”Meiän kylä” – näin vanhat oikeat raahelaiset vaatimattomasti, vaikkakin samalla jonkinlaisella hellällä ylpeydellä vieläkin nimittävät vanhaa rakasta kaupunkiansa – oli monien sukupolvien työn ja ahkeroimisen tulos. Parisataa vuotta olivat Jotailan äijän ja Lankilan ukon jälkeläiset ynnä sadat muut, sekä alkukantaiset kaupungin asukkaat että myöhemmin matkan varrella tulliaidan ulkopuolelta saapuneet, sittemmin raahelaisiksi tunnustetut tulokkaat, saaneet siinä ahertaa, kyntäen milloin merta, milloin maata, ennenkuin entiseen autioon rantakorpeen oli kohonnut tämä varsin vaatimaton yhteiskunta, joka sitten kuitenkin toimekkaana äkkiä ponnistautui jopa Suomen suurimmaksi merenkävijäin kaupungiksi. Tällaisen merkillisen kunniasijan saavutti syrjäinen Raahe, sama halveksittu ja mitättömäksi arvioitu kaupunki, jonka kaulaan hyvät naapurit kaikessa ystävyydessä kerran jo toimittivat hirttosilmukkaa.

Vain vahvimmat ja toimellisimmat Brahe-kreivin kaupungin ensimmäisistä rakentajista olivat jaksaneet pysyä pystyssä kaksisatavuotisen kaupunkinsa kanssa. Pitkälle vaivalloiselle taipaleelle oli taittunut ja väsynyt moni alkumatkan taivaltaja. Lähdettäessä katkaisemaan kolmannen sataluvun pitkää matkaa seisoivat ensimmäisten joukossa ensimmäisistä etupään miehistä vain Soveliukset. Mukana olivat vielä myöskin Jurvelius ja Kranck, olipa Öhrninkin jälkipahna pystyssä, samoin Juneliuksen, ja Sipekiuskin istui yhä suutarinjakkarallaan. Mutta Soveliusten vanha vierusmies, Lang, kaupunginmaiden alkuperäinen omistaja, kuten Soveliuskin, oli jo poistunut lähes parisatavuotiselta työmaaltaan. Kalmistoon oli joutunut myöskin aina uskollisena joukossa pysynyt Freitag. Mutta satavuotisen Raahen tulokkaat olivat kyllä matkassa, samoin 1800:n aikaiset väkimiehet sekä pienemmät suuruudet. Ja yhä uutta voimaa oli vanha tulliportti tuottanut lisää. Valiomiesten joukkoon olivat nousseet Rein ja Franzén sekä Ahlqvist, sitten vielä koko joukko muita kaupanmiehiä: Almgren, Aspegren, Candelin, Möller, Gyllberg, Leufstadius. Mestarien ammattikunta oli monikertaan matkan varrella vaihtunut ja uudistunut, samoin merimiesten suuri joukko.

Nämä kaikki, suurrikkaat ja vähäväkiset, vanhat ja vasta tulleet, muodostivat sitten yhdessä ”Suur-Raahen” parituhantisen asujamiston ja voiman. Vanhaan ”hyvään” tapaan se oli sijoitettu vanhalle parisatavuotiselle pohjalle. Mahtimiehet asustivat kaupungin parhaassa osassa, taikka paremmin sanoen, he itse nostivat asumansa alueen, keskikaupungin ja rantapuolen, kylänsä komeimmaksi.

Heti 1810:n suurpalon jälkeen rakennettuja olivat useimmat keskikaupungin talot. Yksikerroksisina puurakennuksina ne vain seisoivat – eikä Raaheen suuren tulipalon jälkeen ollut lupa rakentaakaan kaksikerroksista puutaloa –, joten Soveliusten vanha, tulelta säästynyt komea sukutalo Rantakadulla jäi kaupungin ainoaksi kahden kerroksen asunnoksi. Pieniruutuisine lyijypuiteikkunoineen se oli koko rantapuolen kunniavanhuksena. Matalalla ”mökyläkivistä” kasatulla ”ruuvallilla” talot edelleenkin seisoivat; vain Johan Soveliuksen asunto Isontorin itälaidassa oli nostettu tavallista ylemmäksi: syltä korkealle mökyläkiviselle kengälle. Ja kohta oli ruvettu sanomaan taloa ”Kivi-Sovioksi”. Vasta myöhemmin opittiin latomaan perustus porakivistä, saumaamattomista kyllä vain. Ensimmäinen porakivinen talonkenkä nähtiin Franzénilla Isonkadun varrella, ja sitten pian Lundbergillä samalla kadulla.

[Kuva: ”Kivi-Sovio” Isontorin laidassa.]
”Kivi-Sovio” Isontorin laidassa.

Hävinnyt oli jo vanha porttirakennus, joka nähtiin alkuaikojen Raahessa. Oli sentään vielä muuan tulipalolta säästynyt vanha talo Pitkänkadun pohjoispäässä. Se oli ikivanha Östbergin paripirttinen matala rakennus, jonka pihaan pirttien välitse vei leveä katollinen ajoportti, ”kommakkoportti”. Sama talo on vieläkin pystyssä, vaikkakin ränsistyneenä muistona muinaisesta Raahesta.

[Kuva: Östbergin porttitalo.]
Östbergin porttitalo. Brahenkatu.

Rakennusten katot olivat enimmäkseen laudoista ladottuja, muutamat niinkin vahvasti kuin ”Vanhan- Reinin” talonkatto, jossa oli alla kahdenkertaiset tervatut laudat, sitten tuohet ja vielä tuohien peittona laudat. Mutta hyvin moni porvaritalo punoitti ruskeasuomuisessa ”kaakelikatossa”. Tällaiset komeat katot olivat kotoisin aina Englannista asti. Sieltä porvarit kotimatkallaan ahtoivat ”kaakeleita”, kattotiiliä, laivansa painolastiksi, joten kuljetus ei tullut maksamaan mitään eikä sanottavasti tavarakaan, sillä maasta taikka muusta ”paarlastista” olisi myöskin pitänyt maksaa. Punainen kaakelikatto olikin kestävä ja iänikuinen. Vanhentuessaan se vain kasvatti jäkälää tullen törkyiseksi, mutta kun rappasi jäkälän pois, punoitti katto niin kuin ennenkin. Vahva katto oli asessori Hårdhin talossa: kaksinkertaiselle laudoitukselle oli ladottu tuohet ja tuohille kaakelit. Tuli sitten 1860-luvun alussa pärekattojen aikakausi, ja monen porvarin vanha lautakatto vaihtui pärekatoksi. Pyhäjoen Hourula, joka jo ensipäivien Raaheen oli lähettänyt pari alkuasukasta, toimitti parisatavuotiseen kaupunkiin pärekattomestarinkin. Hourulan Simuna tuli ensin vain rengiksi porvareille, mutta kiipesi pian korkeammalle ja rupesi panemaan kokoon pärekattoja. Ensimmäiset pärekatot tehtiin kyynäränpituisista kuusisista ”kiskopäreistä”, joita saatiin ostaa maalaisilta. Myöhemmin ruvettiin saamaan höyläpäreitä. Mettalan kylän taloissa vedeltiin pitkällä vipuhöylällä päreitä raahelaistenkin tarpeiksi, ja Simuna apulaisineen napsi niistä kattoja. Toisena pärekattomestarina toimi Härkätorin laidassa asuva Vänteliinin ukko, joka ”pykäsi taloja ja pykäsi Kraaselin pookinkin”. Pärekattoja rakennettaessa monet vanhat hauskat taitekatot suoristettiin ja monet vahvat tuohikatot purettiin, niin että Raahe menetti paljon entistä vanhaa kauneuttaan.

Mutta syttyipä kerran pikitehtaan pärekatto palamaan, eikä ensinkään tahdottu saada tulta sammumaan, kun se päreitten raoissa aina vain kyti ja kyti. Silloin annettiin määräys, ”että pärekatot pois!” Niinpä täytyi muutama-kymmenvuotisen pärekaton väistyä ”paperikaton” tieltä, joka silloin oli tulossa, ja pian laskikin koko kaupungin ”allensa”.

[Kuva: Henrik Montinin talo Isontorin laidassa]
Henrik Montinin talo Isontorin laidassa.

Vanhaan tapaan oli porvarien talot pystylaudoituksella ”fuorattu”, ja melkein järjestään ne kaikki oli vesivärillä maalattu viheriäisiksi. Mutta ”Kivi-Sovio”, Henrik Montinin, Friemanin, Levonin, Möllerin ja Konrad Branderin talot sekä uusi raatihuone oli kalkkiruukilla laastittu valkoisiksi, niin että ne olivat kadulta katsoen kuin kauneimpia kivirakennuksia.

Vaikka raahelaisen porvarin koti oli rakennettu kaupunkitaloksi sekä sovitettu asemakaavaan niinkuin maaherra jo alussa oli itse kullekin osoituttanut, se oli silti useinkin suunniteltu kuin peltomiehen asentopaikka. Pihamaata ympäröivät, paitsi asuinrakennusta ja kauppamiehelle tarpeellisia makasiineja, pihapirtit, liiterit, puuvajat, tallit ja navetat sekä aittarakennukset, useinkin piirittäen pihan joka puolelta. Melkein järjestään oli ulkorakennukset salvettu hirsistä, mutta jo 1700-luvulla nähtiin monen suurporvarin pihan perällä isoista maakivistä rakennettu navetta. Suuressa 1810:n tulipalossa tuhoutuivat navetatkin, ja niiden kiviset seinät jäivät törröttämään muiden raunioiden joukkoon. Kun sitten ruvettiin uudestaan rakentamaan kaupunkia ja järjestelemään tontteja, saatiin ankaralla työllä vivuta kivinavetoita syrjään. Mutta jotkut läävät pantiin jälleen kuntoon; Freitaginkin navetta seisoo vieläkin vanhalla paikallaan.

Porvarin talli oli, kuten maalaistenkin hevossuoja, pihan sivussa, nurkkapuolessa. Monesti se oli vanhaa maanukkojen mallia: ylisen etuosa pistäytyi oven yläpuolelle alakertaa ulommaksi, ja oviseinän vierustaa nousivat ylisille rappuset.

[Kuva: Kapteeni Wirven talon pihamaa. Rantakatu.]
Kapteeni Wirven talon pihamaa. Rantakatu.

Mutta aitat olivat pihapiirin kauneimpia rakennuksia. Entisten mestarien suunnittelemassa vanhassa haahmossaan ne hauskoine otsakammioineen seisoivat pihan perässä ristikkoalustallaan. Monen porvarin, kuten Henrik Montinin, Gyllbergin, Friemanin pihamaan sivulla taikka taustana nähtiin komea, kaksikerroksinen, pitkä luhtirakennus ala-aittoineen ja yliskammioineen, ulkorappusineen ja portinaluksineen.

Hyvän porvarin kartanoon liittyi vielä kellarikin, vahvaseinäinen, maakivistä kasattu, harjakattoinen matala rakennus, joka oli pihan nurkassa lähellä asuinrakennusta, useinkin kadulle vievän porttikäytävän vieressä. Valkoisiksi laastittuine seinineen ja vahvasti raudoitettuine leveine ovineen se kohosi komeana pihamaan nurmikosta, ja toisinaan viheriäiset humalaköynnökset kiipeilivät valkean seinän viereen pystytetyissä vartaissa. Parhailla porvareilla, Soveliuksilla ja Langeilla, Ahlqvistilla ja Jurveliuksilla, oli vielä mahtavat kivikellarit kirkon takana Kirkonmäen laiteessa.

[Kuva: Gyllbergin luhtirakennus]
Gyllbergin luhtirakennus.

Keskikaupunkia, suurkylän napaseutua, joka piti pystyssä koko yhteiskuntaa, ympäröi maan puolelta joka suunnalla vähäväkisten pikku pirttien ryhmä kuin ulkokuorena tukien sekä suojellen tärkeää sydänseutua. Näillä pienpirttisten asumilla laitapuolilla olivat omat erikoisnimensäkin. Niinpä nimitettiin Katinhännäksi sitä kaupunginosaa, joka oli pohjoislaidalla, Kirkonmäen takana, Saaristokadun kahta puolta ja Reiponkadun loppunivelillä. Tämä takamaa oli jo entisistä ajoista ollut kaupungin pienimpien pirttimaana. Länsipään asutus näyttää aloitetun jo 1700-luvun lopulla, mutta vasta 1800-luvun alkupuolella ennätettiin Katinhännässä Kirkonlahden perukan seuduille sekä Kirkonmäen laiteeseen, ja viimein 1850–60-luvuilla päästiin Reiponkadulle ja Lehmirannalle. Katinhäntä oli kyllä vain ”sortonimi” kunnon kaupungin kolkalle, eivätkä sen asukkaat juuri mielellään sitä kuulleet. Mutta siitä he olivat hyvillään, kun heitä sanottiin ”kirkonkyläläisiksi”, sillä he itsekin nimittivät rakasta, Kirkonmäen laiteeseen, temppelin turviin nostettua mökkiryhmäänsä Kirkonkyläksi. Tupakkatehtailija Leufstadiuskin soimasi apteekkari Wichmannia, joka asui kirkon vieressä, ”katinhäntäläiseksi”, kun herrat kerran istuskelivat toti-lasin ääressä. Rohtoherra väitti olevansa ”Kirkonkylästä”, mutta kun tupakkaherra ei ottanut sitä uskoakseen, loppui ystävysten rohtoileminen siihen, että tehtailija lähti kotiinsa kivahtaen:

– Olet sinä kuitenkin rumpan juuresta!

[Kuva: Johan Montinin kellari]
Johan Montinin kellari.

Vähäisten pirttien kaupunkia oli myöskin Nätterpori Härkätorin itälaidassa. Se oli vain kymmenkunnan pikku talon yhtymä, joka oli saanut ensimmäiset eläjänsä suurpalon jälkeen 1800-luvun alkupuoliskolla. Kolmas pikkuväen asuntorykelmä oli Paavonperänmäellä, kaupungin eteläpäässä, oluttehtaan lähimailla. Merijärveltä aikoinaan tullut Paavonperän ukko oli siinä ensin yksinään majaillut, hoidellen tuulimyllyään, ja antanut nimensä koko mäelle. Sitten myöhemmin kokoontui ukon ympärille yhteiseen seuranpitoon muutakin mökkiväkeä, enimmäkseen laivantimpereitä ja meriläisiä. Eteläpuolen laitakaupunkia oli aikoinaan myöskin nykyisen Torikadun seutu, joka Nätterporin ja Härkätorin mailta ulottui länsirannalle Sovionperään asti. Tämäkin syrjämaa oli varattomien valtamaana. Kaupungin kansoittuessa ja kasvaessa nousi Uusikaupunki eteläisimmäksi laitapuoleksi, joten entinen Sovionperän seutu ei enää ollutkaan reunamaata.

[Kuva: Käytävä Läksyn ja Walleniuksen pihamaalta Oravan pihalle]
Käytävä Läksyn ja Walleniuksen pihamaalta Oravan pihalle.

Tämä rikkauksista osaton reunapuolen vartioväki asui vielä enimmäkseen harmaissa laudoittamattomissa pikku taloissa lautakaton alla; olipa joidenkuiden pienien pirttien suojana vanha koeteltu tuohikatto. Vain muutamat merimiehet olivat saaneet laivojen painolastista hankituksi mökkiinsä kaakelikaton. Pitkin katuviertä seisoivat talopahaset, muutamat pikkuisia kuin laivankajutat, hyvässä sovinnossa, milloin asettuneina naapurinsa kanssa käsikkäin saman pikku pihamaan vierelle, milloin taas niin, että matalan väliaidan ylitse voi hyvinkin olla puheluissa naapuritalon kanssa. Ja väliaitaan oli tavallisesti heitetty portti, josta saattoi suoraan pistäytyä toiselle pihamaalle. Joskus oli välimaalle sattuneen ulkorakennuksen lävitse avattu pikku ovet pihalta toiselle. Niinpä päästiin Rantakadulta Läksyn talosta pihamaita pitkin Brahenkadulle tarvitsematta kertaakaan käydä Saaristokadulla. Kapeiden katujen ylitse mökit taas vilkuttivat toisilleen silmää, toisinaan tarttuivat pitkiin tarinoihinkin, vaikka joskus sattui niinkin, että monenkarvaisissa väreissä kimaltelevat ikkunat vilkahtivat vihaisesti ja sanat tuiskahtelivat kiukkuisina kadun ylitse.

Monet pieneläjien talot olivat niin matalia ja ikkunat niin alhaalla, että yksin lapsetkin saattoivat kadulta kurkistaa sisään. Pikkutytöistä olikin ”kauhian lystiä” pitkinä iltapuhteina juoksennella kadulla talolta toiselle tiirailemassa ikkunasta, kun muorit toimekkaina ja punoittavin kasvoin häärivät avonaisen takan ääressä, ja kun leveällä takkakivellä porisi keittopata pitkien rautajalkojen varassa.

Samat huoneet, navetat, ladot, liiterit, aitat, mitkä nähtiin keskikaupunkilaisten kartanoilla, ympäröivät laitapuolienkin vähäisiä pihamaita, vaatimattomina vain ja matalina pikku kömmänöinä. Aitatkin olivat pikkuisia, neliseinäisiä, monesti kallelleen painuneita pöksiä, mutta silti samaa vanhankansan tekoa: kammioniekkoja, malkakattoja, ristikoille salvettuja.

[Kuva: Katinhännän pieniä matalia taloja Reiponkadulla]
Katinhännän pieniä matalia taloja Reiponkadulla.

Sauna on aina ollut Suomen kansan suosima laitos, ja sitä raahelainenkin rakasti. Se nähtiin ”melkein joka talosa pihan perällä alakartanosa”, yhtä hyvin ison porvarin kuin merimiehen ja työläisen hoidoissa, ja ainakin kerran viikossa Raahen piti käydä ottamassa hyvät löylyt. Keskikaupungin kylpyhuoneet oli jo saatu savupiipullisiksi, ja Fellmanilla suuri pihapirtti toimitti samalla saunankin virkaa. Pirtissä oli iso ulos savuava holviuuni, jonka sisään oli muurattu kiuas, ja ylhäällä seinien vierissä oli kahdet laajat lauteet. Rengit asuivat pirtissä, tekivät puhdetöitään ja nukkuivat yönsä seinään kiinnitetyissä sängyissä, ja maanukotkin siellä majailivat kaupunkimatkoillaan. Mutta kun haluttiin ottaa löylyt, kuumennettiin kiuas, viskata porautettiin vettä ja kiipaistiin vihta kädessä lauteille. Reunakansan saunat olivat vain pikkuisia nokinaamaisia huoneita, mutta silti oikeita Suomen kansan saunoja, mustia ja nokisia, hyviä hönkäisemään äkäisen löylyn. Kaikilla ei kyllä ollut omaa saunaa, mutta silloin juoksaistiin vihta kainalossa naapurin lämpöisiin. Piti vain muistaa vieraaseen saunaan mennessään sylkäistä alusolkiinsa ja sanoa:

”Hyi, tartu, tartu tattaraiseen,
vaan älä minnuun tartu”.

Näin oli vanha raahelaistalo miltei kuin tavallinen maalaisasunto. Ja mitäpä se juuri muuta voi ollakaan. Maaltahan oli kaupungin paras porvaristo saanut alkunsa, samoin kuin sen merikansa ja työväkikin. Maakuntaan juontivat kaupungin juuret, maalta se otti ei vain elävän voimansa, vaan suureksi osaksi varallisuutensakin, ja maata se itsekin ansioikseen myllersi, kun niikseen tuli, sekä hoiti karjaakin omiksi tarpeikseen. Siksi raahelaisen kotoinen ympäristökin muodostui maalaiseksi. Läheisiltä pelloilta tuuli toi maantuoksua kaupunkiin asti, heinänteon aikana kuului aidantakaisilta niityiltä viikatteen hiominen, ja syksyisin taas kuultiin porvarien riihistä, joita oli pitkin peltomaita kaupungin laidassa, ahkera vartankolke. Ja joka kesäilta lehmikarja asteli katuja pitkin kotiinsa, nappaillen tuon tuostakin suuhunsa kadun reunassa kasvavaa ruohoa. Pihamaalleen kaupungin asukas heitti vanhan kotoisen kuusen kuultavakseen, ja hänen mielipuitaan olivat kukkivat pihlajat sekä viheriät tuulenpesäkoivut pihapirtin seinustalla, pihakaivon vierellä tahi saunan päädyllä. Ne hänelle haastelivat hänen isänsä tahi esi-isänsä rauhallisesta maalaiselämästä. Osan laajaa pihakenttäänsä hän oli pehmittänyt perunapelloksi, niin että se kesäisin hohti valkeana kuin maanukon paras perunasarka. Ja kun sauna lauantaisin pihan perällä sauhusi pyhäistä aattoiltaa, hän asteli tyytyväisenä sen lämpöiseen mustaan suojaan, kuten entiset isät maallakin. Ja vanhaan hyvään tapaan hän piti pienen saunansa pyhänä huoneena.

[Kuva: Erikkilän vanha sauna ja sen entinen saunoittaja]
Erikkilän vanha sauna ja sen entinen saunoittaja.

Mutta tästä parisatavuotisesta saunoittelemisesta tuli viimein surullinen loppu. Tapahtui 1860-luvulla Raahen kaupungissa sellainen ”iso asia”, että tulipalon vaaran takia ”tuli kova sääntö, että saunat pois”. Pihamaiden piiristä piti kaikki puusaunat hävitettämän, ja kaupunkilaisista tämä oli ”vähä kamala asia”. Laivavarvissakaan, kun viisin, kuusin miehin kiskottiin suuria pelkkoja, ei tahtonut työstä tulla mitään, kun yhtä päätä piti päivitellä: ”Mitenkähän sitten tullaan toimeen, kun saunat pitää lopettaa?” Ja vanhat rakkaat kiukaat täytyi jaoittaa maahan sekä panna mustat huoneet muuhun virkaan. Suurporvarit ja muut isot miehet eivät kyllä joutuneet neuvottomiksi, vaan he laittoivat pesuammeita taikka ”höyryskaapeja”, joissa saattoivat istua hautumassa, niin että pää vain oli ulkona. Mutta laitakaupunki ei sellaisiin kyennyt, istui vain saunaansa ikävöiden ja koetti miten kuten tulla toimeen. Pian kyllä muutamat ukot saunansyyhyssään kyhäsivät kylpylän kaupungin ulkopuolelle. Eskelin teki heti ensimmäiseksi pienen saunaköpperön kaupungin laitaan, Durkholmaan, Hurnanen rakensi kylpymökin Kummattiin, Saloisten tien varrelle, ja Granlund taas Yrityksen perälle, Ollinsaaren lähimaille. Mutta Matti Luoto kasasi pihalleen kivisen ”kellarisaunan”, sillä ne eivät olleet kiellettyjä. Ukko kaivoi vain isohkon kuopan, latoi kiviä seiniksi yli maakamaran ja sitten kattoi ja sisusti saunaksi. Samanlaisen laitoksen Erikkilän Augustikin teki Puusepänkadun ja Brahenkadun kulmaukseen, sekä Helaakosken ”paattiskippari” Aitakadulle ja viimein Skinnarin ukko, ”Herra-Skinnari”, Brahekadulle Katinhäntään. Näissä saunoissa naapuritkin saivat kymmenen pennin maksusta käydä vihtomassa senkuin halusivat, antoipa Matti Luoto lämmintänsä, mikäli sitä riitti, ilmaiseksikin. Saunat olivat kaikki ”familjasaunoja”, joissa yhtaikaa kävi kylpemässä sekä miesväki että naiskansa, miten milloinkin sattui. Muutamat saunat olivat kyllä niin pikkuruisia, ettei niihin mahtunut kuin pari kolme henkeä kerralla.

Silloin kun kreivi Brahen kaupunkia ensi kertaa nostettiin, saatiin taloihin tarvittavat hirret ottaa jopa osaksi omalta tonttimaalta. Mutta vähitellen metsä pakeni tervanpolttajan, sahurin ja kuokkamiehen käsistä yhä kauemmaksi merenrannasta, ja talontekijät saivat kuljettaa tarvispuunsa yhä etempää. Niinpä jo Tuomas Stenbäck mainitsee pienessä Raahen historiassaan v:lta 1769, että rakennushirret pitää vedättää puolentoista, parinkin penikulman päästä. Yhtä kaukaa ja kauempaakin täytyi niitä myöhemmin haalia. Vihanti oli vanhojen raahelaisten hirsimetsänä. Sieltä vedätettiin monet talonseinät, ja pikku eläjät salvattivat vihantilaisilla metsänisännillä valmiita huoneenkehikoita, ajattivat kaupunkiin ja sitten itse keinottelivat ne asuttaviksi. Toinen raahelaisten seinämetsä kasvoi Iin sydänmailla. Iiläisten kanssa tehtiin sopimuksia huoneiden salvamisesta ja sitten kesäkautena tuotiin hirret jähdeillä kotiin, väliin monenkin talon seinät samalla kertaa. Jotkut suurporvarit toivat suurpalon jälkeen talonsa – Ruotsista. Ainakin ”Vanha-Lundberg” Ruotsista tullessaan toi laivallaan kokonaisen valmiiksi salvetun talon, ja sama talo on vieläkin pystyssä Pakkahuoneenkadun varrella.

[Kuva: Kivipatsas Aita- ja Mentzerinkatujen kulmassa]
Kivipatsas Aita- ja Mentzerinkatujen kulmassa.

Samoja parinkymmenen kyynärän levyisiä katuja, joita alku-Raahen kansa oli astellut, vaelsi kolmattasataansa kulkeva Suur-Raahekin. Vain jokunen uusi katu oli kaupungin kasvaessa saatu lisäksi, muuan itälaidalle ja joitakuita etelätullin puolelle. Useat kadut oli ristitty uudestaan. Niinpä vanha Pitkäkatu oli muutettu Brahenkaduksi, Etelä-Kirkkokatu lyhennetty vain Kirkkokaduksi ja entinen itäpuolen Aitakatu saatu Reiponkaduksi. Poikittain kulkevasta Länsi-Kirkkokadusta oli tehty Cortenkatu, Isostakadusta Pakkahuoneenkatu sekä eteläisestä Aitakadusta Mentzerinkatu. Itälaitaan oli tullut uusi Aitakatu ja etelänpuoleen Torikatu ja Puusepänkatu sekä Kirkonmäen laiteeseen lyhykäinen Ämmänkatu.

Vanha Raahe oli aina ahkeroinut merillä, eikä juuri ollut joutanut pitämään kovinkaan suurta lukua maallisista kulkukeinoistaan. Niinpä vielä parisatavuotisen kaupungin kadut olivat miltei samanlaisessa luonnontilassa kuin ensi aikojenkin uudiskylässä. Nurmettuneina, ruokkoamattomina kylänraitteina ne ojentuivat halki taloryhmien. Rattaiden pyörät olivat vain röykyttäneet raitionsa keskikadulle ja jalankulkijat hiertäneet reunapuoliin ruohottoman sileän polun. Mutta muuten oli koko katu miltei samaa tasaista kenttää talorivistä toiseen, sillä katuojasistakaan ei ollut paljon taikaa, vaan vesi useinkin sai etsiä tiensä mistä löysi. Katujen kulmiin oli vain pystytetty vankat puupölkyt taikka kivipylväät, etteivät pitkät mastopuut, kun niitä kaupungin lävitse ajettiin ,olisi kadulta toiselle käännyttäessä päässeet ruhjomaan talojen nurkkalaudoitusta. Vasta 1850-luvulla joudettiin hiukan katutöihinkin: Isotori laskettiin kivillä, kivitettiin keskikaupungin katujakin, vieläpä laitettiin oikein kaupunkilaiskäytävät katuvieriin, tosin vain toiselle puolelle, paitsi Kirkkokadulle, joka sai käytävän molemmille reunoilleen. Ja silloin ”meiän kylän” asukkaat pääsivät astelemaan asioillaan pitkin oikeita ”rotuaareja”, kuten ainakin kaupungin kansa.

Mutta Raahen oli paras liikkua vastarakennetuilla kaupunginkäytävillään vain valoisana aikana, sillä pimeän yön tietämissä oli parasta pysytellä kotinurkilla. Kaduilla ei ollut minkäänlaista valaistusta, vaan täysi yö asui koko kylässä, ja varsinkin rojuisina syyspimeinä pieni kaupunki eli kuin säkissä. Jos jollakulla oli asiaa naapuriin, sai hän varustaa matkaansa lyhdyn voidakseen kunnialla kulkea pimeitä katuja, joiden syysrapakkoihin rattaatkin joskus vajosivat akselia myöten. Eikä tavallisesti pahimman yön tienoissa kaduilla juuri liikuttukaan. Jo yhdeksän aikana illalla Sarklinin ukko rumpusi kaupunkinsa yötiloilleen, eikä sen jälkeen enää monellakaan ollut asiaa kotiportin ulkopuolelle. Vain vanha palovartijaäijä jäi yksin katuja mittailemaan huudellen ”kellolyönyttään”.

Vasta 1870:n vaiheilla koitti viimein valkeus öisille kaduillekin. Katujen risteyksiin pystytettiin patsaat ja patsaiden nokkaan nostettiin öljylamppu. Alussa asetettiin vain kuusi, seitsemän lamppua kaupungin keskimaille: Ahlqvistin nurkkaan, Heikki Montinin ja Lundbergin nurkkauksiin, ”kistun” viereen ja Aspegrenin porttipieleen sekä Lackströmin ja Durchmanin nurkkiin. Nelikulmaisesta lasilyhdystään lamput tuijottivat pimeille kaduille neljään suuntaan, näyttäen tietä illan kulkijalle sekä antaen pienelle kaupungille vähän niinkuin suuremman tuntua. Vanhat eukot, Lampelan Maija ja Junttilan Maija, niitä hoitivat, päivällä täyttivät öljyllä ja illalla panivat tulen tuikuttamaan. Harvalukuiset käryävät öljytuijut eivät kyllä saattaneet loihtia kovin suurta valkeutta, tihrusivathan vain patsaan nokassa kuin uninen silmä. Mutta yhdessä vanhan palovartijan kanssa ne koettivat valvoa nukkuvaa kaupunkia ja räpyttivät tuttavallisesti silmäänsä vartijaäijälle, kun hän tuntihuutojaan hujautellen asteli ohitse. Ne olivatkin yöhuutajan kanssa ainoat yölliset eläjät: yksisilmäinen tuikuttaja sekä huutavan ääni. Monesti kyllä sattui joku tuiju kesken virkaansa väsymään ja nukahtamaan, ja joskus vanha tuntienhuutajakin väsähti, istahti katuvieren kivelle ja nukahti.

Ja silloin koko kaupunki nukkui.

[Piirros: Vanha portinkolkutin]