[Piirros: Kirkonmäen kellarin saranoita ja ovikoriste]

Laaja maakunta tarvitsi Raahen pientä rantakaupunkia, joka tuotti sille suolaa ja muuta tavaraa merien takaa, ja pieni Raahe tarvitsi laajaa maakuntaa, joka toi sille tervaa ja voita ja kaikenlaista maantuotetta.

Tervaa oli maakunnassa poltettu jo satoja vuosia, ja kaukaa sydänmailtakin vedätetty rantaseutujen satamapaikkoihin. Niinpä ohjautui tervanjuoksu Raaheenkin rantapuolilta aina Kalajokea ja Siikajokea myöten sekä sisämaista Nivalan, Haapajärven, Reisjärven, Pyhäjärven, Pyhännän, Kärsämäen ja Kestilän metsämaista, jopa aina Savosta saakka. Tervahauta savusi entisaikaan miltei jokaisessa, nyt jo metsättömän rantapitäjän talossa, ja sydänmaiden mäntyiset kankaat olivat kesäisin tervaisen autereen verhossa. Talvella Raahe sai ottaa vastaan ylimaiden tervasadon. Helmi- ja varsinkin maaliskuussa, vielä joskus huhtikuussakin, ukot ajoivat kesäisiä tervojaan, milloin kymmenkunta, parikymmentäkin, vieläpä kolmekinkymmentä tynnyriä yhteen menoon. Paakinahon Jaako vedätti Soveliukselle 1866 huhtikuussa 33 tynnyriä. Mutta toisekseen ukot taas saattoivat ajella vain viittä, kuutta tynnyriä, ja joskus tulla kyyditen yhtä ainoaa terva-astiaa. Lähiseutujen, Paavolan, Piehingin, Vihannin tervamiehet voivat ajattaa tuotteensa kesälläkin, pari, kolme tynnyriä kerrallaan. Pyhäjoella, Siikajoella ja Kalajoella oli Raahen porvareilla oma asiamiehensä, joka kokosi ympäristön tervaa varastoon. Kalajoellakin oli entiseen aikaan Hendelinin ukko raahelaisten tervaherrana. Jähdillä sitten kuljetettiin tervat Raaheen. Hyvänlainen hinta maksettiin tervasta 1840-luvun lopulla: kahdeksan ja kymmenenkin ruplaa ukot saivat tynnyristä, ja 1851 maksettiin jo kymmenen ja puoli. Mutta sitten 1852 tervanhinta yhtäkkiä putosi kahteen ja puoleen ruplaan, menipä Itämaisen sodan aikana 1854 ruplaan 70 kopeekkaan. Eikä se siitä enää kovin kohonnut; esim. 1861 oli tervatynnyrin hinta 2:50–3:– ruplassa, ja kun tuli markka-lasku, 10–12 markassa. Mutta silläkin hinnalla täytyi tavara antaa, sillä maakunta tarvitsi rahaa, ja terva oli monen parasta myytävää.

[Kuva: Tervahovin vanhoja makasiineja.]
Tervahovin vanhoja makasiineja.

Jo 1700-luvun lopulla saatiin Raaheen tervahovi meren rannalle Ruonanojan suulle. Tänne ajettiin maakunnan terva, tarkastettiin ja pantiin suuriin makasiineihin. Hovin pääherra asui Pikimäellä, ja vartavastiset ”fräkärit” tarkastivat, ”fräkäsivät” joka tynnyrin. Vanha Kalle Burman oli entiseen aikaan fräkärinä, sitten myöskin vanhat luotsit Kalle Läksy, Kalle Sabutsky ja Johan Tabell. Varsinkin Läksyn äijä oli äkäinen tarkastusmies, saattoi vaikka kirveellä räiskäyttää tynnyrin säpäleiksi, jos rautarassilla tutkiessaan oli huomannut, että terva oli huonoa sotkua.

Paljon kasaantui tervahoviin ja Pikimäelle tynnyreitä, monet makasiinit, ranta ja mäki täyteen. Siinä 17–18-sataluvun taitteessa saattoi hovin kautta kieriä 4000–5000 tynnyriä ja Itämaisen sodan aikana 7900–8000. V. 1860 vietiin Raahesta ulkomaille 4,769 tervatynnyriä, jopa 1857 aina 11,809 tynnyriä.

Toinen tärkeä metsänvilja, jota maakunta vanhaan aikaan valmisti ja vedätti Raaheen, oli potaska. Suurien koivumetsien maat olivat parhaita potaskamaita. Sekä rantakylissä että kaukana Suomenselän vierteillä, Pyhäjärvellä ja aina Pielavedellä sitä poltettiin ja tuotiin Raaheen. Kestilän kirkollakin Junkkarin äijä ja Silkoniemen ukko sekä Rasin muori löivät koivuja pinoon ja polttivat tuhaksi, uuttivat tuhan lipeäksi, keittivät lipeän ruskeaksi potaskaksi, jonka vielä ”potaskauunissa” ”kalsuneerasivat”, polttivat, niin että se tuli ”taivaankarvaiseksi”. Tynnyreissä vedätettiin potaska Raaheen ja leivisköittäin sitä myytiin. Jotkut isännät saattoivat tuoda kerralla kolmisenkymmentäkin leiviskää, toiset vain kuusi ja kolmekin, joku vain 17–18 naulaa. V. 1850 saatiin potaskaleiviskästä neljä ruplaa, mutta pian se aleni kolmeen, jopa kahteen ja yhteenkin ruplaan. Tuhansin leivisköin Raahen porvarit keräsivät potaskaa aittoihinsa, esim. 1857 13,176 leiviskää, ja 1859 11,344 leiviskää, mutta 1860 vain 2,360. Siitä alkaakin potaskan, samoin kuin tervankin tuotto vähentyä. Kun valtio otti suuret metsät haltuunsa, ei niihin enää kenellä tahansa ollut asiaa.

Enemmän kuin potaskasta saatiin sentään rahaa voista, jota joka talossa varattiin myytäväksi. Kesänaika, jolloin karja sai herkutella rehevällä kesäruoholla, oli parasta voin tuottoaikaa, ja silloin sitä pitkin kesää kerättiin, isoissa taloissa monet suuret saavit täyteen. Syyskuulla, ennen varsinaisia syysmarkkinoita, oli Raahen kauppiailla miltei koko kuukauden kestävät voimarkkinat. Maakunnanvoikuormia ajoi silloin tien täydeltä joka suunnalta kaupunkiin, isoisimmat isännät komeasti kolmellakin hevosella, joka kuormassa voitynnyri. Kaukaisimmat voinajajat olivat jokien latvoilta, Pyhäjärveltä ja Pyhännältä asti. Olipa jokilatvojen takaakin Pielaveden ukko saapunut ja saanut rekipelillä taikka purilailla ajaa Maanselänlahteen ja siitä soutaa yli Pyhäjärven, ennenkuin pääsi kärrypeleihin. Yhtäpäätä saivat patruunit kaikkine apumiehineen punnita voita ia työntää tynnyreihin. Kolme-, neljäkymmentä leiviskää oli isojen äijien tynnyreissä, sitten parikymmentä ja kymmenkunta pienemmillä ja toisilla taas vain kolme, neljäkin. Kuusi, seitsemän ruplaa maksoi patruuni voileiviskästä 1840-luvulla, mutta 1853–54 maksettiin siitä vain 2:15–2:20 ruplaa, ja sitten 1860 kolmisen ruplaa. Raahen patruunien koko vuoden yhteinen voisaalis 1859 oli 9,241 leiviskää ja1860 jo 13,563 leiviskää.

Talvella maanukkojen kuormassa saattoi olla joitakuita nauloja taliakin, joskus kolmattakin leiviskää, ja 1850 vaiheilla maksettiin kuusikin ruplaa leiviskästä, mutta 1860 oli sen hinta vain kolmessa. Vuoden 1859 nimissä vei raahelainen ulkomaille 251 leiviskää talia ja seuraavana vuonna vain parikymmentä. Joskus ylimaan mies toi patruunilleen muutamia kappoja nauriitakin, joskus lehmän, väliin pari kuormaa tuohia, ja Ainalinkylän Ollankedon ukko toi 12 ½ kyynärää emäntänsä kutomaa puolivillaista kangasta, saaden siitä 20 kopeekkaa kyynärästä.

Mutta kaukaisen ylimaan miehet Suomenselän kangasmailta ja vedenjakajan takaakin, Savosta ja Pohjois-Hämeestä, vedättivät Raahen laivapatruunille mahtavia mastohonkia sekä muitakin laivanrakennuksessa tarpeellisia suurpuita. Ylimaiden hiekkakankailla kasvoi silloin vielä iänikuisia petäjiä, joiden lakkapää latva saattoi kohota maakamarasta ylös kymmenin sylin, jättiläishonkia, joiden latvapuoli 15–20 sylen päässä vielä oli kyynärää paksu läpimitaten. Sellaisia petäjiä kaadettiin Iisalmen sydänmaillakin Linnalan talon Markkalankankaalta. Samanlaisia aarniopuita kasvoi muuallakin sydänmaan navoilla, Kiuruvedellä, Pielavedellä ja Keiteleellä, Pihtiputaalla ja Viitasaarella sekä Pyhännän Tavastkengän puolessa. Kaikkein suurimpia kankaankummituksia piti jo olla kuusi, jopa kahdeksankin hevosta vetämässä, vaikka tavaton mastopuu oli jo sellainenkin, jonka eteen tarvittiin vain kolme, neljä vetäjää. Kahden reen varassa metsänmies makasi, ja ainakin kaksi miestä piti olla sitä saattelemassa, toinen tyvellä ajajana, toinen hännällä ”ruotelmiehenä” hoitelemassa jälkirekeä tiellä, ja eri hevosella ajettiin eväitä, ”trossikuormaa”. Uuvuksiin asti hevoset monesti saivat kiskoa. Viitasaareltakin tuotiin kerran kuudella hevosella tavatonta mastohonkaa, mutta Piehinkiin vetäjät väsyivät. Heikki Montin vei silloin vankan oriinsa, pisti aisoihin ja ajoi Raaheen, niin että höyry nousi. Amphitriten isoksi mastoksi puu joutui 1869.

[Kuva: Väyrysen isäntä Pyhäjärveltä, vanha Raahen kävijä.]
Väyrysen isäntä Pyhäjärveltä, vanha Raahen kävijä.

Muita laivan rakennusaineita kasvoi kyllä lähempänäkin. Kestilästäkin Hyvölänrannan ja Mulkuan metsistä ajettiin 8–10 sylen pituisia raakapuita, pari-, kolmisylisiä, paria korttelia paksuja, kolmea leveitä ”sitroja”, pitkiä selkäviä kuusituumaisia ”täkkipiittoja”, parisylisiä kuusenjuurikoukkuja, ”nääkkiä” sekä kyynärää paksuja pelkkoja ja lankkuja. Pyhäjärveltä myöskin ajettiin laivapuita; Pesolan lautamies ja Niinimäen isäntäkin vedättivät pelkkoja ja täkkipiittoja.

Pohjoisseutulaiset saapuivat Raaheen Pohjantullista ajaen Rantsilan, Paavolan ja Pattijoen kautta, mutta Pielaveden ja Pohjois-Hämeen miehet tulivat Eteläntullista Pyhäjoen ja Saloisten tietä.

Ylimaan miehet saapuivat mastopuineen, pelkkoineen, nääkkineen ja sitroineen kaupunkiin tavallisesti aamulla, ajaen Isolletorille. Sinne täytyi ajaa sekä Pohjan- että Eteläntullista tulijain, sillä muualla kaupungissa pitkät mastopuut eivät mahtuneet kääntymään. Isollatorilla jo aina aamuvirkut patruunit mittakeppeineen seisoskelivat odottamassa. Joskus kun oikein suuri rumilas ajettiin torille, tuli patruuneille kova kina, kuka saisi sen ajattaa työmaalleen. Matti-patruuni ja Heikki Montin useasti kilpailivat mastonostossa, lennättivät joskus hevosillaan jo vastaankin, mittailivat puita, koputtelivat kepillään ja tarjosivat hintaa.

– Tynnyrin…kaksi tynnyriä suoloja saat! Matti-patruunikin tarjosi, lisäten:

– Onko laho? Häh!

– Eei sunkaa se laho ou, maanukko selitteli, vähän vain moannousua tuossa juuressa.

Monta kertaa näet ylimaan ukko yritti pettää Raahen patruunia. Rasin Esko-äijäkin täytti ja silasi eväsvoillaan lahot kolopaikat, niin että ne pakkaskuurassa huurtuivat ehjäksi veistopelkaksi.

Lakki kainalossa ylimaan miehet seisoskelivat pakkasellakin ison patruunin edessä, kun patruuni komeana käännähteli, potkiskeli puuta ja tarjoili hintaa. Reinin patruuni tiiraili silmälaseineen, Durchmanin pikku ukko koputteli puuta ja paneskeli: ”hm hm hm… hm hm hm”. Heikki Montin taas käännähteli hyvin rotevasti ja äkäisesti, mutta Soveliuksen Matti-patruuni pani useinkin karjumalla.

Mutta kun puu oli huomattu hyväksi ja hinnasta sovittu, patruuni löi ”merkkinsä päälle”, eikä siihen enää muilla ollut mitään sanomista. Ylimaanmies sai ajaa kuormansa varviin ja sitten tulla perimään maksua.

Silloin kyllä ei tullut mitään kauppakiistaa, kun maakunnan ukolla oli kaupungissa oma patruuninsa, jonka luokse hän ajoi tavaroineen. Fagervikin patruuni, ”Vaaterviiki”, oli monien savonäijien porvarina. Sinne ”isävainoo” oli ajanut, ja sinne taas poikakin meni; jopa vielä vuosikausien perästä, kun Fagervikin ukko oli jo aikoja kuollut, eikä talossa ollut enää kauppaakaan, jotkut Savonmiehet vanhasta tottumuksestaan ohjasivat hevosensa vanhaan tuttuun Vaaterviikiin. lisalmen miehen ja monen muunkin savolaisen patruuni oli ”Ranseeli”, taikka joku Sovelius, jotkut savolaiset taas kävivät ”Konnalla”, Konrad Branderilla, taikka ”Velemannilla”. Kestilän Hyvölänrannan ukon porvari oli ”Riimanni”, Paavolan Kaarron kauppias ”Janne” Montin. Vanhalla Lauraeuksella ja sitten Candelinilla oli talonpoikia paitsi lähipitäjissä, myöskin Kärsämäellä, Pyhäjärvellä, Haapajärvellä, ja Reisjärvelläkin – sellaisia vaareja kuin Änäkkälän Petteri ja Vehkapuron Jussi. Samoin taas Soveliusten ja muidenkin patruunien maaukot hajaantuivat Pohjois-Hämettä ja Savoa myöten. Patruunien kirjoihin merkittiin sellaisia nimiä kuin Kurranmaa, Kupulisoja, Pinolehto, Virsu, Visuri, Ponnikas, Kontio, Käräjäoja, Jylhänollila ja Pirttihaavisto.

Jokainen patruuni kyllä tunsi omat talonpoikansa ja vanhat puotipalvelijatkin heidät tunsivat, niin että ainoastaan vierailta saattoivat kysyä:

– Kenenkäs talonpoikia te olette?

[Kuva: Langin talon pihamaa. Perällä pihapirttejä.]
Langin talon pihamaa. Perällä pihapirttejä.

Laivavarvista ajoi maanukko porvarin pihaan, päästi hevosensa ja vei talon talliin sekä kantoi eväsvakkansa porvarin pihapirttiin. Siellä, työväen tuvassa, talonpojat saivat viettää yönsä. Monissa pirteissä oli ylhäällä katon alla leveät makuulavat, joille mahtui koko joukko maakansaa makaamaan, ja seinien vierissä oli isot penkkilaatikot, joihin ukot voivat lukon taakse heittää tavaransa ja ostoksensa. Kiljuvilla pakkasilla Savon miehet tulivat kylmissään ja kangistuneina pitkältä taipaleeltaan ja menivät joskus suoraa päätä pirtin isoon takkaan seisomaan. Harmaa taikka valkoinen suuri sarkaviitta oli ukkojen päällysverhona, ja monesti paistoi avonaisesta viitan aukosta karkea hurstipaita ja paljas pakkasen polttama rinta.

Hyvin kohteli patruuni maanukkoa. Kauppapuotiin ja ”ulkokonttoriinsa” hänet kutsui ja tarjosi heti hyvän ryypyn liennyttämään kylmän kangistamia leukapieliä. Ahlqvistilla annettiin vahva rommiryyppy, ja Franzén kaasi isännälle tuiman viinaryypyn sekä – voimarkkinoilla – emännälle napsun ”isoa viinaa”, joka oli siirapilla maustettua viinaa. Hyvät tupakatkin annettiin. Ukko sai peukaloida ison visakoppansa täyteen Raahen oman tehtaan ”parasta Virginian tupakkaa”, saipa vielä valkean savipiipunkin, jotta voi, jos halusi, ruveta sillä sauhuttelemaan. Mutta oikein hyvässä porvarissa otettiin piirongin laatikosta iso kappale paksua rullaväättiä, kastettiin sitä vielä siirapista ja tupakkavedestä sekoitetussa liemessä ja ojennettiin ukolle. Siitä äijä sai mahdottoman makean ja tavattomasti syljettävän mällin kumpaankin poskeensa. Ahlqvistilla vietiin ukoille pihapirttiin vielä silliä ja kaljaakin, ja Fagervikin patruuni sanoi, että ”tuua tuolle majamiehelle hänen kalaansa”, ja ”se oli hyvää rasvaista kalaa”. Mutta oli joku sellainenkin patruuni, joka sanoi palvelijalleen:

– Anna tälle isännälle ryyppy parraan tapin takaa!

Ja sitten lisäsi:

– Sämsta som finns! 1

[Kuva: Pihapirtin eteisen ovi. Ent. Virven talo. Rantakatu.]
Pihapirtin eteisen ovi. Ent. Virven talo. Rantakatu.

Melkein kokonaan suolaan ja rautaan vaihtui ylimaan ukon mastopuu taikka muu tavarakuorma. Lisäksi vielä piti viedä emännälle joku naula kahvia ja sokeria sekä joku puntti pumpulilankoja. Suolatynnyristä patruuni otti 1855 vaiheilla kolme, neljä ruplaa, rautaleiviskästä pari ruplaa, ja laivapuista hän maksoi sopimuksen mukaan. Sitroista voitiin saada pari, kolme ruplaa kappaleesta, täkkipiitoista viisi, kuusi ruplaa, raakapuista 10–15 ja mastoista 50–60, joskus satakin ruplaa. Lopuksi patruuni antoi talonpojalleen kotiintulijaisiksi lakritsaa sekä jonkin kyynärän karttuunia. Voimarkkinoilla annettiin emännälle ”voihuivi”, karttuunihuivi tahi villahuivi, jos patruuni oli saanut suuren voikuorman.

Mutta monilla maanukoilla oli patruunin kirjassa pelottava aukeama, jossa oli vain jokunen pelkka, joitakuita tervatynnyreitä ja joitakuita voileivisköitä toisella puolella, mutta toisella pitkä rivi raskaita suolatynnyreitä ja rautaleivisköitä, joskus rukiita ja kalliita jauhokulejakin, joita oli täytynyt ottaa ahtaina aikoina. Näitä piti sitten yrittää maksella, mutta samalla taas tehdä uusia ottoja. Useat ukot olivat saaneet patruuninsa kirjan niin pahaan kuntoon, että sitä piti yhä ja yhä täyttää ja repiä, saamatta milloinkaan umpeen. Ja silloin oli äijä tiukasti kiinni patruunissaan. Ei uskaltanut ukkopaha mennä kurkistamaankaan toisen porvarin ovelle, puhumattakaan tavaran viennistä. Silloin saattoi tulla oman tilin loppuun paha merkintä, niinkuin Haapajärven Seppäsen Jussille: ”Sålt smör åt andra, ingen credit”. 2 Väliin ukot joutuivat tekemään ostoksistaan patruunille velkakirjan. Pidisjärvenkin Korkeakosken Antti Pietarinpoika kirjoitutti ja takautti Matti Niemellä tällaisen paperin:

”sillet Jolla tämä sedeli on olen minä alla nimitetty velka yksi kymmentä kuusi )16( Rikin Daleria Ruohtin velka Rahasa Eli sittä vastavasa venäiän myntisä jonga velan minä anomuksen jälken ynnä jnträssin kansa kuusi Rikin Daleria sadalta tahdon kohta maksaa ja sen puumerkin alle panemisella omalla kätellä vierasten miesten läsnä ollesa vahvistaa Pidisjärvellä sinä 29. p: kesäkuusa v: 1839:

sanoo )16( Rikin Daleria-

Antti Pietarin poika
korkia koski

[Piirros: Puumerkki]

Ettellä seisovan summan päälle menen minä alla kirjoitettu täyten takauksen niin kuin oman velkani Ettestä päivä sama kuin päällä mainitin

Perintö talon omistaia N:o 37:
matts niemi omalla käiellä
kiriotettu –

Todista
siimon tolhanti ja matts tolhanti”

[Piirros: Puumerkki]

Mutta muutamat tavarantarvitsijat eivät oikein huolehtineet, että patruunin ison kirjan aukeama pysyisi hyvässä järjestyksessä. Monet tekivät, kuten reisjärveläinen Räisäsen Jussi: ”Pratar mycket, håller litet”, 3 niin kuin Matti-patruuni on merkinnyt miehen tiliin. Sellaisten ukkojen kirjoihinviennit patruuni saattoi päättää lauseella: ”Liten lymmel, gifver ej Credit mera4 taikka: ”dålig kund utan Credit, skylldig till mon amie Sundström 25 % mera än hemmanet är värd”,5 taikka kerrassaan äkäisesti: ”ingen Credit, körs bort”. 6 Varsinkin kaukaisen Reisjärven ukot näyttävät monta kertaa saattaneen tuiman Matti Augustin äkääntymään. Ruvisahon Heikinkin lopputili päättyy vihaiseen: ”Skurk, får ej något hvarken emot borgen eller utan”.7 Eikä liene Korpiojan äijäkään oikein hoitanut asioitaan, sillä Matti on äkäisen paksusti painanut perään: ”Lurjus”, ja Anttilan Jussi, joka oli kunnostautunut niin, että ”Bedragit på Kalajoki marknad”, saa tavattoman kiukkuisen ja paksun: ”ingen Credit mera. Lymmel – och lurjus, köres bort”. 8

[Kuva: Matti Kekkonen, Pielaveden isäntiä, ent. Raahen kävijä.]
Matti Kekkonen, Pielaveden isäntiä, ent. Raahen kävijä.

Toisinaan tulivat ylimaalaiset, varsinkin etäisen Savon miehet, yhtaikaa kymmenin hevosin kaupunkiin, ajaen vain suolanhakuun, potaskaa ja ”maankasvo-tupakkaa” mukanaan myytävänä. Jo kotikulmillaan ukot kokosivat joukkonsa. Pielaveteläisetkin Heinämäestä, Lampaanjärvestä ja Saarelankylästä kokoontuivat joskus kolminkymmenin hevosin Tuomiston Kekkolaan, josta sitten lähdettiin laskettelemaan merimaita kohden. Parin viikon eväs oli hevoselle varattuna matkahäkissä ja miehelle matkavakassa sekä vielä viinaa katajalekkerissä, lisäksi pieni lippi miehen ryyppymittana ynnä sanko hevosen juoma-astiana. ”Pahoja säitä” ryypättiin matkalle lähdettäessä, samoin matkallakin aina, kun syöttötalosta ajettiin taipaleelle. Kotikasvuja ukot polttelivat piipuissaan, leivällä vaihtoivat talosta särvintä ja viinaryypyllä tuottivat hyvää tuulta talon vanhalle äijälle. Ja pitkin matkaa heitettiin syöttötaloihin eväitä paluumatkaa varten. Kun tällaisia suuria takamaiden matkueita tuli yhtäkkiä pieneen rantakaupunkiin, niin eivät he kaikki tahtoneet mahtua omien patruunien pihapirttien yövieraiksi. Jotkut matkamiehet joutuivat päivittelemään:

”Ei sopinut Soviolle,
eikä päässyt Parkille,
eikä luvattu Lumperille,
eikä haluttanut Hajaanille,
täyti turvautua Turkmannille”.

Pitkin talvea maakunta ajoi kaupungissa, lähiseutulaiset monin kerroin, mutta kaukaiset ylimaat vain kerrastikin. Miltei aina seisoi hevosia suuren patruunin pihamaalla. Langinkin kartanolle keräytyi talven mittaan tavaton lantakasa. Keskellä pihamaata se valtavana seisoi ja siihen laastiin lanta ja heinänjätteet aina matkamiesten lähdettyä. Keväällä työnnettiin ylimaalaisten tunkio patruunin pellolle.

Omin eväin savonukot elivät kaupungissa, ja jotkut hyvinkin voivat antaa puolestaan lippiryypyn porvarillekin. Monet vanhat merimiehet kävivät ryypynhaluissaan iltasilla porvarien pirteissä vätystämässä savolaisten kanssa sekä kertomassa heille kaiken maailman kummia ja saivatkin keikauttaa lipillisen hyvää ”Savon viinaa”. Saihan savolaisille haastella vaikka minkälaisia merkillisiä juttuja, tiesiväthän merimiehet, että ”Savosa se oli jo koko mies, joka oli käynyt kerran kirkosa, kahesti kaupungisa”. Jotkut merimiehet kureissaan ”pleissasivat” salakättä savonukon pitkän köyden molemmista päistään yhteen. Kun ukko sitten aamulla rupesi lappamaan köyttään, sai hän sitä lappaa ja lappaa ja kummastella:

[Kuva: Langin talon pihanpuoli.]
Langin talon pihanpuoli.

– Tuhat pärelet, mihin se piä lienöö hävinnyt? Ennen oli täss’ kaksikin piätä, ja nyt ei ou yhtäkään.

Mutta kaupungin vanhat muorit ja pikku mökkien eukot ja ukotkin ottivat myös osansa ylimaan miesten eväistä. Auvinska ja Anna-Sofia – ”liekö tuolla sukunimiä ollutkaan” – tekivät nuuskaa ja myivät maalaisille. Tilda Kraftman ja Vahlgrenska, pieni akankäkkärä, musta kuin tervarääsy, kastoivat kuusi-, seitsentuumaisia rikkitikkuja ja niputtain niitä vaihtoivat savolaisen leipään. Siihen aikaan kun ei ollut edes ”Kekmanin vaarallisia”, joita vanha merimies Keckman Oulussa valmisti. Tarvitsivat maakunnan miehet myös piitä tuluksiinsa. Sitä muorit keräsivät Fantinsaarelta makasiinien alta, johon sitä oli aikoinaan purettu Franzénin laivoista. Pikipruukista muorit kerjäsivät pikeä, jolla myöskin sai Savon ukolta leivänkimpaleen taikka luukontin. Muistivat savolaiset vielä kysyä: ”Onko mereistä eli tuuliajoa?” Tätä, merenajamaa kuolleen hylkeen rasvaa, kerättiin rannoilta, ja mitä pahemmin se haisi, sitä mieluisempaa se oli maanäijille, jotka käyttivät sitä monenlaisiin asioihin. Härkätorin puolessa asui useita muoreja, jotka myöskin elivät samoilla eväillä savolaisten kanssa. Ketaran muori ja Ketaran Killeri keräilivät piitä ja pikeä sekä merellistä leivänhinnaksi, Kukkokiikakin ja Paskatikun Liisa etsivät merenrannan rasvaa. Liisa tyytyi savolaisten leipään, mutta Kukkokiika vaati hyvät ryypyt, tuli toheloksi ja rupesi kiikaamaan.

Kalamiehiltä Savon ukot vaihtoivat palvalihoillaan suolakalaa. Karlundiltakin ylimaan miehet joskus ottivat matkaansa silakkanelikon, jättäen lihaa tilalle. Ja ”niillä oli niin hyvvää palvalihhaa että kun sitä vielä sais!”

[Kuva: Kauppapuodin rappuset. Ent. Hedmanssonin talo Isontorin laidassa.]
Kauppapuodin rappuset. Ent. Hedmanssonin talo Isontorin laidassa.

Kaikilla patruuneilla oli talossaan ”kräämäpuojit”, joissa maanukot ja kaupunkilaisetkin kävivät tekemässä ostoksensa. Kräämäpuodit olivat tulisijattomia, talvella hyvin kylmiä olinpaikkoja. Kesällä taas sai kaksijatkoisen oven yläosa olla kaiken päivää avoinna. Kaupassa hääri ”puotineittyt” mitaten ja punniten tavaraa ostajille. Jo kuuden aikana aamulla piti neitsyen avata kaupanovi ja aloittaa päivän työ, jota kesti iltayhdeksään asti. Ahlqvistilla piti olla kymmeneen. Pyhäpäivinkään ei puotityttö saanut lepoa. Silloin pattijokiset, jotka arkipäivinä kaupungissa käydessään ostivat vain juuri niin paljon, että ”se riittää pyhään asti”, sekä aamulla että kirkosta palattua ryntäsivät kauppaan ”sisän kautta” ostamaan kahvia ja sokeria ja muuta tähdellistä tavaraa. Pattijokiset olivat sunnuntaisin rahamiehiä, sillä silloin he saivat viikolla tuomastaan maidosta, piimästä ja voista maksun kaupungin työmiehiltä, jotka taas perivät palkkansa lauantaina. Monissa porvareissa puotineitsyen piti sunnuntaisin päivällispöydässä samoin kuin sunnuntaisissa kutsuissakin olla ”passaamasa… se kun oli niin näppärää”. Ja palkkaa kauppatyttö sai puolitoistasataa markkaa vuodessa sekä ruoan ja aamukahvin ja jouluna jonkun lahjan. Pienissä porvareissa ei puotineitsyttä tarvittu. Möllerin viinakaupassakin vain pappa ja mamma vuorotellen kävivät tynnyrintappia vääntämässä.

[Kuva: Porvarien kellareita Kirkonmäen takalaidassa.]
Porvarien kellareita Kirkonmäen takalaidassa.

Patruunin apulaisena ”sisäkonttorisa” oli ”puukhollari” tilikirjoja kirjoittamassa ja kirjeitä jäljentämässä. Konttorin seinällä nahkaremmeissä riippui isoja kirjoja, kullakin laivalla omansa, ja isännän isossa pulpetissa oli monet laatikot, jokaisessa laatikossa omat laivapaperinsa. Mutta kun kauppapuodissa tuli kiire, sai puukhollari juosta sinne, ja aina hänen piti huolehtia, että puodin ”nuuskaloota” pysyi tuoreena. Perunaa hän leikkasi nuuskan sekaan, ja se auttoi. Patruuni oli tyytyväinen, ja muorit sekä vanhat herrat, Möllerkin, saivat hyvää tuoretta nuuskaa.

Mutta silloin ”meiän kylään” saapui paljon vieraita, kun se lokakuussa ja taas helmikuussa pani toimeen markkinat, ja rumpua pärryttäen otti vieraansa vastaan sekä julisti markkinarauhan. Varsinkin helmikuun kynttelimarkkinoilla, jolloin jo esteettä voitiin lasketella poikki maiden, oli paljon kansaa. Silloin Isotori täyttyi maalaisista ja maalaisten tavaroista, ja porvarien kartanot olivat hevosia täynnä. Savoa myöten oli ajettu kaikenlaista maaseutujen tavaraa aina laivan mastopuista alkaen. Olipa saapunut suuret joukot viipurilaisiakin, kuormissaan ”seelivaatetta”, palvalihoja, läskiä ja isoja kalakukkoja. Hämeestä ja Savosta oli hamppua ja pellavaa, ja lähiseutujen emännät, varsinkin pyhäjokelaiset, tarjoilivat vahvoja villasukkia, -lapasia ja villalankaa.

Keskellä toria oli useita lautakojuja, joista oman kylänmiehet sekä ”ulkokyläläiset” tarjosivat tavaroitaan. Oli kultaseppää, kupariseppää, köydenpunojaa ja muuta mestaria Oulusta ja Kokkolasta asti. Leufstadiuksenkin tupakkamies myi tavaroitaan, Vestberg kauppaili köysiään, ja kirjansitoja Sundströmin pöydällä oli muutamia virsikirjoja, katkismuksia ja aapisia. Kemin takaisella Kaakamon miehellä oli suuria kiekkoja rantuiseksi kudottua ”henkselinauhaa”, ja Kokkolan puolen ”karstamaakarit” ja harjantekijät tarjoilivat teoksiaan. Nähtiinpä jonkun venäläisenkin kauppailevan sillejä, suolakurkkuja, prenikoita ja karamelleja. Ja poikaset ostelivat muutamilla kopeekoillaan ”ryssän renikoita markkinaisiksi”.

Monet maalaiset tulivat markkinoille vain huvittelemaan, mutta oikeat isännät tulivat myymään tavaroitaan sekä hoitamaan raha-asioitaan. Patruunin isonkirjan asioita oli korjattava, ja Isollatorilla saattoi myös tavata vanhoja velkamiehiänsä, joilta voi omansa kiristää pois.

Raahen porvarit taas vuorostaan vierailivat muiden paikkakuntien markkinoilla, Kajaanissa, Kuopiossa, Kalajoella, vieden kuormittain tavaraa myytäväksi ja taas kuormittain ostaen uutta. Vanha Durchmankin ja Gyllbergin ukko veivät Kuopion tavarakuormassa kerran rommitynnyrinkin, josta illalla tekivät ryssän kanssa kaupat ja menivät uunille nukkumaan. Mutta yöllä tapahtui talossa pieni keskustelu. ”Paanko ma vähän vettä?” kysyttiin. ”Paa-paa!” vastattiin. ”Paanko ma vieläkin?” kysyttiin taas vähän päästä, ja vastattiin: ”Paa-paa!” Ja vielä kolmannen kerran samoin kysyttiin ja vastattiin. Mutta tapahtui niin, ettei ryssä aamulla huolinutkaan rommista. Kauppaa hierova Gyllbergin ukko hätäysi:

– Tuu pois, Turkmanni, uunin päältä! Mies tahtoo rahansa.

Kuopion markkinoilla kävivät toimekkaat Ahlqvistin ja Ahlholmin leskirouvatkin. Tavarakuormansa kukkuralla istuen hekin vain ajoivat pitkän talvisen taipaleen. Ahlholmin rouva oli niin äkäinen kauppamuori, että myi vaikka leningin päältään, kun asiaksi tuli. Niinpä markkinatanssiaisissa joku rikas Kuopion rouva ihasteli Raahen rouvan kaunista puna- ja viheriäruutuista silkkileninkiä ja kysyi: ”Mistä sellaisia saa?” – ”Vaikka tästä! Tahotteko ostaa!” Raahen rouva heti tokaisi. Ja silkkileningittään Ahlholmin Johanna-rouva ajoi kotiinsa.

[Kuva: Kalajoen markkinakentän vanhoja markkinatupia.]
Kalajoen markkinakentän vanhoja markkinatupia.

Kalajoen kuuluisille maaliskuun markkinoille ajoi Raahen koko porvarikunta, rahtihevosillakin vedättäen sinne kaikenlaista kauppatavaraa ja kräämää. Ahlqvistin ja Ahlholmin muorit olivat taaskin matkassa ja vanha Friemanin ukkokin oli muassa, vaikkei hänellä ollut suurta asiaakaan, ajoihan vain ilman aikojaan ”hevosluontoisena” miehenä katselemaan hyviä hevosia.

Kalajoen suun mahtavalla ”markkinaplassilla” oli Raahen patruuneilla, niinkuin Kokkolan, Pietarsaaren ja Vaasan kauppasaksoillakin, omat pienet markkinapirttinsä kamareineen, kauppapuoteineen ja makasiineineen kahta puolta kauppakenttää, joka pitkänä avoimena tanhuana ojentui mökkiryhmien välille kuten kaupungin katu. Markkinatuvissaan patruunit asustivat markkina-aikana ja monella oli rouvakin mukana kahvinkeittäjänä ja ruoanlaittajana. Puodeistaan ja makasiineistaan porvarit myivät kaikenlaista tavaraansa suoloista ja raudasta alkaen, ja maalaiset tarjosivat tuotteitaan vain kuormista.

Maanukkoa oli tavatonpaljous taas koossa. Kansaa sekä mies- että naiskansaa, jalkamiestä, hevosta ja hevosväkeä ja hevosenvedettävää oli maantiellä ja joen jäällä joskus neljännestä pitkälti ulottuen markkinakentältä aina Änkilän ohitse. Siinä oli ympäristön ja rantaseudunmiestä sekä ylimaalaista aina Pohjois-Hämeen ”puttaalaisia” ja viitasaarelaisia myöten. Nähtiin joukossa Haapaveden ”haavikoita”, Pyhäjärven ”pyhäkkäitä” ja Kärsämäen”kärsäkkäitä” tervatynnyriensä ja laitarekiensä ääressä. Mutta Reisjärven ”reisikkäillä” oli pilkatuissa ”pituhäkeissään”, joilla he kerran tulivat kilpa-ajoihinkin, vain köyhän kulmakunnan potaskaa. Moni alamaiden viljapeltojen ruisleivällä ruokittu isäntä seisoi pystynä raskaan viljakuormansa vieressä. Maalaisten tavaroista Raahen patruunit korjasivat hyvän osansa puutavaraa, tervaa, potaskaa, viljaa, sarkaa, hurstia, voita, kuminoitakin. Rahtimiehillä ajatettiin tavarat Raaheen, vain tervat jätettiin Kalajoen makasiiniin avovettä odottamaan.

[Kuva: Ahlqvistin markkinatupia Kalajoen markkinakentällä.]
Ahlqvistin markkinatupia Kalajoen markkinakentällä.

Monta päivää markkinat kestivät. Raahelaisetkin viipyivät koko viikon Kalajoen-matkallaan. Rouvat ja mamsellit vain yksinään puuhailivat kotona, pitivät kahvikutsuja ja pelkäsivät pimeän tullen Perttusia ja muita rosvoja. Sillä monen talon koko miesväki oli markkinamatkalla.

Raahen patruunien apumiehinä tavaroita hajoitettaessa maakuntaan olivat jotkut kauppahenkiset lähiseudun isännät ja kaupungin miehet. Tällaisia kaupankävijöitä oli Palonkylän Annolan Sakari, joka kulki monet markkinat Leufstadiuksen tupakkakuorman isäntänä. Vanha Lindmanin ukko rujasi sekä Hämeet että Savot porvarien tavaroita kaupiten, joutuen matkoillaan joskus savolaisen pässinkin kanssa puskusille, mikä juttu kuitenkin päättyi siten, että talonväki ihmeekseen löysi pässinsä isoista sarvistaan riippumassa korkealla ovipielen naulassa. Pyhäluodon Pekkakin ajella remusi ympäri maakuntaa porvarien tavaran tasaajana, mutta tasasi tavarat niin taitamattomasti, ettei itselle jäänyt muuta kuin tyhjä nimitys, ”Palanssi-Pekka”.

Mutta toiset isännät ja kaupunginmiehet taas puolestaan toimivat maanukkojen apuväkenä kokoamassa maakunnan tavaraa kaupunkiin. Nämä olivat oikeita ”hämemiehiä”, jotka joka talvi tekivät pitkän kaupparetkensä Hämeen rintamaille taikka Savon sydänseutuihin. Omiin nimiinsä ukot ajelivat, omiin pusseihinsa pistivät voitot ja omissa nahoissaan tunsivat tappionkin. Näitä Hämeen ja Savon koluajia oli ”Lauviinin ukkokin”, Petter Lavin, joka etelästä veti ryynejä, lihoja ja talia ja piti pientä ”höökerin kauppaa” pikku mökissään Kirkkokadun varrella, samoin kuin maakunnan kiertäjä Lindmankin Brahenkadulla, vastapäätä Durchmanin patruunia. Ahkeroita hämemiehiä olivat myöskin Flinkin veljekset Jussi, Tapani ja Heikki sekä Jääskelän Antti, Johan Montinin entinen renki, ja vielä Mallulan Antti, ”Silverin Saaran mies”. Joulun jälkeen nämä ukot painuivat Hämeeseen, ostivat sieltä kuormittain pellavia ja hamppuja, ostivat hyviä hevosiakin ajopeleineen, ja palasivat koko kuormastolla parahiksi kotikylän suurille kynttelimarkkinoille. Matelan Antti kierteli retkillään Hämeet, Kuopiot ja Kajaanit, tuoden palatessaan hevosia ja pellavia. Aunolan tupakkaporvarin velikin, Jussi, jota sanottiin ”Aunolan Vauhdiksi”, koska hän poikasena, kun oli unohtanut ”jästin” nimen, oli pyytänyt ”sitä, joka antaa sahille vauhtia”, ajoi Hämeet ja Savot antaen vauhtia Hämeen pellaville sekä Savon hevosille, kuljettaen niitä Raahen markkinoille ja myyden voitoikseen. Antoi Jussi kerran vauhtia savolaisten kaivopuuhallekin. Jossakin Iisalmen talossa, missä ei saatu vettä, vaikka oli purastettu monta kaivoa, esiintyi Aunolan Vauhti muka kaivonkatsojana, määräten raastamaan reikää kaikkein pahimpaan paikkaan, talon vahvan kivijalan alle. Ei kyllä Jussi enää uskaltanut kulkea talon kautta, ennenkuin sai kummakseen kuulla talossa kaivattavan ”sitä suurta Pohjan tietäjää, joka ve’en heille antoi”.

Sattuihan joskus näinkin onnistamaan. Mutta parasta oli hämemiehistä, kun saivat tavaransa hyvin menemään kotikylän Isollatorilla. Ja saivatkin. Sillä Hämeen kiertäminen sentään kannatti, niin että varakkaat isännätkin olivat joskus kahden vaiheilla:

”Meniskö Hämmeeseen,
vai ostasko Ollinsaaren maan?”

[Piirros: Etelätullin vartiotuvan ikkuna]


  1. Huonointa mitä on.
  2. Myynyt voin muille, ei mitään luottoa.
  3. Puhuu paljon, pitää vähän.
  4. Pieni veijari, ei enää luottoa.
  5. Huono asiakas ilman luottoa, velkaa ystävälleni Sundströmille 25 % yli talonsa arvon.
  6. Ei mitään luottoa, ajetaan pois.
  7. Lurjus, ei anneta mitään ei takuilla eikä ilman.
  8. Pettänyt Kalajoen markkinoilla… ei mitään luottoa enää. Heittiö – ja lurjus, ajetaan pois.