[Piirros: Vanha rumpu Raahen museosta]

Hyvä järjestys, hyvät tavat ja kristillinen meno piti olla kunniallisessa kaupungissa. Näitä koetti pieni Raahekin noudattaa valtapiirissään. Jo parisataa vuotta oli rantakylän asukasta totutettu elämään kaupunkilaisittain, niin että hän sentään jo vähillä ohjauksilla osasikin käydä ulos ja sisälle niinkuin kunniallisen kaupunkilaisen tulee.

Syrjäinen, omissa oloissaan elävä rantakaupunki piti tarkkaa lukua kansalaisistaan, eikä laskenut alammaiseksensa ketä tahansa maailman kiertäjää taikka korvesta tulijaa. Tulliaidan sisäpuolelle päästettiin vain sellaiset pyrkijät, jotka ottivat ensin pari vuotta marssiakseen palovartijana kaupungin öisiä katuja, tahi tehdäkseen muuta halpaa kaupungin palvelusta, tahi lähtivät raahelaisten laivoissa merille vähintäänkin vuoden matkalle tahi parille Ruotsin- reissulle. Sitten vasta avattiin kaupungin kirjat ja merkittiin niihin uuden kansalaisen nimi.

[Kuva: Raahen kirkkokatua 1870-luvulla]
Raahen kirkkokatua 1870-luvulla.

Mutta tulokas ei silti vielä ollut täysi raahelainen, vaikka oli saanutkin nimensä kirjoihin ja oli laillisesti kaupungin kansaan luettu. Sillä vanha raahelainen laski kylänsä asukkaat kahteen joukkokuntaan: toiset olivat avojaloin saapuneita raahelaisia, toiset tullista tulleita. Ensimmäiset olivat oikeita, syntyperäisiä raahelaisia, joilla oli täysi kansalaisluottamus tässä pienessä yhteiskunnassa, mutta jälkimmäiset taas semmoisia hiukan epäilyttäviä olioita, joille kunnon kaupunkilainen ei saattanut tunnustaa täyttä tasa-arvoa.

Saattoipa kestää vuosikymmeniä, ennenkuin tullista tullut muukalainen oli voittanut ihmisten mielisuosion, niin että ”meiän kylä” tunnusti hänet omakseen. Hyvin helposti vanha raahelainen katsellessaan tullista tulleiden joukkoa saattoi sanoa:

– Aivan monguulilaisia … eikä kettään avojalkasta raahelaista … mitä lienevät pööveleitä.

Yövartijan, ”pränvahin”, toimi olikin omiaan vasta kaupunkiin tulleille maanjusseille: oppivathan siinä tuntemaan kaupunkia ja samalla näkemään, että kaupungissa eletään kaupungin tavalla. Muuten kun Raahe pani omia miehiään yökulkijoiksi, se pisti siihen virkaan sellaisia vaareja, jotka eivät juuri muuhun kelvanneet, Piippu-Matteja, Nikola-äijiä ja sen semmoisia, kunhan vain äijästä ääni lähti.

Piippu-Matista eli Maunulan Matista, joka asusteli ensin Reiponkadulla, sitten ulkona Aittaniemen luona pikku mökissä, lähtikin ”komia ääni”, kun hän yövartijana ”huusi tiimaa”. Yhdeksältä äijä lähti astelemaan ja kymmeneltä hän jo hujautteli:

”Kello on kymmenen lyööny – lyööny!”

Poikakurikatkin sitä kuullessaan innostuivat, niin että messusivat nurkan takaa vastaan:

”Piippu-Matti on p–nsa syööny – syööny!”

Joka tuntia yökyöpeli sitten tuuttaili aina aamuneljään asti, jolloin alkoi rumpalin vuoro. Mutta vanhat vaarit eivät tahtoneet jaksaa kiertää kaupungin joka kolkkaa, vaan pyysivät joskus puolestaan jonkun kulmakuntalaisen omalla nurkallaan parkaisemaan kellon lyönnin. Vitolinin Mattikin, jolla nuorempana ”oli sitten hyvä mölä ja pitkään juokseva ääni ja hyvät lauluputket”, veteli Katinhännän nurkalla ja joskus ollessaan iltakävelyllä Uudessakaupungissa kymmenlyöntiä, niin että kuului yli kaupungin. Silloisella palovartijalla, Talle-Jaakolla, olikin kovin huono rinta ja raskas äänenkulku, niin että hän hyvin tarvitsikin apunaan nuoremman vahvaa ”mölää”.

Mutta jo ennenkuin palovartija aloitti öisen vaelluksensa, kiersi toinen paljoa arvokkaampi virkamies koko kaupungin. Kello yhdeksän lähti ”trumpari”, Sarklinin Matti, vanha merimies, rumpuaan pärryttäen Isoltatorilta astelemaan ympäri kaupunkia, ja silloin kunnon kylä rupesi hankkiutumaan yötiloilleen. Kun ”iltatrumpu” kuului, tuli kaduilla leikkiville lapsillekin kiire; paikalla he lähtivät piristämään kotiin. Niitä, jotka jäivät kaduille sivu kymmenen, yövartija äkäisenä hääteli pois. Mutta vaikka Sarklinin ukko rumpasikin kaupungin aikaiseen yölepoon, ei äijä kyllä kauan antanut kansansa vedellä aamu-unia. Vanha Raahe

”Illan virkku, aamun torkku,
se tapa talon hävittää.
Illan torkku, aamun virkku,
se tapa talon pitää”.

Ja tämän tiesi vanha rumpalikin. Siksipä hän jo neljän aikana aamulla asteli Isolletorille lähtien sieltä rumpuaan pömisyttäen taas kiertelemään kaupunkia. Sarklinin iso, köykkyselkäinen äijä olikin ”mainio trumpaamaan”. Joku vanha sotaherra, mikä lienee kersantti ollut, oli hänet opettanut käyttämään kalikoitaan kuin paras sotarumpali. Niinpä Sarklin kalikoikin iltarumpuaan, että se milteipä ”puhui”:

”Torille, torille
trumpun kans,
merelle, merelle
miekan kans”.

Ja aamuvarhaisena taas jo unisilmissä saatiin kuulla, kun Isotori alkoi pömistä:

”Sutiputi, sutiputi,
sukkaan, kenkään,
aamulla varhain
vaate selkään”.

Toisella mahdilla Raahen rumpu soi kuin oululaisen Holoperin äijän, jonka kapine ei osannut sanoa sen viisaampaa kuin:

”Holoperin housut on
täynnä täitä, täynnä täitä,
suuria niin kuin puukonpäitä”.

Hyvä musikantti oli myöskin Häckmanin Matti, joka Sarklinin jälkeen hoiteli rumpalin virkaa, ollen jonkin aikaa palovartijanakin, välitöikseen kivittäen kaupungin katuja. Matti oli ennen ollut ruotusotamiehenä, jopa oikein ”kruunun hurnistina”, ollen semmoinen mestari, että otti nuotin ja äänen vaikka kirvesvarresta. Matin eukkokin sitä kehuskeli: ”Kyllä Matilla hyvä korva on, vaikkei se kuullut kirkonpaloa”.

Paitsi ilta- ja aamusoittoa, piti rumpalin pärryttää vielä muutkin tärkeät asiat, ”auksuunit”, ”pruutankastelut” sekä monet muut kaupungin kuulutukset. Yhdessä ”tastienari” Fredrik Holmqvistin kanssa rumpali kulkea veivasi, ja joka kadun kulmassa ukot pysähtyivät, rumpali rupesi pömisyttämään, ja sitten tastienari komeasti paukutti tärkeän paperinsa. Markkinain alkaminenkin ilmoitettiin rummuttamalla, ja silloin oli ”markkinarauha langennut sisään ja seisoi se pari, kolme päivää”. Eikä kukaan saanut ruveta tekemään kauppoja ennen, kuin markkinarauha oli ”langennut sisään”.

Vaikka markkinarauha kaupunkiin julistettiinkin, piti silti vielä olla patrulli, joka yövartijan apuna kulki kadulla ”sisäänlangennutta” rauhaa yllä pitämässä. Joka talosta vuoronperään täytyi miehen astua vartioon, ja seitsemänkin miehen voimalla vaellettiin öisiä katuja. Varsinkin niihin aikoihin, jolloin kuulu Perttunen ja Mannisen Eera elivät parasta rosvokauttansa, liikkui vahva vartiosto monissa ryhmissä ympäri kaupunkia, pimeän syksyn öinä muulloinkin kuin markkina-aikoina. Perttunen ja Manninen kyllä olivatkin pienen kaupungin kauhuna. Perttunenkin joskus piilottelihe ja piti majaansa itse kaupungissa jonkun tunnetun mestarin hoivissa ja yhdessä Mannisen Eeran kanssa rosvoili ympäristöillä, niin että Eeran isäparkakin kaupungista lähtiessään pelkäsi, että ”jos se Mannisen suuri rosvo tulee ja ryöstää”. Oli kyllä vielä muitakin suuria voroja silloin maakuntaa rasittamassa: Tunterin Aatami, Näsiön Samppa ja Pringari. Tunterikin oli niin ylpeä, että kerskaili: ”En olisikaan Aatami Tunteri Torniosta, jos siikajokisia pelkäisin”. Toisista hyväkkäistä taas vanha laulu kertoi:

”Onko sulla, Pringari,
poronlihan tarve?
Näsiön Sampan säkisä
on sorkat ja sarvet”.

Vahvoissa aseissa vartioväki vaelteli, päällysmiehellä oli vanha sapeli ja muilla uroilla, millä pelottava ”korskivääri”, millä julma rautahaarukka, millä mitäkin ankaraa vehettä. Korskiväärinä oli seipään nenässä koukkusakarainen rautaristi, jolla saattoi sukkelasti siepata vaikka ohitse yrittävän huijarin hevosta suitsipielistä kiinni, ja rautahaarukan jousikitaisella pihdillä voi taas tarttua pakoon juoksevan pahantekijän takakoipeen taikka niskaan. Kaduilta pyydystetty saalis vietiin sitten kistuun, poliisitupaan, joka punaiseksi maalattuna seisoi ”kivirounion päällä”, korkean lauta-aidan ympäröimänä, Isontorin laidassa, meren puolella, vastapäätä Langin taloa. Kistun päämiehenä oli ”fiskaali Raami”, pieni, lihava ukko, jonka komentoon kuului Piippu-Matti yövartijana sekä rumpali ja tilapäisesti vaeltava yöpatrulli. Muita poliiseja ei viskaalilla ollut komennettavana – eikä juuri tarvittukaan, sillä paljoa myöhemmin, kun saatiin varsinaisia poliiseja, oli heidän miltei ainoana virkanaan pilkkoa kaupungin rakennuksissa tarvittavat polttopuut sekä lapioida lumi kaupungille kuuluvilta katuosilta. Paremman puutteessa muuan vanha viskaali-ukko kerran otti ja komenteli itseään, hyppi ja temppuili keppi kädessä, tahtoen näyttää eräille ylioppilaille, ”miten ennen äkseerattiin”.

[Piirros: Yövartioston aseita: haarukkarauta ja korskivääri]
Yövartioston aseita: haarukkarauta ja korskivääri.

Toinen viskaali taas piti niin kovaa komentoa ja möykettä kotonaan, että kaupunki antoi luvan varvari Pyhälälle puuttua asiaan, jopa kerran itse perkelekin sai luvan ja heti lähti lennättämään viskaalia Isollevainiolle Yrityksenperälle, niin että tohina vain kuului sekä miesparan hätääntynyt huuto:

– Herra kulta … herra kulta … ömt tprym tprym …

Kistussa säilytettiin pelottavia vankien vehkeitä: ”hanskluvia”, ”kaularautoja”, ”kaffelirautoja” ja ”kankipultteja”. Ja kartanolla tönötti kamala kaakinpuu, kaikkien pahantekijäin kauhu. Silloin tällöin viskaali pani siinä toimeen sellaiset pieksäjäiset, että ulvonta kuului aidan toisellekin puolelle. Silti kyllä Raahe asteli aidan sisäpuolelle toimitusta äärestä katsomaan. Matti August Soveliuskin asteli kerran ohitse, ja kun näki, että patruunia ja porvareita, kapteeneja ja kaikkia oli katsomassa pieksämistä, pysähtyi ja sanoi:

– Siinä pikku rosvoa piiskataan ja isot katsoo päältä.

Muuatta pyhäjokista naistakin, Järvi-Kreetaa, kistun paalussa kerran vitsottiin. Eukko rukka oli joskus erehtynyt niin, että oli pannut omat sukkansa vieraan lehmän jalkoihin ja taluttanut sen navettaansa. Siitä oli Kreetaa kiusattu Härkätorin paalussa rautakytkyt kaulassa ja lypsinkiulu kädessä kansan kummana, kunnes oli lopuksi pieksetty kaakinpuussa.

”Piiskurina” oli entiseen aikaan Perkkauksen Jussi, ”Keera-Junnu”, joka sai virkanimensä silloin, kun joutui vitsomaan muuatta tuttuansa, naishenkilöä, joka pyyteli pieksäjäänsä:

– Kära Junnu, slå inte så hårt! 1

[Piirros: Kankipultti Raahen kistusta]
Kankipultti Raahen kistusta.

Samalla Keera-Junnulla, pikku äijällä, oli muitakin yhtä suuria virkoja kuin ankara piiskurin toimi. Äijä asui Palonkylässä pienessä turvemökissä, jota sanottiin ”Hoviksi”, ja sinne kaupunkilaiset saattelivat vanhat koiransa ja kissansa Junnun tapettaviksi. Vanhat hevoskonitkin Keera nuijasi hengiltä ja nylki. Vitsaköydellä vaari vain hirtteli koiria ja kissoja, ja toisinaan kävi työ niin kömpelösti, että elukat pääsivät karkaamaan kesken parasta hirttämistä.

Piiskurina oli sitten myöskin vanha yökyöpeli, Piippu-Matti, joka roiski monta selkää verille, mutta viimein joutui – äijäpaha kähvelteli vaatetavaraa raahelaisten kesämajoista – ukon oma nahka kaakinpuuhun. Hackmanin Matti vuorostaan otti viran, ropsien kaima-parkaansa kaakissa, joka silloin oli kaupungin laidassa, Isollavainiolla, nykyisen Palokunnan talon seuduilla.

Oikeutta istui ja jakoi kaupungin ”pormestari ja raati”. Raatimiehiksi pani Raahe parhaat ja arvokkaimmat porvarinsa ja mestarinsa. Ne olivatkin jo oikein arvoherroja maakunnan lautamiesten rinnalla, vaikkakin Saloisten Hakalan isäntä piti virkaa niin kunnianarvoisena, että meni heti kapakkaan ottamaan hyvät ryypyt ja julistamaan, että hänet on nyt nostettu erinomaiseksi lautamieheksi. Hyvä virkahan se oli, niinkuin raatimiehenkin, olipa joskus niin rasittava, että tahtoi heikon miehen uuvuttaa. Kauppias Lauraeuskin istuessaan raatimiehen tuolilla, pitkissä, hiljaisissa jutunjauhamisissa uupui ja nukahti. Mutta kun ukko tyrkättiin päätöstä tekemään, oli hänellä heti valmis:

– Bifalles, bifalles! 2

[Kuva: Vanhan Raahen raati 1860-luvulla: J.S. Lundberg, I. Gellman, K. Gyllberg, K. Hilden (pormestari), C. A. Hårdh, J. Montin.]
Vanhan Raahen raati 1860-luvulla: J. S. Lundberg, I. Gellman, K. Gyllberg, K. Hilden (pormestari), C. A. Hårdh, J. Montin.

Asui Raahessa entiseen aikaan ”herassöötinki ja ritari” Zachris Alopaeus, Saloisten kihlakunnan korkea oikeuden valvoja. Tuomari omisti Similän talon Mettalassa, ja pestatessaan sinne renkejä hän lupasi:

– Minä annan puuron leivän kanssa, mutta meidän talossa pitää olla työssä rumpusta rumppuun.

Kaupungissa Alopaeus asui Rantakadulla, Cortenkadun kulmassa vanhassa talossa, joka vieläkin on pystyssä. Läheistä rantaa sanotaan yhäkin joskus ”Alopaeuksen rannaksi”. Mutta ennen, 1700-luvulla, oli samalla paikalla asunut kauppias Petter Richard, ja rantaa oli sanottu ”Rikartin rannaksi”.

[Kuva: Jämpääkin Kaisa Lapaluodon tien portinvartijana]
Jämpääkin Kaisa Lapaluodon tien portinvartijana.

Yhteisvoimin pieni kaupunki ponnisteli ja teki yhteiset työnsä. Niinpä kaikki kaupungin tiet korjattiin ja hiekoitettiin sekä uudet tiet laitettiin ”taksvärkillä”. Pantiin vain ”kapula” kiertämään, milloin oli työmaalle saavuttava. Mies talosta piti olla työssä, ja isoista porvareista mies ja hevonen. Mutta jos talosta mies oli merellä, voi tilalle astua nainen, ellei tahdottu palkata vierasta miestä. Hevosmiehet vetivät soraa, hevosettomat sitä levittivät ja muuten kohentelivat tietä. Syksyisin vedätettiin Preiskäristä soraa Härkätorille kasaan Eteläntietä varten, mutta Pohjantien hiekka otettiin Antinkankaasta. Tällä tavalla koko kaupungin väellä rakennettiin 1843 silta Kirkonlahden ylitse Pitkänkarin puolelle sekä taas 1850:n vaiheilla laiteltiin Pitkänkarin tietä. Mutta Kopsantietä, joka porvarien peltojen ja niittyjen kautta vei Kopsankylää kohden, tekivät porvarit omin voimin Koskenkorvan ”krintille” asti. Samoin patruunit yksinään 1861 rakentelivat käytävää Paavonperän mäeltä laivaveistämölle.

Kaupungin järjestys piti olla kaupungin teilläkin. Tulliportit olivat rajana, ennenkuin tultiin kaupungin puolelle. Pohjantulli oli Fredriksbergin takana, Eteläntulli ennen Mettalanmäkeä. Kummallakin tulliportin ”krintillä” istuskeli pikku kopperossa ”krintivahtina” vanha vaari taikka muori.

[Kuva: Raahen raatihuone]
Raahen raatihuone.

Yhteistyöllä aikoinaan laitettiin Sovionperäkin komeaksi puistoksi, yhteisin voimin nostettiin tulliherra Brunoulta 1865 ostettu keskeneräinen talo Sovionperän reunalla, Rantakadun varrella, komeaksi raatihuoneeksi. Kahden laivan väellä raatihuonetta kiilattiin ylöskin, Fellmanin varvista vain miehet komennettiin. Ja kun raatihuoneen seiniä rapattiin, niin poikakurikat Soveliuksen pirtissä vuoleskelivat nelikulmaisia pikku nappuloita viidestä kopeekasta kapallisen. Niitä napsittiin seinään, ettei rappaus karisisi alas.

Kapula pantiin kiireesti kiertämään silloinkin, kun kaupungissa sattui tuli pääsemään valloilleen. Myöskin vartiomies juoksi pitkin katua puuräikkää päristäen, ja kaikkein suurimmassa ahdistuksessa hyökättiin Kirkonmäelle tapuliin soittamaan hätäkelloa. Mutta silloin kun kirkonkelloihin käytiin, piti olla jo totinen paikka, sillä kelloihin ei saanut mennä koskemaan syyttä eikä pikkusyystäkään. Koko kylä miehissä ja naisissa, ja varsinkin naisissa silloin, kun enin osa miehiä oli merillä, riensi valkeanvaaraa sammuttamaan, oli sitten yö taikka päivä. Kuka kaappasi käteensä ämpäriä, kuka kiulua, palohakaa, kuka mitäkin asetta, juosten palopaikalle. Siellä toiset kantoivat vettä, toiset käyttivät paloruiskua ja tekivät ken mitäkin. Vanhat mummu-raukat, joiden oli yksin yösydännäkin pitänyt nousta lämpöisestä sijastaan, vain seisoivat sivulla ja koettivat edes siunailla, kun nuoremmalla väellä ei ollut siihen aikaa.

[Piirros: Hanskluva Raahen kistusta]


  1. Rakas Junnu, älä lyö niin kovasti.
  2. Hyväksytään, hyväksytään.