äänikin. Kun patruuni portillaan puheli, kuului se selvästi aina Kirkkokadulle asti. Mutta kun Matti jostakin äkeissään oikein äityi noitumaan, tapahtui se sellaisella voimalla, että koko kaupunki antoi kaikuja takaisin. Ja patruuni painelikin tulemaan ”koko ruhtinaannimiä”. Karskina patruuni asteli kultanuppinen keppi kädessä, ja säntilleen yhdentoista aikana hän teki kiertonsa kaupungin ympäritse, astellen omaa rataansa syrjäämättä ketään. Ja kun hän ajoi hevosella, lasketti hän niin kiukkuisesti, että pois saivat pienet tieltä paeta. Oli Matti-patruunilla omatekoinen tiekin, ”Soveliuksen tieksi” sanottu, johtaen pitkin maantien viertä kaupungista Pikimäelle. Sitä hän usein asteli, ja lapset, kun näkivät patruunin tulevan, lipittivät kiireesti syrjään luullen, että herra on vihainen, ”kun kuljetaan hänen tietään”.

[Kuva: Fredrik Sovelius vanhemman talo. Sitten Matti August ja Henrik S:n omistama.]
Fredrik Sovelius vanhemman talo. Sitten Matti August ja Henrik S:n omistama.

Varsin vanhaksi ei Matti August elänyt. Hän kuoli äkillisesti jo 1870, ja monessa laivassa silloin ”flaku meni kolmivarttiin”. Vanhat muistavat vieläkin:

– Kun Matti-patruunille soitettiin sanomakelloja, niin eri lailla soitettiin kuin muille… se kun oli niin erilainen kuin muut. Isolla kellolla lyötiin kahesti ja taas pienellä kellolla kahesti.

Havuja oli hajoitettu vainajan tielle Soviosta Saukonnurkkaan asti. Ja vanhat merimiehet, jotka ”stormari” päässä olivat patruuniaan kantamassa hautaan, palasivat hautajaisista punaposkisina.

[Kuva: Henrik Sovelius.]
Henrik Sovelius.

Heikki-patruuni jäi vain yksin jatkamaan liikettä, eläen lähes 90-vuotiseksi. Vanhanapoikana ”Heikku-patruunikin” aina pysyi. Vankka iso mies oli hänkin, ja eli aina vanhojen patruunien ankarissa hyvissä tavoissa. Jo neljän aikana aamulla hän joka päivä teki ”stora rondensa” ympäri kaupungin. Jalkaisin patruuni oli tavallisesti liikkeellä, vaikka vanha Hassi sanoi kerran hänelle, että hän ajaisi aina hevosella, jos hän olisi niin rikas kuin patruuni. ”Vai niin sinä tekisit!” Heikki vain naurahti. Saattoi hyvänlaatuinen Heikki-patruuni toisinaan tulistuakin, joskus niinkin, että uhkasi pamauttaa toista korvalle, jopa vetäisi takinhihan valmiiksi kouraansa, jotta ei kova tärskäys koskisi kipeästi käteen. Itaraksikin monet moittivat vanhaa patruunia, kun hän ”ei antanut anteeksi penniäkään” ja joskus kerjäläisellekin antoi vain jonkun pennin sekä ”friimerkkejä” pyyteleville poikasille luovutti ainoastaan yhden kerrallaan, vieläpä onkivapoja kerjääville pojille valitsi valtavasta rytikasastaan aina huonoimmat. Mutta Raahen rautatietä varten Heikki lahjoitti 200,000 markkaa, että ”hänkin saa vielä nähä rautatien kotikaupunkinsa laijalla”. Raatihuoneelle hän antoi Tukholman arpajaisista voittamansa komean merimaiseman, josta itse Ruotsin kuningas olisi maksanut 3 000 kruunua. Sukulaisilleen patruuni lahjoitteli kauniita vanhoja tavaroitaan, mutta jos huomasi, ettei niille annettu arvoa, otti hän ne jälleen takaisin, niinkuin kauniin kellonkin sisarensapojalta, vieden hänelle sen sijaan vanhan laivankronomeeterin, jotta siinä on kyllä sellaiselle. Lahjoittipa patruuni viimein vanhan kaksikerroksisen sukutalonsa sekä suuren rahasumman sukunsa jälkeläisten varaksi.

Kova toimen mies oli kolmaskin veli, Fredrik, jota sanottiin vain komerssiksi – Raahessa ei entiseen aikaan ollut kuin yksi ”komerssi”, Fredrik Sovelius, ja yksi ”asessori”, G. A. Hårdh, niin että koko kaupunki enemmittä nimittelemisittä heidät kyllä tunsi ja tiesi. Niinkuin Matti-patruuni, vanhin veli, niin oli nuorinkin, komerssi, iso, komea ja karski mies. Mutta kun Matti saattoi olla raju ja joskus liiankin äkäinen puheissaan, jopa väliin karkeakin, oli komerssi puheissaan ja käytöksessään aina moitteeton, vaikka hänkin kyllä osasi olla ankarakin ja jyrkkä. ”Komerssi oli herra!” raahelainen vieläkin muistaa. Kun hän muiden porvarien ja patruunien kanssa oli Isollatorilla, ”niin sen näki, että se oli herra!” Erotti hänet toisten joukosta jo etemmäksikin ja ”tunsi jo toiseen päähän katua, että siellä on herra”. Antoipa komerssin komea ryhti ja ulkomuoto hyvää näköä vierustoverilleenkin. Ainakin Dikmanin ukko, vanha pieni merimiehen käpsä, oli kärkäs kehuskelemaan:

– Kun me Sovion Fredrikin kanssa käveltiin Lontoosa, niin kyllä näki engesmanni, että siinä onkin kaksi komiaa poikaa!

[Kuva: Kauppaneuvos Fredrik Sovelius.]
Kauppaneuvos Fredrik Sovelius.

Matin ja Heikin kanssa Fredrik alussa toimi samassa liikkeessä, rakennuttaen laivoja ja monet vuodet niitä kapteenina kuljettaen merillä. Mutta Franzénin vävynä hän 1850-luvulla otti kokonaan haltuunsa päämiehettömäksi joutuneen Johan Langin toiminimen. Laivoja hän rakennutti yhä uusia ja uusia, miltei joka vuosi yhden, joskus kaksikin, ja varusti niitä merille. Johan Langille rakennettiin hänen toimi-aikanaan kolmattakymmentä alusta. Englantilaiset hävittivät Raahessa käydessään muutamia Langinkin laivoja, mutta komerssi rakennutti sijaan uusia. Vanhassa Langin talossa hän asui, ja talossa oli kauppapuoti, torille avautuvine ovineen.

Johan Langin toiminimen Fredrik Sovelius jätti 1891 pojalleen, konsuli Fredrik Oskar Soveliukselle, joka kuitenkin kuoli jo 40 ikäisenä 1896, jolloin liikettä rupesi johtamaan konsulin leski, Rosa Sovelius. Viiden vuoden kuluttua hän jätti vuorostaan vanhan Langin liikkeen vanhimmalle pojalleen, Bertil Soveliukselle – nykyään alkuperäisen nimen ottaneena taas Sovio.

Yli 70-ikäisenä kuoli komea komerssi 1897, ja silloin vanhasta polvesta jäi enää elämään vanha Heikki. Tämä Raahen viimeinen patruuni kuoli vasta 1904.

Raahen vanhoja suurporvareita olivat myöskin hyvin muistetut Fellmanin veljekset, Johan ja Baltzar, jotka olivat kuulun pappissuvun jälkimiehiä, mutta myöskin vanhan ja suuren raahelaisen kauppiassuvun jälkijoukkoa, niin etteivät he suinkaan olleet aivan muukalaisia Raahessa. Veljesten isä, Jaakko Fellman, rovasti Niilo Fellmanin poika, oli parhaina päivinään 1775 tienoissa tullut Raaheen kauppa-apulaiseksi rikkaalle Baltzar Freitagille ja viisi vuotta palveltuaan päässyt talon vävyksi. Ja Maria Freitagilta papin pojanpojat saivat sitten vanhaa raahelaista kauppasaksankin verta suoniinsa. Jo nuorena miehenä lähti 1781 syntynyt Johan merille, kävi kauppakoulun Englannissa, oli porvarina Tukholmassa ja kapteenina palasi Raaheen. Mutta Baltzar, joka oli syntynyt 1789, pysyi vain kotikaupungissa, rikkaan enonsa Didrichin liikkeessä kauppamiehenä ja oppipoikana, hoitaen asiansa niin hyvin, että eno lahjoitti hänelle kokonaisen kaupunkitalon. Vanhojen ukkojen kuoltua – Jaakko Fellman kuoli 1803 ja Didrich Freitag 1817 – veljekset aloittivat oman liikkeensä, ruveten muiden Raahen patruunien tapaan rakennuttamaan ja varustamaan laivoja, ostamaan ja lähettämään ulkomaille maakunnan tavaraa. Isä Fellmanin laittamassa talossa Pakkahuoneenkadun varrella, lähellä Isoatoria, oli veljesten päämaja ja liikepaikka. Siinä oli veljesten kauppapuoti, yksinkertaisesti sisustettu asuinhuoneisto ja liikkeen konttori. Vanhempi veli, ”Fellmanin kapteeni”, joka ”olisi kelvannut vaikka sotalaivan kapteeniksi”, harvapuheinen ja umpimielinen mies, hoiti kokoliikkeen ja kirjeenvaihdon, kun taas nuorempi veli asioitsi ja teki kauppaa maanukkojen kanssa sekä hoiti taloa ja maanviljelystä. Kaikissa asioissa Johan oli säkkinä ja Baltzar suuna. Siihen nuorempi veli hyvin sopikin, puhelias ”Paltsu-patruuni”, jota koko kaupunki nimitti vain ”Paltsuksi”. Konttorissaan istuivat veljekset, toinen pöytänsä ääressä jurottaen, toinen taas pöytänsä vieressä avonaisena ja hyväntuulisena ja aina valmiina porisemaan asioilla käyvien ukkojen kanssa.

Johan Fellman oli lyhyehkö mies, vanhana jo valkeapäinen. Ukon tukka riippui pitkänä mustan hatun alta, kun hän musta pitkä takki päällään keppi kädessä mennä köpitti Pakkahuoneenkatua torille, seisoi siellä rannassa merta katsellen tahi istuskellen Pakkahuoneen vieressä penkillä, ja sitten lähti kädet selän takana astelemaan laivavarvia kohden. Maahan katsellen vanha kapteeni astuskeli eikä puhunut sanaakaan kenellekään vastaantulijalle. Eikä moni kuullut hänen varvissakaan puhelevan. Vain kerran kuultiin ukon puhuvan, kun hän lastuakalta, joka taitamattomuudessaan oli ottanut koriinsa laivanteossa tarpeellisen ”krampun”, sieppasi puun pois ja kivahti:

– Mene pois ilman eppäilemättäl

Paltsu-patruuni oli vain pikkuinen matala mies, mutta paksu ja leveäselkäinen ja leveäkasvoinen, niin että ihan leuka riippui. Matti-patruuni kerran, kun herrat seisoskelivat rannassa merta katsellen, mittasi kyynäräkepillään Paltsu-patruunin selän, todeten:

– Tuosapa on yhtä leveästi kuin pitkästikkin!

Jos Johan-kapteeni oli juro ja puhumaton, kyllä Paltsu-herra piti puhetta hänenkin puolestaan. Iltaisin Paltsu useasti meni pihapirttiin juttelemaan työväen ja maalaisukkojen kanssa. Siellä hän saattoi tuntikaudet istua ja puhutella ukkoja ja itsekin kertoa, kuinka hän ennen nuorena ollessaan ”kahenkymmenen vanhaksi kulki kolttu päällä isänsä peräsä”, ja mitenkä ennen vanhaan muuan hänen äitinsä setä, Upsalan koulut käynyt pappi Freitag, oli ollut niin vahva mies, että oli peukaloinut hevosenkengän suoraksi ja sentähden saanut kolme kertaa käydä Ruotsissa valalla, että ”mitä voimaa hänesä on”. Mutta miestä olikin nuorena juotettu karhunmaidolla.

Keppi kädessä ja lampaannahkaiset kintaat kepissä riippumassa Paltsu-patruuni useasti tallukoi kalarantaan, kun pauhapaatit olivat tulossa mereltä. ”Mitä on suurimmat?” patruuni jo rannasta huuteli kalamiehille, ja kun paatinnokka jysähti rantaan, kiirehti hän kalamiesten kanssa kiskomaan venettä maalle, huutaen:

– Hurrakkaa… hurrakkaa! Minäkin hurraa– –a– –aan!

Maalaisille paksu patruuni huikkaili kadulla:

– Tulkaa ostamaan suoloja! Minulla on hyvä mitta!

Kaupungilla liikkuessa Paltsun taskussa oli aina lakritsaa, ”rössokeria”, tahi venäläisiä paperipäällisiä rimsuniekka karamellejä, joita hän jakeli lapsille, milloin vain pysähtyi heidän kanssaan juttelemaan. ”Tahokko sinä, lapsi, tupakkaa?” ukko tavallisesti kysäisi. Ja lapsilla Paltsu monesti kitketti rikkaruohoa pelloistaan tahi teetti muuta keveää työtä, antaen palkkaa kolme kopeekkaa päivältä sekä makeisia.

Mutta silloin lapset eivät olleet oikein hyvillään, jos kohtasivat Paltsu-herran ollessaan matkalla laivavarviin isälle ruokaa viemään. Sillä Paltsu monesti ”passasi päälle” kahdeksan aikana, kun tiesi ruokaveron silloin olevan menossa, pysäytti tytön ja kysyi:

– Mitä korisa on?

– Pottuja ja jauhopuurua vain, voi tyttö vastata, ja Paltsu oli tyytyväinen. Väliin ukko itse silmäsi koriin ja totesi hyvillään:

– Lapskooria… se on oikeaa työmiehen ruokaa.

Mutta joskus ukko kauhistui:

– Kryynipuurua! Ja vielä silimä keskellä!

Ja siitä Paltsu-patruuni pääsi neuvomaan merimiesten eukkoja:

– Keittäkää te miehille oikeaa miehen ruokaa, niinkuin talakkunaa… eikä viskusoppia ja kryynipuuroja.

Paltsu itse ei juonut edes kahviakaan ja oli vihainen, kun työmiehet sitä särpivät. Kadulla kävellessään hän toisinaan pysähtyi akkunan kohdalle nähdäkseen, häärivätkö pikku mökin eukot kahvinkeitossa.

Niinkuin Soveliuksen Matti-patruunille kelpasi kaikenlainen maanukkojen tavara, niin myös Fellmanin Paltsulle, joka muutenkin oli hyvä auttamaan kaikkia anovaisia. Paltsunkin makasiiniin karttui suuret röykkiöt auskareita ja puulapioita ja vaikka mitä kamaa, puisia kengänpohjiakin.

Jo nuorena tuli Fellmanin veljeksille kauppa-apulaiseksi Lars Fredrik Leufstadius, tupakkatehtailijan poika, ja hän sitten pysyikin talossa isäntäinsä eliniän, vaikka alkuvuosina Johan-kapteeni sanoikin, kun poika oli ripustanut jonkin kuvan huoneensa seinälle:

– Ota pois! Ei se ole sinun seinäs.

Vanhan Paltsun seurassa Leufstadiuksen usein nähtiin kaupungilla liikkuvan. Ahkerana miehenä Paltsu vielä vanhanakin nousi jo 4–5 aikana ylös ja lähti kaupungille kävelemään, ja Leufstadius seurasi mukana. Hiljalleen vanha lihava herra liikkui, joka kadunkulmassa hän pysähtyi hengähtämään, ja silloin Leufstadius aina asetti keppinsä patruunin selkäpuolelle tueksi.

Vanhoinapoikina Fellmanin veljekset elivät koko ikänsä, vanha naimaton sisar, Saara, oli heidän taloudenhoitajansa, vanhoja olivat talon palvelijatkin ja vanha oli talon hevonen, jolla Paltsu talvella ajeli loikoen pitkässä vanhassa reessä, taikka körötteli kesäisin istuen vanhoilla rattailla. Kuoli sitten vanha Saara 1858, ja veljekset jäivät vain palvelijain ja Leufstadiuksen kanssa elämään. Kuoli jo Paltsu-patruunikin 1862, ja juro Johan eli yksinään vielä kahdeksan vuotta, joutuen viimein, lähes 90-vuotisena, hänkin kalmistoon veljensä viereen 1870.

[Kuva: Raahen porvari- ja kauppakoulu.]
Raahen porvari- ja kauppakoulu.

Vain pari polvea Fellmanit elivät Raahessa, mutta oikeiksi raahelaisiksi he jo ennättivät tulla. Vieläpä veljekset, muistellen omaa nuoruuttaan, jolloin eivät Raahen koulussa päässeet kovin pitkälle, ainakaan omissa ammattitiedoissaan, lahjoittivat suuren osan omaisuudestaan kaupunkiin perustettavaa ”porvari- ja kauppakoulua” varten. Ja näillä rahoilla – 74,582 hopearuplaa ja 1000 ruplan talo – sitten Raahen kauppaopisto pantiin pystyyn 1882, ja samoilla rahoilla se toimii vieläkin. Monet vanhan merikaupungin poikavarsat, niin hyvin entisten patruunien jälkeläiset kuin kapteenien ja merimiesten pojat, ovat kauppakoulun korkean mäen kiivettyään kyenneet nousemaan vanhojen patruunien toimialoilla hyvinkin huomatuille sijoille.

Papillista pohjaa oli Montinienkin suku, joka Raahessa kävi kauppaa ja kulki merellä monessa polvessa ja monissa miehin. Turunmailta 1729 saapunut Raahen pappi, Mikael Montin, oli vain tullista tullut raahelainen, mutta kun jälkipolvi rupesi muiden porvarien tavalla porvaroimaan, ja sai sukuunsa kaupungin vanhaa kauppiasverta Friemaneilta, Soveliuksilta ja Junellilta, oli papin jälkipahna kohta aitoa Raahen kansaa. Sitä kyllä vanha Raahe ei oikein saattanut ymmärtää, että papinpojasta voi tulla mitään muuta kuin pappi tahi muu sanan ja kirjan mies, mutta silloin oli papinpoika jo vähän pilalla, kun se rupesi porvariksi ja merenkävijäksi. ”Ei tullut siitäkään isänsä poikaa!” raahelainen saattoi päivitellä. Mutta Mikaelin pojat vain rupesivat porvareiksi ja menivät merellekin – tosin vanhin veli, Mikael, luki papiksi. Abraham, 1735–1809, oli Raahessa etevänä kauppamiehenä ja raatimiehenäkin, samoin taas hänen poikansa, toinen Mikael, rikkaan Friemanin vävy, joka eli 1766–1843 ja rakennutti komean talon Montinien vanhalle paikalle Isontorin laitaan. Mikaelin kuusilukuinen poikaparvi oli myöskin, kuka porvarina ja patruunina, kuka kapteenina ja ”kellarimestarina”. Parhaiten Raahe muistaa vielä Johan Montinin, syntynyt 1807, kuollut 1893, kapteenin, raatimiehen, kauppamiehen, joka asui Kirkkokadun ja Mentzerinkadun kulmauksessa Friemanin naapurina. Durchmanin yhtiössä Johanilla oli osuutta, mutta mikään suuri laivanvarustaja hän ei ollut. Sen sijaan raatimies oli suuri maamies, viljellen vainioittain ruista, ohraa ja perunoita. Syksyisin aina saatiin talossa puida 30:kin riihtä. Tarvittiinkin talossa puimista, sillä lähes pariinkymmeneen nousi perillisten joukko. Hyvillä hevosilla Johan Montin aina ajeli, joskus sellaisellakin menijällä, että kärryissä istuja vain hajusta tiesi hevosen olevan edessä. Ja kun raatimies ajaa hurautti Raahesta Saloisiin, niin kärryille poikittain pistetyt onkivavat vain ratisivat sattuessaan virstantolppiin: ”trat-ta-ta-trat!”

[Kuva: Henrik Montin.]
Henrik Montin.

Suurempana porvarina ja laivanvarustajana muistetaan taas Henrik Montin, joka oli osakkaana Reinin liikkeessä ja asui isänsä rakennuttamassa talossa Isontorin laidassa. Heikki oli isoääninen iso mies, yrkky ja äkäluontoinen patruuni, joka roimasti liikuskeli Isollatorilla ostellen maalaisilta mastopuita kilvan yhtä roiman ja äkäpäisen Matti-patruunin kanssa. Heikki Montin kuoli jo varsin aikaisin, 1866. Nuorin Mikaelin pojista oli Frans, joka toimi väkijuomakaupan omistajana hoitaen ”Montinin kellaria”; sitten oli pari velimiestä kapteenina laivoja kuljettamassa sekä muuan joutui Helsinkiin Kaartin pataljoonan asevarastonhoitajaksi.

[Kuva: Zachris Durchman.]
Zachris Durchman.

Sananjulistajasta ottivat juurensa Durchmanitkin, jotka niinikään muutamia polvia elivät Raahessa rikkaana patruuni- ja porvarisukuna saaden kaupungin kauppamiehiltä, Fagervikiltä, Lackelta ja Pölckiltä, Raahen verta suoniinsa. Pohjalaisen papin, Anders Durchmanin poika, Mikael, syntynyt 1762, kuollut 1827, rupesi Raaheen kauppamieheksi, ja hänen poikansa Zachris, joka eli 1801–1872, oli Raahen suuruuden ajan suuria patruunia, laivanvarustajia ja vanhoja merenkävijöitä niinkuin muutkin patruunit. Brahenkadun ja Mentzerinkadun kulmassa oli Durchmanin kauppatalo ja kauppapuoti, jossa Zachris-ukko teki kauppaa maalaistenkin kanssa ja makseli työmiehilleen palkkaa, päivitellen:

– Hm, hm, hm… ei piisaa pienekkään… Taijatta pussiniki tyhjentää.

Vanha Zachris-patruuni oli lyhyt ja paksu äijä, ja ”Kolmituumaiseksi” Raahekin häntä leikillään nimitti. Tiesi sen ukko itsekin, mutta ei ollut siitä ensinkään hyvillään. Naulojenostajakin kun tuli kauppaan, ukko sanoi puotipojalle:

– Annappa tuolle nauloja!… puoltoistatuumasia, kakstuumasia ja …muuantuumasia.

Poika tiesi sanomattakin, että ”muuantuumaset” olivat kolmituumaisia.

Viheriäisessä palttoossa Durchman-patruuni kulkea kepsutteli kaupungilla, ja vaikka hän olikin vain ”Kolmituumainen”, oli hänellä neljä komeata tytärtä. Muuan niistä oli koko kaupungin ihantelema ”Durchmans Fia”, jota kyllä kelpasi Raahen erikoisena nähtävyytenä mainita muukalaisellekin. Tämä erinomainen kaunotar, Emma Sofia Durchman, meni sitten naimisiin kapteeni Höckertin kanssa.

Vanhan Zachris-patruunin jälkeen eli Raahen porvarina vielä hänen poikansa, Frans Zachris, joka oli isänsä toverina kauppaliikkeessä ja sitten jatkoi liikettä yksinään. Mutta häneen loppui Raahen Durchmanien porvaroiminen.

[Kuva: Friemanin vanha talo. Nyk. kansakouluna.]
Friemanin vanha talo. Nyk. kansakouluna.

Suurporvareita ja oikeita vanhoja raahelaisia olivat aikoinaan Friemanitkin, 2 jotka jo 1700-luvun alkupuolella koteutuivat pieneen rantakaupunkiin, ja sitten elivät neljä, viisi polvea kaupungin ensimmäisten eturiveissä. Etelästä, Turun puolesta, oli ensimmäinen Frieman, Olof (1691–1774), tullut ja hänen poikansa Johan (1728–1790) oli jo varakas kauppias ja kaupungin raatimies sekä postimestari. Rikas porvari oli hänenkin poikansa, nuorempi Johan Frieman (1774–1845), joka asui kahden tonttimaan isäntänä Isontorin etelälaidassa, Kirkkokadun varrella, Soveliusten, Montinien ja Ervastien naapurina. Hänen talossaan Aleksanteri I:kin majaili käydessään Raahessa 1819. Rikas mies oli Johanin veli Nilskin (1788–1833), joka toisien suvun jäsenten kuoltua ja hävittyä joutui nimen säilyttäjäksi. Hänen poikiaan oli kolmas Johan, joka eli 1816–1878, ja oli Raahen viimeinen Friemanin kauppias sekä asui Kirkkokadun varrella, vastapäätä Johan Montinia. Tämän poika, entisen ”Aspegrenin pankin” johtaja, Ivar Frieman, kuoli naimatonna 1910, ja tytär, Aina Frieman, kirjakauppias, kuoli 1912. Niinkuin muutkin Raahen porvarit, niin Friemanitkin saivat ympäristöstään vanhaa Raahea suoniinsa, joutuen naimisiin Pölckeistä, Pasasista, Montineista ja Langeista, sekä taas puolestaan antoivat omaa vertaan For buksille, Soveliukselle, Montineille, Svanljungeille ja Fagervikeille.

[Kuva: Johan Gustaf Rein.]
Johan Gustaf Rein.

Suur-Raahen suuria patruuneita oli myöskin Johan Gustaf Rein, joka oli alkuaan Vaasan lähtöä, syntynyt siellä 1821. Rein tuli Raaheen vain kirjanpitäjäksi kauppaneuvos Franzénille, mutta pian hän rupesi omaksi isännäkseen ja otti rikkaan patruuni Ahlqvistin toimekkaan tyttären, Helena Charlottan, emännäkseen. ”Reinin komppania”, jossa oli osallisina useita Raahen porvareita, oli Reinin pääjohdossa, ja se varusti merille toistakymmentä laivaa, Brahenkadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa, matalassa puutalossa, ”Vanhassa-Reinissä”, jossa kauppias Mikael Jurvelius oli ennen porvaroinut, oli Reinin patruunin liikepaikka. Myöhemmin patruuni sai uuden porvaripaikan kauppias Karl Napoleon Hedmanssonilta Isontorin laidasta, vastapäätä entistä Johan Friemanin taloa. Siihen ukko yhdisti vielä Petter Frans Ahlqvistilta ostamansa talon, joka oli rakennettu entisen kistun paikalle.

Reinin patruuni oli älykäs ja toimekas mies, ahkera kirjallisuudenkin harrastaja. Tukevana harmaapartaisena ukkona hän silmälasit nenällään asteli pää pystyssä kadulla ja näytti, ”ettei hän alas näe ensinkään”. Toimekas oli patruunin rouvakin. Kerran kun taloon tuli käymään saksalaisia matkamiehiä, rouva komensi koko palveluskunnan ja työväen seisomaan vartiokujana kahta puolta talon porttia. Ihmetellen vieraat katselivat tällaista suurenmoista vastaanottoa.

Mutta alkuunsa loppui Reinin patruunin hyvästi alettu raahelainen toimi ja nimi. Patruunilla oli vain pari tytärtä, joista toinen joutui naimisiin Saksanmaalle ja toinen kuoli parhaassa tytäriässään. Patruuni itse kuoli 1895.

[Kuva: Reinin talo Isontorin laidassa, ent. Kistun paikalla.]
Reinin talo Isontorin laidassa, ent. Kistun paikalla.

Reinin patruunin appiukko, Ahlqvistin patruuni Petter Ludvig, ei myöskään ollut aivan perinnäisiä raahelaisia. 1 Hänen isänsä, kapteeni Petter Erik, vaikka pääsikin äidin avulla vanhoihin raahelaisiin, Hajahneihin, oli tullut Raaheen vasta 1700-luvun viimeisellä kymmenellä. Isä-Petter ei kyllä ollut vielä mikään patruuni, elihän vain huonoissa varoissa ja alituisesti velkojain ahdistamana ja kuoli 1804. Mutta poika-Petter, joka oli syntynyt 1799, jo pani Kirkonmäenlaidassa, lähellä kirkkoa, hyvälle alulle kaupankäynnin, ennenkuin ennätti kuolla eräällä Kuopion matkalla 1834. Ja sitten hänen leskensä, Anna Charlotta, lähtöisin vanhasta Jurveliusten kauppasuvusta, toimi kuin oikea kauppamuori, ja vanha kunnon raahelainen. Rouva piti liikettä pystyssä, kulki markkinoilla Kalajoella, Kuopiossa ja Kajaanissa niinkuin muutkin patruunit, ja kauppa kävi mainiosti. Oli rouvalla kyllä apulaisena poikansa, Mikael Ludvig, jonka hoitoon hän jätti liikkeen vasta 1870. Mutta sittenkin muori vielä itse hääri kaupassa myymäpöydän takana, pienenä ja käpristyneenä, lammasnahkaturkit vain päällään, ja aina ystävällisesti nyökäyttäen tulijoille: ”Päivää-päivää!” Ei tiennyt eukko kylmästä eikä ”vedosta” mitään. ”Mikä se on traaki?” hän vain saattoi ihmetellä, kun toiset siitä puhuivat. Kerran Kuopiosta tullessaankin oli rouva ”niin jääsä, että reestä kannettiin sissään, eikä kuollut sittenkään”. Mutta hiiriä muori pelkäsi. Kun puotineitsyet tahtoivat toimittaa aina puodissa vartioivan rouvan pois, he rupesivat vain hätäilemään: ”Voi, voi, tuolla on hiiri... mihin se nyt joutui?” Silloin traakia pelkäämätön rouva taaperteli kiireesti toiseen huoneeseen. Toimekas rouva piti paljon hyvistä hevosista. Kun vain joku ajoi ohitse komealla oriilla, mummu tuli kaupastaan kadulle ja pysäytti ajomiehen, jotta saisi tarkemmin katsoa ajokasta. Hiukan yli 90 ikäisenä kuoli tämä toimenmuori 1890.

[Kuva: Anna Charlotta Ahlqvist, o. s. Jurvelius.]
Anna Charlotta Ahlqvist, o. s. Jurvelius.

Toimekkaita kauppamiehiä olivat Anna Charlottan pojatkin, Mikael Ludvig ja Petter Frans. Edellinen jatkoi äitimuorin liikettä Pakkahuoneenkadun varrella, ja ”Ransa” rakensi talon kistun paikalle. Ludvig oli porvarien eturivin miehiä, toinen veli taas oli ”enemmän aatteenmiehiä”. Petter Frans toimitti kaupunkilaisille kirjallisuuttakin sekä pystytti herroille hyvän uimahuoneen ja kylpylän Pitkäänkariin. Mutta näihin toimenmiehiin Ahlqvistin suku Raahessa loppui, sillä molemmat veljekset kuolivat vanhoinapoikina, Mikael Ludvig 1885 ja Petter Frans 1867.

Patruunien parvessa liikkuivat täysin oikeuksin Fagervikitkin, joiden sukujohto veti Raahen taakse, Pyhäjoen Parhalahdelle.1 Sieltä tuli Isonvihan jälkeen Raaheen porvariksi Matti Fagervik, alkuaan Parhalahti, ”jalosyntyinen ja hyvin kunnioitettu” herra, joka nai Forbuksen Kristinan ja sai poikia ja tyttäriä. Näistä Henrik, syntynyt 1733, kuollut 1787, joutui Margaretha Pölckin kanssa Fagervikin nimen säilyttäjäksi, saaden tyttäriä Durchmaneille, Hajahneille ja Lundbergeille annettavaksi sekä pojan, Johanin, (1777–1836), joka taas otti tyttären Hajannilta. Tämän vanhemman Johanin poika oli viimeinen Fagervikin patruuni, nuorempi Johan Fagervik, joka oli ainakin yhtä jalosyntyinen ja hyvin kunnioitettava kuin Parhalahden Mattikin. Patruuni asui Pohjantullissa Reiponkadun kulmassa, ja kävi suurta kauppaa varsinkin maanukkojen kanssa, niin että väliin oli talon koko piha täynnä savonäijien hevosia ja kuormia. Fagervikin patruuni oli oikeita vanhankansan miehiä. Rahansakin hän vain säilytti kotona arkussa, ja kotiportista poistuessaan hän useinkin kuin tervehtien ja menestystä etsien kumarteli eri ilmansuunnille, ennenkuin lähti kävelemään kaupungille. Toimekas oli talon rouvakin, keskimmäisen Johan Friemanin tytär, Augusta Elisabeth, syntynyt 1812, aina kotona hyörivä emäntä, joka ei ollut käynyt Piehinkiä etempänä. Lapsettomina nämä vanhat raahelaiset kuolivat, patruuni 1871 ja patruunin emäntä vasta 1901, ja niin loppui Fagervikien suku.

[Kuva: Kauppaneuvos Sivert Lundberg.]
Kauppaneuvos Sivert Lundberg.

Patruunimiehiä olivat Lundbergitkin, jotka Ruotsista purjehtivat kahdessakin otteessa 1 ja vain parin polven ajan pysyivät kaupungin porvareina, ennättäen kuitenkin jo siinäkin ajassa rysäyttää pystyyn tavattoman tulimyllyn sekä lyödä kokoon kymmeniä laivoja. Keväällä 1800 tuli Skellefteåsta Erik Lundberg Durchmanille kauppa-apulaiseksi, ruveten myöhemmin itsenäiseksi porvariksi. Mutta vasta Erikin poika, raatimies Johan Sivert (1813–1895) nousi patruunien riviin, ruveten toisten porvarien kanssa laivanvarustajaksi, ollen ”Lundbergin komppanian” päämiehenä. Suuri yritys oli myöskin Ruonanojan suuhun rakennettu tulimylly, jossa oli osakkaana kauppaneuvos Sivert Lundberg. Tämä Lundberg tuli Ruotsista 1849 Johan Sivertille, sukulaiselleen ottopojaksi ja apumieheksi, ja oli sitten osallisena Lundbergin laivanrakennusyhtiössäkin. Nuorempi Sivert kuoli 1894, ja liikettä jäivät jatkamaan hänen poikansa, kunnes 1900-luvun alkukymmenellä lopettivat ja muuttivat pois paikkakunnalta.

[Kuva: Konrad Brander.]
Konrad Brander.

Suurten kauppasaksain joukossa liikkui myöskin Konrad Brander, joka oli laajan Brander-suvun jälkeläisiä. Porin puolesta oli 1700-luvun jälkipuoliskolla Konradin isä, Gabriel Brander (1758–1809) tullut Raaheen porvariksi ja päässyt raatimieheksikin. Rikkaan Matti Soveliuksen vävyksikin Satakunnan mies nousi ja sai muutamia tyttäriä sekä neljä poikaa raahelaisille kapteeneiksi, kauppamiehiksi ja raatimiehiksi. Toimekkain oli nuorin veli, Konrad (1801–1880), joka ensin kapteenina mittaili meriä ja sitten rupesi kauppamiehenä mittailemaan tavaroita. Brahenkadun ja Cortenkadun kulmassa pitkällä, laihalla ja ”häjynkurisella Konkalla” oli kauppatalonsa. Kauppamiehiä olivat toisetkin veljet, Adolf oli vain kapteeni ja hukkui merimatkalla. Adrian, vanhin veli (1788–1854), oli raatimieskin ja asui Durchmanin naapurina Mentzerinkadulla. Mutta Fredrik (1792–1863), paksuniskainen porvari, teki kauppaa Kirkonmäellä vastapäätä vanhaa koulutaloa, ja sanottiin häntä ”Kirkko-Branderiksi”. Oli ukko ennen kapteeninakin ohjannut laivaa merillä, jopa oikein ihastunut Franzénin prikiin, Rosinaan, jota vielä vanhanakin kehuskeli:

– Ja se Russiina oli hyvä laiva: kerran ventattiin, niin oltiin Vaasasa!

Branderien perilliset kuolivat nuorina tahi muuttivat Raahesta muualle. Konradin poika, Axel, meni naimisiin, mutta kuoli lapsetonna, ja tytär, Selma, antoi vanhaksi tultuaan kauppaliikkeensä Pyhäjoelta tulleen Haglundin hoitoon, ja sinne jäi lopulta Konradin kokoama tavara. Kauniit köpenhaminalaiset kahvikupitkin alennettiin varsin keittiökupeiksi.

Patruunien riveissä asteli aikoinaan vielä Anders Gustaf Candelin. Hän oli tullut vävyksi vanhalle raahelaiselle kauppiaalle ja raatimiehelle, Johan Lauraeukselle, saaden samassa kaupassa Elisabethinsa kanssa valmiin ja täysinäisen kauppatalonkin. Konrad Branderin naapurina Cortenkadulla talo oli, lähellä Kirkonmäkeä ja kaupungin apteekkia. Mutta Candelinin ukko kuoli jo 1863, ja pojat hävisivät pian pois koko kylästä.

Siinä 1850–60-luvuilla vielä joku vanhan polven porvari lopetteli kauppatoimintaansa ruveten poistumaan patruunien parvesta. Niinpä jäivät joukosta pois vanhat porvarit Lacke, Lundström, Andersson ja Bergh. Ja Karl Napoleon Hedmansson, punanenäinen, punaviheriä-peruukkinen, ”Heemanssonin Kalle”, heitti kauppapaikkansa Reinin patruunille. Henrik Ahlholmin leski, Johanna Mathilda, suuri tervaporvari, keikahti nurin ja jätti talonsa kaupungin sairaalaksi. Vanha Abraham Hajahnkin lopetti liikkeensä Fellmanien naapuritalossa ja meni Mettalaan maata möyrimään.

[Piirros: Langin talon tuuliviiri]


  1. H. Impivaaran mukaan.
  2. Tiedot suvun vanhimmista jäsenistä H. Impivaaran mukaan.