[Piirros: Taskun saari]

Suuren iänikuisen meren ja suuren iänikuisen tasamaan vaiheilla pieni Raahe asustaa. Meri saattaa kyllä toisinaan myllertää valtavina aaltovuorina, mutta Pohjanlahden rantakamara on iänkaiken samaa lakeuksien, soitten ja niittyjenkenttää. Varsin vaatimattomia ovat näiden tienoiden parhaatkin maannousut; vaaroja ja mäkiä kipuamaan tottunut ylimaalainen niitä tuskin huomaisikaan. Raahen oma rautatie, ratisten ja kilkattaen alituista virttään: ”Lap-pi, Top-pi, Rel-let-ti, Pat-ti-jo-ki, Raa-he!” ojentuu miltei lapinjänkien laajuisten soitten ja niittyjen halki, vähän vaihteeksi vain sivuten Ämmänmäkeä sekä lasketellen pitkää Santamäkeä. Tasaisia maita halkoo Raahen maantiekin. Pohjantietä tullen saa laskea pienen Pietarinmäen, Pattijoen nykyisen kirkkomäen, ja eteläntielle lähtien ponnistaa Mettalanmäen hyvänsuopaisen maannouseman. Samanlaisia hiljaisia kohoamia ovat kaupungin viereiset Paavonperän ja Paraatimäetkin. Vain Saloisten mailla on vähän komeampia nousuja.

Tällaisen yksitoikkoisen maakamaran reunalla on merenkävijäin kaupunki.

[Piirros: Raahen seutu 1840-luvun kartasta]

Entiseen aikaan asui näillä mailla vielä Hiisiäkin, kirkonvihollisia. Muuankin aikoi suunnattomalla kiviröykkiöllä rusentaa Saloisten vasta rakennetun ristinkirkon. Mutta helma repesi ja kivet remahtivat maahan, ja sama kivikasa nähdään vieläkin Saloisten Hiidenkalliolla, maantien vieressä, Kuljunlahden itäpuolella. Mansikkakarin jylhien rantakallioiden luolassa taas tiedetään asustaneen jättiläisiä. Hiidet lienevät kyllä jo jotenkin vähiin hävinneet ristillisen Saloisten mäkimailta, jossa jo seitsemättäsataa vuotta on kirkonkellokin kajahdellut, eikä Mansikkakarin kallioilla ole enää pitkiin aikoihin nähty jatulien kansaa. Kaupungin ristirahvas uskaltaa kyllä jo tehdä retkiä jättiläisten luolamaahan, ja Hiidenkalliolla nuori Saloinen viettää kokkojuhliansa.

Mutta kaupungin lähistöllä, hautausmaan takana, metsätien vieressä, on synkkä Mestauskallio, missä entiseen aikaan toimitettiin kamalat kaulankatkaisut. Surkean lopun saaneiden henget jäivät männikköön pitkiksi ajoiksi rauhattomina harhailemaan, niin että vielä viime aikoinakin on niillä main nähty vaikka minkälaisia kyöpeleitä sekä kuultu kovaa toraa ja pauhaamista. Karjaluotoskakin oli kerran säikäytetty melkein taidottomaksi, ja Mäkelän Eera sekä Oravan Matti saivat lähimetsässä tuntikauden turhaan ampua paukuttaa samaa metsoa.

[Kuva: Raahen rantapuoli ja rantasaaristo kirkon tornista katsottuna. Poikkikatu, Cortenkatu]
Raahen rantapuoli ja rantasaaristo kirkon tornista katsottuna. Poikkikatu, Cortenkatu.

On tässä samalla metsätiellä ennen nähty liikuskelevan kaunis ”fröökynäkin”. Kesäiltasin auringon juuri laskeutuessa on metsästä astunut pitkä, mustapukuinen, valkeahuivinen nainen, liidellyt hiljalleen pitkin tietä ja sitten taas kadonnut metsään. Kuka hän lienee ollut ja minkätähden hänen pitää metsässä liikkua, ei oikein tiedetä, mutta läheisen Fröökynänmäen punaisessa pikku talossa sanotaan ennen jonkun aatelisneidin asustaneen. Sanovatpa jotkut kuulleensa, että neiti olisi tapettu ja kätketty kiven alle.

Muinaiselle markkinapaikalle ja vanhan Sataman maille, suureen, lankkutapuleilla täytettyyn Lapaluotoon, vie kaupungin tie ylimatalan Pikimäen, yli pienen Ruonanojan sekä ohitse entisen Laivavarvin ja monilukuisten ”kesämajojen”. Meren rantaa tie noudattaa ja kulkee merta katsellen. Suenreiässä käy taas meri katselemaan maantietä, sillä vanhan Satamalahden pitkä mutkitteleva perukka kiertyy toiseltakin puolen aivan tien äärelle. Siinä onkin matala maa, ja entiseen aikaan merivesi pitikin vapaan kulkunsa loiskien Satamalahdesta ympäritse Suenreikään. Saarena oli silloin nykyisten satamalahtien alue. Maivaperässä oli ”luusitupa”, Virpiperässä vanha Virven äijä pyyteli kalaa, ja Lapaluoto ynnä koko saarimaa oli mustana kuusikkona, jossa puuta sekä seisoi pystyssä että makasi maassa.

Vaikka valtava selkämeri kuinka mahtavana möyryäisikin, se ei kuitenkaan saata äkäisimpiäkään vesivuoriaan vyöryttää Raahen rannoille asti. Kaupunkia valvoo suuri pikkusaarten seurakunta, joka miltei käsi kädessä on ryhmittynyt rantapuoleen ulapan äärelle lyömään pirstoiksi aina Ruotsin rannoilta saakka vyöryviä valtameriä. Jo äärimmäisinä meren selällä seisovat veden alaisin puolin asettuneet karit, Ulkopauhat, sitten nousevat meren aavaa vastaan pienet äkäiset avopäiset saarenukot: Tasku, Kalla, Riepu ja Pimiä, Taskulla vielä vierustoverinaan pikkuruinen Taskunlukku, joka vetisellä kivikolla, Avaimella, käy kiinni isäntäänsä. Rannempana on jo vahvempi vartioväki, Pitkänkarin takaa alkaen Lapaluodon nokkaan saakka: Preiskäri Kuoharinnokkineen ja Louvetkari, Smitti, Uniletto, Kello ja Maapauhat, Iso-Kraaseli ja pieni Kumpeleen saari yli satavuotisine ”pookeineen”. Sitten vielä viimeisinä myrskyjen murtajina lähinnä rantaa pieni Soini, isommat Äijä ja Ämmä ja Ämmänklippi ynnä Maijanpauha, Vähä-Kraaseli, Ulko-Fantti ja Iiläinen sekä Maa-Fantti ja Musta, vieläpä Puluvärkki ja Pietankivi. Aavalla pohjanpuolella murtavat Siikajoen Tauvosta tulevia merenvoimia myöskin Mikonkari,Ruotsalo ja Koninkari, Vasikanpää, Kusiininkivikot sekä Hakotauri.

[Kuva: Kirkonlahti Pitkänkarin puolelta katsottuna]
Kirkonlahti Pitkänkarin puolelta katsottuna.

Muinaisina hyvinä päivinä pieni Raahe oli suuren meren kanssa paljoa läheisemmässä yhteydessä kuin nykyään. Meri ulottui kaupungin rantaan asti niin syvänä, että isotkin laivat saattoivat purjehtia suolalasteineen kauppatorin laitaan makasiinien luo ja Puluvärkin suola-aitalle sekä Maa-Fantille, jonka rannalla oli aikoinaan kolmattakymmentä aittaa. Ja kaupungin ensimmäisillä vuosikymmenillä meri kävi ympäri kyläniemen, niin että vain kapea kannas yhdisti niemen mantereeseen. Silloin Pitkäkari, Iiläinen ja monet muutkin niemet olivat vielä erillisinä saarina, samoin useat isohkot saaret kahtena, kolmenakin pikku luotona ja muutamat saarenaihelmat asuivat umpipäässä, ollen vasta aaltojen alta nousemassa. Ovatpa vielä vanhat kalaäijätkin poikavarsoina ollessaan soudelleet Härkäsalmea ympäri Pitkänkarin, Holminkankaan ohitse Kylmäänlahteen sekä laskeneet isolla täysilastisella pauhapaatilla Mustan ja Maa-Fantin välistä salmea. Ja vanhan-vanhaan aikaan oli isoilla laivoillakin purjehdittu Härkäsalmen kautta, jopa sanotaan ennen muutaman laivan hukkuneenkin Härkäsalmeen. Kauppaneuvos Fredrik Soveliuksen papereista löydämme merkinnän: ”V. 1742 purjehti isoisä isäni kanssa läpi Härkäsalmen, joka on Pitkänkarin pohjoispuolella”. Kirkonlahdesta kraatari Sundberg veti ennen nuottaa saaden ahvenia sekä suolakalaksi että keittokattilaansa, ja lahden rannalla, Karvarinniemessä, oli nahkuri Karlundilla sekä venevalkamansa että nahkojen virutuspaikka. Vastaisella rannalla taas, Kiviniemessä, pitivät kalaveneitään Kallion, Sundströmin ja Järvelinin äijät. Muistavat nykyiset vanhat senkin, kun Ollinsaaren ja kaupungin välillä, Yrityksenperän perällä, oli suuri Ollinsaaren lammikko, missä nyt vain oja juoksee tien poikki. Muistavatpa vanhat vielä senkin, kun Sovionperää soudeltiin veneillä aina Brahenkadun varrelle, lähelle Kauppilan mummun mökinportaita, ja raatihuoneen seutu oli aivan merenä, ”eikä plaanaa ollut ollenkaan”.

Mutta maa nousee ja meri pakenee niin että kuiva näkyy, ja vanha Raahe jää yhä kauemmas kuivalle. Härkäsalmi on jo hävinnyt ja Pitkäkari on tarttunut mantereeseen, Iiläinen Perkisen veljeksineen on iskeytynyt Pitkänkarin kylkeen, ja Kirkonlahti kutistunut matalaksi lätäköksi jättäen jälkeensä kaupungin karjalle rehevän Lehmirannan ja Märjännyksen, Durkholman ja Krokholman pellot sekä kivisen Vihastenkarin tuulimyllyjen kentäksi. Sovionperäkin kuivui vähitellen, niin että sen reunaan viimein saatiin raatihuoneen sija, ja koko vesiperukka ”Engesmannikesän” jälkeen hätäaputöinä ”fyllättiin” ja istutettiin komeaksi Raatihuoneen puistoksi. Risuja ja mutaa ja hiekkaa vain lyötiin rapakkoon ja koko kaupungin väellä, miehissä ja naisissa, tehtiin työtä, lastenkin kiskoessa risukuormia ja saadessa kolme kopeekkaa kelkallisesta.

Entinen Sovionperä nähdään nyt enää vain vanhoissa kartoissa.

[Piirros: Mökki Saloisista]