[Piirros: Kuva merkkausliinasta v:lta 1816]
Kuva merkkausliinasta v:lta 1816.

Isollatorilla asioita haasteltaessa saattoi iso patruuni ehdotellen kysäistä toiselta isolta patruunilta:

– Lyyäänkö laiva?

– Lyyään vaan! toinen iso patruuni heti vastasi.

Ja asia oli sitä myöten valmis. Miehet olivat päättäneet, ja miesten päätös piti paikkansa, eikä siinä tarvittu sen pitempiä keskusteluja. Kohta uusi laiva rupesi kohoamaan kaupungin vanhalla veistämöllä.

[Kuva: Varvin vanha työpirtti.
Varvin vanha työpirtti.

Yhteisin voimin Raahen suuret patruunit tavallisesti rakennuttivat suuria ja kalliita valtamerien kulkijoita laivojaan. Sukulaiset ja hyvät tuttavat liittyivät ”komppanioihin” lyöttämään ja varustamaan laivaa, toista, kolmatta, useampiakin, joissa kullakin osamiehellä oli määrätty osuutensa: puolet, kolmasosa, neljäs-, kuudes-, kahdeksasosa j.n.e. Vanhan Langin toiminimen omisti aikoinaan vain Langin suku, sitten vävy, kauppaneuvos Franzén ja taas vävyksi tullut komerssi Fredrik Sovelius, ollen kyllä toiminimen laivoihin enemmän taikka vähemmän osuutta joillakuilla muillakin Raahen kauppiailla, kuten Candelinilla ja Möllerin papalla. Samoin Soveliusten laivanvarustustoimi oli melkein kokonaan Soveliusten yhtymän, parhaina aikoinaan etupäässä Matti Augustin ja Henrikin pääjohdossa. Durchmanin yhtiössä oli koko joukko mukana: vanha Durchman poikineen, Johan Fellman, Johan Montin sekä kapteenit Svanljung, Höckert ja Ståhlberg. Reinin komppaniaan kuuluivat aikomaan, paitsi itseä ukko Reiniä, Isak Fellman, Gyllberg, Fagervik, Andersson, Henrik Montin ja Konrad Brander. Lundbergin laivayhtiössä olivat osakkaina Lundbergit, Johan ja Baltzar Fellman, Fredrik Leufstadius, Johan Frieman ja Johan Lundström. Jokaisella suurliikkeellä oli laivaveistämössä oma työpaikkansa.

Vanhaan aikaan oli Raahen laivavarvi aivan kaupungin vierellä, Rikhardinrannassa. Siinä entiset edesmenneet patruunit, Langit, Soveliukset, Freitagit, Kiellinit, olivat lyöttäneet laivojansa, ja siinä vielä Itämaisen sodan jälkeen 1856 langokset, Matti Marjelin ja Matti Kangas, rakennuttivat kaksimastoisen jahdin, Sovinnon. Mutta maan noustessa ja meren paetessa kaupunginranta oli jo aikoja tullut liian matalaksi suurille valtamerien laivoille. Niinpä olikin saatu uusi laivojen rakennuspaikka kauemmaksi kaupungista, entistä syvemmälle rannalle, tervahovin ja Suenreiän välimaille. Sinne nousi lopulta viisi varvia vierekkäin: Soveliuksen, Lundbergin, Reinin, Langin ja Durchmanin, jokaisella omat pajansa, kaksikerroksiset työpirttinsä ja suuret makasiininsa sekä tavattomat rakennustarvevarastonsa.

Entisten suurporvarien laivat eivät suinkaan olleet niin suuria ja komeita kuin myöhempien patruunien alukset. Johan Langin Nadeschdakin,1841 rakennettu priki, oli vain ”pyöreäkeulainen lyhyt töpelö, ymmyrkäinen kuin pata, niin että mastotkin olivat melkein yhesä läjäsä”. Mutta silläkin vain ajettiin valtamerien ylitse. Vanha Kalle Burmankin oli sillä ennen Itämaista sotaa käynyt aina ”Valapparaisosa” asti. Monet entisten ukkojen laivat myöhemmin takiloitiinkin pienemmiksi, fregatitkin muutettiin parkkilaivoiksi.

Oli kyllä Raahessa joskus maailman aikaan nähty suuriakin laivoja, niin ettei mallia liene puuttunut. Oli nähty sellaisiakin jättiläispursia kuin saksalainen ”Wänneswäärti”, joka kerran oli ajanut Pohjanlahdelle lankkuja lastaamaan. Yhtaikaa oli tavaraa lyöty Oulussa peräruumaan, Raahessa keskiruumaan ja Kokkolansa keularuumaan. Laivan joka märsrangilla oli ollut tanssihuone ja joka kvarttesplokin niskassa krouvi, ja niitä oli ollut niin paljon, että kun kerran kajuutpoika oli lähtenyt ja käynyt joka tanssihuoneessa ja joka krouvissa, niin oli hän palatessaan ollut harmaapäinen ukko. Itämerelle suurlaiva oli mennä porhaltanut, ja kun kokki oli heittänyt kapiisin porot mereen, oli siihen syntynyt Bornholm, ja kun hän oli viskannut mereen herneenperät, oli muodostunut Ärtholm. Kun sitten laivan oli pitänyt ahtaita Tanskansalmia luovia vastatuuleen, oli sen aina täytynyt käydä Pohjanmerellä kääntymässä.

Tällaisia mahdottomia maailmanastioita ei Raahe kyllä kyennyt rakentamaan parhaina päivinäkään, mutta aika isoja fregatteja, parkkilaivoja, prikejä, kuunareita ja kaljaaseja se kyllä löi, yhtä kauniita ja kelvollisia kuin kutka tahansa maailman laivamestarit. Johan Langin Louisekin oli niin kova kulkemaan, että kun se kerran tulla porhalsi Ameriikasta, niin ei kaksi kapteenia ehtinyt laskea sen matkaa, vaan täytyi laiva seisauttaa meren selälle ”piihin”. Jotkut patruunit lyöttivät yli neljänkinsadan lastin fregatteja ja parkkeja, kuten esim. Lundbergin miehet, mutta toiset taas pienempiä, alle kolmenkinsadan kolmimastoja niinkuin Reinin komppania. Mutta Soveliuksen Matti-patruuni rakennutti enimmäkseen vain isoja kaksimastoisia prikejä, sillä niiden ”ulosteot haminoisa” olivat halvemmat kuin kolmimastoisten laivojen. Katsellessaan Reinin miesten pieniä kolmimastoja Matti-patruuni joskus naurahti:

– Jos mulla olis nuin pieni ruuhi, niin minä en panisi kun yhen maston ja vippiseelin.

Entiseen aikaan oli laivoja rakennettu vain päiväpalkalla. Timperit olivat saaneet sovitun palkkansa ja iskeneet aamurummusta iltarumpuun. Mutta sitten ruvettiin lyömään laivoja myöskin urakalla. Björkmanin Eerikin, joka oli Haapavedeltä tulleita Pyöriän poikia, kerrotaan olleen semmoinen toimenmies, että ensimmäisenä rupesi puuhaamaan ”kontrahtityötä”, kooten ympärilleen timperijoukon, joka laivanredarien kanssa teki sopimuksen urakasta.

[Kuva: Vanha laivantimperi Matti Nenola.
Vanha laivantimperi Matti Nenola.

Jo syksypuolella kesää, kun oli kuultu patruunien torilla päättäneen, että ”lyyään laiva”, timperitkin keskustelivat siitä Isontorin kokouksissaan ja päättivät, että ”lyyään vaan!” Sitten lähetettiin Eerik Björkman sekä muita ”isäntämiehiä” patruunien luokse esittämään, että ”se ja se vaajitaan”, ja he palasivat takaisin tiedolla, että ”se ja se luvataan!” Isotori neuvotteli koko joukolla. Voitiin vielä kerran lähettää Eerik Björkman sekä muut isäntämiehet patruunien konttoriin ilmoittamaan, että ”jos se ja se annetaan, niin sitten!” Mutta saattoi Isotori hyväksyäkin patruunien tarjouksen. Silloin mentiin joukolla konttoriin tekemään kirjallinen sopimus, ja ”valan perään oikein alettiin työ”, vielä luvaten, että ”jos laiva vuotaa, kun on vesille laskettu, niin kallistetaan omin kustannuksin ja korjataan”. Kahdeksankymmentä ruplaa mieheen oli entiseen aikaan tavallinen urakkamaksu laivanteosta, ja sitten myöhemmin oli urakkasummana 500 markkaa mieheen ja ”laiva puolivalmiiksi”.

Taitavia laivan rakennusmiehiä, timpereitä, varvareita, seppiä, oli kyllä Raahessa, sellaisia kuin Pyhälän Jaako, Puskalan Heikki, Pietilän Pekka, Pyyn Tuomas, Humalojan Juho ja Burmanin Kalle sekä vielä Lahdenperää, Hyttistä, Haapajokea, Friiseä, Makkosta, Erkkilää, kaikki edesmenneitten Raahen mestarien jälkeläisiä taikka maaseuduilta tulleita taitomiehiä. Pyhäläkin oli tullut Pyhäjoelta, Humaloja Haapavedeltä, Erkkilä Saloisista ja Makkonen sekä Pietilä Pattijoelta.

Mutta Raahen parhaana aikana iskettiin samalla kertaa viittakin laivaa, jolloin joka varvissa oli miehiä kalkuttamassa ja laiva nousemassa. Silloin Raahen omat voimat eivät riittäneet, vaan täytyi hankkia lisää muualta. Varsinkin kesäisin, kun sattui olemaan monia laivoja kotona korjattavana, oli kova taitomiesten tarve. Apuväkeä tuotettiin Kokkolan puolesta Kruunupyystä, Alavetelistä, Larsmosta, väliin monia kymmeniä rantaruotsalaisia timpereitä ja mestareita. Patruunit kustansivat heille vapaan matkan Österbottenilla taikka Aavasaksa-laivalla, joka höyrysi Tornion ja Pietarin väliä. Eteläpuolen mestarit viipyivät Raahessa tavallisesti vain kesän siirtyen syksyllä kuin varikset talveksi Kokkolan seuduille. ”Etelän vareksiksi” miehiä pilkaten sanottiinkin, kun riita tuli, vieläpä joskus kraakuttiinkin heille variksen äänellä. Mutta monet etelän puolelaiset jäivät talvitöihinkin Raahen laivaveistämölle, ottivatpa emännän Raahen tyttäristä ja asettuivat kaupunkilaisiksi taikka läheisen maaseudun eläjiksi. Hyvin monet tekivät mökin Palonkylään, useat ostivat sieltä talonkin. ”Krakkusvenskaa” eli ”krakunruottia” he alussa vain puhuivat, mutta oppivat vähitellen solkkaamaan raahelaisten kieltä, ja viimein Raahen seutu teki näistä ”etelän vareksistakin” oikeita raahelaisia ja Raahen ympäristöläisiä. Monet etelän miehistä olivat taitavia timpereitä, seppiä ja laivanrakentaja-mestareita, timpereitä sellaisia kuin Krokvik, Kronqvist, Sundqvist, Grönqvist, Portin ja Jubell, ”laivanpykyjä” sellaisia kuin Pettersson, Vestersund ja Danielsson sekä seppiä sellaisia kuin Viklund, joka oli niin erinomainen, että rupesi ”pykmestariksi”, ollen taitava siinäkin ammatissa. Laivan rakennusmestari tuli Kronqvistin ukostakin. Raahelaisista rakennusmestareista mainittavimpia oli Nils Petter Möller.

Puut ja tarpeet piti olla varvissa valmiina, kun työ alettiin. Ylimaan ukot olivatkin niitä pitkin talvea vedättäneet valtavat kasat, ja oman kylän jähtimiehet, Marjelinin Matti Sovinnollaan ja Anders Helaakoski Aallollaan sekä muutkin pikku kipparit olivat kesäkauden ajattaneet pelkkoja sekä muita laivapuita Iin jokisuulta, puolitoista sataakin paksua 5–6-sylistä pelkkaa samassa lastissa. Patruunit itsekin omilla jahdeillaan olivat vedättäneet laivatarpeita sekä Kalajoelta että pohjoisilta jokisuilta.

Syksyllä jo kekrin aikoina alettiin laivan rakennustyö, ja siinä oli urakkaa ja pauketta koko talveksi. Vain pimeimpänä sydäntalven aikana varvi oli äänetönnä sekä miehet omissa toimissaan. Mutta kevätpuoleen alettiin uudella, entistä ankarammalla menolla. Timperit paukkasivat rakennuksella, sepät kalkuttelivat pajassa, varvarien sorvit hyrräsivät, pasan lämmittäjien kattila höyrysi ja sahurien terävä rauta puri puuta.

Neljäkolmatta timperiä tavallisesti hääri ison parkkilaivan teossa, miestusina kummallakin puolella, kukin omalla paikallaan, ja sitten oli vielä erittäin seppiä, sahureita ja muita erikoistyön tekijöitä.

Tavallinen kolmimastoinen laiva oli jo aika suuri rakennusrumilas, jolla oli pituuttakin parikymmentä, kolmattakymmentä syltä, leveyttä neljä ja viidettäkin syltä, sekä korkeutta emästä kanteen viitisen syltä. Vahvojen pelkkatelineiden, pevun, varaan sitä rakennettiin. Alinna oli mahtava emäpuu eli köli, keula- ja perävannaksineen, ja laivan kylkiluina olivat parittain toisiinsa isketyt kymmentuumaiset kaaripelkat, pantturit eli timperit, joihin kahtapuolta pultattiin vahvat 5–6-tuumaiset lankut laivan pohjaksi ja laidaksi. Pantturien varassa oli skantäkki, josta taas nousivat prääkongin stötät kannattaen vesitäkkiä eli täkkiä, leestankoa ja pastajäärninkiä. Täkkiä ylemmäksi kohosi keulassa keulapakka keulaskrankkeineen ja perässä haltäkki peräskrankkeineen. Perässä haltäkin puolessa olivat kajuutat: etukajuutta, jonka sivulla olivat perämiesten hytät ja kompassihuone eli natterhuusi ja signaaliskaapi sekä perässä kapteenin huoneisto. Keskellä kantta oli ruffi, jossa oli miesten osasto, skanssi, sekä kapiisi eli keittiö, sivulla olevine timperinhyttineen. Vanhoissa laivoissa oli skanssin ovi styyrpuurin puolella eli oikealla ja kapiisin ovi paapuurin puolella eli vasemmalla laivan perästä katsoen. Kaikkein vanhimmissa laivoissa oli skanssi laivan kannen alla ruuman keulapuolessa. Ruumaan kannen alle päästiin kolmesta luukusta: keulapuolessa, ruffin edessä oli föörluuku, keskilaivassa, ”mitsepisä”, isoluuku, ja perässä akterluuku. Mutta sivuilla prääkongissa oli saranaluukut, joista laivankannelle pärskyvä vesi pääsi vuotamaan ulos, samoin kuin aina avoimista spyykateista, joita oli kolme kummallakin puolella laivaa. Laivan keulan kaljuunisa, josta puksfrööty tamstaavetteineen pistäytyi eteenkäsin, oli entisaikaan piltti, ”kaljuunin piltti”, naisen veistokuva keulaan levitettyine hameineen. Sellainen oli ennen ollut Didossa, 1865 rakennetussa Reinin komppanian parkkilaivassa. Vanhojen Puskalan ja Pyhälän ukkojen oli kerrottu niitä tehneen. Mutta tavallisesti tehtiin vain ja maalattiin valkeaksi joku pyöreä kiekura, jossa oli kuin puunlehtiä. Ulkolaisissa laivoissa kyllä nähtiin komeita kruunupäisiä kuninkaankuviakin.

Kaikki laivan laitalankut höyryytettiin pasassa, suuressa, lankuista lyödyssä neliskanttisessa torvessa, johon 6–7-sylisiä lankkuja mahtui kymmenittäin samalla kertaa. Isosta muurikattilasta laskettiin höyryä pasan lävitse, ja puut kuumenivat, niin että pihka tihkui. Pasassa keitetyt lankut taipuivat hyvin laidan mukaan, eivätkä sitten olleet kovin pahoja ravistumaan. Vanhat merimiehet, jotka eivät enää muuhun kyenneet, olivat pasan lämmittäjinä. Undelinin Anttikin höyryytti Reinin komppanian pasaa ja monesti samalla kertaa höyryytti viinalla päätänsä, niin ettei tahtonut pystyssä pysyä, sattui kaatumaankin, juuri kun itse Reinin patruuni vihellellen käveli varvissa katsellen työnmenoa. Mutta Undelinin ukko kömpi vain ketaroilleen, manaten:

– Kun se oikein vihaksi pistää, niin ei pysy pystysäkään.

– Mene nyt vain pasaa lämmittämään! patruuni komensi.

Lujaksi laiva tehtiin. Vahvoilla rautapulteilla ja paksuilla puuvaarnoilla iskettiin pelkkoja ja lankkuja yhteen. Melkeinpä olisi uskonut, kun katseli tavattomien pelkkojen pulttaamista ja vaarnaamista, että siinä tehdään maailmanikäistä työtä. Mutta kun sitten merellä myrsky lennätti laivan matalalle, niin rutisi se vain ja ritisi niinkuin pärekori, ja vahvimmatkin karvit rupesivat irvistelemään.

Aamurummun kanssa nousivat työmiehet ylös ja aamuviidestä he jo olivat työssä. Aamiainen syötiin 8–9 välillä, päivällinen 1–2, ja iltarummuksi jouduttiin kotiin iltaselle. Lastukasa kainalossa ukot tavallisesti astelivat kotiin, monet Palonkylään ja Pattijoelle asti. Polttopuusta ei laivantimpereillä ollutkaan puutetta, sillä joka timperi sai korjata ne lastut, mitä otti puusta irralleen. Lyhyet jätepalikatkin joutuivat timperien kesken jaettaviksi, mutta pitemmät puukappaleet, pilekset, patruuni ladotti pinoon. Timperien pojat kävivät talvella lastuja kotiin keikkaamassa, ja monet eukot, joilla ei ollut lastuihin osuutta, kävivät timpereiltä ostamassa niitä rahalla tahi vaihtamassa tupakalla. Luukas Helaakoski vedätti lastuja hevosella kaupunkiin laulellen Kruununpuodinmäkeä lasketellessaan:

– Rullan koo… rullan koo…

Kuiva eväs oli miehillä mukana selkärepussa, mutta lapset toivat keittoruokaa aamiaiseksi ja puoliseksikin. Kevätpuoleen evään tuojatyttäret jäivät päiväsydämeksi isälle ”kehräämään riivejä”. Sillä timperien urakkaan sisältyi laivan tilkitsemisriivien valmiiksi punominen. Jo toisellekymmenelle jouduttuaan tytöt saivat mennä varviin kehräämään. Suurista paaluista nykittiin tervatappuroita, jopa purettiin vanhoja tervaköysiäkin, ja polvella punottiin tappurat köydenpaksuiseksi säikeeksi ja kerittiin kerälle.

Kirkkaina kevätpuolen päivinä tytöistä oli kyllä hauska astella varviin ja kehräillä tappurasäiettä. Mieluiselta tuntui raahelaisestakin, kun varvista kuului pauke ja kalke ja joskus miesten ”haalauslaulukin” aina kotipihalle asti. Siellä oli melkein koko kotona oleva Raahe työssä, sekä miehet että naiset. Laivaa siellä lyötiin, mutta lyötiin siellä leipääkin sekä keskikaupungin patruuneille että Katinhännän ja Paavonperän mäen pikku pirteille.

Ja patruunit ajelivat varvin tietä edestakaisin. Piti hoitaa asioita kotonakin, mutta piti ahkerasti käydä katsomassa, miten laivakin valmistuu. Sillä vanhoina merenkyntäjinä patruunit kyllä tiesivät, miten mikin paikka laivassa oli tehtävä. Komerssi kävi joskus parikin kertaa päivässä ja laivaa maalattaessa itse sekoitti väritkin.

[Kuva: Sofia Jussila, ent. seelinompelija.
Sofia Jussila, ent. seelinompelija.

Samaan aikaan kuin timperit työskentelivät ulkona laivanrakennuksella, ahkeroitiin työpirteissä laivan purjeiden valmistuksessa. Paksusta jäykästä pultaanista – josta poikavarsoillekin useasti kuraistiin tukeva liivinselkämys – laitettiin purjeita. Pirtin alakerrassa vanhat, taitavat, kotikylään talvehtimaan jääneet merimiehet leikkasivat purjevaatteen valmiiksi. Monesti myöskin kapteenit toimivat purjeen leikkaajina; merimiehet sitten vain valvoivat ompelemista. Komerssi aina itse leikkasi laivansa purjeet. Lundbergin pirtissä leikkasi purjeita ja valvoi niiden ompelemista vanha Savalinin Heikki. Pirtin yläkerran ”seelikamarisa” taas seelinompelijat pistelivät purjeita kokoon. Langin työpirtissä komerssin käskyläisinä häärivät aikoinaan Jussilaiska, Hiitolinin Liisa, Pyyn Hanna ja Planetin Anna-Liisa. Saattoivat he kyllä ommella muissakin pirteissä ja saada tovereikseen Karjaluotoskan, Pekuskan ja Ölundskan. Nahkainen seelihanska kämmenessä naiset pitkillä paksuilla neuloilla, ”oikeilla” neuloilla ”reikä”-neuloilla, ja ”liiki”-neuloilla, ja kolminkertaisella tervatulla pellavaisella seelilangalla, joka oli paksua kuin raasumaton loimi, pistelivät vahvaa vaatetta, ”nolla-tyykiäkin”, niin että kädet olivat aivan rappiossa. Eikä kestänyt kauan seelihanskan rautainen ”plootukaan”, joka oli ostettu Tilvikseltä 25 pennillä. Päiväpalkkaa saatiin 1:20–1:80 markkaa ja oma eväs piti olla matkassa. Ja itse piti olla matkalla varviin jo aamuneljältä. Sillä heti aamurummulta oli Fellmanin Paltsu liikkeellä katsomassa, meneekö väki työhön. Varvipirtissä monet merimiesten eukotkin kuukausittain viettivät viikkonsa patruunin palveluksessa, niin ettei ollut kuin pyhä omaa. Ja sekin olisi pitänyt pyhittää Herralle mutta täytyi käyttää pirtin siivoamiseen ja vaatteiden paikkaamiseen ja muihin kotitöihin. Vanha muori hoiti vain lapsia taikka isommat huolehtivat pienemmistään. Kuivaa evästä naiset työpirtissä pistelivät, kahvia sentään keittivät pirtin takassa. Siitä kyllä ei Fellmanin Paltsun kasvatti Leufstadiuksen ”rootmanni” oikein pitänyt, vaan moitiskeli, että eukot juovat kovin paljon kahvia. Mutta Jussilaiska valaisi raatimiehelle asian:

– Me juomma sen särpymeksi, mutta te juotta huviksi. Ei meillä ole muutakaan särvintä... jos me sen kahvesmörjän ryyppäämmä.

Oli jo suuri ilonpäivä, kun saatiin laivanteos sille rajalle, että voitiin ruveta sitä ”triivaamaan”. Silloin oli jo kesä tulossa, lapsetkin laukkasivat avojaloin varvin ja kodin väliä. Riivaamisen aloituspäivänä patruunit hyvillään tulivat varviin ja toivat miehille ryypättävää. Se kyllä oli miehistä mieluista, ja he pyhittivät päivän niin suurena juhlana, ettei tilkitsemisestä sillä kertaa tullut mitään. Vasta seuraavana päivänä ruvettiin riivipaukalla moikottamaan syöttörautojen päitä, samalla kuin omaa päätä moikotti eilinen hummaus. Mutta silti vain työskenneltiin kuin miehet, leveää krapiakin käyttäen, niin että toinen hoiti rautaa, toisen antaessa paukalla iskuja päähän. Jonkun ukon pää kyllä saattoi olla parannuksen tarpeessa. Kondelinin Jaakonkin kerran täytyi lähteä kesken työtään astelemaan kaupunkiin ja selitellä vastaan tulevalle patruunille:

– Näinhän se käy, kun ei ole hankittu niitä krapinvarsia… piti lähteä niitä hakemaan.

Mutta silloin oli suuri juhlapäivä, kun laiva oli niin valmis, että se voitiin laskea vesille. Laivan lykkäjäisiin otti osaa koko kaupunki ja ympärysseutu, eivätkä vain laivan teettäjät ja tekijät.

Jo kauan oli tätä merkkitapausta jännityksellä odotettu ja valmistettu. Laivan laskettamisneuvoiksi oli rakennettu luja lankkulava sekä vahvat kelkat. Kuusisylisiä pelkkoja oli isketty yhteen neljäksi kelkaksi, kaksi kummallekin puolelle laivaa, ja keitetty monet suuret ammeet ja tynnyrit soopaakin. Eilolaiska ja Tigerska olivat patruunien soopankokkeina viikkomäärin ”alaköökien” suurissa muuripadoissa korventaneet rasvoja ja luukontteja lipeässä paksuksi, veitsellä viillettäväksi soovaksi. Saaveittain oli soopaa kannettu valmiiksi paikalle. Olipa salaa kenenkään sivullisen tietämättä laivan nimikin maalattu akterspeiliin ja peitetty laudalla. Laivan teettäjäpatruuni oli sen jonakin yönä maalauttanut.

Juhannuksen tienoissa, kun patruunit olivat monet kerrat käyneet mittaamassa veden syvyyttä, jotta milloin olisi paras laskea, tapahtui laivan lykkääminen. Koko kaupunki sen sai kuulla, ja koko kaupunki riensi silloin varviin. Muutamat menivät oikein eväskori mukanaan, ja Lassilaiska kyökytti piparkakkukoreineen kauppoja tekemään. Maalaisiakin tuli Pattijoelta, Saloisista ja Piehingistä. Kaikkialla oli katsojia, maassa ja aidoilla, lankkuläjillä ja pelkkakasoilla. Kymmeniä katsojia oli saanut kiivetä laivan kannellekin luikua ottamaan.

[Kuva: Hedvig Eilola, ent. soopankokki.
Hedvig Eilola, ent. soopankokki.

Saaveittain siveltiin soopaa kelkkojen pohjiin ja lankkualustalle, jota myöten kelkkojen piti liukua. Sitten kun kaikki oli valmiina, käytiin ottamassa kiilaryyppy. Työpirtissä patruuni sen tarjosi työmiehille sekä työmiesten tuttaville, jotka olivat tulleet avustamaan laivan lykkäystä. Ryyppy pani miehet iskemään kiilaa, niin että päärholttikuulat keikahtivat kumoon. Särkyrauvoilla rikottiin laivaa kannattavat mutapölkyt, jolloin koko rakennus jäi kelkkojen varaan. Silloin laivanpyky, joka hoiti koko menoa, komensi:

– Lukot auki!

Kelkkain eteen ja laivanvannasta vastaan asetetut pönkät nykäistiin köysillä pois, ja kirveellä iskettiin peräköydet poikki. Mutta iso olio makasi vain liikkumatta ”pevullaan”. Silloin viisi, kuusi miestä juoksi laivan taakse ja suurella juntalla tärskäytti perään, niin että koko rakennus vavahti. Alkoi kuulua kova ratina ja ryske, kun valtava rumilas heräsi levostaan ja tunnusteli tilaansa. Sitten se huomasi edessään sinisen meren ja lähti sinne käsin hiljalleen liikkumaan valmista soovalla silattua käytävää pitkin. Se oli riemukasta menoa. Lankkutapulit ja pelkkakasat hurrasivat, laivankansi hurrasi, aidanselillä ja kaikkialla heilui käsiä ja lakkeja sekä kuului huuto ja hurraaminen. Laivan nimikin paljastui, kun peräpeiliin naulattu lauta nuorien nykäisemänä laivan liikkeelle lähtiessä putosi alas. Kansa hurrasi ja huusi nimeä, laivan rytisten työntyessä omaan valtakuntaansa. Valtavalla väellä kuin riemuiten se sinne puskeutui, nostaen komeat pärskyvät kuohut kahta puolta. Ja yhäkin vapisten se jäi viimein veden pinnalle ylpeänä kellumaan. Koko ympäristö katseli mielissään komeaa mereneläjää, joka oli oman kylän käsillä tehty. Ja taas huudettiin, heilutettiin hattuja ja huudettiin.

Entiseen aikaan, kun oli lykätty kauppaneuvos Franzénin laivoja, oli toisinaan saatu kuulla laivanisännän tilaisuutta varten sepittämä runo. Isäntä oli itse sen lausunut, kun laiva oli onnellisesti päässyt vesille. Niinpä Suomi-laivaa, 229 lästin fregattia, lykättäessä 1838 oli Franzén runoillut:

”Med Suomis namn
Från Suomis hamn
Gå hafvet plöj
Och lycklig var,
Ej länge dröj
På väg Du far,
Den snällt sig ror,
Förtjena får.

På Suomis jord,
Här opp i Nord
Klent jorden ger
Åt odlarn här.
Sök skörden där,
Att skördas är,
På fremmand strand,
Åt Suomis land”. 1

Mutta kansan hurratessa kävi laivakelkan soopaisella ladulla kuhina kuin muurahaiskeossa. Siellä timperien eukot ämpäreineen ja kiuluineen kuupottivat soopaa keräämässä, nahisten ja kinastellen, sillä jokainen yritti krapata astioihinsa hyvää ilmaista pesuainetta niin paljon kuin mahdollista.

Mutta laivanlaskijat olivat ottamassa ruoriryyppyä.

Ryypyn jälkeen taas timperit ja laivan tuleva kapteeni soutivat suurella parkaasilla laivaan. Kapteeni astui heti ruumaan katsomaan, onko tullut vettä. Jos laiva vuoti, piti timperien se köölhaalata, kallistaa kyljelleen, niin että emä nousi ylös vedestä, ja sitten tilkitä tiiviiksi. Mutta jos ei vettä tullut laivaan, oli se hyvin tehty, ja timperit saivat panna ruorin paikoilleen. Ja laiva oli heidän käsistään valmis.

[Kuva: Laivan lykkäjäiset. A. J. Hedmanin vesivärimaalaus Raahen museossa.
Laivan lykkäjäiset. A. J. Hedmanin vesivärimaalaus Raahen museossa.

Siitä päästiinkin vasta ryyppäämään ja juhlanpitoon. Työpirtissä oli keitetty valtava hernesoppa, jota työmiehet ja niiden apulaiset saivat syödä vadillisittain. Ruskean rasvaisen herneen painoksi saatiin hyvää juotavaa. Patruunit olivat tuottaneet työpirttiin viinaa ja konjakkia ja rommia kaikenlaatuista, niin että kaikki toimessa olleet saivat kyllänsä. Eikä ryypättykään pikku pikareilla tipoitellen. Täysin lasein saatiin kallistella, vieläpä vetää vaikka kauhallakin. Ryypyksissä oli silloin koko varvi, vanhat ja nuoret, herrat ja työmiehet, monet niin että väsyivät varvin pirttiin taikka pirtin seinän viereen. Mutta sitkeimmät pörräsivät koko yön, ottivat lisää ja puhuivat hyvästä lykkäyksestä. Eikä selvänä miehenä saanut kukaan palata kaupunkiin. Ruonansillalla oli joskus oikein vartavastinen vahtimies, joka pyörrytti takaisin selväpäisen, sanoen:

– Mene ja juo ittes päihin ja tule sitten takaisin!

Ei tarvinnut kenenkään nyt pelätä kistuakaan, vaikka olisi tavallista pehmoisempana toikkaroinut kaupungin kaduille. Sillä Raahen suurena merkkipäivänä ei itse viskaalikaan saanut ketään turhanpäiten kiusata. Miehet olivat talven raatamisellaan kyllä ansainneet hyvän juhlapäivän.

Mutta naiskansalle ei laivanlykkäjäisissä annettu suuhunpantavaa. Miehet olivat työtä tehneet ja miehet saivat rokat ja ryypyt. Naiset olivat vain keittäneet soopaa, ja sen he saivat korjatakin, mutta ei ”räknätty” naisen suuta sen arvoiseksi, että siihen olisi kannattanut hyvää ryyppyä tärvätä.

Mutta aina ei laivanlykkäys onnistunut oikein hyvästi. Durchmanin Iriskin, suuri parkkilaiva 1876, kun ei ollut tarpeeksi vettä, törmäsi pohjaan ja kaatui oikealle kyljelleen, niin että Vitolinin Matti, Tabellin Perttu ja Burmanin Kusto ja muut kannella olijat olivat maiskahtaa mereen. Laiva meni ”aivan kuin paha kenkä flinttaan”, emäpuukin rikkoutui, ja Durchmanin pikku poika, joka isän ja äidin kanssa oli rannalla katsomassa, todisti: ”Tuolla lailla se kävi, kun ei meillä rukkoilla milloinkaan”. Saatiin Iris sentään kovalla työllä vedetyksi takaisin kuivalle ja korjatuksi. Huonoa onnea jo harakkakin nauroi laivaa lykättäessä, ja huononlainen oli laivan onni merelläkin. Lundbergin Pallas, parkkilaiva 1867, pukkasi lykättäessä pohjaan, mutta pääsi pelkällä säikähdyksellä. John Fellman, Lundbergin suuri fregatti 1875, taas töksäytti keulansa pohjaan, kannan jäädessä kuiville, ja vaati kovan työn, ennenkuin laiva pääsi vapaille vesille. Durchmanin prikin, Njordin, oli käydä hullusti 1860. Laiva kallistui niin, että kannella olijat laskettelivat irtonaisten tavarain kanssa kolisten laitaa vasten, sitä vaille etteivät menneet mereen. Laivan perävannas katkesi ja emäkin hiukan rikkoontui, ja työtä siinä taas oli, ennenkuin priki jälleen oli eheänä pystyssä.

Seuraavana päivänä, kun timperit ja sepät ja muut mestarit hyvin päätetyn työnsä perästä vielä olivat hyvissä eilispäivän tunnelmissa, tuli toisten miesten vuoro astua laivaan, joka juhlallisena ja äsken ristittynä odotteli lahdella. Kapteeni ja perämies rupesivat apulaisineen laivaa takiloimaan, ja laivan redaripatruunikin oli tavallisesti mukana. Johan Langin laivojakin kun takiloitiin, komerssi, vanha merikapteeni, oli aina itse parhaana miehenä paikalla. Miehiä taas tarvittiinkin. Oli nostettava tavattomat mastot pystyyn ja kymmenet purjeet raakapuineen, puomeineen ja satoine köysineen pantava paikoilleen, laitettava laiva täydeksi merenkävijäksi.

Mastot ja raakapuut olivat jo valmiina timperien tekeminä, ja eukkojen ompelemat purjeetkin odottivat ottajaansa. Varvarit niinikään olivat valmistaneet lukemattoman määrän plokeja, sekä enklaplokeja ja tuplaplokeja että talja- ja liinaplokeja ynnä junfruja, joita kaikkia tarvittiin purjeita ja köysistöä käsiteltäessä. Venäjältä oli vedätetty valtavat kasat vahvoja köysiä, kolmi-, nelituumaisiakin valmiita hamppuvantteja suuriin kimppuihin pantuina. Entisissä laivoissa käytettiinkin aivan hamppurikiä – ”rautarikistä” ei tiedettykään, – ja se tuotiin etupäässä Venäjältä. Omissa varvipirteissä vain klääjättiin syömäskaarnia, Reetan Junnun ollessa kerää pyörittämässä, ja oman kylän köysimestari, Vestberg, kehräsi vain halsiserttejä sekä muita pikku nuoranpätkiä.

Kova työ oli isojen mastojen pystyttäminen. Mutta tottuneet miehet keikauttivat samana päivänä parkkilaivankin kolme mastoa paikoilleen, vaikka pisin masto nosti kalltoppinsa aina sata jalkaa korkealle. Vahvoista raakapuista vain ensin pystytettiin sakset ja niiden avulla köysin kiskottiin kaksi- taikka kolmi-, nelijatkoiset jättiläiset jaloilleen. Entiset ukot vielä ostivat onnea laivalleen siten, että pudottivat hopearahan isonmaston reikään sekä naulasivat hevosenkengän maston tyvipuolen kylkeen.

Tavattoman vahvoilla köysillä, vanteilla ja partuunilla, pisinkin mastojättiläinen tuettiin seisomaan. Joka maston kummallakin sivulla oli viisi alamaston huippuun ulottuvaa vanttia sekä kaksi keskiosan, märstangon, kaksi pramstangon ja kaksi puukenpramstangon huippuun ulottuvaa partuunaa. Vankasti piti mastojen seisoakin jaksaakseen myrskynkin uhalla kantaa suuria raakapuita ja monia purjeita. ”Täysirikisen” fregatinkin kolmeen mastoon – keulasta lukien fokka-, iso- ja kryysmasto – vedettiin kolmisenkymmentä isompaa ja pienempää pultaanikaistaletta, toiset staakeihin, toiset 60–70-jalkaisiinkin raakapuihin kiinnitettyinä. Raakapurjeita oli 6–7 joka mastossa. Ensin alimpana oli mastojen mukaan suuri fokkaseeli, isoseeli ja kryysseeli, sitten joka mastossa kahdet märsseelit ja pramseelit sekä vielä puukenpramseelit. Oli vielä joukko purjeita laivanpituussuunnassa: keulassa förstengi, pari kliivaria ja jaagari, keskellä kuusi staakseeliä sekä perässä iso mesaani, mesaanipuoman ja -kaffelin varassa. Hyvässä laivassa piti entisaikaan lisäksi olla leeseelitkin. Kun ”sievällä ilmalla haluttiin laivalle faarttia niin paljon kuin suinkin”, niin pantiin leeseelit. Leeseelejä varten oli purjeiden raakapuissa jatkoraa’at, leeseelin spiirat, jotka työnnettiin ulos tuulen puolelle purjeita ja köysillä kiskaistiin niihin kolmikulmaiset taikka yläreunasta kapeammat purjeet. Raahen viimeaikojen laivoista leeseelit jo jäivät pois, ja viimeisiä lienevät olleet ne, jotka kapteeni Hjortman Minnetistä menetti tuulen repiminä Gibraltarin luona Atlannin mereen.

Sadoin köysin, skuutein, prassein, jöölingein ja toplentoin, hoidettiin kymmenlukuisia seelejä, laivan komeita kulkuneuvoja, ja sadat plokit siinä kitkuivat ja kitisivät. Kallis olikin suuren täysirikisen laivan riki. Se maksoi monesti yhtä paljon kuin koko muu laiva.

Purjeilla ajettiin merellä. Mutta haminoissa ja möljissä täytyi laivaa liikuttaa miesvoimin. Sitä varten seisoi laivan keulapakalla pysty pelistukki, kongspeli, jota kiertäen laivaa haalattiin ja siirrettiin, ja sillä myöskin hivattiin purjeiden raskaita raakapuita. Kroospelikin tarvittiin. Sillä kiskottiin ankkuri irti merenpohjasta ja sitten kongspelillä nostettiin kraampelkkaan laivan laidalle. Kroospeli oli kongspeliä väkevämpi, hammaslaitainen pelistukki. Se oli kannella keulapakan alla, ja pakalla oli pelin palangsi, jota käytettiin spaakoilla ylös alas keikuttaen.

Ison laivan piti varustaa matkaansa useita veneitäkin. Tarvittiin pari suurta parkkaasia, pelastusvenettä, sluupi ja jiki, sekä vielä pieni kokkipaatti. Veneet olivat, mitkä kannella, mitkä skanssin katolla taikka riippumassa taaveteissa. Parkaasilla miehet soutivat maihin, kun jäätiin kauas selälle ankkuriin. Sillä kuljetettiin myöskin ankkureita sekä muita raskaita tavaroita, ja kun haaveri taikka muu merihätä tuli, täytyi uskoa elämänsä parkaaseihin. Jikillä soudettiin neljän miehen voimalla kapteeni maihin, ellei ollut kovin pitkä matka, mutta pitkästä matkasta purjehdittiin kapteenin kanssa rantaan sluupilla. Kokkipaatilla souteli kokki vain maalla keittämässä, kun joissakuissa satamissa ei tulenvaaran takia saanut laivoissa tuhrailla tulen kanssa.

Keskilaivassa, isonmaston luona, olivat laivan pumput, joilla laiva pidettiin ”läntenä”. Hengenpelastamista varten oli laivassa vielä liivpärjäreitä, neljä isoa rengasta, kaksi perä- ja kaksi keulaskrankissa.

Paljaana tervattuna lankkuna oli laivanpohja raahelaisen timperin jäljiltä. Tällaisilla aluksilla kyllä hyvinkin ajettiin pohjoisilla kylmillä vesillä, mutta jos lähdettiin laskettelemaan Intian merille ja muille lämpöisille vesille, ei tervatenkaan tehty puinen pohja pätenyt. Kuumien seutujen hirveä vesimato, longhals, 2 siellä hyvin pian söi pohjan kelvottomaksi. Se oli korttelia pitkä, pikkusormen paksuinen ilkeä mato, joka toisen päänsä iski laivanpohjaan ja toisen hävyttömänä monisormisena kourana ojensi ulos. Koko laivan alus ahtautui matoa täyteen niinkuin turpasmättääksi, ja laivan kulkua tällainen syöpäläisjoukko hidastutti tavattomasti. Puupohjaisen laivan olikin paras pysytellä viileillä vesillä. Mutta kun Englannin taikka myös Antverpenin kuivissa tokissa iskettiin laivan pohjaan vesilinjaa myöten kuparinen peite, uskalsi tällaisella kuparipohjaisella aluksella kyllä työntyä longhalsien joukkoon. – Omassa rannassa ei Raahella ollut kuivaa tokkaa, missä laivanpohjaa olisi voitu kuparoida. Mutta entisaikaan oli Maivaperässä roopenkki, jossa korjausta varten saatettiin laiva kallistaa.

Täysirikisiä fregatteja raahelainen ei kovin ahkerasti rakennuttanut, vaan useammin takiloi kolmimastoisen aluksensa joko parkkilaivaksi, asettaen perämastoon vain kaffelseelit: mesaanin ja topseelin, taikka skuunariparkiksi, jolloin isoonmastoonkin pantiin kahvelipurjeet ja vain keulamasto jäi hoitamaan raakapurjeita. Useasti patruunit lyöttivät myöskin isoja 350:nkin lästin prikejä, kaksimastoisia täysin rikattuja aluksia, sekä pieniä 40–60 lästin skuunareita, jotka niinikään olivat kaksimastoisia, mutta vain etumasto oli täysirikinen, takamastossa kahvelipurjeet. Lyhyen matkan, Pohjanlahden ja Itämeren, purjehtijoita olivat myöskin pari-, kolmikymmen-lästiset kaljaasit, joiden kahdessa taikka kolmessa mastossa oli vain kahvelipurjeita. Pienet, 10–20 lästin vetoiset jähdit, yksi- tai kaksimastoiset lastipaatit, kolusivat ympäri Suomen rantoja, kaikkein ahkerimmin Pohjanlahden perukoita. Mutta yksimastoiset kutterit olivat vain joutavien herrojen lystivehkeitä, joita ei vanha raahelainen tarvinnut.

Joka talvi Raahen laivavarvissa oli ainakin joku laiva syntymässä, ja useasti kalkuteltiin yhtaikaa jokaisessa viidessä varvissa. Niinpä 1865 lyötiin viisi laivaa, ja1863 iskettiin seitsemän alusta: parkkilaivat Hermes, Astrea ja Satama, prikit Sampo, Gephion ja Eos sekä jahti Toini, samoin taas 1856. Mutta 1857 lykättiin Raahen varvista vesille kahdeksan laivaa, kuunarit Ruona ja Vilkas, parkkilaivat Tapio ja Jenny, prikit Norden ja Chloris sekä fregatit Delphin ja Amphion.

Raahen redarit ristivät laivansa hyvin usein muukalaisilla nimillä. Oli Amphitriteä, Hermestä, Venusta, Freytä, Albionia, Tuppenia, Hönania, Stora Mollania ja Otteljanaa. Nähtiin myös omien suurpatruunien kaimoja: Matts Augustia, Fredriciä, Johan Langia ja Johan Fellmania sekä patruunittarien ja patruunien tyttärien kaimoja, kuten, Jenny, Louise, Sophia, Betty ja Nanny. Mutta monet ristiäiset pidettiin sentään suomeksikin ja saatiin vesille Valoa, Vellamoa, Aaltoa, Tähteä, Saamaa, Impiä, Lempiä, Kirppua, Salahmia, Ruonaa ja Roskaa.

Mutta kun Johan Langin parkkilaiva 1875 ristittiin nimellä Bacchus, niin koko Raahen merikansa sitä kummasteli:

– Ompa pantu ruma nimi komealle laivalle, kun Pakhuusi!

[Piirros: Laivan tilkitsemisrautoja]


  1. Suomi-nimessä lähde Suomen satamasta, kynnä merta ja ole onnellinen, älä viivy kauan matkallasi. Joka hyvin soutaa, hän saa tuloa. Suomessa, täällä ylhäällä Pohjolassa, antaa maa niukasti viljelijälleen. Etsi satoa sieltä, missä sitä on saatavana, vieraalla rannalla, Suomen maalle.
  2. Hanhenkaula (Lepas anatifera),siimajalkaisiin kuuluva meriäyriäinen.