[Piirros: Raahen kirkon seutua kartasta v:lta 1659]

Raahen ensimmäisenä kirkkona oli entinen pieni Ristikarin pyhäkkö, joka oli siirretty markkinatorin äärelle kaupungin laitaan. Mutta vasta perustuksilleen noussut Raahe ei tyytynyt kauan vanhaan Ristikarin saarnapirttiin, vaan ryhtyi heti rakentamaan uutta isompaa ja komeampaa temppeliä. Toimekas Kemi-Heikki, ”Mukali muorin äidinisä”, vedätti heti asian aluksi ensimmäisen hirren kirkkomäelle, ja yhteisin voimin nuori rantaraivio ahersi, niin että jo1650-luvulla kohosi kylän koillisella kulmalla, katajikkomäellä, uusi temppeli. Se oli kolmattakymmentä syltä pitkä, lähes kahdeksaa leveä ja neljäätoista korkea, jyrkkäkattoinen puukirkko, jonka länsipäädyssä seisoi terävähuippuinen torni ylentäen kärkensä 87 kyynärää korkealle.

Tästä harmaaseinäisestä temppelistä tuli pian koko kaupungin rakastama ja palvoma taivaan Herran palvontapaikka. Kylän parhaat porvarit kantoivat sille lahjojansa ja koristivat sitä kilvan. Itse kaupungin isä, Brahe-kreivi, lähetti Ruotsin tammea kirkon koristuksiin, kreivillisten vaakunain kehyksiin sekä kreivillisiin kirkonpenkkeihinsä, lahjoittipa vielä hyvän ja tarpeellisen kirkonkellonkin. Pormestari Corte taas teetti taitavalla kuvanveistäjällä, Michael Baltilla, kauniin saarnatuolin, sekä nuoremmalla Michael Baltilla muita kirkon kaunistuksia. Niinpä Corte laitatti komean muistotaulun, epitaphionin, itsestään ja omaisistaan, ja asetti taulun kirkon kuoriin. Lahjoittipa Corte kirkolle soittokoneenkin, pienet posetiiviurut, jotka asetettiin korkealle parvekkeelle lehterin yläpuolelle. Sitten muut hyvät porvarit ja arvonmiehet kykynsä mukaan koettivat kaunistaa nuorta kirkkoaan lahjoittaen kuka mitäkin: kynttiläkruunuja, maalauksia, apostolien ja enkelien kuvia sekä kaikenlaisia koristeveistoksia. Muistotauluihin ja seinäkoristeisiin lahjoittajat ”pränttäyttivät” muistokirjoituksen. Niinpä kunnianarvoiset ja hyvin arvokkaat kaupungin raatimiehet, Hans Forbus ja Lars Kranck laitattivat kauniisti leikatut ja maalatut kehyslaudat papinpenkin takana olevaan ikkunaan ja maalauttivat niihin: ”Gudhi till Ähra och hans H. Församling till Prydnadt haffa denne stads Rådhman dhee Ehreborne och välachtade Hans Fårbus och Lars Kranck denne fönster sigh och sinom efterkommande till Åminnelse ståffera låtit Anno 1670.” 1 Porvari Henrik Gråå laitatti koristekehykset miesten puolelle keski-ikkunaan, ja Mikkel Sovio vaimoineen toiseen miesten puolen ikkunaan, kirjoituttaen tauluun: ”Michel: Bertil So Catharina Aucters: D:”. Naisten puolen ikkunoita koristelivat samalla tavalla raatimies Henrik Forbus sekä porvari Tammelander, jonka muistomerkissä luetaan: ”Johan: Michelson Annah: Corte.”

Hyvin mieluista sitten olikin rantakorpeen rakennetun uudiskaupungin kansan astua omatekoiseen pyhään sunnuntaipirttiinsä. Sen tornissa isä-kreivin ”kaunis ja ihana kirkonkello” kutsuen kumahteli, sen seiniltä tervehtivät monet tutut taulut ja veistokset kauniine kirjoituksineen, ja ylhäältä kattoparvelta kaikui ihana soitto, kun urkuri Zacharias Palm käytteli pormestarin lahjoittamaa posetiivia. Niin hyvännäköinen oli pienen kaupungin kirkko, kauniisti koristeltu ja huolellisesti laitettu, että itse piispa Gezelius oli siihen tyytyväinen ja kehui sitä koko sen paikkakunnan kauneimmaksi kirkoksi. Ja hyvät kylänmiehet itse pitivät temppeliänsä kaikkein kauneimpana, ainakin parhaana koko Pohjanmaalla.

[Kuva: Raahen vanha kirkko]
Raahen vanha kirkko.

Ahkerasti kyläläiset varustivat kirkkoaan edelleenkin ja kantoivat sen kunnioiksi hyviänsä. Uudet oikeat urut saatiin jo 1689, ja aina tuontuostakin muistettiin milloin mitäkin laitella ja varustaa, jopa kerran koko temppeli vedeltiin ulkoa tervalla. Surkeana Isonvihan aikana vihavenäläinen kyllä kovin häpäisi ja raastoi raahelaisten pyhää huonetta ja turmeli sen kauniin sisustan, särkien m.m. urutkin aivan kelpaamattomiksi. Mutta rauhan tultua Raahen koteutunut kansa vähitellen pani vanhan temppelinsä kuvineen ja muistotauluineen uudelleen kuntoon, vaikka kotikylälle saapuessaan saikin kauhukseen nähdä, kuinka oli ”kirkko ja jäljellä olevat rakennukset enimmäkseen täynnä vihollisen hevosten lantaa, huonosta hoidosta sotavuosina rappeutuneina, lintujen pesinä ja käärmeitten koloina”. Rupesipa Raahe pian entiseen hyvään tapaansa kaunistamaan ja rikastuttamaan kirkkoa uusilla esineillä, seinälampuilla, veistokuvilla ja seinätauluilla. Freitagit, Öhrnit, Juneliukset, Soveliukset, Lacket, Hemmit, Äijälät ja Monkkaset tuovat uhrinsa pyhäkköön. Nähtiin kirkossa vielä oikealla seinällä kirkkoherra Martinus Peitziuksen merkillinen muistotaulu, jonka Peitzius vaimoineen oli maalauttanut ”Jumalan kunniaksi ja Raahen kirkon kaunistukseksi”. Isossa taulussa kuvattiin Martti-herra emäntineen kolmitoistaisen lapsilauman keskellä rukoilemassa Kristusta, suuren kaiman, Martti Lutherin, seisoessa toimitusta katsomassa.

[Kuva: Raahen vanhan kirkon veistoksia ja seinämaalauksia. Raahen museo.]
Raahen vanhan kirkon veistoksia ja seinämaalauksia. Raahen museo.

Tällaisena isien temppelinä vanha kirkko seisoi omalla lujalla pohjallaan vielä nykyisten vanhojen parhaina päivinä. Se oli kasvanut yhdessä vanhan kaupungin kanssa, ja sen kanssa ja sen hoidossa olivat kaikki oikeat raahelaiset kasvaneet ja varttuneet. Siksi sitä oikea raahelainen rakastikin ja suurella hartaudella astui sen pyhään suojaan sekä yhtä suurella ihastuksella kuin entisetkin eläjät ylensi katseensa monilukuisten kuvien puoleen.

Pyhät kuvat olivatkin vanhan kirkon ominaisimpia koristuksia. Kaunis ja merkillinen oli kyllä saarnatuolikin, ettei ”niin kaunista näe misään”, se kun oli leikattu ja koverreltu hyvin monisärmäiseksi ja moniruusuiseksi. Mutta veistokuvat sittenkin vetivät puoleensa hartaimman katseen. Niitä oli ympäri seiniä, ”puusiipisiä enkelinkuvia ja raamatullisia miehiä ja apostoleita ja Neitsyt Maarioita ja Lutheeruksia ja Johanneksia ja sellainen Pietarikin, jolla oli käesä kaksi kalaa”. Sitten oli vielä veistotauluja seinillä sekä kaikenlaisia ”naamakatteja”, lankunpaloista veistettyjä kuvia, jotka esittivät ihmisnaamaa leukaa myöten. Niitä oli kaikkien penkkien päissäkin, ja toiset niistä mulkoilivat silmiään ja venyttivät suunsa hirveän suureksi, toiset taas muuten irvistelivät, toiset esiintyivät sarvipäisinä kyöpeleinä taikka partanaamaisina paholaisina. Akkunanpieletkin ja kamanat olivat kuvia täynnä, kukkoja ja lohikäärmeitä sekä kaikenkaltaisia kummia koukeroita ja koverruksia. Kaikki veistokuvat, koristukset ja muut oli aikoinaan maalattu monenvärisiksi, punaisiksi, sinisiksi, viheriäisiksi, valkoisiksi, mutta vuosien vieriessä oli värikäs loisto himmentynyt ja saanut hiljaisen vaisun iltahohteen.

Hartaina ja asiantuntijoina vanhat merenkävijät katselivat pientä laivaa, joka kiikkui kirkonkatossa. Se toi meriläisen mieleen vaellukset maailman merillä, ja vanhalle harmaapäälle se muistutti, että epävakaisella elämän merellä ihmisparka purjehtii silloinkin, kun liikkuu kovalla maakamaralla. Laivan runkopuu oli tuotu ”Stockholmin Skäristä”; entinen Burmanin ukko sen oli tuonut ja vähän jo veistellyt sitä mallilleen, ja Montinin kapteeni oli sitten tehnyt sen valmiiksi. Laiva oli oikein ”täysirikinen fregatti”, jopa kuin vanha sotalaiva kahta puolta kanuunoilla aseistettu. Merimiehet katselivat ja ihailivat laivaa, mutta vanha Jupelli, laivantimperi ja suuri juopottelija, katseli kirkon ihmiskuvia ja naamakatteja, katseli ja painoi mieleensä, niin että saattoi sitten sopivassa tilaisuudessa sanoa ärisevälle eukolleen:

– Otta sine kirkkoseinäst yks’ nakti mees ... se ei söö eikä joo, mutta ei kans’ töötä teke.

Jumalan suuri päivä pääsi kirkkoon ikkunoista, jotka oli lyijyristikoilla ositeltu pikku ruutuihin kuin sataisiksi verkon silmiksi. Mutta kun illoin taikka jouluaamun pimeöissä mentiin kirkkoon, säteili ihana valkeus satalukuisista kynttiläkruunujen lepattavista liekeistä sädehtien kruunujen tuhansissa lasihelyissä. Kirkkaina kimaltelivat monet lasi- ja messinkikruunut. Alttarin kohdalla riippui suuri ”Frouvasväen yhtiön klasikruunu”, johon mahtui 40 kynttilää, sitten oli vielä kolme Möllerien antamaa kruunua, joihin sopi tusina kuhunkin, sekä kaksi pientä Leufstadiusten lasikruunua, toinen kahdeksalle, toinen kuudelle kynttilälle. Messinkikruunuja oli kaksi, toinen valaisemassa miesten puolta, toinen poistamassa naisten puolista pimeyttä. Kansan oma valkeus loisti kynttiläkruunuista, sillä joka talosta oli pitänyt tuoda kynttilöitä koko kaupungin ja kirkkokansan yhteiseksi jouluiloksi.

Mutta kauniin temppelinsä penkkeihin seurakunta asettui arvonsa mukaan. Isoisimmat ja kirkkoa enimmin lahjoituksillaan muistaneet astuivat halki kirkon ja istuivat ylpeille etusijoille, ja vähäväkisemmät jäivät jälkeen painaltuen takimmaisiin penkkeihin; kaikkein pienimmät, Katinhännän ja Paavonperänmäen kansalaiset, kyykähtivät hiljaisesti kaukaisimpaan nurkkaan. Entiseen aikaan oli pienen Raahenkin kirkossa ankara penkkijärjestys etusijoineen ja penkkiriitoineen. Oikein numeroittain oli penkit järjestetty itsekullekin kaupungin virkamiehelle ja porvarille. Ensimmäisiin penkkeihin saivat mennä vain pormestarit ja raatimiehet, sitten vasta muut porvarit arvonsa mukaan. Niinpä esim. 1731:n penkkijärjestyksen mukaan 2 istui 5:nnessä penkissä raatimies Petter Kiellin, 6:nnessa Soviot, 8:nnessa porvari ja kirkon kuudennusmies Josef Lang, mutta 15:nnessä istuivat suutari Stubbe ja porvari Sipelius, 16:nnessa merimies Wijk ja seppä Nivander. Samalla tavalla naisten puolen ensi sijoilla istuivat pormestarien, kirkkoherrojen, kappalaisten, tullinhoitajien ja raatimiesten rouvat sekä sen jälkeen porvarien emännät. Niinpä saattoi 8:nnessa penkissä kenottaa Petter Kiellinin emäntä, mutta 18:nnessa kykötti Erkki Sipilän eukko. Ja kumpikin sukupuoli astui aina oman puolensa penkkeihin. Varsinkin ”yhtehinen kansa” piti siinä rajat selvinä, jopa kunnon merimies piti suurena häpeänä käydä istumaan ”akkain” puolelle. Merimies Pekurikin kerran merille lähtiessään, hiukan ryypyissään ollen, viimeisinä jäähyväisinä itkien varoitteli veljeään:

– Kun sinä menet kirkkoon, niin älä sinä mene milloinkaan akkain puolelle!

[Kuva: Raahen vanha kirkko ennen paloa.]
Raahen vanha kirkko ennen paloa.

Kuusi päivää Raahe napisematta raatoi työmaallaan ja seitsemäntenä piti Herran sapattia, astellen tyytyväisenä temppeliinsä vanhalle tutulle paikalleen. Hänen jumalanpalvelukseensa sisältyi ei vain saarna ja virrenveisuu, vaan myöskin vanhan isien temppelin kaunis sisustus kuvineen ja kirjoituksineen. Ahkerasti vanha Raahe kävi kirkossa, isot porvaritkin suurissa turkeissaan ajoivat talvisunnuntaisin hevosella, vaikkei matka ollut kuin muutamia ”ristejä”. Ja niinkuin ainakin hyvä kristitty, kävi raahelainen säännöllisesti kerran vuodessa, alttarin viereen nöyrästi polvistuen, pyhällä aterialla. Tavallisesti kesäisenä sunnuntaina hän koko perheineen ja sukulaisineen sinne astui ja tärkeän päivän aamuna pyysi ystäviltään ja koko suvultaan anteeksi mahdollisia rikkomuksiaan. Muutamilla perheillä oli tapana käydä silloinkin Herran Ehtoollisella, kun joku talon nuorista astui edes ensimmäistä kertaansa. Mutta kovin useasti ei ollut oikein soveliasta käydä. Muut hyvät kylänmiehet saattoivat helposti ruveta epäilemään, että kävijällä on jotakin pahaa omallatunnollaan, ties mitä lieneekään.

[Piirros: Vanhan kirkon vaivaistukki]
Vanhan kirkon vaivaistukki.

Vaatimatonna esiintyi kirkkovanhus, satojen pyhien suojelija, ulkoa katsojalle. Keltaisella vesimaalilla oli seinät sivelty, nurkkalaudat ja ikkunapielet valkoisella; paanukatto taas oli maalattu punaiseksi. Kivijalka oli niin matala, että kirkonportaissa oli vain kolme askelta. Kirkon vieressä oli kellotapuli, jonka ulkoseinällä kyhjötti seinään kytkettynä vanha, vakava, ruskeapintainen vaivaistukki, jalaton raajarikko ukkopahanen, kerjäten armopaloja kaupungin osattomille. Ja lähimpinä naapureina olivat Katinhännän, ”Kirkonkylän”, matalat mökit sekä porvarien suuret kivikellarit.

Alhaalla mustassa maaemässä, kirkon lattian alla, lepäsi edesmennyt, unhoitettu Raahe. Tuntemattomina vainajina makasi siellä lahoneissa arkuissa useita entisiä ukkoja, vaimoja ja lapsiakin, jotka oli sinne pyhiin piiloihin laskettu odottamaan tulevaa tuomiota. Oli sinne samaan pimeyteen Isonvihan kauhuja paennut joukko eläviäkin sieluja etsimään turvaa kaameilta vainajilta vielä kamalampia vihollisryssiä vastaan. Mutta minkä kolkko hauta oli ottanut vastaan, sen se oli pitänytkin. Nälän näännyttäminä vainajina, seinää vasten nojallaan makaamassa, jälkimaailma löysi pakolaiset sieltä. Mutta ylhäällä torninhuipussa, kaikkia muita korkeammalla, kääntyili ylpeä, keikkaniskainen kirkonkukko. Jokaiseen ilmansuuntaan se kirahdellen kiepsahteli, alituisesti valvoen ja katsoen suurta kyläänsä. Oli kaupungilla toinenkin korkea valvoja, joka asusti vähän alempana kuin viirikukko. Sen jälkeen kun palovartijan öinen katuvaellus lopetettiin, sijoitettiin valvojaukko kellotapulin torniin. Skogmanin Jaako, vanha merimies, sekä Selinin äijä siellä vuoronperään vartioitsivat ja toitottivat tunteja, öisin huutaen kuin tuomiopasuuna, niin että nukkuva kylä sai kuulla ajan kulumisen.

[Kuva: Rovasti O. M. Hohenthal]
Rovasti O. M. Hohenthal.

Alhaalla kirkossa taas saarnasi kaupungin pappi, joka myöskin valvoi kylän puolesta ja vartioitsi iankaikkiselta palolta, soitti tuomiopasuunaa ja huuteli armonajan nopeaa kulumista. Monet kymmenet vartijat aina Klaudius Ahlholmin ajoista asti olivat vanhan temppelin komeassa saarnatuolissa seisoneet, ja monet sadat huutavanäänet olivat sieltä kaikuneet, kaikuneet väliin kilpaa meren pauhun ja korven kohinan kanssa. Siellä muutamat oman kaupungin kasvatitkin, Forbus, Kiellin, Simelius, Montin, olivat pappeina pauhanneet. Siellä viime vuosisadalla tulinen Wichmann-pastorikin aina aloitti saarnansa: ”Oo, kirkas tuli ja leimaus, sytytä meihin palava rakkaus!” Sieltä Johan Gyllenberg manasi seurakuntansa maalaissieluja: ”Ei tultais muuten kirkkoon, vaan on asiaa kaupunkiin: piimää, maitoa tuomaan… Sitten vain tullaan kirkkoon kuulutuksia kuulemaan…” Mehtolan Sampat ja muut Pattijoen, Kopsan ja Puojinkylän isännät kun aina koko joukolla tuppautuivat vain kuulutusten ajaksi ”torninkantaan”, kirkonovelle kuuntelemaan. Hannu Nyman taas matalalla karkealla äänellä ravisteli kansansa itsekylläisyyttä: ”Tässä meidän on hyvä olla, kuin on meillä aitat jyviä täynnä”. Osasipa joku saarnamies sovittaa sanansa kaiken maailman ihmeitä nähneille merimiehillekin, selitellen: ”Ei kasva täällä niinkuin muualla ulkomailla… Siellä kasvaa akkunoilla lootisa korioita rantaslummia”. Lindfors pastorikin koetti parastaan, lasketti alun lausetta aina komeasti, mutta lopussa jo äijän ääni pahasti kähähteli – miksikäs pappi oli poikasena mennyt syömään marjoja hautausmaalta – ,niin ettei kansa kuullut mitään. Mutta kuulipa sen sijaan kaikki, mitä puhui kovaääninen, ankara lainsaarnaaja, körttiseksi sanottu Zacharias Toppelius, pieni, mutta äkäinen ja ”mörkkiverinen” pappi, joka aina kantoi kappaansa käsivarrellaan, niin että kansa luuli, että hänet jostakin syystä ”on tuomittu kappaansa kantamaan”. Vaikka olisi tuomittukin, mutta säpsähti vain moni äijä, kun pappi saarnassaan räjäytti: ”Te kyykäärmeittensikiöt…” Mutta kun Otto Mauritz Hohenthal astui saarnatuoliin ja oikein parhaansa saarnasi, niin melkein koko kirkko itki. Hänellä olikin hyvä ”ulostuonti” ja kaunis, sointuva ääni. Vanhan temppelin kymmenet kuvatkin kuuntelivat, kun ukko aloitti saarnansa lausuen

”Oo, voiman Jumala,
joka maailman juuret juotat,
mä olen voimaton,
mutta Sinä voimaa
meille kaikille tuotat.
Eteen Sun istuimes’
yks’ mato matelee,
yksi synnin toukka
tässä Sult’ armoa anelee.
Sinä yksin tiedät mun,
ja aikain salaisuudet suuret,
kun olen voimaton
Sinun laumaas’ kaitsemaan
ja tässä pyhässä paikassa
Sinun sanaas’ saarnaamaan.
Mut suo korkein paimenen’,
Jeesus Kristus,
ett’ kaitsen tääll’ niin laumaas’,
ett’ elon ijäisen
ja riemun saamme taivaassas’!
Että tänne sitten tullessas’,
täältä loppua tekemään,
saamme kruunun taivaassa
Suit’ seurass’ enkelein”.3

Ajan mukana kaikki nämä vanhat vartiomiehet vaipuivat haudan lepoon vartioitaviensa joukkoon. Mutta vanhaan temppeliin heidän henkensä jäi, edelleenkin hallitsemaan monilukuisten pyhien kuvien seurassa.

Mutta sitten rikottiin vanhan temppelin rauha ja pyhyys. Tuli uusi sukupolvi, joka ei tiennyt, millä rakkaudella entiset isät ja äidit olivat vaalineet ja kaunistaneet temppeliään, jopa siitä ylpeilleetkin. Ja silloin suurin osa monisatavuotisista kuvista, joita polvesta polveen oli suurella hartaudella ja ihailulla katsottu, riistettiin vanhoilta sijoiltaan ja viskattiin syrjään, johonkin kellotapulin pimeään komeroon. Vain jotkut harvat kuvat saivat jäädä paikoilleen. Mutta tämä pyhäin riisto loukkasi kovin vanhan temppelin henkeä sekä temppelin ikivanhaa haltiaa. Monet hartaat vanhukset ja kuvien ystävät ihan kauhuissaan siunailivat nähdessään kauniin kirkkonsa melkein alastomaksi riistettynä, jopa jotkut ennustivat pahaakin. Näkivätpä muutamat vanhat muorit kerran iltapimeässä tulenkielekkeitä leimahtelevan kirkon seinustalla.

[Kuva: Naamakatti vanhasta kirkosta]

Ja niinpä sitten kävikin, että 250-vuotias temppeli kerran kesäisenä yönä, 23. heinäkuuta 1908, nousi tulenliekeissä taivaalle. Uusia komeita urkuja juuri rakenneltiin paikoilleen, kun iltamyöhällä tuli pääsi valloilleen, ja siinä menivät uudet urut, menivät kirkkoon heitetyt muutamat pyhät kuvat, meni koko kirkko suurena humuna ja pauhuna. Eikä mikään auttanut. ”Siinä uutten urkujen pauhu nyt soipi”, Raahe sai vain surkeasti todeta. Lienevät soineet uudet urutkin, mutta soi siinä vanhan aineen kahleista vapautuva pyhä temppelikin. Yhdettätoista hetkeänsä vakaisesti lyöden vanha tornikellokin humahti alas. Mutta iäkäs kirkonkukko lennähti palavan tornin kaatuessa läheisen talon pihamaalle pelastuen siten tuhosta.

Raskas ja uneton oli tämä yö Raahelle. Koko kaupunki hääri sammutus- ja pelastustöissä, naisetkin olivat vettä lennättämässä. Vain Hackmanin Matti äijä, vanha rumpali ja palovartija, nukkui rauhassa läpi yönsä, vaikka asuikin aivan lähellä, Cortenkadulla. Aamulla vasta ukko heräsi ja köpötteli pihalle katsomaan tornikelloa, mutta ei nähnyt koko kirkontornia. Ihmeissään äijäpaha hieroi vetisiä silmiänsä, päivitellen:

– Merkillistä, kun en enää voi nähä kirkontorniakaan!

Mutta kun ukko läksi lähempää katsomaan, näki hän kauhukseen kirkkomäellä vain mustan savuavan raunion.


  1. Jumalalle kunniaksi ja hänen P. Seurakunnallensa kaunistukseksi ovat tämän kaupungin raatimiehet, kunnianarvoiset ja hyvin arvokkaat Hans Fårbus ja Lars Kranck antaneet reunustaa tämän ikkunan itselleen ja jälkeentulevaisillensa muistoksi. Vuonna 1760.
  2. H. Impivaaran mukaan (Raahen Sanomat 6.11.1913).
  3. M. A. Oravan muististaan sanelema. Vert. vanha virsik. 321.