[Piirros: Raahen vanhan kirkon kukko]

Juhlapäiviä vietti vanha Raahe niinkuin muukin kristikunta. Mutta pienen syrjäisen kaupungin menoissa oli paljon paikallista erikoisuutta ja vanhaa hyvää tapaa, mikä isoisempien paikkojen melusta jo oli hävinnyt.

Annanpäivä jo ennusteli vanhalle raahelaiselle jouluntuloa. Silloin oli talvinen yö miltei pisimmillään, eikä suureen jouluun ollut enää kuin parisen viikkoa, sekin melkein yhtämittaista pimeyttä. Hiljaisilla kaduilla asui hämäryys keskipäivälläkin, ja ilmassa tuntui jo joulun hengähtelyä. Vanhasta raahelaisesta näytti itse joulu olevan jo kynnyksellä, ainakin katuvieriä hiipimässä. Siksipä silloin, kun ”Annanpäivä lankesi sisään”, Raahe riehahti aivan erikoisesti. Eihän vanhinkaan Raahe kyllä muistanut pyhän Anna-rouvan, Neitsyt Marian äidin juhlimista, mutta se muisti sen sijaan omia, vielä eläviä Annojansa. Ja muisti sitä paremmin.

[Kuva: Muuan vanhan Raahen Annoja. Ojalinin Anna]
Muuan vanhan Raahen Annoja. Ojalinin Anna.

Nuoret miehet ja tytöt nousivat Annan aamuna ylös jo kolmelta, neljältä, ja pukeutuivat hyvin hullunkurisesti, ettei heitä suinkaan vain tunnettaisi. Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan ”ulospuki” itsensä vanhaksi ”Kreeta-muoriksi”, pannen päähänsä ruskean ”bahytin”, hartioilleen vanhan ”slafrokin”, silmilleen viheriän harson ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon. Å kerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin ”Mylläri-Juusona”. Parikunnan perään liittyi vielä puolitusinaa resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia ”ulospuettuja”, kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin. Ja kaikilla oli mukana vaikka minkälaista pelivärkkiä: paistinpannua, padankantta, ”pääräriä”, ”prikkaa”, kalikkaa ja kalkutinta ja mistä vain lähti paha ääni. Nikolan Kustulla oli helistinlaitainen ”tampurpaasi”, jota voi rystysillään helkytellä, ja Lutmannin Koffella oli oikein suuri aisakello.

Sitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani soittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestansa niin suuren ja surkean äänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä jaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta puolestaan metelöimään. Kun oli tämä Anna saatu soitetuksi, mentiin ”trumpaamaan” toiselle, kolmannelle ja missä vain tiedettiin Anna olevan. Jokaisen Annan, niin ylhäisen kuin alhaisenkin, piti saada osansa, – Leufstadiuksen Annan, Ojalinin Annan ja Ahlqvistin vanhan Anna Charlottan, Millalan Anna Kreetan, Muutin Annan ja Stormin Annan sekä Katinhännän monilukuisten Annojen. Koko aamupuoli yötä remuttiin kulkien pitkin katuja sinne tänne.

Ja Annat olivat hyvillään tästä aikaisesta nimipäiväherätyksestään, vaikka se kovin metelöiden tapahtuikin. Vasankarin Annakin nousi ylös jo aamukahdelta, keitti kahvia suuren pannullisen ja kutsui remupelin pitäjät juomaan. Sanotaanpa, että jotkut Annat loukkaantuivat, jos satuttiin unohtamaan heidän ikkunansa. Saihan melusta kyllä osansa sivullinenkin, sai koko kaupunki. Kyllä Raahe muisti aina, että

”Olipa kerran vuuesa
tuo Annanpäivän aamu”.

Vain Steniuksen Anna tahtoi nimikko-aamunaan ottaa pitkät unet ja hiipi kerran salakättä yöksi pappilaan. Mistä lienee asia kuultu, mutta silloin pappilakin sai ikkunansa alle Annan aamumetelin. Pastori Strömmer pahastui ja valitti, ja Annan aamun ilot määrättiin lopetettaviksi. Monet oikeat raahelaiset eivät olleet ensinkään tästä hyvillään. Margret Lackströmkin sanoi:

– Olis sitä lystiä saanut kerran vuuesa olla!

Mutta tuli viimein Tuomaskin, lyhimmän päivän pitäjä. Raaheen tullessaan vanha joulumestari toi kintereillään sellaisen kansanpaljouden, että miltei koko suurkylä täyttyi. Maalaiset ajoivat joukoittain torille myymään tavaroitaan: halkoja, puu-astioita, koreja, rekiä, sekä saamaan jouluviinojaan. Mutta Tuomas-äijän matkassa saapui kaupunkiin jo aamupimeissä suuret laumat maakunnan köyhää kansaa, kaukaisimmat ennättäen jo etukynnessä Tuomaan edellisenä iltana. Niitä tulla jonotti kuin mustalaisjoukkoja, kuormittain ukkoja ja akkoja ja lapsia, toisia taas tulla väännättäen itsellä kelkka perässä. Muutamat olivat ”syänmaalaisia” Pattijoelta, Vihannista ja Kopsankylästä, toiset ”rantakyläläisiä” Saloisista, Piehingistä ja Olkijoelta. Kaikki olivat resuisissa vaatteissa, kerjuupussi kainalossa. Laitakaupungin pikku taloihin jättivät tulijat liiat tavaransa ja lähtivät pusseineen ja koreineen liikkeelle. Jotkut muuttivat majatalossa päälleen huonot ketineet, virkavaatteet.

[Kuva: Johan Montinin talon pihanpuoli. Kirkkokatu.]
Johan Montinin talon pihanpuoli. Kirkkokatu.

Muualla mielihyvin odotettu ”hyvä Tuomas” esiintyi Raahessa ankarana veroherrana, joka joulunsa, rauhan ja rakkauden juhlan nimissä pani patruunit ja porvarit koville. Porvarit olivatkin jo etukäteen varustautuneet ottamaan vastaan Tuomaan kerjäläislaumoja. Isoissa porvareissa oli jo viikkokausi hääritty Tuomaan nimissä: pari, kolme säkkiä jauhoja leivottu limpuiksi, vieläpä lehmäkin lyöty lihoiksi, lisäksi varattu kaikkea muuta pussiin pantavaa, tynnyreittäin ryynejäkin.

Saikin olla annettavaa. Sillä jo aamupimeissä saapuivat ensimmäiset pussin- ja korinkantajat porvarien keittiöihin, ja päivänmittaan niitä ryntäsi kuin mustalaisia keittiö täyteen. Leipä annettiin jokaiselle sekä ”halstoopi” ryynejä, vielä lihakappale ja suolakaloja. Reinin rouva antoi lisäksi jokaiselle kynttilän ja Fagervikin patruuni kaatoi vanhoille äijille ryypynkin. Kymmenittäin, toistasataakin pussinkantajaa saattoi päivän kuluessa käydä talossa, toiset lähtien, toiset tullen, jotkut vintiöt käyden kolmekin kertaa samassa keittiössä; ja aina vain piti olla antamista. Tohtorin rouva Snellman leipoi ensi innoissaan oikein vehnänsekaista limppua, jotta pitäähän jouluna olla hyvää mökkiläiselläkin, mutta rouvan vehnänsekaiset limput eivät riittäneet alkuunkaan. Kauppias Andersson jakoi lahjansa puodista, ja Johan Montinilla oli järjestetty liike niin, että rengit ohjasivat kansan toisesta portista kartanolle, toisesta taas työnsivät kadulle.

Kerjääjien lauma kiersi koko kaupungin porvariston, välillä vain tuontuostakin käyden asuntotalossaan pussiansa tyhjentämässä. Parhaimmat saaliit saatiin Johan Montinilta, Soveliuksilta, Fellmanilta, Friemanilta ja Lundbergilta. Asunnoissaan anelijat tarkastelivat ja maistelivat omia ja toistensa saanteja ja huomasivat: ”Parempaa sinulla on … sinä jouvuit ennen kuin minä”. Talonväellekin annettiin maistiaisia. Seuraavana päivänä taas vaelsi Raahen maanteillä joukoittain kelkkamiehiä vetäen kaupunginporvareilta kerjättyjä jouluvaroja. Muutamat ajoivat hevosella, jonka ennen kaupunkiin tuloaan olivat jättäneet syrjään. Sanotaanpa joukossa olleen joskus varakkaita maanemäntiäkin, vain ryysyihin puettuina.

Mutta Tuomas toi toisiakin veronkantajia. Se haastoi mukaansa seurakunnan papistonkin aina unilukkaria myöten, ellei kaikkia juuri talojenkiertäjiksi, niin kumminkin saantinsa ottajiksi.

Papeilla ei ollut ennen varsinaista määrättyä palkkaa, vaan he elivät seurakuntalaisten vapaaehtoisten antimien varassa, paitsi mitä saivat virkatoimituksistaan sekä ”puustellista” – kaupungin pappilalla oli metsää ja karjanlaidunta, niin että kirkkoherra saattoi hoitaa viisi, kuusikin lehmää. Pitkin vuotta aina silloin tällöin Raahe muisti sielunpaimeniansa. Niinpä laivan koteuduttua ulkomeriltä pappikin sai osansa ulkomaiden tuomisista, ja kun kalamies palasi UIkopauhoilta, vei hän papillekin merenmaistiaisia. Kun porvarin emäntä sai leipomuksensa uunista, pisti hän pappilan emännällekin lämpimäisiä. Mutta kaikkein enimmät viemiset vietiin Tuomaanpäivänä. Silloin annettiin kuin koko vuodesta, joten pappikin sai jouluvaransa. Suuret porvarit lähettivät Tuomaan iltapäivänä rengin viemään kirkkoherralle sokeritopan, jauhoja, ryynejä, kahvia, ja saattoipa renki antaa papille kirjeen, missä oli kahdentoista markan seteli sekä paperilappu, jotta niin ja niin monta markkaa tästä apulaiselle. Pikku talot lähettivät papille markan, parikin markkaa. Siten saattoi papin rahallinen vuosipalkka 1860-luvulla nousta n. 1 500 markkaan.

Mutta toiset kirkonmiehet, sekä ”iso-lukkari” että ”pikku-lukkari” eli ”unilukkari”, kulkivat itse saanneillaan. Iso-lukkari karautti hevosella pihaan, astui taloon ja toivotti ”onnellista joulujuhlaa ja rauhaa ja terveyttä”, ja sai kukkaroonsa pari markkaa sekä rekeensä joululimpun ja jästileivän ja pari talikynttilää jouluvalokseen. Mutta vaatimaton unilukkari tuli vain kelkkaa kiskoen ja toivotti hänkin ”onnellista joulujuhlaa ja rauhaa ja terveyttä”, ja sai kukkaroonsa markan sekä kelkkaansa limpun, jästileivän ja pari kynttilää. Maaseurakuntaa myöten lukkarit kiersivät, toinen edellä hevosella lasketellen, toinen perässä kelkkaa kirmaten. Unilukkari Nissiläkin vaelsi Pattijokea 29 ajastaikaa saaden leivän ja ruiskapan joka talosta. Erottuaan virastaan äijä tapasi kehua:

– Jos yhen vuuen vielä olisin pärjännyt, niin tynnyrin talosta olisin saanut.

Suuria eivät lukkarit suinkaan ansainneet, mutta kun arkitöillään hankkivat lisäevästä, niin elivät. Lukkari Wahlforskin tuli kaupungin tullista kelkka täynnä mustapäisiä perillisiä, mutta pois lähtiessään ajoi toisessa luokassa komeana pankinjohtajana.

Maakunnan köyhiä ja sielunsa paimenia muistaessaan Raahen oli toki pitänyt muistaa omaakin jouluansa ja sitä varten valmistautua. Niinpä olikin laitettu lipeäkalat, paistettu kinkut, pantu joulusahdit, leivottu monenlaiset leivät, kaakut, vehnäpukit sekä tähdenmuotoiset ja puolikuun malliset joulutortut ynnä mantelikranssit. Jo lokakuun teurastusaikana oli kastettu joulukynttilät, joku kaksihaarainen ja kolmihaarainenkin joukkoon, ja lapsetkin olivat saaneet lopputaleista pistellä pienet ”kurrinsa”, joita sitten voivat näperrellä joulukuuseen. Monessa porvarin kodissa oli vuoron jälkeen vietetty jouluvalvojaisia, ”julvaka”, joihin tyttäret ja nuoret rouvat ja joskus herratkin olivat kokoontuneet valmistamaan joululahjoja. Siinä tyttäret ompelivat ja kutoivat ”papoilleen” ja ”mammoilleen” sekä rouvat herroilleen minkä mitäkin: kirjoitusmattoa, kaulahuivia, turkkivyötä, kynänpyyhettä, ompelukoristeista silkkilompakkoa, helmillä kirjailtua samettista rahakukkaroa, kahvipannunmyssyä, pellinnyöriä… Herratkin koettivat parhaansa mukaan olla apuna yhteistyössä. Niinpä pellinnyörejä puuhaarukalla kudottaessa herra piteli koreita villaisia loimirihmoja neidon näperrellessä haarukka kädessä. Välillä aina juotiin kahvia, syötiin ”hätäkräämiä” ja juteltiin ”mukavia”. Jopa monesti juteltiin ahkerammin kuin huolehdittiin joululahjoista.

Joulukuusikin ilahdutti raahelaisen kotia. Rikkaiden porvarien salissa se seisoi ja loisti kuin paratiisinpuu. Siinä 1850–60-luvuilla koristeltiin joulukuusi mitä moninaisimmilla paperihetuloilla. Ympäri koko kuusta ripustettiin ylhäältä alas pitkiä paperisuikaleita, niin että kuusen kynttilät pistäytyivät suikaleen yläpään reiästä. Suikaleisiin liimattiin kaikennäköisiä kuvioita, joita oli leikelty Heickellin mamsellilta ostetusta kulta- ja hopea- ja monenvärisestä kiiltopaperista. Leikeltiin samoista papereista myös lystikkäitä tanssijoita, temppumestareita, silmänkääntäjiä ja kaikkia, ja liimattiin paperisuikaleisiin. Useihin kynttilöihin laitettiin isot paperiset ”mansetit” ja niiden reunoihin liimattiin monikoukeroisia, monenvärisiä paperikaistaleita ja paperikukkia. Koristi kuusta vielä joku kyyhkysenmuotoiseksi laitettu samettilintukin ja ulkomaan ihania omenoita punoitti puun hedelminä. Lopulta kuusi oli koreudella niin verhottu, ettei sen vihannuutta paljonkaan näkynyt. Kaikki koreus oli kotona itse valmistettu, lapsetkin olivat olleet mukana leikkelemässä. Mutta kaikkein pienimpiä lapsia ei laskettu koko joulukuusihuoneeseen, ennenkuin vasta iltasella ovet avattiin. Ja silloin saivat pienetkin nähdä kynttilöissä kimaltelevan kuusen koko koreudessaan.

Myöhemmin 1870-luvulla opittiin joulukuusi pukemaan tinakoristeilla, tinaisilla soikioilla, joissa oli kuin puitteissa kaikenlaisia värikkäitä kuvia herroista ja mamselleista. Tinalevyt ripustettiin kuuseen koreilla silkkinauhoilla. Ripustettiin kuuseen myöskin punaisista ja vihreistä sitsilangan päistä punottuja nauhoja, silkkipaperista tehtyjä tupsuja sekä lasipalloja. Saipa kuusi koreakseen vielä omassa kylässä valmistettuja hienoja karamelleja.

Vähävaraisetkin kodit, ainakin ”ne, jotka tahtoivat kotia kotinaan pitää”, koettivat varustaa joulukuusen. Kiiltopaperia sekä paperikultaa ja -hopeaa oli Heickellin mamsellin pöydällä heillekin varattuna kolmella kopeekalla arkki. Kolmihaarainen kynttilä paloi heidänkin pöydällään, joka joulun kunniaksi oli peitetty puhtaalla ”tuukilla”, ja takkapöydällä tuikutti kaksihaarainen kynttilä. Ja joulupöydällä piti olla kaikenlaista hyvyyttä, minkä varat sallivat, samaan tapaan kuin isoisissakin lipeäkaloineen ja riisiryynipuuroineen. Isoilla rikkailla oli kyllä vielä lihavat kinkut ja tortut ja kaikki hyvät juotavatkin.

Jouluaattoilta kului kuusen ympärillä, kuten ainakin, lahjoja jaettaessa. Lahjat viskattiin vanhaan tapaan eteisen ovesta sisään, nimittäen, kenelle mikin oli aiottu. Useasti oli lahjaan sommiteltu leikillinen runokin. Illalla kun joulukuuset kaikkialla paloivat, ja ikkunat olivat avoinna, kaupungin vähäväkinen kansa kulki kaduilla ”oikein asiasta tehen kattelemasa porvarien kuusia”. Ja kansa saikin tuon tuostakin todeta:

– Voi, kun omenoitakin vielä!

Aamulla sitten remahti kaupungissa valloilleen joulumeno jo neljältä, viideltä. Kirkonmeno alkoi kyllä vasta kuuden aikana, mutta sitä ennen piti saada ikkunat loistamaan, neljällä kynttilällä jokainen katupuolen ikkuna, sekä joulukuusi palamaan kaikessa komeudessaan. Sillä jo ennen viittä, neljältäkin, ajaa helisti Pattijoki ja Kopsankylän metsäkansa kaupunkiin kelloissa ja kulkusissa, reki täynnä talon perhettä. Ennen kirkkoon käyntiä maakansa ”ookasi” ympäri kaupunkia ihaillen porvarien monilukuisia ikkunoita, jotka kahta puolta katua, vieri vieressä monin kynttilöin loistivat ja välkehtivät, niin että kaupungin parhaat kadut olivat kirkkaina valokäytävinä. Pimeästä lumisesta korvestaan tullut Kopsankylä ajeli kuin taivaan tanhuoita ihaillen ikkunoita, ihaillen joulukuusia, jotka loistivat toinen toistaan kirkkaammin. Sillä porvarien rouvat ja tyttäret olivat kilvan pukeneet joulupuutaan, kuka komeimman osaisi rakentaa. Katseltuaan kaupungin pattijokiset ja Kopsan miehet ennättivät vielä pikku maksusta kyyditä hevosettomia kaupunkilaisia kirkkoon kuorman toisensa jälkeen.

Mutta hyvät porvarit ja patruunit, joiden tallissa seisoi hyviä hevosia, karauttivat komeasti omalla ajokkaallaan, ”tuplakulkuset” jokaisen valjaissa, niin että koko kaupunki iloisesti helisi. Rengit kyyditsivät isäntäväkensä kirkon eteen ja sitten pyöräyttivät taas kotiin. Kirkonmäellä oli koko joukko maalaisten hevosia, ja apteekkari Wichmannin pojat olivat kotinsa edustalle, vastapäätä kirkkoa, pylvääseen ja sen ristipuuhun ripustaneet suuren joukon punaisia, sinisiä, keltaisia ja kaikenvärisiä paperilyhtyjä, jotka kynttilöineen välkehtivät väreissä ja loistivat, niin että apteekin edusta oli ”hyvin kaunis ja näköisä jouluaamuna”.

Ja kirkonkellot soivat jouluaamuna paljoa kauniimmin kuin muina pyhinä. Kun kirkkoon kutsumissoitto oli loppunut, soittajat heittivät kellonsa itsekseen heilua melkuttamaan, niin että vanha tapulikin tutjahteli. Silloin kellot kauan aikaa soivat yhteen, ja tämä kuului kaupungille hyvin kauniilta. Mutta vanha Muuti-ukko muisteli, että ennenvanhaan kirkonkellot olivat soineet ”eri tavalla ja vieläkin kauniimmin”.

Kirkon monissa kruunuissa palaa lepattivat sadat kynttilät, joita unilukkari Tuomaanpäivä-matkallaan oli myöskin kerännyt ympäri kaupunkia ja maaseurakuntaa, ja lukemattomat pyhät kuvat, apostolit ja enkelinpäät näyttivät entistään kauniimmilta, jopa rumat peikonnaamatkin penkkien päissä tuntuivat hymyilevän. Kruunujen kynttilät lepattivat iloisesti ja suitsuttivat kirkkoon tuttua pyhää joulutuoksua. Monesti ne kärähtivät pitkälle karrelle, mutta silloin unilukkari kepsutteli pitkine keppisaksineen niitä niistämään. Monella kirkkomiehellä tuikutti oma kynttilä edessä penkinreunalla juhlallisuutta lisäämässä ja antamassa valoa omistajansa isoon virsikirjaan.

Sitten kun kirkosta palattiin, tulivat porvarien rengit taas hevosella noutamaan kirkkomiehiänsä, ajellen jonkun aikaa kaupungilla, ennenkuin karauttivat kotipihalle. Maakansa taas, Pattijoki ja Kopsa, laski kotia kohden väliin täyttä laukkaa tien täydeltä, niin että kopisi, paukkui ja helisi. Kilpaa siinä lennätettiin ja yritettiin, kuka edellä pysyisi ja ken ensinnä kotiin ennättäisi.

Jotkut vanhat raahelaiset kävivät joulukirkossa Saloisten vanhassa temppelissä. Niinpä vanhempi Fredrik Sovelius usein jouluaamuna ajoi Saloisiin koko lapsijoukkoineen. Yhdeksän perillistä kirkkomiehellä oli matkassaan, osa reen kannaksillakin seisomassa. Hevosen kovasti juostessa tipahteli pieniä kirkkomiehiä tiepuoleenkin, kun reki sattui nytkähtämään. Mutta pudonnutta ei ruvettu odottelemaan, lennätettiin vain edelleen. Se joka jäi, sai jäädä, joko palata kotiin taikka lähteä juoksemaan jäljessä.

Joulun aika oli ahkeraa vieraissa käyntien aikaa. Varsinkin sukulaiset silloin seurustelivat keskenään, käyden vuoron perään toistensa luona. Niinpä Soveliusten suuri sukukunta kokoontui ensimmäisenä joulupäivänä yhden aikana suvun vanhimman, Henrik Soveliuksen, luokse päivälliselle. Siellä istuttiin koko iltapäivä, juotiin kahvia, ja herrat joivat punssiakin. Välillä vain käytiin ajelemassa, ja sitten vielä syötiin talossa iltanen 11–1:n tienoissa, ennenkuin aamupuoleen asteltiin ja ajettiin kukin kotiinsa.

Toisena joulupäivänä ei käyty sukulaisissa, ajeltiin vain ”tapania” ympäri kaupunkia ja illalla mentiin raatihuoneelle, jossa oli suuret ”julbaalit”, Tapanin tanssit. Siellä myös syötiin kestikievarin emännän, Lindbergin rouvan, laittama illallinen.

Mutta uudenvuoden aattona suku taas kokoontui. Silloin mentiin ”komerssille”, kauppaneuvos Fredrik Soveliukselle, valvomaan iltaa ja ottamaan vastaan uuttavuotta. Istuttiin iltaa ja valvottiin puoleen yöhön ja valettiin tinoja. Nuoret herrat harjoittivat valurin ammattia, porauttaen vuoronperään jokaiselle suvun jäsenelle, poissa olevallekin taikatinansa. Yhdessä tarkasteltiin tinoja ja ennusteltiin mitä kunkin kuva tahtoo saajalleen ilmoittaa.

Yli puolenyön valvottiin, vaikka seuraavana aamuna pitikin ani varhain olla jalkeilla. Jo kuuden aikana astui Soveliusten työnjohtaja, Frosterus-ukko, vanha meriäijä, isäntäväkensä taloon, pitäen hyvin valituin sanoin kauniin uudenvuoden toivotuspuheen ja saaden vehnäkahvit. Ja seitsemän aikana suvun nuoremmat jäsenet, herrat frakeissa, naiset myöskin juhlapuvuissaan, astuivat uudenvuoden onnittelulle komerssin luokse. Hevosilla ajaen kuljettiin läpi kaupungin, niin että kulkuset aamupimeissä helisivät. Sitten koko suku ennätti kahdeksaksi ”setä Henrikin” luokse samoille asioille. Siellä istahdettiin vähän aikaa ja juotiin kahvit, ja sitten jo riennettiin asessori Hårdhille, josta taas ajettiin ”Kivi-Soviolle”, sieltä vielä lennätettiin Franzénille, – viiniryypyt vain ennätettiin taloissa napata. Mutta kymmenen aikana piti joutua jälleen komerssin luo aamiaiselle, johon saapuivat onnitteluille koko Raahen parhaat herrat. Se oli suuri aamiaisjuhla, vieraita oli niin paljon, ettei mahduttu pöydässä istumaan, vaan aterioitiin seisoaltaan.

Uudenvuoden päivällisille Soveliusten joukko meni ”Kivi-Soviolle”. Siellä istuttiin iltaakin, herrat tupakoiden ja punssia juoden, naiset omassa huoneessaan kahvin ääressä jutellen. Vielä loppiaisenakin koko suku kerääntyi yhteisille pöytäveroille, jolloin mentiin päivälliselle kauppaneuvoksen luokse.

Joulun aikana varsinkin nuoret tekivät rekiretkiä ja taas tanssivat milloin missäkin talossa. Höckertillä useasti ”pukattiin matot läjään” ja ruvettiin tanssimaan, monesti myös Candelinilla ja Franzénilla ja joskus Montinillakin.

[Kuva: Pikkutalon talon pihanpuoli. Torikatu.]
Pikkutalon talon pihanpuoli. Torikatu.

Samoin kuin keskikaupungin rikas porvaristo, laitakaupunginkin pikku väki pani joulun monina lepopäivinä toimeen vierailukäyntejään tuttavainsa ja sukulaistensa luokse. Katinhännän, Nätterporin ja Paavonperänmäen kansa kokoontui pikku pirteissään kahvikuppiensa ja kolmihaaraisen kynttilän ääreen haastelemaan ja oli yhtä iloinen ja tyytyväinen kuin keskikaupunkikin yltäkylläisyydessään.

Ikivanhoja joulutapoja edusti Raahessa ”säärnapoikien” joukko. Siinä 1860–70-luvuilla nähtiin kaupungin kaduilla säärnapoikina kuljeskelevan Kytölän Kusto, Svalan Fenkke, Jemndahlin Kusto, Pecklinin pojat ja Pyhäniemen kaksoisveljet. Maisteri Wichmannin luona pojat olivat ottaneet oppia ja harjoitusta lauluihinsa, joita sitten ruotsiksi esittivät. Viisi, kuusi poikaa kuului samaan joukkoon, valkoisissa paidoissa he kulkivat, punaisella vyöllä vyötettyinä, punaiset ja siniset nauhat ristissä olkain ylitse, päässä sokeritopanmuotoinen paperitötterö ristinkuvineen ja piippoineen. Muuan oli sotilas puusapeleineen, toinen kantoi ja pyöritti paperista kokoonpantua ”viisloppista säärnaa” eli ”Betlehemin tähteä”, jonka sisässä paloi kynttilä. Mutta muuan oli musta murjaani, joka nokisine naamoineen pelotti pikkulapsia. Rikkaiden porvarien taloissa Betlehemin tähden kantajat kävivät illoin laulamassa ja saivat pikku lantteja yhteiseen pieneen kassaansa.

Meni joulu iloineen ja vieraskäynteineen, ja tuli pitkä suora talvenselkä, jolloin arkinen viikko ajoi toistaan, ja vain varvista kuului laivan rakentajain kirveiden ja vasarain kalke. Vasta kevään korvissa, jolloin aurinko jo oli hyvällä valtapuolellaan, oli pääsiäinen tavallisine valvojaisineen ja kohtalon tiedusteluineen. Silloin tyttäret piilotellen katsoivat kahden kynttilän valossa onnenpeiliin, koettivatpa joskus nuoret miehetkin sen avulla tiedustella tulevaisia asioita. Jokelinkin nuorena ollessaan katsoi ja saikin nähdä hänet, joka tuleva oli. Muutamat mamsellit kattoivat pääsiäisyönä pöydän yhdeksällä ruokalajilla ja sitten unissaan yrittivät nähdä sitä, joka tuli siihen aterioitsemaan. Toiset neidot taas söivät yhdeksän silakkaa, panivat pöydälleen vesilasin sekä sen viereen kolme tikkua sillaksi, jota myöten unissaan näkivät tulevan yrkämiehensä astuvan antamaan janoiselle nukkujalle juomavettä. Näin kokeilivat kerran Kaarakaisen tytöt, ja niin tapahtui, että toiselle, joka oli heittänyt silakoistaan pään syömättä, ilmestyi yrkämies päätönnä; toisen tuleva mies, merikapteeni, sai samana yönä viettää tuskallisen hetken, kun tyttö taikoessaan oli tehnyt temppuvirheen, niin ettei kapteeni saattanut ilmestyä. Jotkut mamsellit asettivat rahalantin päänsä alle pääsiäisyöksi ja aamulla herättyään pistivät sen vasempaan sukkaansa lähtien kaupungille astelemaan. Ensimmäinen vastaan tulevamies oli hänelle aiottu, ja hänelle oli sukkaan kätketty onnenraha jotenkuten toimitettava, vieläpä kysyttävä nimeä, jos mies oli outo.

Rohkeat nuoret miehet kävivät pääsiäisyönä ”trullia” kuuntelemassa kolmen tien haarassa Härkätorin laidassa taikka kiipesivät Sarkkilan sepän pajan katolle, paja kun seisoi kolmannella sijallaan.

Valpori oli poikaparojen pallinlyöntipäivä ja nuorten herrojen ratsastuspäivä. Herrat silloin ”ulospuettuina” ratsastelivat kaupungilla, ajelivat varvin tietäkin ja puhaltelivat torvella tuututuksia. Vappuna myöskin oluttehtaan ”salongisa” tanssittiin ja salongin katolla liehui komea ”flaku”.

Juhannuksena maakansa pystytti kartanolleen pitkän, tupsupäisen, sileäksi kuoritun kuusen, joka kahdella oksallaan kuin käsivarsilla viittasi sinne ja tänne. Sellainen kuusi seisoi ennen monessa talossa kaupungin ympäristöilläkin, mutta kaupungissa ei nähty tällaista maankoreaa. Siellä vain laitapuolen taloissa hankittiin pihamaalle nuorista koivuista sievä kesäinen lehtimaja, vieläpä tehtiin majaan turppaista pehmeä permanto. Pienet pirtit ja kamarit koristettiin pihlajan, tuomen ja koivunoksilla, seinät aivan kesävihanniksi, ja lattialle siroteltiin katajanhavuja. Silloin tuntui sydänkesän herkkä juhla astuneen sisäänkin.

[Kuva: Juhannuskuusi Raahen seuduilta.]
Juhannuskuusi Raahen seuduilta.

Pihamaan lehtimajassa nuori merikansa valvoi valoisaa juhannusyötä, tahi istuskeli myöskin tuuheiden pihapihlajain alla. Mutta monet neidot hiipivät hiljaa ruispellon laitaan sitelemään kasvaviin korsiin langanpalasia, mustaa murheeksi, punaista naimisiksi j.n.e. Kolmena torstaina sitten käytiin niitä tutkimassa.

Porvarien ja patruunien kansa taas valvoi kesäisen yönsä ja piti iloa meren rannalla, Pitkänkarin Ilolinnassa.

Mutta yhtä väleen kuin pirttiin tuotu kesän vihannuus lakastui ja kuivettui, sydänkesän suuri valoisa päiväkin vierähti ja kesän ihanin aika valahti ohitse. Aurinkokin jälleen alkoi väistyä, ja valta rupesi taas joutumaan pimeän puolelle.

Syyskuinen Aleksanterinpäivä oli taas sellainen juhlapäivä, jolloin koko kaupunki ”ilmineerasi”, oikeinpa viskaalin käskystä. Katinhännän köyhimmätkin kävivät pyytämässä varakkaammilta jonkun kynttilän voidakseen hekin ottaa osaa yhteiseen ilonpitoon. Niinpä illan tultua nähtiin pienimpienkin pirttien jokaisessa ikkunassa kynttiläparin iloisesti tuikuttavan kahden puolen kaunista valmukimppua. Rikkaiden ikkunoissa kynttilät loistivat komeissa hopeajaloissa mahtavien kukkasten, ”ringblommain” y.m. keskellä. Olikin kova kilpailu, ken osaisi komeimmin kukittaa ikkunansa keisarin kunniaksi. Möllerin rouva koristi ikkunansa erinomaisilla tekokukilla, pitäen ennätystään ylivoimaisena kaikkien muiden rinnalla. Raatihuoneen otsikossa taas loisti kynttilöistä muodostettu suuri palava A-kirjain, jota kansa kävi ihailemassa samalla kuin ihaillen katseli porvarienkin ikkunakomeutta. Maalaisetkin tulivat katsomaan juhlivaa kaupunkia ja ottamaan siihen osaa kapakassa käymällä ja lopuksi tappelemalla kaupunkilaisten kanssa. Kaupungin poikajullitkin nallipyssyineen panivat keskenään toimeen oikein Aleksanterinpäivän tappelun.

Mikkelin sunnuntaina vanhan Raahen nuoret herrat taas hyppäsivät hevosen selkään ja lähtivät ratsastelemaan kaupungille ja kaupungin ympäristöille, Kummattiin ja Maailmanrannalle. Maalaisetkin Pattijoelta tulivat ratsastaen kirkkoon. Mikkelin ratsastus tapahtui sen vanhan asian muistoksi, ”kun suuri sota tapahtui taivaasa enkeli Mikaelin ja lohikäärmeen välillä… Sitä ne entiset Mikkelin ratsastajat vieläkin matkivat”.

Oli vielä syksyn suuri juhla, vanha kekri, pyhienmiesten päivä. Silloin alkoi piikojen ja renkien remuinen ”römppäviikko”, raatajien ”rinnus katkesi”, ja he saivat viikonpäivät elämöidä omassa vapaudessaan.

Ympärillä oli kylmä kohmettunut syksy. Kaupunginkadut toisinaan kopisivat kylmyyttään, toisinaan taas räiskähtelivät pehmeinä lätäkköinä. Ja meri huokaili raskaana alastomien rantojen äärellä.

Mutta mustien viikkojen takaa häämöitti jo taas Annanpäivä sekä suuri joulu.

[Piirros: Seppä Sarkkilan kaljakannu]