[Piirros: Johan Soveliuksen matka-arkku]

Entisellä Raahen suurporvarilla oli oma tapansa tallettaa niitä rahoja, joita kauppa ja meri hänelle tuottivat. Raha pantiin kyllä tavallisesti vetämään uutta rahaa, mutta useasti sattui, ettei sitä heti voitu sovittaa kaupankäyntiin eikä panna meriä vaeltamaan. Monta kertaa keräytyi suuria rahakokoja toimekkaan kauppamiehen varastoon. Mutta ennenvanhaisessa Raahessa ei ollut pankkia eikä rahalaitosta, mihin olisi voinut sijoittaa varansa tulevien päivien tarpeiksi. Monet porvarit, jotka olivat asioissa Tukholman kanssa, tallettivatkin Ruotsinriksinsä Tukholman pankkeihin, toiset taas, jotka liikkuivat laivoillaan Venäjän vesillä ja satamissa, veivät ruplansa Pietarin rahalaitoksiin. Mutta paljon käytettiin rahoja myöskin omaisuuden lisäämiseen. Tuotiin merien takaa kauniita arvokkaita huonekaluja, mattoja, shaaleja, tapetteja, hankittiin kaikenlaisia kalliita hopea-astioita ja arvoesineitä, ja talonemäntä puolestaan huolehti, että hänen liinavaatevarastonsa oli mahdollisimman suuri ja komea. Monella porvarilla oli aitat täynnä sänky-ja liinavaatteita.

Mutta vanhalla Johan Soveliuksella, suunnattoman rikkaalla vanhallapojalla, joka yli 80-vuorisena kuoli 1852, oli omat säästölaitoksensa. Pietarin pankkeihin Johan tosin talletti osan rupliansa, ja sinne niitä ukon kuoleman jälkeen lienee jäänytkin venäläisten hyviksi. Mutta suuren osan rahoistaan vanha Johan sijoitti omiin kätköihinsä niin huolellisesti, ettei niistä kukaan muu ihminen tietänyt mitään. Ukon kuoltua hänen talletuksiansa sitten pitkät ajat etsittiin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista, vesikaivoistakin, mutta ei löydetty mitään. Vasta vuosikymmenien kuluttua niitä sattumalta kerran toisensa perästä pirahteli päivän valoon.

Raahen kauppatorin rannassa, veden piirittämällä pienellä kivikolla, oli ennen ikivanha aitta, ”Puluvärkiksi” sanottu. Tämän aitan omisti aikoinaan Johan Sovelius. Sinne ukko sijoitti meren tuomat suolavarastonsa, ja sinne hän sijoitti meren tuomat rahansakin. Sillä kerran, aikojen kuluttua, kun Puluvärkki oli jo kauppias Axel Branderin hallussa, tapahtui, että Paavolan Murron ukko aitasta suoloja rapatessaan löysi seinän kolosta paperikäärön, joka sisälsi parisentuhatta ruplaa venäläisiä seteleitä. Toisen kerran taas konttoristi Lindblad löysi samanlaisen rahakäärön. Kumpaisetkin lienee Brander aitan ostajana ja omistajana perinyt. Vanhaa Puluvärkkiä purettaessa löytyi taas sen vuolihirrestä suuri rahatukko. Oli hirteen, poranreikään, painettu korkki, jossa oli naula. Lievosen ukko nykäisi naulaa: korkki lähti irti ja sen takana oli ruplia.

Oli entisaikaan Raahen torin rannassa, pakkahuoneen luona, kahden puolen suuria makasiineja, muuan niistä Johan Soveliuksen. Vanhat rantamakasiinit muutettiin myöhemmin, kun rautatie oli saatu, kaupungin toiselle laidalle rautatien viereen. Soveliuksen makasiinia purettaessa löytyi taas seinistä puutulpalla tukittuja reikiä, joissa oli tuhansittain rahoja, toiset jo arvottomia, mutta toiset vielä kelvollisiakin. Ja kun makasiinin hirsiä uudelleen nostettaessa veistettiin, pirahteli niistä tuon tuostakin rahatukkoja. Peltomaan ukkokin löysi tukon lastukosta ja ilmoitti sitten sanomalehdessä: ”Jolta on rahaa pois, saa tuntomerkeillä käyvä perimäsä”. Kun ei kukaan tietänyt tuntomerkkejä, sai Peltomaa pitää rahat ja tuli rikkaaksi. Muuan pattijokelainenkin löysi rahoja ja oli rahamiehenä kauan aikaa.

Kätki vanha Johan rahoja muuallekin kuin vanhojen aittojen seiniin, joihin hän sulloi vain seteleitä. Kultaa ja hopeaa ukko työnsi isoihin kahvipannuihin, joita kuoppasi maahan merkkipaikkoihinsa. Neljä on niitä jo löydetty, ja viisi niitä sanotaan olevan, mutta viidennen piilopaikkaa ei ole vielä saatu selville, vaikka on etsitty kaikkialta, Pitkästäkaristakin. Merimies Grekula kyllä ennen sanoi, että jos hän rupeaisi etsimään, niin kyllä löytyisi, sillä piilopaikat, ukko selitti, on merkitty puustaimilla, ja muut puustaimet on jo keksitty, mutta K:n merkki on vielä löytämättä.

Mutta vanha Johan Fagervik, toinen rikas patruuni, oikea vanhankansan mies hänkin, ei tukkinut rikkauksiansa seinänkoloihin eikä kätkenyt kahvipannuissa maan alle, ei myöskään uskonut Pietarin eikä muidenkaan epäluotettavien pankkien haltuun. Patruunilla oli omassa kamarissaan iso, vahvasti raudoitettu arkku, jossa hän säilytti hopeakolikoiksi vaihtamansa rahat. Arkku oli vielä suurilla ruuveilla porattu lattiaan kiinni, vaikka ei sitä kuka tahansa olisi jaksanut muutenkaan liikutella, sillä niin paljon siinä oli kolikoita. Täällä olivat rahat varmimmassa tallessa, kun patruuni itse vielä tarkoin vartioitsi aarrettaan. Aina kun kamarissa oli vieraita, patruuni koko ajan istui arkkunsa kannella. Joskus tuttavat tekivät vanhalle patruunille pikku kiusaa, mennen arkulle istumaan, kun ukko siitä vähäisen liikahti muualle. Mutta patruuni ajoi vieraan heti pois, ruveten itse aarteensa vartijaksi.

Tarkoin huolehti tavara-arkuistaan entisaikaan muuan toimekas Soveliuksen mummukin, joka sairastaessaan määräsi, ettei häntä saa muuttaa toiseen huoneeseen, niin kauan kuin hän jaksaa pikkulilliäänkään liikuttaa. Aiottiin jo kerran, kun mummu oli jo melkein tiedotonna, ruveta muuttamaan. Mutta mummu tunsi sen ja liikutti pikkulilliänsä, kun ei muuhun enää kyennyt. Ja muutto täytyi jättää tekemättä.

Vähävaraisen laitapuolen kansan rahat eivät juuri joutaneet seinänrakoihin eikä kirstuihin makaamaan. Raha saapui heidän luokseen kovin hitaasti ja jälleen kiireesti heitti hyvästinsä. Mutta kumminkin etupäässä vähäväkistä kansaa varten perustettiin Raaheen jo 1851 pikkuinen rahalaitos, säästöpankki. Asessori Hårdh, kaupunginlääkäri Friman sekä kauppiaat Durchman, Lundberg ja Rein olivat sitä puuhaamassa, ja porvarit lainasivat ja lahjoittivat rahaa pohjaksi. Vaatimattomana, muutamalla sataruplasella, se aloitti liikkeensä, ja ensi vuotensa lopussa näytti pankin ”kirjanlasku eli räkningit, jotka sitä varten valituilta Tutkiamiehiltä ovat oikein pidetyiksi löydetyt”, että perustusrahaston ”Saanto” oli 403:28 hopearuplaa, josta perustajajäsenten maksuja 116 sekä ”kasvamatointa velkarahaa” 250 ruplaa, ja ”Anto”-puolessa oli m.m. pankin ”omituista rahaa” 79:51 ruplaa. Vähäistä väkeä pankin säästäjät olivatkin ja pienet heidän idartamansa alkuunpanot. Sataviisi henkilöä kantoi kopeekkansa, ja pankin ”Säästöön paniain rahastoon” voitiin ”Saanto”-puolelle ”vastakirjain mukaan” merkitä 1 409:98 ruplaa, ja tästä karttui ”kasvurahaa säästöönpanioille” 16:72 ruplaa. Mutta köyhän kopeekat eivät kauan joutaneet tuottamaan ”kasvurahaa”. Jo ensi vuotenaan pankki sai ”Antoonsa” merkitä ”ulosottoakin”, sillä ”10 henkilöä, joista 7 ovat peräti eronneet, ovat ottaneet ynnä rahan kasvuin kanssa 228:56 ruplaa”. Yhtätoista velkakirjaa ”vasten” pankki ”uloslainasi” 1 430 ruplaa, ja ensi vuoden lopussa ”kassassa löytyi selvää rahaa” 94:43 ruplaa.

Säästöpankin hoitajana oli aikoinaan kaupungin ”kasööri” Gustaf Brusin, pitkä, äkäinen mies, joka asui Härkätorin laidassa, Reiponkadun kulmassa. Omassa pienessä kamarissaan ukko vain hoiteli pankin ”saantoja” ja ”antoja”, ja rahalaitosta sanottiin ”Prussiinin pankiksi”. Brusinin jälkeen oli pankki milloin kenenkin hoidossa, useinkin vanhojen merikapteenien, Stenmanin, Sabutskyn, Björkqvistin. Ja samoin se on vieläkin. Vanha merien kapteeni Juho Himanka on nyt vanhan pankin päämiehenä.

Mutta saatiin kerran sitten oikea kauppapankkikin, jossa porvarit saattoivat rahoineen käydä ulos ja sisälle. Yhdyspankin haaraosasto perustettiin Raaheen 1864, ja sen ensimmäisenä johtajana oli pari vuotta kauppias Sivert Lundberg sekä johtokuntana, jonka valitsemiseen otti osaa kaupungin paras porvaristo, Gustaf Rein ja Fredrik Sovelius. Sitten oli johtajana kauppias Lundström 1874:ään, jolloin pankki joutui kauppiaan ja kapteenin Johan Aspegrenin hoitoon lähes pariksi vuosikymmeneksi.

Tämän pankin, ”Aspegrenin pankin”, vanha Raahe vielä hyvin muistaa. Se oli patruuni Aspegrenin kauppatalossa Brahenkadulla, nahkuri Lövenmarkin ja värjäri Ollenborgin talojen välissä. Porstuan peräkamari, johon käytiin kartanon puolelta pienen pimeän porstuan kautta, oli pankkihuoneena. Siellä Raahen raha-asiat toimitettiin. Rahakamarin kalusto oli hyvin vaatimaton. Peräseinällä kahden akkunan välissä seisoi pankkipöytänä vanha ”kröönillä” veralla päällystetty pelipöytä, ja seinällä pöydän yläpuolella riippui paperitaulu esittäen Pyhää Ehtoollista. Oikeassa nurkassa oli kahdenmaattava, päästä vedettävä sänky, ja keskilattialla kykötti leveä kahdenistuttava ”kungstooli”. Vasemmalla seinällä oli vanhanaikainen pinnasohva sekä kaksijatkoinen kassakaappi, jonka yläosa oli rautaa, alakerta puuta. Nurkassa oli vielä isännän piippuhylly pitkävartisine merenvahapiippuineen ja lattialla muutamia tuoleja.

Toimitusaikana pankkiherrat istuivat arvokkaina viheriän pöydän ympärillä. Itse pankinjohtaja, patruuni, istui mälliä pureskellen pöydän vasemmalla puolella ja häntä vastassa toisella puolen pöytää kauppias Axel Brander, johtokunnan mies; toinen johtokunnan jäsen, raatimies Petter Roos, istui pöydän edessä selin oveen. Mutta pöydän alla makasi pankinjohtajan punainen, hyvin lihava koira, ”Grogg”, Kahdenmaattava sänky oli työnnetty kokoon, kahdenistuttava kungstooli seisoi tyhjänä, mutta sivuseinän pinnasohvalla istui tahi ovensuussa seisoi joku asiakas.

Ja herrat johtajat ja johtokunnan miehet hoitivat pankkia, ottaen rahoja ja antaen rahoja, myöntäen lainoja sekä kieltäen niitä. Merimiehetkin joskus astuivat herrain eteen tuoden heille rahojaan talletettavaksi. Tuli kerran Keera-Junnukin hätäyksissään sata ruplaa kolikoita mukanaan kysymään, kelpaavatko ne enää mihinkään, kun ”Suomeen on tullut rahan muutet”. Joskus myönsivät pankkimiehet pikku lainoja, ottaen jonkun pantin takaukseksi. Hopealusikoita taikka muita arvoesineitä kun vei pantiksi Aspegrenin porstuakamariin, sai astella takaisin muutamia kymmenmarkkasia taskussaan.

Oli siinä pankkiherroilla laskemistakin, rahoja kun vaelsi ulos ja sisälle. Kolmen miehen voimalla suoritettiin laskut, jokainen paperissaan erikseen, ja sitten vertailtiin, miten asia on kullekin selvinnyt. Johtaja tavallisesti, saatuaan työnsä valmiiksi, kääntyi toisiin kysäisten:
Huru har ni? 1
– Niin ja niin, Brander ja Roos todistivat.
– Teill’ on väärin! Räkna om! 2 johtaja komensi.

Mutta kun ruvettiin tarkastamaan laskuja, huomattiin useinkin, että Aspegrenin ukon papereissa oli virhe.

Äkäisesti äijä lennätti mallinsa uunin eteen ”spottlootaan” ja rupesi laskemaan uudestaan.

Saattoi pankinjohtaja joskus erehtyä antamaan asiakkaalle rahoja väärin ja huomautukseen vastasi sitten vain:
– Kun on annettu, niin on annettu!

Mutta jos asiakas siihen huomautti: ”Täs’ on liikaa”, kivahti pankinjohtaja:
– Anna heti pois!

Tärkeä toimitus oli pankin vuositilin tekeminen. Sitä varten piti pankki joulun aikana sulkea kokonaiseksi viikoksi, eivätkä niinä päivinä vekselitkään saaneet ”langeta”. Maksutilaisuudet oli jo etukäteen järjestetty joutilaampaan aikaan.

Vanhanaikaisissa ”klaffuhousuissa” Aspegrenin pieni ”Muppa”-ukko pukinpartoineen vain astella kepsutteli ja taskussaan hän kantoi suurta vanhaa kelloriepua, joka hänen mielestään oli paras koko Raahessa, ja merellä ukko purjehti keltaisella kaksimastoisella seelipaatilla, joka niinikään oli ”paras koko kaupungisa”.

[Piirros: Avainsuullinen]


  1. Kuinka teillä on?
  2. Laskekaa uudestaan.