[Piirros: Merimiehen arkku]

”Jo herne kiehuu! Lähetäänpä ottaan hernettä!”

Näin huudahtelivat merimiehet ja monet nuoret renkimiehetkin toisilleen astellessaan kaupungin katuja. Sillä sjömanshuusin katolle oli kohotettu lippu, joka merkitsi, että ”nyt on paikat auki”.

Oli syyskesän pyhäpäivän ikäpuoli, ja meriväki hankkiutui taas suuriin tansseihinsa, joita ahkerasti oli pitkin kesää pidetty missä milloinkin. Mutta kun nähtiin merimiestalon flaku taas komeana ja kutsuvana heilumassa pyhäillan hengessä, niin monen joutilaana hummanneen merimiehen vanha veri nousi, ja merenkävijä asteli jälleen, kuten monesti ennenkin, merenrantataloon ottamaan vanhaa tuttua ”hernettä”. Herne kun oli laivakansan tärkeimpänä syötävänä, niin vanha laivanasukas käydessään ottamaan pestiä eli fyyryä uudelle matkalle, sanoi vain ottavansa ”hernettä”.

[Kuva: Vanha sjömanshuusi ja pakkahuone. Nyk. museona ja kirjastohuoneena.]
Vanha sjömanshuusi ja pakkahuone. Nyk. museona ja kirjastohuoneena.

Laivan redari oli talossa ”herneen” antajana, ja hänen kanssaan saivat merelle lähtijät tinkiä ja sopia palkasta. Tingittiinkin siinä molemmin puolin. Mutta jos meripoika oli jo ennättänyt kääntää nurin kukkaronsa entisistä ansioista, ei hänellä ollut paljon puolta, vaan täytyi melkein tyytyä siihen, mitä tarjottiin. Ne kyllä, joilla oli vielä säästöjä, pitivät puolensa, eivätkä viitsineet varsin helpolla lähteä – ennenkuin rahat olivat lopussa. Suuri ei kyllä ollut entisten merenkävijäin palkka, 35–40 markkaa kuukaudelta, niinä aikoina, jolloin nykyiset vanhat ”seelarit” olivat parhaillaan. Sitten kyllä myöhemmin palkat kohosivat 50–60:neen, ja taitavat timperit saivat 70–80:kin markkaa, mutta huonosaattoisten merimiesten täytyi aina purjehtia huonoilla palkoilla. Lopuksi kun palkasta oli sovittu, piti töhertää nimensä taikka puumerkkinsä paperiin, vaikka ”se oli luvatonta peliä... ei mikkään pyhänä tehty kontrahti olisi pitänyt lain eesä”. Ja redari antoi merimiehelleen fyyrynottorahaa kymmenen, parikymmentä markkaa, jotta sai mennä ostamaan olutta, ”kun herne alkoi janottaa”.

Monet komeat rengitkin, jotka olivat maalta tulleet patruunia palvelemaan päästäkseen vasta merelle, astelivat rantatalon lipun alle ja pistivät merkkinsä paperiin. Mutta palkkaa luvattiin heille aluksi vain viitisentoista markkaa kuussa. Ja Skogmanin Jaako mittakeppeineen oli merimieshuoneella heitä mittaamassa ja punnitsemassa kirjoihin panoa varten. Vieläpä ensikertalaisten piti seuraavana päivänä käydä raatihuoneessa vannomassa merimiesvala. Se oli ankara vala. Kaksi sormea pyhälle kirjalle asetettuna piti sielunsa autuuden uhalla luvata, että on aina tottelevainen ja kuuliainen päämiehilleen ja aina katsoo ja edesauttaa laivan ja sen tavaran parasta, eikä karkaa laivasta. Silloin oli entinen renki muuttunut merimieheksi, ja moni tunsi muuttuneensa melkein kuin eri mieheksi. Madetojan Jaakokin, Lundbergin renkimies, astui herneenotosta pestikymppi taskussa huudahtaen:

– Nyt sitä kelpaa ihmisten joukosa olla!

Ja ainakin valkean etumuksen mies laittoi heti rintaansa, ja pystynä hän astella teikkaroi sontakuorman jäljessä pitkin katuvieriä, harjoitellen jo merimiehen heiluvaa käynninmallia sekä hyräillen:

Lahella laiva pieni, se minua oottelee, se monen kullan silmät vesille jättelee.

Saattoipa Jaako laulella Järvinin Jussinkin sepittämää värssyä:

”Kun ajatukset aivan kaikki
ulkomaille sulkeepi,
Kun nuo hyvät seelilaivat
sieltä tänne kulkeepi”.

Monta kymmentä merimiestä voitiin kerralla karsia Raahen parhaasta mieskansasta. Sattui joskus viisikin laivaa yhtaikaa mönsträttäväksi, ja silloin kysyttiin miestä, sekä tottunutta mereneläjää että patruunin renkiä. Viisi laivaa saattoi vetäistä pienestä kaupungista 60–80 miestä, ja iloiset merimiestanssit muuttuivat surullisiksi jäähyväistansseiksi.

Laivan besättningin suuruus oli laivan mukainen. Kuunarin besättninkiin kuului vain kahdeksan merimiestä, ja prikissä tarvittiin tusinan verran, mutta ison parkkilaivan ja fregatin herneenottoon sai astua parikymmentäkin miestä, ja heille kaikille oli kyllä tehtävää. Kapteeni oli koko joukon päämies ja laivan herra, ja hänen apulaisinaan olivat perämiehet, ensimmäinen perämies, styyrmanni eli styyry, ja toinen perämies, konstapuli eli konsti, laivan taloudenhoitaja, jota myös sanottiin ”luunpunnittijaksi”, vaikka hänellä oli ”toisen perämiehen virka seelatesa ja hoiti kapteeninvahtia akterisa”. Laivan ruoanlaittajana oli kokki, kapiisin isäntä. Nämä kaikki olivat peräpuolen, akterin, ”herroja”; perämiehellä oli oma kajuuttansa, ja konsti sekä kokki asuivat samassa kopperossa.

[Kuva: Antti Pyy, 13-vuotias kajuutpoika v. 1868.]
Antti Pyy, 13-vuotias kajuutpoika v. 1868.

Mutta laivan etuosa, föri, isosta mastosta alkaen, oli varsinaisen miehistön puoli. Siellä häärivät suurimpina herroina timperi ja puosu. Edellinen hoiti laivan kirvesmiehen ammattia ja jälkimmäisen virkana oli huolehtia, että laivan tavarat, köydet, purjeet ja muut, olivat aina kunnossa. Puosu olikin vanha, kaikki meret ja haminat ja laivat tunteva merenäijä, eikä siihen virkaan sanottu pääsevänkään, ennenkuin oli ollut ”ainakin kolme kertaa poksisa”. Päävoimana oli laivassa monia matkoja kulkeneita matruuseja, ja ”toisen reisun poikia”, lätmatruuseja, sekä jummanneja eli ”ensi reisun poikia”, ynnä vielä joukon jatkona nuori kajuutpoika, joka kahdeksan markan kuukausipalkasta piti puhtaana kajuutat ja kapelkatit, kantoi ruoan kapiisista pöytään ja oli keittiössä kokin apulaisena, vieläpä viskeli kapteenin koiransonnat kannelta mereen.

Mutta kajuutpojasta voi seuraavassa herneen otossa jo tulla jummanni, jopa sitten taas matruusikin. Voipa poika kerran kohota konstinkin virkaan sekä vielä styyryksikin, jos kävi Vaasan ”navigatsuuniskoulua”, kuten vanha Jaako Marjelin ja moni muukin Raahen entinen kajuutpoika. Saattoi entisestä kajuutpojasta tulla joskus kapteenikin, kun vain jaksoi paljon käydä sekä merta että navigatsuuniskoulua. Moni raahelainen täysirikisen laivan komentaja oli aloittanut merenkäyntinsä kaikkein komentamana kajuutpoikana.

[Kuva: Perämies Marjelin observeeraa sekstantilla.]
Perämies Marjelin observeeraa sekstantilla.

Vanhaan aikaan useimmat Raahen kapteenit olivat vain Itämeren kapteeneja, sellaisia ”copvardie skeppareita” eli kippareita, joilla oli lupa purjehtia vain Itämerellä ja Pohjanmerellä, mutta eivät saaneet mennä ulommaksi Englannin kanaalia. Heidän tietonsa ja taitonsa riittivät vain pienille vesille, joilla voitiin ottaa merkkiä maastakin. Itämerelläkin näki maita joka päivä, eikä sentähden tarvinnut osata määrätä muuta kuin sen, miten kaukana oltiin pohjoisessa auringonlinjasta. Tämä määrättiin helposti sekstantilla ”observeeraten” ja mitaten matka horisontista auringon alareunaan ja siitä laskien. Mutta nämä taidot eivät auttaneet suurilla maailmanmerillä, joita sai väliin kuukausittain luovia näkemättä muuta kuin vettä ja taivasta, ja kumminkin piti tietää, missä milloinkin oltiin. Siellä piti osata määrätä olinpaikkansa myöskin ”länteen ja itään”. Siinä ei auttanut sekstantilla observeeraaminen, vaan täytyi osata tarkoilla ”lunaarilaskelmilla” kuusta ja tähdistä tutkia paikka, missä laiva kulloinkin seilaili. Tähän ei Itämeren kapteenien laskutaito ulottunut, vaan he olisivat sekstantteineen oikealla oseaanilla joutuneet ajelemaan aivan niinkuin Jumala olisi sallinut. Vaikka kävihän kippari Cajanuksen kerran Itämerelläkin niin nolosti, että yrittäessään ajaa Hampuriin tulla paukahtikin Riikaan.

[Kuva: Kapteeni Fredrik Björkqvist.]
Kapteeni Fredrik Björkqvist.

Usein täytyi Raahen entisten patruunien, kun ei omassa kylässä ollut kylliksi valtamerienkävijöitä, turvautua ylpeisiin Ruotsinmaan kapteeneihin ja Suomen rantaruotsalaisiin, jotka monta kertaa olivat suurempia herroja kuin itse laivan isäntä, ja laativat sellaisia papereita ja kirjoja, ettei isäntä niitä aina ymmärtänytkään. Saattoivatpa he hyvinkin vain nauraa, kun vanha kunnon patruuni, joka kyllä osasi hoitaa omat, suuretkin asiansa, tilikirjaa katsellessaan tiedusteli, missä kummassa se Transportin hamina on, kun siellä aina pitää käydä, vaikka siellä on niin hirveät menot, jos kyllä on tulojakin, että ei sinne pidä vasta mennä. Mutta yhä useammat rikkaat patruunien pojat kävivät Tukholman merikoulussa oppimassa lunaarilaskelmia ja muita valtamerien vaeltamisen salaisuuksia. Nämä kyllä sitten selvittivät isäpatruunilleen senkin, missä on Transportin hamina. Ja näiden ”eesä” taas monet merenkävijät suorittivat tutkinnon, saaden Itämeren kapteenin todistuksen. Tukholman koulun käynyt Karl Hybinette esim. opasti muutamia merenkulkijoita ja antoi heille todistuksen.

[Kuva: Kapteeni C. A. Svanljung.]
Kapteeni C. A. Svanljung.

Parhaana aikana ja ahkerimmin laivoja mönsträttäessä Raahe tarvitsi kymmeniä kapteeneja. Toiset lähtivät fregateilla ja parkeilla puhkomaan valtameriä, toiset kuunareilla ja muilla pikku laivoilla halkomaan Itämerta ja Suomen vesiä, ja paattiskipparit, kaipaamatta sekstanttiakaan, ajelivat omilla jähdeillään minne milloinkin, painolastissa ollen saivat laskea vaikka rantakivikkoon.

[Kuva: Kapteeni J. R. Ignatius.]
Kapteeni J. R. Ignatius.

Useimmat kapteenit olivat oman kylän poikia, patruunien, edesmennettein kapteenien, perämiesten ja merimiesten sekä käsityömestarien poikia. Vanhat merenukot vielä kyllä muistavat muinaisia päämiehiään, joiden isäntävaltaan he joutuivat, kun herneen otettuaan astuivat puuriin. Kokonainen komea sarja valkohattuisia reippaita merenherroja saattaa siinä vaeltaa ohitsemme, lähtien ylpeästä Reinin ukosta, joka kovan paikan tullessa osasi äyskäistä: ”Min’ olen kuin kuningas! Teijän täytyy totella!”, aina pikkuiseen, mustaan ja pahansisuiseen Piki-Hinkkiin asti, jota toiset laivat satamissa tervehtivät hiissaten lipun sijasta mastoon mustan pikihinkin. Muistista ovat häipyneet jo kohta kaikkein vanhimmat ukot, Storm, Tvetman, Lauraeus, Almgren, joiden lipun alla isät olivat purjehtineet. Vanhoina isien aikaisina merenisäntinä joutuvat ohitse myöskin Anders Stjernudd sekä, alkuaan ruotsalainen, pieni, mutta kunnon mies, Isak Gellman, joka lahjoitti omaisuutensa kaupungin sairaalaa varten, eikä moni muista enää Henrik Ervastiakaan, kovan kohtalon miestä, joka 1867 lähti Amerikasta Finlandilla viljalastissa Eurooppaa kohden häviten ikuisesti sille tielle miehineen ja laivoineen. Samoin joutuu ohitse toinen kovan onnen kapteeni, Jakob Berg, joka 1853 meni mereen kaikkine miehineen. Mutta sitten seuraa pitkä jono ukkojen tuttuja isäntiä. Siinä Björkqvistejä, Lars ja Johan sekä kunnon mies Fredrik, joka kuljetti kaunista valkeaa Bacchus-laivaa vieden sen aina onnellisesti perille, ajaen sillä joskus yhdessätoistakin tunnissa Raahesta Tornioon. Mutta kerran jonkin laskuvirheen takia komea Bacchus joutui Tanskan rannikolla myrskyn käsissä haaksirikkoon, ja kapteeni otti sen niin pahakseen, ettei enää milloinkaan lähtenyt merille. Siinä myöskin mainio kapteeni Jonas Virpi, monien laivojen kuljettaja, sekä Tabellit, isä Bertel ja poika Bertel, vielä Hybinettet, Karl ja Gustaf, edellinen taitava lunaarilaskelmissa ja muissa meritieteissä samoin kuin merimiesjuttujen latelemisessa, jälkimmäinen huonompitaitoinen. Muistetaan vielä hyvin äkäiset äijät, pieni musta Anders Lackström, entisten Lackein jälkeläinen, sekä Anders Lindman, topakan merimiehen muorin, Kaisa Lindmanin, tuikea poika, joka teki merimiesten lauluja sekä kaiverteli kauniita sinettejä, muistetaan pahankurinen Juho Hannila, vanha Josef Wahlgren, joka hukkui Kanaaliin, sekä Laurin-ukko poikineen ynnä kapteeni Levón. Vaeltavat sitten muistiin Sundströmin veljekset, kirjansitojan pojat, Janne ja Sanfrid, sekä Adolf Durchman, ”Maitokapteeni”, joka aina joi maitoa haminoissa ja kuljetti laivassa vuohta saadakseen joka päivä rieskaa maitoa, – kelpo mies silti ja itsepintainen merikarhu, niin että kerran monta vuorokautta risteili Hyväntoivonniemen merillä löytääkseen karttaansa merkityn pienen-pienen luodon, kunnes lopulta huomasi kärpäsen käyneen karttaa parantelemassa. Samoin muistetaan Viljam Vikander, vanhan Virven poika, kommodori-kapteeni, jonka kolme poikaa niinikään nousi kapteeneiksi, mutta nuorimman, Viljamin, iso meri pyyhkäisi parkkilaiva Metsolan kannelta Atlanttiin, kun oli kauhea ilma ja kovat kiljuvat tormit vyöryttivät niinkuin kirkkoja yli laivan ja kainaloita myöten saatiin kahlata kapiisin ja kajuutan välillä. Tuttuja ovat myöskin kapteenit Ignatius, Halmetoja ja Rantala sekä taitava Johan Sahlström, joka kuoli Norjassa. Eivät ole vielä unohtuneet ystävykset Karl Svanljung ja Karl Ståhlbergkaan, edellinen Ruotsista 1800-luvun alussa tulleen ”notarius publicuksen” jälkeläinen, hyvänahkainen, pitkä ja komea mies, jälkimmäinen lyhyt, paksu ja ruma ukko, joka ei vanhana enää viitsinyt mennä merelle, oleili vain kotona puita pilkkoen ja joskus kehuskellen: ”Jos kaikki viina olis yhesä paikasa, mitä olen juonut, niin siinä sopis kyllä täysirikinen laiva seelaamaan”. Viimeisten aikojen miehiä jo olivat Hans Johan Leufstadius, tupakkatehtailijan poika, raatimiehen veli, joka testamenttasi talonsa kaupungille vanhojen kodiksi, kunnon kapteeni, vaikka miehet häntä nimittelivät ”Finkka-Jussiksi”, koska hän ahkerasti ruokki laivaväkeään leipä- keitolla, ”finkalla”. Samanaikaisia merenkävijöitä oli Johan Vestberg, köydenpunojan poika, ja kaikkein viimeisimpiä Karl Sabutsky, luotsin poika ja venäläisen upseerin jälkeläinen, Daniel Danielsson, laivanrakentajan poika, sitten Albert Snellman, sekä varovainen Johan Byström, taitavan laivantimperin Pyhälän jälkeläisiä, sekä vielä elävä Johan Himanka, Johan Langin laivojen monivuotinen kuljettaja, Raahen viimeisten purjelaivojen viimeisiä komentajia. Monet kuunarien kuljettajatkin ovat Raahen ukoille hernettä antaneet, sellaiset kuin Kanniainen, Järvelin ja Holm sekä kaljaasin kippari Erkkilän Simppa, joka konsuli Soveliuksen Venuksen ajoi karille ja sitten tuli isännälle poraamaan:

[Kuva: Kapteeni H. J. Leufstadius.]
Kapteeni H. J. Leufstadius.

– Haaveri tuli… ja hammas meni!

Mutta laivan isäntä pisti vain markan kouraan ja sanoi:

– Ei huolita itkeä!

Moni ulkokylistäkin tullut patruunien laivojen komentaja on Raahen ukkoja mastoissa jumppauttanut. Niitä oli Kokkolasta tullut Hillström, jota sanottiin ”Hiileksi”, Kristiinan Svanström, Kalajoen Roos, joka oli ”parraita miehiä”, sekä Oulun Hjortman, joka aina otti ilosta ryypyn, kun asiat menivät hyvästi, ja taas ryyppäsi mielipahasta, kun asiat menivät huonosti, vieläpä nakkasi hyvät humalat pelosta, kun oltiin maihin tulossa. Mutta Mustaanmereen miesparka ilo- ja sururyyppyineen lopuksi hukkui Minnet-laivoineen. Vaasalaiset Flinkenbergin veljeksetkin hyvin muistetaan. Efraimkin, pahankurinen kapteeni, joka oikein osasi miehiä kiusata, joskus hampainkin iski peukaloon, ja viimein äkäpäissään paiskautui yli puurin Itämereen ja sinne jäi. Toinen veli, Johannes, ei ollut äkäpäinen eikä kiusannut miehiä, piti vain joka aamu ja ilta rukoukset lukien virsikirjasta ja veisauttaen virren, jolloin jummanni Himangan piti olla lukkarina. Mutta ei rukoillut Kirkkonummelta tullut, Vaasaan mennyt kapteeni Erik Svan, oikein pikkuruinen mies, – huusi vain karkealla äänellä, niin että jyrisi, jopa väliin matalalla pämpällään oikein möyrysi:

– Jos ette mua nää, niin kuulettehan te mun ääneni!

[Kuva: Kapteeni Johan Himanka.]
Kapteeni Johan Himanka.

Tavattomat ruokavarastot piti sälyttää isoon, kaukamerille lähtevään laivaan. Pitkin talvea täytyi olla eväiden hankintakiireissä. Maalaisilta ostettiin lihaa ja läskiä, omia elukoita teurastettiin, ostettiin eläimiä ja teurastettiin, ja suolattiin lihaa ja läskiä monet suuret ammeet täyteen. Kuukausimäärin leivottiin merimiesten eväsleipiä. Kyläneukot tulivat jo kahdelta, kolmelta aamulla leipomatupaan möykkäämään, ja kaiket aamupäivät kuului tuvasta ison leipomapöydän läikyttäminen. Kuivaa leipää karttui kokonaiset vuoret. Suurissa laatikoissa kuin heinähäkeissä sitä ahdettiin sitten laivaan. Jauhoja, ryynejä, herneitä, sokeria, teetä, kahvia, kaikkia piti varustaa matkaan mahdottomat määrät, voitakin tynnyreittäin. Mutta valmista puurotynnyriä ei sentään pantu matkaan, vaikka oululaiset sitä väittivät, pilkaten Raahea ”Puurokaupungiksi” sekä herjaten sen miehiä ”puurosaappaiksi”, joilla on syötävänä ”puuro illaksi, puuro aamuksi, puuro puoliseksi myös”. Oululaiset eivät olleet ensinkään tietävinään eikä tuntevinaan, että heidän laivassaan oli eväinä haisevia norssitynnyreitä ja että heidän hyvä kotikylänsä oli ”Norsikaupunki” sekä he itse ”norsisaappaita”. Vasta sitten muistivat, kun raahelainen kysäisi:

– Montakos norrennahkaa menneekään oululaiseen töpöturkkiin?

Määrättynä lähtöpäivänä, kun ”flaku se kaffelisa heilui”, piti kaikkien herneen ottaneiden olla laivalla, joka valmiina odotteli Roskan redillä. Sinne entiset renkimiehet ensikertalaisina arastellen kömpelösti jumppautuivat, sinne tottuneet lätmatruusit ja matruusit kiipesivät, jopa vanhat puosutkin kapsahtivat ketterästi kuin nuoret pojat. Vanhat merimiehet heti ensi töikseen katsahtivat ylös toppiin ja rikiin, jotta minkälainen se on. Sillä siellä ylhäällä oli merimiehen työmaa, ja laivat olivat hyvin erinäköisiä. Toinen laiva oli heti ensi katsannolta hyvännäköinen ja miellyttävä, niin että heti tunsi halua kiipaista ylös prassailemaan, mutta toinen laiva taas oli ikävännäköinen.

[Kuva: Katinhännän pikku pirttejä Saaristonkadun itäpäässä.]
Katinhännän pikku pirttejä Saaristonkadun itäpäässä.

Entinen renkipoika, nykyinen jummanni, raahasi mukanaan renginarkkunsa, pyöreäkantisen punaisenkirjavan kotimökin perintönsä vähine tarpeineen. Mutta vanhalla laivanasukkaalla oli matkassaan koko tavaravarasto: merimiesarkku, säkki ja peti. Petinä oli olkipatja, säkki – joka nähtiin kaiken maailman merimiehillä – oli pyöreäpohjainen, purjevaatteesta ommeltu kolmatta kyynärää korkea vaatesäiliö. Siinä pidettiin työpukua, Tanskasta tai Englannista ostettuja öljyvaatteita ja sydvestiä, leveäreunaista, niskaan ulottuvaa öljyvaatehattua, sekä merisaappaita, joita 25–30 markalla sai parhaita Tanskasta, sellaisia kolminkertaisia kenkätoliskoita, joiden päällys oli paksua prässättyä nahkaa, sisus eläimenrakkoa ja vuori ohutta nahkaa, pohja hirveän paksu. Merimiehen arkku oli pitkä, kapeahko, pohjaan levenevä laatikko, jota saattoi liikutella päihin kiinnitetyistä, köydestä punotuista stropuista. Arkussa oli merimiehen hyvät vaatteet ja juhlapuku, joka puettiin päälle, kun käytiin maihin ”flikkoja katselemaan ja piiriä juomaan”. Oli arkussa myöskin pienessä loovassa tulitikkuja, saippuaa, pikku peili, partaveitsi, vieläpä kynämiehillä kirjoitusvehkeet papereineen, kynineen ja mustepulloineen, jotta sai kirjoittaa jonkun kirjeen kotiin sekä rantaan jääneille tytöille. Jokaisen merimiehen arkussa piti olla seelipussi, joka sisälsi paljon tarpeellisia esineitä. Siinä oli neulasarveen pistettyinä isoa ja pientä seelineulaa, liikineulaa ja reikäneulaa purjeiden korjausta varten, lisäksi ompeluneulaa omien pukujen paikkaamiseen. Oli pussissa myöskin seelihanska, joka pistettiin oikeaan kämmeneen purjeita ommeltaessa, sekä smörjähanska, mikä työnnettiin vasempaan kämmeneen, kun tervaisia purjevaatteita liikattiin, köysitettiin reunoja. Löytyi pussista vielä malspiikki, jalkaa pitkä, sormenpaksuinen, terävä, puupäinen rautapuikko, jonka päässä oli reikä serttiä varten, kun mastoihin kiivettäessä malspiikki oli ripustettava kaulaan. Tarvittiin malspiikkiä myös köysiä pleissatessa sekä ruuveja kierrettäessä. Samanlainen puikko kuin malspiikki oli prikkalikin ja samoin sitä käytettiin, mutta keveämpiin töihin. Tarpeellisia seelipussin tavaroita oli vielä pieni punaliitu-friimortti, jolla purjeita ommeltaessa ohjattiin ompelukset suoriksi, sekä talttamainen kyylä, millä purjeen ompelusaumat työnnettiin tasaisiksi, ja vasaramainen kyylä, jolla klääjättiin köyttä, kierrettiin tervattua sjömanskaarnia ympärille. Melkein jokaisen merenkulkijan arkussa oli vielä tärkeimpinä esineinä Uusi Testamentti ja virsikirja.

Lähtevässä laivassa oli sitten koko mieskunta koolla, viimeiset oli ihan viime tingassa tuotu, mistähän oli tavattu mies-parat ankaran surullista lähtöhetkeä ryyppäämässä, niin että oli itse pääasia unohtunut. Ikävähän oli monenkin jälleen lähteä hyvästä ”meiän kylästä”, jossa kaunis kesäsydän taas oli yhdessä humauksessa vierähtänyt rakkaine tyttöineen, lapsuuden leikkitovereineen, iloisine tansseineen ja iltakävelyineen ja kesäpihlajan varjossa istumisineen. Monelta taas jäi Katinhännän pieni pirtti pienine kovin rakkaine paitaressuineen, jotka nyt olivat tulleet rannalle orpoina kyköttämään, vaikkei siellä heidän äitiäänkään näkynyt. Sillä hyvä tapa vaati, ettei merimiehen eukko tullut rantaan näyttämään itkuaan sivullisille – vaikka hyvinkin mies saattoi lähteä viimeiselle matkalleen.

Kova oli miesten työmaa, ja ankara oli elämä edessä. Tiesivät varsinkin vanhat merenmiehet, mille viralle lähtivät, kun astuivat laivaan, tiesivät, että merellä oli meren laki, joka ei leikkiä tuntenut. Eikä siinä astiassa ollut kuusikkoon asiaa, eikä päässyt juoksemaan pakoon, jos oli jotakin rötöstä tehnyt. Ei siellä auttanut ruveta turskeilemaan eikä suutaan purruttamaan, vaikka kuinka häijysti olisi kohdeltu. Ei eletty merellä niin kuin elettiin maalla.

Tunsi siinä koko laivakunta, tunsi rantapuolikin laivakansan kanssa entisen merimies-laulajan tavalla:

Nyt aloitan minä veisun, syämen’ on suruinen, nyt alkaa mulle reisu monine vaaroineen.

”Nyt suuren surun päällä
mun täytyy laulamaan,
kun kauas, kauas, täältä
mun täytyy kulkemaan.

Nyt täytyy minun muuttaa
isänmaastani rakkaasta,
josa lapsuuven ihanuutta
olen viettänyt iloista.

Vaeltaan olen luotu
niinkuin lintu lentons’ pääll’,
eikä ole myöskään suotu
mulle rauhanmajaa tääll’”.

Jotkut nuoret miehet kyllä ylimielisinä laulelivat:

”Lähtö meiän mielestämme
ompi aivan oikia,
eikä suru ensinkänä
vaivaa näitä poikia”.

Mutta merenkansalla ei ollut pitkää aikaa haikailla ikäväänsä, eikä rantakaan saanut kauan katsella lähteviänsä. Sillä kohta:

”Laiva on meillä lastisa,
luusi on meillä puurisa,
valmiit olemme seelaamaan,
yksimies on ruorisa.

Ankkuri on jo hivattu,
märsseelit on jo hivattu,
raa’at on ylös fläkätty,
stoortoppi täyteen prassattu.

Pramseelit on jo topeisa,
leeseelit kansa hiissattu,
flaku on alas hivattu
ja flikoille hyvästi jätetty”.

Nopeasti poistui lähtevä laiva. Ilman henki tarttui levitettyihin purjeisiin ja meri alkoi vetää eläjäänsä. Komeana, suurin valkoisin vaattein, laiva ajoi Kumpeleen ohitse myötäänmeriselle, painuen vähitellen aaltoihin kuin lännen päivä. Mutta niinkuin näköpiiristä poistuvalle päivälle avautuvat uudet maat ja meret ja kansat, niin avautui aaltojen taakse painuneelle merenkävijällekin uusi maailma.

[Piirros: Neulasarvi]