[Piirros: Merimiehen merkkejä]

Vain ”puoshakaseelareita” olivat ne merimiehet, jotka kolusivat Suomen rantoja, sellaisia matalia vesiä, joiden pohjaa saattoi puoshaalla sorkkia. Oikea merenäijä ei pitänyt heitä minään merimiehinä, vaikka he olivatkin niin tarkoin porkanneet Pohjanlahden perukankin, että ”joka kivi oli tunnettu, mikä Raahesta Pohjan perään asti oli meresä”. Vanha merikarhu saattoi ruiskaista ruskean syljen ja sanoa tällaisille seelareille:

– Et ole käynyt suolaiseen vetteen ees sylykemäsä!

Eivätkä nekään, jotka olivat tehneet vain yhden merimatkan, olleet muuta kuin ”päiväpaisteen merimiehiä”. He eivät paljoa tietäneet oikeasta maailmanmerestä eikä maailmanmeren möyrivästä myrskystä. Vasta ne olivat oikeita merimiehiä, jotka olivat vuosikausia ajelleet suurilla merillä sinne ja tänne ja saattoivat omina kokemuksinaan laulella:

”Meripoika merta seelailee,
hailii hailuu, hailii hailuu,
harvoin hän maita nähä saa.
Hurraa, menen mä pois!

Meret, maat ja mantereet,
hailii hailuu, hailii hailuu,
ja laivantäkki tantereen.
Hurraa, menen mä pois!

Ustinjasta Västintiaan,
hailii hailuu, hailii hailuu,
Västintiast’ Itaaliaan.
Hurraa, menen mä pois!”

Sitä ylpeämpi merimies voi olla, mitä useamman matkan hän oli tehnyt, ja sitä arvokkaampi, mitä kauempana käynyt. Vanhat merenäijät joutuivat monta kertaa keskenään inttämään, kuka heistä oli arvokkain merimies. Erikkiläkin ja vanha Burmanin Kalle-vaari useasti kinailivat matkoistaan. Erikkilä oli käynyt aina ”Valapparaisosa” asti, mutta Burman oli myöskin käynyt siellä, vieläpä ”Monttuviitesäkin”, josta Erikkilä ei tiennyt mitään. Eivätkä Raahen viimeisetkään merimiehet ole sen huonompia. Kymmenin vuosin karttuu ukoille merielämää, ja suurien merien takaisia maita nousee näkyviin, kun vanhat karhut käyvät tekemään tiliä vaelluksistaan. Atlantin takana on joka mies ajellut, moni on nähnyt ”Västinjan” ja Brasilian sekä kiertänyt Etelä-Ameriikan, moni on käynyt, kuten Fyhrin vaari, ”Runta-Kaapisa”, jopa jatkanut matkaa aina merkilliseen ”Ustinjaan”, missä rommi oli juossut jokina ja sokeria oli hakattu vuorista, sitten Kiinaan ja Japaniin, joku taas käynyt Suuren Valtameren ihanilla saarilla, ”Havaijalla” ja Samoasaarilla, joku ollut Austraalian saaristoissa sekä Austraalian myrkyllisten ”kärvästen” mailla, Pellikka-Matti ollut Austraaliassa paimentamassa maissipeltoa valkioilta papukaijoilta. Ja ”maailmanpallon ympäri” on moni kiertänyt, jotkut kahteen ja kolmeenkin kertaan. Onpa muuan raahelainen seelari ollut mukana, kuten ennen vanhaan puosu Kuusratikin, kun on laivalla laskettu niinkin kaukaisille maailman äärille, että maa ja taivas ovat hiipponeet toisiaan, vieläpä uskallettu työntyä niin ahtaalle, että isonmaston kaltoppi on katkennut, jolloin vasta on täytynyt kääntyä takaisin.

[Kuva: Merimies Kalle Kronqvist]
Merimies Kalle Kronqvist.

Merillä kulkiessaan Raahen miehet saivat nähdä kaikenlaista merkillistä. Yksin puoshakaseelaritkin, kun painuivat Suomenlahden pohjukkaan, löysivät sieltä jotakin maailman kummaa, ainakin suuren ja vilisevän kaupungin. Skogmanin Jaakokin, joka kuunari Salahmilla kulki kymmeniä kertoja Pietarissa, tuli siellä viimein hyväksi tuttavaksi itse keisarin kanssa. Kerran kun Jaako asteli siellä maajalassa, niin keisari, ”pervoi-trukoi-majuri, tuli Riikan sillalla vastaan” ja sanoi:

– Jassoo, Jakop Skukmanni täälä! Mitäs sinne Suomeen kuuluu?

– Eihän sinne mitään… Herrat vain kulukee pyhävaatteisa arkipäivänäkin, Jaako vastasi.

Keisarilta pääsi iso nauru. Hän löi Jaakoa olalle ja sanoi:

– Lähetäänpäs ryypyille!

Mentiin Pietarin komeimpaan hotelliin ja otettiin hyvät ryypyt, jotka keisari maksoi. Sitten mentiin keisarin linnaan. Keisarinna vielä makasi, ja keisari huusi ovenraosta:

– Nouseppas, akka, ylös! Täälä on Jakop Skukmanni Raahesta.

– Vie sun Skukmannis! keisarinna vain sanoi ja käänsi kylkeään. Mutta keisari antoi vielä ryyppyjä sekä hyvää ryssän mahorkkaa.

Sitten taas Skogman tapasi keisarin Helsingissä, kun oli siellä kuunari Vilkkaan mukana. Juuri kun Jaako seisoi ja jutteli möljällä raahelaisen satamanaisen, Pulkkis-Sohvian, kanssa, joka oli ”enämpi kolokko ihiminen, kasvojen muoto jokseenkin kauneuvesta pois”, keisari sattui siihen, ja lyöden vanhaan tapaansa Jaakoa olkapäälle, sanoi:

– Jassoo, Jakop Skukmannihan se on?
– Joo, niin on! Jaako tervehti ja sanoi:
– Ja tämä täsä on Sohvia Pulkkinen Raahesta.

Keisari katsoi Sohviaa, löi häntäkin olalle ja sanoi:

– Jo ne on nuo Suomen naiset kauniita!

Itämerta, Tanskansalmia ja Pohjanmerta vanhat merikarhut olivat niin monta kertaa puskeneet edestakaisin, että he Raahesta Englannin rannikoille saakka tunsivat kaikkien majakkain ja paikkojen nimet. Olivat heille tuttuja Itämeren ”springarit”, 1 jotka uida vilistivät pitkin merenpintaa terävän selkäpiilun vain viiltäessä vettä, niin että vanhatkin merimiehet erehtyivät luulemaan: ”Siinähän menee eteläläisiä piilu seläsä Pohjanmaalle laivatöihin”. Tuttuja kauppakumppaneita olivat Tanskansalmien ”trokapaatit”, jotka monilukuisina kärkkyivät hitaasti kulkevan taikka ankkurissa seisovan laivan ympärillä, vaihtamassa paksua Tanskan ruisleipää, tupakkaa ja viinaa laivan rasvajäännöksiin ja lumppuihin. Monikertaan käytyjä olivat Tukholma ja Köpenhaminakin. Sen etempää ei kenenkään tarvinnut lähteä etsimään huvittelupaikkoja. Siellä oli niitä tarpeeksi asti, kesäisinkin puistot pöytiä täynnä ja juomia sai, mitä vain halusi, ja pelejä ja musiikkia ja tansseja oli kaikkialla, ja kaikenlaisia näytöksiä ja komeljantteja. Piti vain, kun näytöksien loputtua tultiin rahoja keräämään, siirtyä syrjään taikka sanoa kerääjälle niinkuin ennen raahelaisrouva, että on kotoisin ”från Lappmarkken”, niin kerääjä meni ohitse. Kaukamaissa kyllä oli vieläkin suurempia hupipaikkoja. Lontoon ”Grand-teatterisakin” ihanat enkelit leijailivat ilmassa liikutellen käsiään ja siipiään ihan kuin oikeat elävät enkelit. Se oli niin ihmeellistä ja ihanaa, että moni vanha Raahen muori ”vissiin olis luullut olevansa taivaasa, jos olis säkki silmillä sinne viety”. Mutta kun Lyypekissä mentiin Mariankirkkoon sunnuntaina 12 aikana, niin laulukuoro lauloi, ja 12 apostolia astui esiin kiertäen kirkon lehterin.

Oli siinäkin katsottavaa, kun engelsmannin sotaväki marssi pitkin kaupungin katuja. Se oli toisenlainen joukko kuin Raahen Härkätorilla ryssäläisen komennon mukaan temppuileva nahkajussien plutuuna. Pituuttakin oli jonolla, niin että olisi ulottunut ainakin Raahen Rantakadulta Antinkankaalle. Ja siinä kun oli komeita poikia ja mahtavia kenraaleja ja vaikka kuinka suuria sotaherroja, ja ”saakeli vie, kun ne oikein pörhisti ittensä, niin ei ne kattonut sivullensa, vaikka olis ollut kuinka korioita naisia”.

Englannissa Raahen pojat tavallisesti:

”Kävivät Leverisä
ja ostivat klinkkuveitten,
josa oli kakstoista asetta”.

Sitten kun lähdettiin laskemaan suurille merenselille ja merentakaisiin outoihin maihin, niin sielläkin oli aina merkillistä nähtävää. Ihmeellinen oli jo suuri meri, jota sai viikoittain, kuukausittainkin ajella näkemättä muuta kuin ikuista rannatonta ulappaa, joka otti päivän illalla lepoonsa ja taas aamulla herätti sen ylös. Vain joitakuita suuria purjeita näkyi silloin tällöin, milloin etempänä, milloin lähempänä, liikkuvan laveaa merellistä tietä, joka joskus voi painaa koko laivakumman pohjattomaan pimeyteensä. Mutta kun jouduttiin eteläisille merille, KapHornia kiertämään, nähtiin niillä vesillä vielä muitakin lavean tien kulkijoita. Siellä ajeli monia suunnattomia jäävuoria, jotka etäälle kuvastelivat kokonaisilta kaupungeilta taloineen, kirkkoineen ja korkeine torneineen, päiväpaisteen vain kimallellessa kirkkaissa huipuissa ja läikkyvissä katoissa. Ylpeinä ja kylminä sekä mistään välittämättä ne puskivat omaa tietänsä tuulien ja merivirtojen mukana. Ihailevan laivankin oli parasta katsella niitä kammoten ja ohjata kulkunsa niin kaukaa kuin suinkin.

Rannattomilla aavoilla ajeli sellainenkin merkillinen laiva, joka ”aina seelasi”, pääsemättä milloinkaan haminaan. Täysin ja reivaamattomin purjein ”Flain Töttsmanni” 2 vain lasketti kaikkein kamalimmassakin myrskyssä, eikä sille milloinkaan tullut minkäänlaista haaveria eikä förliisausta, se kun oli ikuisesti määrätty kiertämään maailman meriä. Raahelaiset merenkiertäjät eivät kyllä koskaan sattuneet samoille vesille onnettoman laivan kanssa – elleivät sitä tehneet ne laivat, Finland ja Gephion, jotka aikoinaan kaikkine miehineen katosivat jäljettömiin. Sillä suurta onnettomuutta”Flain Töttsmannin” näkeminen ennusti.

Ikuisesti kiertävää laivaa ei kyennyt virvelikään eli hurrikaani upottamaan, vaikka se joskus upotti muita laivoja. Suurilla merillä se yhtäkkiä riehahti esiin. Pienenä mustana pyörönä, ”hevosensilmänä”, se ensin istahti veden pinnalle ja alkoi siinä pitää pientä piirileikkiä, yhä kohoten ja kasvaen ja viimein hurjistuen mielettömään pyörretanssiin. Nostaen meren ihan pilviin asti se hirveällä melulla ryntäsi eteenpäin ja jos laiva sattui sen radalle, riepsautti se mastot ja purjeet palasiksi ja paiskasi valtavat meret yli aluksen. Itse paholainen lienee siinä päässyt valloilleen, sillä taivaskin pohotti samaan aikaan verenkarvaisena.

Kovan elämän piti Etelä-Amerikan rannoilla pamppeeruskin, semmoinen ”lyhyt orkkaani”, joka yhtäkkiä pamahti ilmoille syytvästistä tulta iskien ja riepoittaen ja ulvoen nelisenkin tuntia, mutta vain parikymmentä minuuttia ollen niin raivona, ettei sietänyt seisovaa miestäkään. Pamppeerus raastoi helposti laivan pilalle, ellei jo edeltäkäsin, ”parumeettarin” ankarasti laskiessa, laivan rikiä vähennelty, niin että ilmanväki sai rauhassa ajaa ohitse.

Aavoilla yksinäisillä ulapoilla oli laivakansan matkatovereina useinkin vain merenelukoita. Kuumissa merissä, ”passaatisa” ja ”Västinjan kustollakin”, kulki laivan matkassa delfiini, lohen kokoinen kala, syöden laivanpohjaan tarttunutta, laivaa syövää longhalsia. Miehet taas vuorostaan söivät delfiiniä, pudottivat arinan niskaan ja paiskasivat hyvänmakuisen kalan kokin kattilaan. Tuoretta merellistä antoi lentokalakin, joka suurin parvin joskus lentää kopsautti ihan laivaan. Se oli sillin kokoinen siivekäs elukka, joka aallonnokasta otti potkun ja mennä vihelsi parikymmentäkin syltä ennenkuin putosi veteen. Monta kertaa hirveä haikin tulla porhalsi laivan perässä, pitäen vielä matkassaan luusia, pientä kalaa, joka aina uida vikelsi sen suuren vatsan suojassa. Mutta hullusti kävi petoäijän, kun laivamiehet panivat läskipalan kettinkikoukkuun ja heittivät mereen. Elukka hotaisi heti syötin ja miehet hivasivat pedon laivankannelle. Julma merisusi riuhtoi, niin että olisi luullut laivan hajoovan, ja sen hurjat silmät ihan iskivät tulta. Se oli sellainen poika, joka ei pyytänyt armoa, eikä itsekään sitä kenellekään antanut, ja kaikki mereneläjät se olisi helposti upottanut hirveään kitaansa, ellei sen olisi pitänyt joka suupalaa ottaessaan kääntyä selälleen. Kapteenin kävelykepiksi joutuivat hain selkänimakat, ja kalan kovaa nahkaa laivantimperit kuivasivat puun silitysaineekseen. Mutta sahakala 3 oli armottoman hainkin herra. Sen tieltä täytyi isonkin haipedon paeta, se kun helposti voi puhaltautua alle ja pitkällä sahallaan viiltää vatsan halki. Saattoi sahakala äkäpäissään porauttaa julmalla kuonollaan reiän laivankylkeenkin. Suurilla kylmillä Jäämerillä nähtiin tavattomia merenjättiläisiä, valaskaloja, jotka purskuttivat ilmaan korkeita vesisuihkuja. Valaskaloja ei kyllä uskallettu pyytää, mutta mistä lienee silti entinen Pyynukko saanut ”valaskalan hampaan”, josta aikoi Aholinilla sorvauttaa malspiikin, vaikka mestari siitä varvasikin lavemangin röörin, kun sellaista juuri kaupungissa tarvittiin. Vielä tavattomampi valaskalaa oli nuurtkaapari, joka joskus oli suurilla valtamerillä nähty. Se oli niin mahtava, että saattoi puulautua laivan alle ja kaataa koko meritalon.

Maita lähestyttäessä liittyi laivan seuralaisiksi joukoittain stormipääskysiä. Tuntikausittain ne lentelivät mukana ennustaen myrskyilmoja.

Tiedettiin maan lähestyminen muutenkin. Ainakin kun oltiin Ameriikkaan menossa, tiedettiin jo kymmenien penikulmien päässä, missä asti on mantere. Sillä ”Ameriikalla on laajat juuret, ja sen hietapohja nousee aina jalan joka meripenikulmalla”. Viidenkymmenen penikulman päässä on meren syvyys 50 jalkaa ja 20 penikulman 20 jalkaa.

[Kuva: Matti Aukusti Vitolin, vanha merimies.]
Matti Aukusti Vitolin, vanha merimies.

Monenlaista maata, kansaa ja kaupunkia merimies näki kiertäessään maailmanpalloa. Näki sellaisiakin ihania kaupunkeja kuin Brasilian ”Riiu”, joka oli rakennettu vuoren laiteeseen, niin että paikoin kadut kulkivat kattoja ylempänä, ja taas sellaisiakin kummallisia rötistyksiä kuin Meksikonlahden kylät ja kaupungit, jotka oli nostettu tolppien nenään. Ja niin myrkyllinen ilma oli täällä Meksikonlahden ja Brasilian rannoilla, että väliin laivan koko miehistö kuoli. Santoksessakin kerran vaasalainen laiva menetti kaiken väkensä keltakuumeeseen, samalla kuin toukat söivät aluksen pilalle. Näillä myrkyllisillä mailla raahelainen Nikanderkin kerran sairastui keripukkiin ja kerran taas afrikalaiseen feeberiin, niin ettei miehellä lopulla ollut muuta kuin ikenet jäljellä ja vähän untuvia päässä. Mutta maan mörkkiveriseen alkukansaan tauti ei tarttunut. Se oli merkillistä väkeä. Oravankin Matti Aukusti kerran, kun oli Brasiliassa sokeria lastaamassa ja lähti vähän maajalkaan, näki siellä ”kukkusnötti-metsäsä” ilki alastomia mustia sieluja juoksentelevan. Miehillä oli joku ripu edessä, mutta naisilla ei rihmankiertämää. Oksista ja lehvistä rakennetuissa kopperoissa nämä paljaat pakanat majailivat, kahilamatoilla vain istuskelivat, kun Orava kurkisti oviaukosta.

Tuttuja olivat monelle Kapmaankin kaupungit. Usea oli ainakin niiden ympäritse kiertänyt ajellessaan Ustinjaan, ja Matti Aukusti Vitolin oli aikoinaan monta vuotta Port-Elisabetin poliisina. Siellä Vitolin kerran sai nähdä kuulun Thomas Alva Edisoninkin, joka silloin oli ”luseeria” Kimberleyssä. Suuri mestari esitteli Kimberleylle omatekoisia ihmispäitä, jotka vuoroonsa mulkoilivat ja irvistelivät ja lauloivat mestarinsa komennon mukaan ja lopuksi yhteisesti pitivät komean ”konsäärin”. Outoa oli täälläkin alkukansa, ainakin kummaa sen kieli. Muutamaakin ”kirjainta” lausuttaessa piti kahdella sormella puristaa nenäänsä, ennenkuin tuli valmista. Kaupungin virkamiehet kyllä puhuivat engelskaa, ja sitä vain Vi olinkin osasi, vaikka sitä ”äänestettiinkin” aivan eri lailla kuin kirjassa oli.

Mutta maailman kurjinta kansaa raahelainen näki Kiinassa. Siellä ihmisiä asui laumoittain lotjissakin veden pinnalla, ”siitä kun ei mene veroa, kun asuu ve’en päällä”. Laivojen ympärillä vedeneläjät haaveineen usein ajelehtivat, ja kun kokki viskasi keittiön ja sairaitten sotkuja mereen, oli heti kymmenen haavia niitä riitelemässä. Vinot silmät vain vilahtelivat ja kolittu lettipää keikkui, kun merestä saatu sotku pääsi rääsyjen peittämää sielua yllä pitämään. ”Onko yks’ maku kuin mämmesä?” saattoi Raahen mies heille huutaa laivasta. Mutta ”tsin tsin tsan tson tsung”, kuultiin lotjakansan vain puhua litsuttavan, ja se oli semmoista puheenpartta, ettei sitä olisi osannut ”äänestää”, vaikka olisi kymmenellä sormella puristanut nenäänsä.

Kaiken maailman kansaa saikin merillä nähdä, ja ulkomaan laivoissa maailmaa kiertävän meripojan työtovereinakin ja koijakumppaneina oli monesti hyvin kirjavaa väkeä. Niinpä muuan raahelainen merimieslaulaja valittelee:

”Mun täytyy vieraana olla
engesmannein joukosa,
afrikkalaiset neekerit
ne on seuralaiseni,
kans’ tääl’ on spanjeerejä
ja myöskin tanskeja
ja kaikenlaisia kansalaisia
kuin taivaan alla on”.

Maailman suurissa haminoissa nähtiin koko maailmanpallon kansaa lastaavan ja lossaaavan. Siellä ”italieenaritkin” hosuivat ja viittilöivät käsillään, niin että raahelaiset tulivat siihen käsitykseen, etteivät he saata pimeässä puhua mitään. Mustia neekereitä ja partaisia ryssiäkin oli monissa satamissa. Ja neekeritkin vain laulelivat niinkuin kaikki muutkin maailman meriläiset, vieläpä oikein komeasti ja englanninkielellä, vaikka olivatkin niin syntisen mustia ja pakanannäköisiä kuin pimeyden perilliset. Belisissäkin Meksikongolfilla neekerit lastasivat lankkuja, ja ihan päiväkausin laulu kuului ruumasta. Avojaloin nokipojat vain astella loiskottelivat, eivätkä pakanalliset varpaat kertaakaan litistyneet lankkujen väliin. Kovia olivat ryssätkin laulamaan, kun laivaa satamassa lastasivat. Varsinkin jos viskasi heille ruumaan pisketin ja huusi: ”Senk, senk”! ryssä yltyi isoon ääneen. Toisinaan Raahen pojat saivat satamassa kuulla ”itävalta-unkarilaisen” kieltäkin, toisinaan taas ”iiresmannin väykytystä”. Kerrankin osuivat lähelle ja saivat korvaansa, kun iiresmannit hieroivat kalakauppaa: ”Juka ten kätvisk, särr? – Jees se si sei. – Ju tänk ju särr. – Trii hätn se siis”. Monesti kuultiin Kiinan poikain puhetta; kerran oltiin todistajina, kun kolipäät riitelivät ja huusivat: ”Ai tu too na luu ta tsee na!” Nähtiinpä kerran kun taivaanpojat hilppoivat pakoon palavasta talosta parkuen:

– Mäi jää kai jää käl läl lää!

Mutta syrjään sysätyllä Välimerelläkin, joka oli vain pikku purtilo maailman isoisten rinnalla, oli maailmaa kiertäneelläkin merimiehellä paljon merkillistä nähtävää. Itse ”Metelhaavikin” jo oli niin ihmeellinen, ettei se tullut koskaan tulvilleen, vaikka siihen kahta puolta, Gibraltarinsalmen kautta Atlantista ja Turkinsalmien kautta Mustastamerestä alituisesti työntyi niin kova virta, että laiva tyynelläkin ilmalla kulki pari, kolme ”solmua” tunnissa. Eikä Välimerestä päässyt pois vastatuuleen luovimalla, sillä minkä tuulen avulla pääsi eteenpäin kapeassa salmessa, sen virta työnsi takaisin. Tätä kummaa vedenkulkua laivakansa monta kertaa imehtien katseli. Mutta vanhat tiesivät, että meren pohjassa ajoi toinen virta päinvastaiseen suuntaan. Välimeren vesi myöskin väheni paljon kuivamalla. Suolaksikin sitä kuivattiin pitkin merenrantoja, ja täällä olivat mailman parhaat suolamaat. Cagliarista ja Trapanista Raahenkin laivat useimmin ottivat suolalastin kotimatkalleen.

Välimerellä ei nähty nousu- eikä laskuvettä, niinkuin suurilla valtamerillä, yksin Valkeallamerelläkin; ja Raahessakin nousi vesi joskus toista kyynärää, kun oli kova tormi mereltä päin, ja taas kun maatuuli kauan puski, pakeni vesi, niin että lahdella melkein pohja paistoi.

Kuu sellaiset valtavat vesivyöryt nosti suurilla valtamerillä. Varsinkin täydelläkuulla oli etelässä niin suuri voima, että se saattoi vetää ihmisen kasvotkin väärään. Oululainen perämies Pelkolinkin aina varoitteli miehiä, kun komeina kuutamoöinä ajettiin Välimerta:

– Älkää pojat maatko kuuta vasten kasvot… että kuu saa paistaa kasvoihin suoraan. Se vetää väärään… se on semmoinen vetovoima täyelläkuulla.

Välimerenkin hengessä saattoi hurrikaani liikkua ja repiä laivojen rikiä, ja väliin siellä raivosi ankara pora. Kun vain tuuli kääntyi uustikantille nuurtpuolelleen, niin pora heti lähti liikkeelle, kulkien milloin Kreikan rannoilla ”kreekkuja” ahdistellen, milloin Adrianmerellä, milloin ”porttukeesarienkin” mailla. Kun oikein väkevät porat liikkuivat, semmoiset ”mistraakit”, niin laivat eivät kestäneet ankkurissakaan, ja manuaarien kanuunatkin se paiskeli paikoiltaan. Ukonilmakin kävi Välimerellä usein kovalla voimalla. Ankarimman sään ajan tuulikin pidätteli henkeään, kuunteli vain ja katseli, kun herranvoima oikein sirkkelöi mustalla taivaalla, vedellen viivoja ristiin ja rastiin ilmanäärestä toiseen, välillä aina päästellen kovia paukauksia. Ei auttanut silloin laivankaan muuta kuin veltoin purjein vain seisoa ja katsoa taivaallista viivan vetoa. Ei tahtonut olla apua, vaikka kapteeni koetti yllyttää tuulta, huutaen:

– Älä nyt enää sirkkelöi! Tuule nyt jo jostakin!

Tyynillä ilmoilla, kun laiva ei paljoa liikkunut, miehet pyytelivät Välimerestä joskus syltpatoja 4, kilpikonnia. Kun elukka leveänä harmaana latikkana maata kelletteli veden pinnalla, laskettiin veneellä hiljaa lähelle ja takaräpylöistä äkkiä pyöräytettiin se selälleen ja siepattiin veneeseen. Syltpatojen pyynnistä laulaa vanha raahelainen Albert Björkmankin:

”Oli yksi Byhä,
ja se oli kyllä hyvä,
kun saatiin kaksi syltpattaa,
jotka tynnyrisä skrappaa.
Toinen niistä oli iso,
joka hammastaan hivo,
kun styyrmanni kiinni otti
ja sen paattiin nosti.

Sitten kun tultiin Metelhaaviin,
niin sielläpä vasta suuria saatiin,
kun kolme miestä paattiin nosti,
niin se hartiain päälle kovasti koski.
Ja nähä se oli niinkuin joku kaunis mööpeli.
Ja kapteenin nimi oli Johan Eerik Lööperi,
ja styyrmannin nimi oli Kalle Hypinetti,
joka syltpatoja kiinni otti”. 5

Parikymmentäkin syltpataa toisinaan saatiin ja tuotiin vesilaatikossa Englantiin, jossa maksettiin kolmekin puntaa kappaleesta. Oikein isot ”mööpelit”, sellaiset, joita piti olla mies joka nurkasta kantamassa, maksoivat vielä enemmän. Kapteenikin tiesi, että ”tuollainen maksaa paljo enemmän kuin Suomesa lehmä”.

Komea oli jo Välimeren portti. Gibraltarin kaupunki seisoi sen vierellä korkealla vuorella, kallion sisään rakennettuna, mahtavat lumilakiset vuoret vielä päällä ja ihania appelsiinipuita alhaalla.

Ennen Gibraltariin tuloa nähtiin jo kaunis Lissabon, jossa sunnuntaisin kymmenin kirkonkelloin soitettiin yhteen oikein kauniisti nuotilleen, eikä niinkuin täällä iänkaiken yksitoikkoista pium-paumia. Ja kun illalla mentiin tanssisalonkiin, niin siellä klinkutettiin mandoliineilla ja kaikenlaisilla klinkutuksilla, ja porttukeesarit sekä spanjeerit tanssivat ”fantankkua”. Hikipäissään miehet hyppivät ja heittelivät koipiaan ja tuon tuostakin klinkutuksen mukaan käsillään paukauttelivat takamustoitaan. Mutta kauppaa tehdessä piti Portugalissa ja Espanjassa olla aina silmät auki. Muuten tuli siellä vääriä ”pisetoja” niin että vilisi, eikä niitä saanut menemään takaisin pimeässä kapakassakaan. Ei ollut juuri muuta neuvoa kuin panna rahat talteen ja ostaa, niinkuin Ehrolan Jussi, niillä hämyhetkinä Tanskansalmen trokapaateista viinaa.

[Kuva: Merimies Erkki Heiskari.]
Merimies Erkki Heiskari.

Välimeren toisessa päässä, itäisellä äärellä, oli ihmeellinen Pyhä maa, entisten raamatunmiesten asuinmaa, apostolien ja itse Jumalan Pojan vaeltama suuri seutu. Moni raahelainen merien vaeltaja sai tämänkin merkillisen maan rantoja katsella. Siellä vieläkin vuoti öljyä, viiniä ja hunajaa. Beirutistakin kerran lastattiin ruokaöljyä Englantiin vietäväksi, ja kun muuan tynnyri oli vuotavainen, smörjättiin Pyhänmaan öljyllä styyräyskonetta, ja siitä koko laivanakteri haisi niin hyvälle kuin kaikkein paras ruokaköökki. Ja Pyhässä maassa tällaista ainetta juoksutettiin öljypuista tynnyreihin niinkuin meillä koivuista mahlaa. Näillä mailla nähtiin vieläkin samoja vanhoja viinakuurnia, joista Raamatussa kerrotaan. Heiskarin Erkkikin kerran tovereineen oli katsomassa, kun kolme miestä aivan paitasillaan ja paljain jaloin sotki viinirypäleitä kuurnassa; antoivatpa he maansa hedelmiä raahelaisillekin maistella. Suuria ja raskaita rypäleet olivat, aivan kuin entisten Israelin vakoojien kannannaisissa. Maa kantoi vieläkin hyvää hedelmää. Samanlaisissa vaatteissa kuin Raamatun päivinäkin, Pyhän maan kansa vieläkin vaelsi, monenvärisissä koreissa koltuissa ja liiveissä niinkuin nähdään raamatullisissa kuvissakin. Ei tarvinnut Raahen merimiesten uskoa, vaikka muuan körttimies väittikin, etteivät Jumalan lapset ole koskaan olleet sellaisissa puvuissa kuin Vapahtajan kuvissa nähdään, vaan ne ovat aina olleet tummissa verhoissa. Maalarit vain maalaavat sellaisia, että kuvat olisivat koreampia. Ja ikivanhoilla ”Paavalin aikaisilla” aluksillakin näiden maiden kansa vielä ajeli merillään, sellaisilla hyvin keikoilla pitkäkeulaisilla laivoilla, joiden kokka ja perä kohosivat korkealle, mutta keskikohta oli melkein veden tasalla.

Nähtiin näillä itäisillä pyhillä perukoilla muitakin Raamatun muistoja. Smyrnassakin, jonka rantapuoli oli kuin Raahen Rantakatu, oli vielä pystyssä viimeinen Raamatun seitsemän seurakunnan kirkoista. Vanhassa Smyrnassa se seisoi, mökyläkivistä kyhätty neliskanttinen rakennus. Alttarin mustassa verhossa oli reikä, josta, pari piasteria maksettuaan, sai kurkistaa sisään. Kirkko oli parin tunnin matkan päässä satamasta ja sinne voi ratsastaa purikalla, joka oli ”sama kuin aasintamman varsa”. Purikan selässä sai istua kuin herra, ja kyytimies leveine hamehousuineen ja punaisine piippalakkeineen haapsotti perässä hoputtaen aasintamman varsaansa. Suitsitta mies vain ajeli, ja purikka kantamuksineen köpsötteli milloin kivistä tietä, milloin tienvieristä kivikkoa.

Purikoilla ajettiin Aleksandriassakin ja koko Egyptissä. Aleksandrian möljällä tuli purikkamiehille kova riita, joskus tappelukin, kun kaikki tahtoivat väkisin viedä purikoillaan merimiehiä katsomaan ”Joosepin jyväaittoja”. Monet lähtivätkin ”rattastaan” ja saivat nähdä maahan muurattuja holveja, joihin entinen Raamatun mies seitsemänä viljavuotena oli koonnut jyviä seitsemän nälkävuoden varaksi. Ja holvin seinät olivat täpösen täynnä merimiesten puumerkkejä.

Olisi Egyptissä päässyt helposti Suezin kanavan kautta katsomaan Punaistamertakin, joka entisen ylpeän faraonin upotti sotajoukkoineen, mutta se kuului olevan niin hirveän kuuma, ettei sinne tehnyt mieli. Egyptissäkin oli kyllä katsomista. Mahtava Niilikin, jonka leveänä tulviva vesi kuljetteli vippipurjeisia jähtejä. Ja kaupunginrannassa seisoi mahdottoman korkea ymmyrkäinen ”Pomppein pilari”, joka ”mitä lie ollut muistoa”. Vanha faraonien kansa, jota ennen heinäsirkkalaumoilla ja kaikenlaisilla vitsauksilla kuritettiin, oli vieläkin samaa mörkkiveristä väkeä. Miehet roikkivat paljain säärin, jotkin matalat anturaresut ja leveät hamehousut jaloissa, ja naiskansa käyskenteli mustana pitkissä kaapuissa, kasvotkin vedettyinä peittoon, niin ettei näkynyt kuin pikkuisen silmäreikiä. Millainen tapa lienee ollut Egyptinmaalla siihen aikaan kun Israel siellä orjana raatoi, mutta silloin kun Raahen meripojat Niilin suulla lastasivat pumpulinsiemeniä ja polttouhrin luita, kuului olleen sellainen maanlaki, että miehet saivat vaihdella vaimoja mielensä mukaan. Jalkoja ja pohkeita he vain saivat tunnustella, jotta onko nuori vai vanha, mutta vasta kotona sai ottaa peiton pois kasvoilta. Jos sieltä paljastui ruma naama, täytyi vetää peitto päälle ja mennä heti uudestaan markkinoille jutkauttamaan toista mörkkiä poikaa.

Mutta kun mentiin Kreikanmereltä Mustaanmereen, täytyi ajaa läpi Turkinmaan pitkin kapeita Turkinsalmia, Dardanellia ja ”Konstantinuupulin suntia”, ja väliin ”klareerata” laiva, ettei olisi ammuttu jälkeen. Merkillinen maa oli Turkkikin ja kummallista sen kansa. Siellä eli kamalia ”pasiposukkejakin”, joilla oli aina suuret puukot kupeellaan, toisilla kyynärääkin pitkät, toisilla taas kaksikin pöytäveitsen kokoista asetta samassa tupessa. Niin julmia pasiposukit olivat, ettei heillä poika armahtanut isäänsä, eikä isäkään poikaansa. Härillä Turkinmaan kansa ajeli ja purikatkin kävivät laitumella niinkuin ennenkin Itämailla hurskaan Jobin aikoina. Burmankin, kun Minnet-laivan haaksirikossa joutui toveriensa kanssa turkkilaisten valtakuntaan, sai olla apulaisena suurta mustaa härkää kaatamassa ja kengittämässä. Härkäpari nelipyöräisten vankkurien edessä mahometti-äijät ajella koluuttelivat, niin että peli kitisi ja ratisi, ja selkäraudattomien pyörien kiekkokäyrät vuoronperään avautuivat ja sulkeutuivat, irvistelivät ja parkuivat.

[Kuva: Merimies ja timperi Gusto Burman.]
Merimies ja timperi Gusto Burman.

Oli komeaa menoa, kun Konstantinopelin luueria seilattiin Turkinmaan komean pääkaupungin ohitse. Pitkin salmen vartta, kahden puolen, oli kauniita taloja, toisia aivan rannassa ja veden päälläkin. Varoen piti kyllä ajaa, ettei käynyt niinkuin ennen raahelaiselle kaljaasille, Ahdille, joka puski kliivaripuominsa mahomettiläisen akkunasta sisään tuoden nokassaan turkkilaisnaisen hameen. Pari tuhatta turkinpuntaa tuli se vaatekappale maksamaan. Salmen rannalla oli vielä tuon tuostakin Turkin keisarin komeita linnoja, joissa keisarin monet vaimot asustelivat. Kolmesataa sanottiin niitä olevan. Linnojen akkunat olivat luuerille päin, ja sieltä vaimot vinkkailivat ja pokkuloivat ohi kulkeville merimiehille, eikä heillä, kun olivat huoneessa, ollut edes peitettä kasvoilla. Ja merimiehetkin vilkuttivat vastaan ja huutelivat keisarin kauneille mustasilmille. Se kyllä ei ollut luvallista menoa, sillä kristitty ei saanut juuri sinne käsin katsoakaan. Tällaista tapahtuikin vain silloin, kun keisaria itseä ei ollut näkyvissä.

Mutta mahomettien pääkaupungissa, Konstantinopelissa, oli komeita kirkkoja, joita sanottiin minareeteiksi. Vanhat äijät kiertelivät ylhäällä ympäri minareettien tornia huudellen tuon tuostakin:

– Innan moolaa!

Eppu Björkmania tämä huuto niin huvitti, että hänkin rupesi laivalla huilauttelemaan:

– Innan mooraa!

Mutta pian ilmestyi laivalle turkkilainen poliisi kysymään, kuka huuteli. Ei kyllä sanottu, mutta poliisi ei lähtenyt pois, ennenkuin kapteeni oli pistänyt kouraan jonkin piasterin. Kirkon tornissa huutaminen oli näet mahomettien jumalanpalvelusta eikä sitä saanut pilkata. Kuultiin toisessakin tornissa vanhan äijän haikeasti hoilaavan. Tämä kuului huutavan:

– Allaa–aa–ah!

Monta kertaa äijä tätä samaa huuteli aina vähän päästä. Allah kun on Turkinmaan jumala, niin äijä sitä rukoili. Lassilan Jussi kyllä väitti, ettei äijä huutanut Allahia, vaan että hän huuteli:

– Mahomee–et!

[Piirros: merihevosia]


  1. Pyöriäinen (Phocaena communis).
  2. Flying Dutchman =Lentävä Hollantilainen.
  3. Sahahai
  4. Ruots. sköldpadda.
  5. Runo Lauri Pyyn kirjoituksesta Kyläkirj. Kuval., A. sarja, 1914, siv.189.