[Piirros: Seppä Sarkkilan mestarstykki]

”Hantvärkkäreitä” oli vanhassa Raahessa sellaisia mestareita kuin ”kopparslaakari, hattumaakari ja pläkslaakari, karvari, kraatari ja reisplaakari” sekä ”kutta-ukko”, ynnä monia muitakin yhtä hyviä taitomiehiä. Näitä ulosoppineita mestareita Raahe oli tarvinnut niin kauan kuin se oli rantakankaallaan seisonut. Ensimmäiset hantvärkkärit tulivat kaupunkiin jo kreivi Brahen toimesta. Useat kerrat isällinen kreivi lähetti Ruotsista kaikenlaisia mestareita uudiskaupunkiinsa. Pohjanlahden takaa sitten myöhemminkin seuraavilla sataluvuilla tuli kaupunkiin raahelaisten laivojen painolastina yhä uusia mestareita. Suur-Raahen mestarien suku olikin suureksi osaksi merentakaista lähtöä.

Syrjäisen pikkukaupungin mestaristo ei ollut kovinkaan monimiehinen. Niinpä 1680-luvulla kaupungissa kalkutteli vain pari rautaseppää, puuseppä ja pari tynnyriseppää, kaksi suutaria kiskoi pikilankaa ja kolme kraataria istui jalat ristissä ompelujakkarallaan, kaksi lasimestaria piirteli pieniä ikkunaruutuja, ja sitten oli vielä yksi muurari, pellavakankuri ja hamppuspinnari. Satasen vuotta myöhemmin askaroi Raahessa kymmenen mestaria, kymmenen kisälliä ja viisi oppipoikaa, ja 1800-luvun alkupuolella mainitaan kaupungin kansalaisina olleen lähes kahdeksankymmentä mestaria. Mutta sitten taas 1860-luvun merenkulkija Raahe tuli toimeen 19:llä mestarilla, neljällä mestarinleskellä sekä 19:llä kisällillä ja oppipojalla.

Mutta ennenkuin päästiin korkeasti oppineeksi mestariksi, piti käydä pitkä ja kova koulu. Halpana oppipoikana, ”oppinoukkuna”, täytyi ponnistella kolme, neljä vuotta, viisikin, jos yritteli vaikkapa kultasepäksi taikka värjäriksi, saaden palkkaa vain pari-, kolmekymmentä markkaa vuodelta ensi alussa, sekä vähäisen vaatteita, sitten viisi-, kuusikymmentä vuodessa. Ruoankin oppipoika sai, mutta piti pistellä pirtissä renkien ja piikojen kanssa, mitä oli sattunut mestarin pöydältä jäämään. Niinpä Halmetojakin sai värjärin oppipoikana ollessaan suurustella renkien kanssa pakarituvassa, kun taas kisälli Silander aterioitsi herroiksi talon sisähuoneissa mestarin, matammin ja talon tyttären seurassa. Eikä saanut oppipoika kahviakaan, vaikka Silanderille annettiin yksi kupillinen silloin, kun talonväkikin joi. Mutta korvilleen oppinoukku helposti sai Silanderilta, ellei osannut tehdä hänen mielikseen. Ja työpäivä oli kova: viidestä asti aamulla häärittiin kahdeksaan saakka illalla, joskus kymmeneenkin, eikä välillä muuta kuin syömässä käväistiin. Jotkut mestarit ryypiskelivät, niin etteivät paljonkaan ehtineet huolia oppipoikiensa tilasta. Seppä Neumankin joi väliin viikkomäärin välittämättä oppilaittensa, Sarkkilan ja Grekulan, opettamisesta. Syömättäkin pojat monesti saivat olla, kun sepän emäntäkin joi, kuljeskeli vain pihalla veisaillen: ”Ole sauvan’ horjuisa!”

Sitten kun viimeinkin ankara oppiaika oli kärsitty ja kestetty, käyty pyhäkoulussakin tietoja ottamassa, saatiin suorittaa ”kisällistykki”. Tehtailija Westman Tilviksellä ja Helanderilla ”oppinsa läpi suoritettuaan, formeeras ja valoi kirkonkellon” kisällinäytteekseen, ja Halmetoja värjäsi ison kangaskappaleen mörkinsiniseksi niin hyvästi, ettei se vähääkään luovuttanut väriänsä, vaikka ”raastuvasa” monta ”rootmannia” ja mestaria sitä hankasi, kasteli nenäliinansa ja taas hankasi.

Silloin oli halvasta oppinoukusta tullut arvonsa tunteva kisälli, jota outo jo olisi luullut melkeinpä herraksi. Ja olikin hän ainakin sellainen herra, että sai astua talon herrasväen pöytään, sai kupin kahviakin ja sai vuorostaan ottaa korvista oppipoikaa. Kisällikirjoineen juoksi äskeinen oppipoika pappilaan merkityttämään uuden arvonimensä kirkonkirjoihin. Monet kisällit silloin muuttivat entisen maalaisen nimensä komeammaksi. Niinpä tuli revonlahtelaisesta kellosepänkisällistä, Lungin Eerasta, Lundqvist, Kaarakaisesta Karlund, Puskalasta Puskelin ja Hailuotolaisesta Virvestä Vikander. Kirkkoherra kehoitti Halmetojan Jaakoakin muuttamaan nimensä ”Halmeeniksi”, että ”niinhän ne muutkin kisällit tekevät… eikä se maksa kuin markan”. Mutta Halmetoja muutti nimensä vain Haloseksi ja kelpasi semmoisenakin istumaan Silanderin rinnalle samaan pöytään mestarin ja tyttären kanssa.

Monelle kisällille alkoivat sitten ankarat vaellusvuodet, jolloin piti kulkea ympäri maailmaa mestarista mestariin ja pappilasta pappilaan tehden silloin tällöin päivän työtä ja juoden kaksi, kolme ja neljäkin. Mikäs oli hätänä kulkiessa. Joka pappilassa oli varattuna ilmainen ateria ja yösija, ja jokaisen mestarin piti antaa ruokavero, vieläpä ryyppyrahaakin, ellei ollut työtä varattuna. Monet kisällit pitivät erittäin ansiollisena ja ”oppia lisäävänä” käyntiä Pietarissa saksalaisten tahi suomalaisten mestarien työpajoissa. Mutta kauan eivät Raahen raittiissa merituulessa liikkuneet sällit Pietarissa viihtyneet, sillä oikean ihmisen oli vaikeata ”siellä hajusa” pysyä terveenä. Paavonperän Akselikin meni aivan keltaiseksi, vaikkei ollut Pietarin suutarinpajoissa sen kauempaa kuin syyskuusta kesäkuuhun. Etelä-Suomen ja Ruotsinkin kisällit myös monta kertaa kulkeutuivat Raaheen, jotkut viipyen vain yöseudun pappilan hoidossa ja sitten taas lähtien taivaltamaan loputonta maailman raittia.

Kun kisällit olivat aikansa tehneet työtä mestarien pajoissa ja saaneet palkkaa parikin markkaa päivältä, saattoivat he pyrkiä mestareiksi. Silloin taas piti suorittaa taidon ja opin näyte, ”mestarstykki”, jotta sai mestarin ”betyygit”. Satulasepän esim. piti tehdä hyvät siiat, suutarinsällin naskata komeat mustankengänsaappaat”, ja kerrotaan, että joku puusepänkisälli olisi määrätty höyläämään vain kahdeksankanttinen puupalanen, ”joka onkin vaikea tehtävä, niin että se on oikein kaikinpuolin kantillinen ja justihin”. Sitten vasta oli kelvollinen mestariksi ja sai pystyttää oman liikkeen, jos vain kaupungin muut mestarit sallivat. Sillä kaupunkien mestareilla oli entiseen aikaan niin kova valta, ettei kaupunkiin saanut tulla liian monta mestaria. Sitten kun uusi mestari oli vannonut ”porjarivalan” – sillä kaupunginporvariksi ei kelvannut, ellei tehnyt ”porjarivalaa” – hän pääsi kunnianarvoisten porvarien joukkoon, joilla oli oma penkkinsäkin kirkossa. Ja sinne omalle sijalleen sitten arvokkaina astuttiin. Hyvin tunsivatkin monet mestarit arvonsa, ja varsinkin mestarien hyvät matammit olivat arvostaan arkoja. Niinpä nikkarimestari Alinin ja suutarimestari Vidgrenin eukot hätäisinä kehoittelivat katua lakaisevaa seppämestari Sarkkilan emäntää:

– Menkää, menkää pois kaulta! Pillaatta koko hantvärkkärien rangin.

Vileniuksen, kirjansitojan, emäntä taas juovuspäissään huuteli naapurimökkien eukoille:

– Me sitä ollaankin porjesmanneja!

Monesti otti koville ennenkuin pääsi mestariksi ja ”porjesmanniksi”. Niinkuin Sirviöllekin, johon kerran iski kunnianhimo, niin että hän tahtoi vannoa porjarivalan ja ruveta vaikka nokiseksi sepäksi, kunhan vain pääsisi mestariksi. Kutsuttiin seppä Sarkkila arvostelemaan, ja hän määräsi mestarikokelaan raudoittamaan keesit. Mutta miehen täytyi sanoa, ettei hän osaa, kun ei ole tehnyt sepäntyötä.

– Mitä työtä sinä sitten olet tehnyt? raatihuone kysyi.

– Kraatari olen, Sirviö sanoi.

– Tee sitten kraatarintyö! käskettiin.

Kutsuttiin kraatari Majblom arvostelemaan, ja Majblom määräsi tehtäväksi housut, ja ne piti tehdä vielä kraatarin nähden. Sirviö valmisteli mestarihousujaan Majblomin luona, mutta ne eivät tahtoneet syntyä. Piti pyytää Majblomia auttamaan, ja Majblom auttoi sillä välipuheella, että Sirviö joka kerta, kun Majblom haluaa, tarjoaa hänelle ryypyn. Useasti sitten sattuikin Majblom menemään kapakkaan, kun siellä Sirviö jo istui. Majblom tilasi heti ryypyn, mutta kun Sirviö ei aikonut sitä maksaa, kraatari vain sanoi: ”Entäs ne housut?” Ja Sirviö heitti heti kolme kopeekkaa, minkä ryyppy maksoi.

[Kuva: Tehtailija Efraim Tilvis.
Tehtailija Efraim Tilvis.

Arvokkaimpana mestarina vanhan Raahen hantvärkkärien joukossa asteli kultaseppä Karl Abraham Hårdh, pikkuinen mutta paksu mies, raatimies sekä Durchmanin patruunin vävy. Kirkkokadulla vastapäätä Montinia mestari asui, ja kulta sekä hopea vain välkähteli hänen työpajassaan, kun siellä kisällit häärivät valaen ja valssaten kaikenlaisia ihania esineitä. Mutta monet kultasepän kisällit, vaikka olivatkin hyviä työmiehiä, olivat sellaisia remumiehiä, että usein maanantainkin menettivät samassa humussa pyhän kanssa. Niinkuin Karellikin, joka yhdessä Holmqvistin kisällin, Brunellin, kanssa hurjasteli, niin että kaupungin tytötkin monesti epätietoisina arvuuttelivat:

”Kumpi on parempi:
Brunelli vai Karelli?”

Rikkaana miehenä kultaseppä Hårdh omisti Pyyn talon Savolahden kylässä, elätti siellä karjaa ja sellaisia palkollisia, jotka eivät muille kelvanneet, sekä vanhaa hevoskaakkia, jolla ajeli kultakaluineen Kalajoen ja Oulun markkinoilla.

Mutta halvan vasken ja kuparin kimpussa askaroivat valurit ja ”kopparslaakarit”. Vanhana kupariseppänä askarteli Anders Gustaf Söderberg, huonosti suomea puhuva pikku käpsä. Hän asui Aitakadun varrella, ja talon portilla killui mestarin merkkinä kaksikorvainen kuparikattila. Mutta oikea metallitaituri, kuparin ja messingin muokkailija ja vasken valaja oli Efraim Tilvis, joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä saanut oppinsakin Vedenojan suuressa valurin ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki olikin ennen sellainen paikka, jossa valmistettiin melkein vaikka mitä. Siellä Merenojallakin valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja sitten Friiseillä, Kalajoelle pohjustuikin sitten koko Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri Helanderkin oli saanut oppinsa. Tilvis oli taas aikoinaan Raahen suurin metallimestari. Hän valoi ja takeli laivoihin kaikki messinkinaulat, saranat ja lukot, valoi kirkkoihin kynttiläkruunut ja -jalat, valoipa kerran kirkonkellonkin Nivalaan. Siellä kyllä ei kellosta huolittu, kun sen kantimeen oli valettaessa jäänyt pikku horkko. Kello joutui sitten kuudesta ruplasta Kalajoen Pahikkalaan ja viimein Lumijoen kellotapuliin.

[Kuva: Tehtailija A.F. Westman.]
Tehtailija A.F. Westman.

Tilviksen oppilaana sekä sitten myöskin Oulun Helanderin oppipoikana oli Raahen nykyinen suurvaluri ja metallitaituri, Adolf Fredrik Westman, joka on pitänyt kunnossa kalajokisten ja Tilviksen työmaata, valaen kirkonkellojakin sekä rakennellen kirkkoihin kynttiläkruunuja. Entisiä valureita oli myöskin Jaako Puskelin, entinen Puskala, joka ensin puuseppänä teki laivan ”plokeja”, mutta sitten rupesi valamaan messingistä laivantarpeita, kulkusia, kynttiläjalkoja ja mitä hyvänsä.

Raahessa oli niinkuin ainakin kaikenlaisia kellojenkorjailijoita ja ronkaajia, mutta päämestari asui Saloisissa. Siellä Saloisten kirkonkylän Hiitolassa eli kuulu ”Hiitolan mestari”, vanha Matti Ek, joka piti huolen Raahenkin aikatauluista. Ekin sanotaan käyneen itse suuren Könnin opin Ilmajoella, ja sen mukainen oli miehen taitokin. Raahen vanhan raatihuoneen kellolle, joka oli joutunut romukasaan, mestari antoi käymälahjat, niin että kello voitiin kohottaa kirkontorniin, ja Fredrik Soveliuksen komean talon otsikkoon ukko rakensi ison kellon, jonka toinen taulu näytti aikaa ulos kadulle, toinen sisään talon väelle. Seinäkelloja Ek teki monenlaisia, sellaisiakin, jotka näyttivät, paitsi tavallisia näyttämisiään, myöskin viikon ja kuukauden päivät, vieläpä ”kuun nousun ja kierron taivaalla ja koko kalenterin”. Mutta kaikkein merkillisimmän kellon Hiitolan mestari rakensi omaan kotiinsa. Ekin talo oli ihan maantien vieressä, ja talon tienpuoliselle seinälle ukko asetti suuren kellotaulun, joka näytti aikaa maantien kävijöille. Mutta kellotaulussa oli ruma ihmisennaama, joka vääristeli suutansa ja muljautteli silmiään kahta puolta niin hirveästi, että hevosetkin säikkyivät. Mutta kun sitten mestarille syntyi lapsi, joka alkoi samalla tavalla muljautella silmiään, ukko itsekin säikähti ja kiireesti hävitti koko kellovärkin.

Iso mies, vanhana jo kumara oli Hiitolan ukko, ja liikkuessaan hän asteli aina allapäin kuin jotakin mietiskellen. Sanottiin äijää näkijäksikin, joka saattoi nähdä näkymättömiä. Joskus oli kuultu hänen myllynvarpaassa puhuttelevan tyhjää, ja kerran taas äijä oli nähnyt suuren lauman ”tyhjää olua”, ja sanonut muutamalle renulle: ”Misähän sinäkin olet ollut yötä?” Renu oli vastannut: ”Tyypäkin Yrjön korvasa, jotta olisin saanut sen akkasa kansa riitelöön, mutta en saanut”.

Hiitolan mestarin poika, Salomon Ek, oli taitava kellomestari hänkin, ja asui ensin Saloisissa taloa hoitaen, mutta hävisi maaltaan ja oli sitten Raahessa kelloseppänä sekä viimein Oulussa. Salomon Ek oli kovin komeanluontoinen, ajeli mahtavilla keeseillä hansikkaat kädessä, eikä ollut näkevinäänkään pikkuolioita. Teetti hän kerran kirkkorekeäkin, sellaista, jolla isäntämiehet ajelevat, ja kysyi neuvoa isäukoltaan, kuinka kallelleen pitäisi panna reenperä. Ukko vastasi:

– Pane niin kallelleen, kuinka lujalla luulet maalla olevas!

Läkkisepät, ”pläkslaakarit”, halvan läkkilevyn taivuttelijat, olivat jo paljon pikkuisempia mestareita kuin kuparisepät. Vanhoja läkkiseppiä oli ”Telliini”, Johan Petter Delin, nahkurinpoika ja entinen ruotuväen aliupseeri. Brahenkadulla Katinhännässä ukko asui tehden hyviä läkkiastioita, tinaten kahvipannuja ja laiva-astioita. Vielä vanhanakin läkkiseppä oli nopsaliikkeinen, kuten ainakin koulattu sotamies; ukon pääkin pyörähteli sukkelasti kuin kissapökön nuppi. Toinenkin läkkiseppä asui Brahenkadun pohjoispäässä, ”Östbergska”, entisen läkkisepän ja vahtimestarin Petter Östbergin leski, Greta Östberg. Ikivanhassa Östbergin porttitalossa eukko eli ja korjaili peltiastioita sekä laitteli uusia, tinaili kupariastioita ja kahvipannuja.

Omaa joukkoaan olivat ”mustat sepät”, nokiset raudan takojat, joita vanha Raahe tarvitsi useampia, lukuun ottamatta yhtä nokisia laivaseppiä. Aikaisimpia mustia seppiä oli ”Lintin Fluitumi”, Frans Benjamin Lind, Kalajoelta tullut rautio, jolla oli paja ensin Läksynrannassa, sitten Kirkkokadulla ja viimein olutpanimon luona. Joka paikasta ukko häädettiin pois, kun hän alituisesti joi, elämöi ja sai sakkoja ja juuri sen verran takoi – varsinkin lukkoja teki ukko mainioita – ,että pysyi ryyppyrahoissa. ”Missis so!” Fluitumi vain sanoi, kun työ tuli valmiiksi, heitti sen teettäjälle, pisti rahat taskuunsa ja lähti kapakkaan. Pitkä vanha verkatakki oli ukolla aina yllään, sama pajassa ja sama pyhänäkin kapakassa.

Samanaikaisia pajapeikkoja oli seppämestari Petter Neuman, ”Nöömanni”, joka paukutti Brahenkadun ja Saaristokadun kulmassa, ja kerran menetti oppipoikansa, Sarkkilan ja Grekulan. Samassa Neumanin pajassa joutui sitten myöhemmin mestariseppänä kalkuttelemaan sama Juho Sarkkila, joka aikoinaan oli kaupungin parhaita rautamiehiä. Täällä oli Sarkkila oppinoukkuna ollessaan takonut kruununmakasiinin seinään ison rautaisen vuosiluvun 1852, ja täällä hän nyt taas vuorostaan kasvatti uutta sepänpolvea. Monissa miehin työskenneltiin isossa pajassa, kahdessa ahjossa kuumennettiin rautaa ja kaksilla palkeilla puhallettiin. Puukengissä ja nahkaisissa esiliinoissa mustat sepät häärivät pajassa ja talvisin tallustelivat työhuoneestaan asuntoon nokisen polun. Oppipoikina oli sellaisia miehiä kuin Pyhtis-Petteri, suuri ”konnailija”, sekä kisälleinä Savosta tullut Kekäläinen, joka virsikanteleellaan soitteli ja veisaili: ”Minun mielen, minun mielen tekee taivaaseen”. Askarteli pajassa kerran saksalainenkin sälli, joka ei kyllä ymmärtänyt, milloin piti moukaria käytellä kovasti, milloin kevyesti, mutta osasi sen sijaan ottaa hampaasta matoja pois ja parantaa pakotuksen. Mestarilleenkin sälli opetti tämän taitonsa. Sarkkilan mestari oli ison ”tirkka”-kokoelman valantehnyt hoitaja, joka aina tarvittaessa kävi kojeillaan vikaantuneita lukkoja aukaisemassa.

Raahen rautioita oli vielä taitava Anders Viklund, sitten Juho Kemppainen, hevoskenkien ja ajokalujen takoja, vieläpä Jeremias Sirviökin, joka lopultakin joutui sepän ammattia hoitamaan, vaikka kraatariksi yrittelikin.

Silloin kun muut sepät häärivät aseineen raudan ja muiden metallien kimpussa, puusepät jystivät teräkaluineen koivua ja petäjää, ahkeroiden raahelaisille huonekaluja sekä muita puuesineitä. Heikki Puskala, Jaako Puskelinin veli, oli ennen kulkenut merillä ja ruorirattaan sarvissa seisten ohjannut laivaa. Mutta sitten ukko asettui Nätterporiin Härkätorin laitaan ja tarttui höylänsarviin, ruveten niitä ohjailemaan. Sorvitalttaakin ukko ohjaili kuin paras mestari. Pystyivät Puskalan työkalut lasiinkin, ja aikoinaan hän oli ainoa mies, joka saattoi raahelaisille leikata akkunalasia. Matti Alin ja Jaako Aholin olivat myös puunmestareita; Aholin samoin kuin Puskalakin moninkertainen mestari: nikkari, lasimestari, sorvari. Vielä etelästä tullut Karl Gustaf Walleniuskin, joka asui Läksyn vieressä Saaristokadulla, oli mestari puusepän ammatissa, vaikka toimikin tullimiehenä, ollen ”tullisluupisa uppsyningsmannina”.

Puuta pitelivät tynnyrisepätkin rakennellen Raahen porvareille pikitynnyreitä, laivanomistajille vesitynnyreitä sekä viinaporvareille 4–6 kannun vetoisia nassakoita, joilla saattoi kuljettaa viinaa Kalajoen, Kuopion ja Kajaanin markkinoille. Vanha Johan Burman, entinen Lahdenperän poika, joka Saloisten Mutalasta tuli tervaherra Sjulinille rengiksi ja sai isännältään uuden nimen, oli entisaikaan sekä pikikokkina että tynnyriseppänä. Samoin taas ukon poika, Kalle Burman, pani kokoon kaikenlaisia astioita ja tynnyreitä. Laivavarvin työpirteissä Burman teki isoja vesitynnyreitä, ja kotona taas puhdetöinään askaroi kappalepalkalla ämpäreitä ja muita pieniä astioita. Möllerin viinapolttimolle ukko teki tammesta 400–500 kannun tynnyreitä, joita kaksin miehin piti ”puomata” kokoon. Tynnyreitä rakenteli Ojalinin Mattikin, joka oli tullut Kalajoelta ja asusteli Puusepänkadulla, ja vanha pikikokki, Matti Heiskari, talvisin iski kokoon 70–80 pikitynnyriä.

Mutta ”reipslaakari” eli ”reippo” kehräili vain hamppukuontaloa pitäen työpajanaan syrjäistä Reiponkatua. Vanhoina aikoina olivat Raahen reippoina kehräilleet vanhat Läksyn äijät, Johan Läksy ja sen poika Johan, jotka olivat vanhaa Läx-nimistä Ruotsista tullutta sukua, köydenvääntäjiä, kalanpyytäjiä. Viimeisiä Raahen köysimestareita oli Johan Petter Vestberg, joka asui Reiponkadulla, alussa samassa talossa, mihin sitten muutti Lybeckerin köyhäinkoulu. Vestbergillä oli Härkätorilla suuri lautamakasiini, missä vanhat merimiehet laulellen väänsivät ”rukkia”, joka kehräsi köyden säiettä, ”kaarnia”. Mutta äijä itse, Häckmanin Matti apumiehenään, asteli takaperin pitkin Reiponkatua repien vyötäröllään olevasta hamppukuontalosta yhä uusia rohtimia pitkään, yhä pitenevään punontaiseensa. Kun hamput loppuivat kuontalosta, ukko huusi apumiehilleen: ”Hemtta meera hamppa!” Ja miehet, ollen muka huonosti kuulevinaan, joskus juoksuttivat ukolle halon. Toisinaan taas miehet vain kieputtivat rukkia, vaikka mestari tapansa mukaan jalkaa heilauttaen antoi pysähtymismerkin. Silloin äijä vihoissaan karjui:

– Ja kun minä vippata jalkka, eikö te näe!

Sadoin sylin köysimestari kehräsi säiettänsä, ja kadulla oli aina vähän matkan päässä ”krenkkuja”, joiden varassa punontainen kieri. Poikavarsat olivat usein koko joukolla seuraamassa kehräämistä, ja äijää härnätäkseen he juoksentelivat edestakaisin nuoran alatse. Mutta väliin äijä suuttui ja löysäsi säiettään, niin että se kiertyen tarttui pojan pitkään tukkaan. Eikä parkuva pahantekijä päässyt irti, ennenkuin oli tukka leikattu pois. Mutta kun köyttä ”lyötiin yhteen”, täytyi kuusi miestä olla rukkia vääntämässä. Raskas kivireki piti köyttä suorana ja reen keulassa ”leekari” pyöri ympäri sitä mukaa kuin köysi kiertyi, niin ettei köyteen tullut liikoja ”töörnejä”. Katumitoin Vestberg kehräsi monenlaisia köysiä ja nuoria sekä raahelaisten laivojen tarpeiksi että maakunnan käytettäväksi.

Maalarimestarit antoivat värin koko kaupungille, toiset huolehtien huonekaluista ja talon sisuspuolesta, toiset taas antaen näköä ulkopinnalle, jotkut uskaltaen astua kirkkoakin kaunistamaan.

Vanhimpia maalarimestareita oli Karl Stadig, iso ruskeapartainen ”Stade”-ukko, joka asui Aitakadulla. Mestari Stadig ”hyvin piti itteään herrana”, koska parhaina päivinään oli ollut ”Ruottin kuninkaan hovimaalarina”. Maalari oli sanoissaan kovin ”konnanvärkkinen”. Kun ukkoa tervehtien sanoi: ”Päivää!” äijä ärähti: ”Tietää sen muutki!” Mutta vasta, kun sanoi: ”Hyvää päivää!” ukko vastasi tervehdykseen. Kirkkojakin Stadig oli maalannut, mutta oli kerran pudonnut kirkon katosta ja loukannut päänsä, niin että se oli toisinaan hiukan vialla. Silloin ukko helposti lähti karkumatkalle, päästen kerrankin niin pitkälle, että löydettiin vasta Limingan niityltä heinäladosta. Siellä mestari heinäsudilla huiteli ladonkattoa, sanoen maalaavansa kuninkaan kirkkoa. Mutta kun äijä oli ryypyissään, ei hän kyllä yrittänyt karkumatkalle, vaan päinvastoin reuhasi kotona ja ajoi pienen Brita-muorinsa kankaalle.

Mutta oikea monitaituri oli Petter Holmqvist, jota mainittiin milloin ”Pensseli- Pekaksi” ja ”Sika- Pekaksi”, milloin ”Homppa-Pekaksi”, aina asian mukaan. Holmqvist oli Ruotsista tullut, pitkä, musta ja synkännäköinen mies, asui Aitakadun ja Mentzerinkadun kulmassa, missä oli ennen häntä asunut Jonas Holmsten, maalari hänkin. Maalarinliikkeensä ohella oli ukolla sepän- ja valurinpajakin, jossa taottiin rautaa ja valettiin vaskea. Brunellkin oli siellä kisällinä, väliin sorvaillen ja laulellen, väliin taas heittäen kaikki ja lähtien juomaan ja laulelemaan. Hoimqvistilla oli vielä monta muutakin hommaa; pihamaalla häkeissä maalari elätti sikoja, joita omalla pienellä kaljaasillaan lähetti Ruotsiin. Kasvattipa mestari kissojakin, nylki nahat pois ja myi Ruotsiin. Katujen kulmatalossa asuikin toisinaan parikymmentä puolivilliä kissaa, niin että niitä vilahteli joka nurkassa, ja väliin kuului sieltä hirveä rähäkkä, kun kissat panivat toimeen joukkotappelun. Kissoilla oli omat somat nimensäkin, niinkuin ”Killiina”, ”Pappili”, ”Mammili”, ”Pissili” ja ”Kakkili”. Mutta komein, koppelonkarvainen kissa oli ”Herr-Pookeli”, ja se osasi tehdä konstejakin: kannella hampaissaan pullonkorkkeja taikka heitellä niitä käpälillään ylös. Huvitettuina juopottelijat heittelivät korkkeja ”Herr-Pookelille”, sillä kaiken lisäksi ukko piti talossaan ryyppykauppaa. ”Viimeisen pennin kapakaksi” sanottiin Homppa-Pekan viinapuotia, sillä siellä sai vaikka viimeisellä viispennisellään pikku ryypyn. Siellä maalaisetkin kaupungista poistuessaan pistäysivät ottamassa matkaryypyn, ennen kuin lähtivät ajamaan peltojen poikki metsiä kohden, ja lauantaisin laivatöistä palaavat miehet istuskelivat Pekan kapakassa pitkät tunnit ryyppyjä nakellen.

Maalari-Pekka oli naimaton mies, joka kuolinvuoteellaan testamenttasi talonsa ja kaiken omaisuutensa lastenkotia varten, vaikka olikin niin jumalaton, että terveinä päivinään sylki ja kirosi pappia, kun se kävi hänelle puhumassa sielun asiasta. Mutta sitten kun Pekka kuoli, hän kuolikin niin että akkunat ja seinät tärähtivät. Sanotaanpa, että mestari vielä kuolemansa jälkeen kävi katsastelemassa taloaan, jossa Brunell oli laulellen sorvaillut ja laivantimperit pyhäöisin hoilottaneet ja koppelonkirjainen Herr-Pookeli tehnyt temppujaan. Polton muorikin oli nähnyt ja kuullut, kun ukko turkit päällä ja naulakantaiset nahkakalossit jaloissa oli astua karskutellut katua. Mutta oli se kadonnut, kun muori oli pyörähtänyt ympäri, iskenyt jalkansa katuun ja sanonut:

– Mitä kuolleella on elävitten kanssa tekemistä? Mene sinne, mistä olet tullutkin ja anna eläville rauha!

Tämä tapahtui uudenvuoden yönä, ja heti päivällä pidettiin lastenkodissa rukoushetki. Siitä alkaen sanotaan Maalari-Petterin lahjoittamassa lastenkodissa joka uutenavuotena pidetyn rukoukset.

Muuan vanha maalari, Långmanin Heikki, entinen merimies, asui Reiponkadun loppupäässä. Heikki oli vain vaatimaton vesimaalari, joka siveli kaupungin aitoja sekä seiniä punamaalilla tahi keltaisella. Sai ukko kerran ylhäisenkin maalaustyön. Kopellettiin renkkuhäkkyrä, ja taljoilla hissattiin Heikki maalitörppöineen siinä ylös kirkontorniin ja ”suittilla” kieritettiin tornin ympäritse. Siellä taivaan ja maan välillä vanha merimies veteli vanhan kirkontornin keltaiseksi, heiluen häkkyröineen, niin että maan päällisiä vaeltajia oikein hirvitti.

Mutta oikea mestarimaalari oli Raahessa 1870–80-luvuilla elänyt Johan Elfbrandt, jonka rinnalle ei moni pystynyt sutia heiluttamaan. Elfbrandt maalasi seinätaulujakin, jopa kerran innoissaan vetäisi Saloisten pappilan mamsellin kamarin lattialle myrskyssä vaahtoavan meren, jossa syvän siniviheriät aallonpohjat, sinertävät vesivyöryt ja valkeat vaahtoiset harjat pelottavina myllersivät. Iloissaan värimestarikin katseli tuotettaan ja kehui:

– Joo, tämä on vasta lattia… tällaista lattiaa ei olekaan muualla!

Ja hyvä se olikin. Vanha merikapteenikin katseli sitä ja arveli:

– On hyvä, ettei mamselli ole ollut merellä… tulisi muuten pian merikipeäksi.

Muurarit ahersivat saven ja kiven kanssa ja panivat pystyyn tulisijoja. Entiseen aikaan asui Pohjoistullin portilla muurarimestari Johan Palin, jättäen jälkeensä asumaan ”Palliinin mamsellit” ja suuren valehtelijan Johan Palinin, joka väliin narrasi koko kaupunkia, juoksuttaen porvareita milloin Tauvoon katsomaan muka outoa ulkomaalaista, milloin kalarantaan ostamaan olemattomia kaloja, taikka taas uskotellen eukoille, että suuri valehtelija Palin on kuollut.

Nahkurit, karvarimestarit, olivat monien muiden mestarien rinnalla jo aika suuria herroja, – kolme karvaria liikennöitsi esim. 1852 3,612 ruplan arvosta – ,vaikka heidän tärkeimpänä työnään olikin parkkiammeiden sekoitteleminen. Ainakin vanha mestari Johan Lövenmark oli niin arvossa pidetty porvari, että kelpasi istumaan raatimiehenkin tuolilla. Lövenmark asui Brahenkadulla, ja vanhan raatimiehen kuoleman jälkeen mestaroi samassa paikassa Kokkolasta 1854 tullut Johan Julius Lövenmark, joka kahden poikansa, Jullen ja Kallen kanssa hoiteli parkkiammeitaan. Valmiita tuotteitaan mestari lähetti maakunnan markkinoille. Annastiina Vitolinkin kävi Björnerin ukon kanssa monet kerrat Lövenmarkin nahkakuormia rahtaamassa ja myymässä Kalajoen markkinoilla. Ja uusia nahkoja muokattiin ahkerasti suuressa työpajassa. Mutta kadun varrella isäntäväen huoneissa kissa kuljeskeli lattialla maristen:

– Ingen ordning… ingen ordning…1

Vanhoja Raahen karvareita oli myöskin Karl Stenman, Ruotsin Skellefteåsta 1854 tullut mestari, joka asui Pohjantullissa Palinien naapurina. Stenman oli varakas, jopa hieno herrasmies, joka kisälleillä teetti kaiken työn, itse vain kävellen herrana kaupungin Rantakadulla muiden suurien herrojen kanssa. Samanaikaisia mestareita oli vanhalla Lövenmarkilla oppinsa käynyt nahkuri Matti Karlund, entisen Savosta tulleen Kaarakaisen jälkeläisiä. Rantakadun pohjoispään viimeisessä talossa ukko hoiteli parkkiammeitaan, mutta heitti vanhana miehenä pois koko nahkurintyön ja rupesi kalamieheksi. Pielisestä tullut pikkuinen karvariukko, Heikki Korholin, työskenteli Kirkkokadun varrella, ja ukon portinpielessä riekkasi oppaana rautapellistä leikattu vasikannahka. Korholin toimi myöskin kirkonisäntänä ja oli muutenkin niin erinomainen mies, että raahelaiset sanoivat:

– Miten sitten tullaan toimeen, kun Korholin kuolee?

Samat nahat, joita karvarimestarit muokkailivat, joutuivat sitten vuorostaan suutarien puukon, vasaran ja naskalin käsiteltäviksi. Suutareita olikin pikku kaupungissa useita, toiset oikeita suutarimestareita, toiset vain ”töllöskenkäin” tekijöitä.

Vanhimpia suutareita oli Petter Sipelius, samannimisen suutarinkisällin poika, Brahenkadun varrella suutari-Petteri naskaili kenkiä ja eleli sisarineen ja sisarenlapsineen. Ja täältä, vanhasta Sipeliusten talosta, tämän vanhan alkuasukassuvun viimeiset jäsenet häipyivät maailmaan, muuan kadoten merimiehenä ulkomaille, muuan ”vähätietoisena Sipin-Alluna” astellen kaupungin katuja. Toisella puolella katua, vastapäätä Sipeliusta, asui toinen vanha suutari, Johan Carlborg. Vastakkain siinä mestarit punoivat pikilankaa, ja kolmantena naapurina oli mainittava seppä Neuman. Carlborgin mestari joutui vanhoilla päivillään halvattuna makaamaan vuoteessa. Siinä ukko synkästi kiroili kovaa kohtaloaan, mutta puolikuuro mummu vain hellästi kyseli: ”Mitä se pappani sanoo?” Huonosti menivät halvatun suutarin ansiotyöt samoin kuin Neuman-sepän pajatyötkin. Niinpä raahelainen saikin aihetta sanoa:

”Kauan on Kaalpori kallellaan,
ennenkuin kaatuu.
Mutta kun Nöömanni kaatuu,
niin se panee kopsis-kopsis”.

Toisessa päässä kaupunkia, Härkätorin laidassa, istui suutari Georg Haggren, vanhan polven mestareita hänkin, pitkässä mustassa takissa ja nahkakalosseissa kulkeva hieno herra. Kenkäseppiä olivat myöskin Lohtajalta tullut Johan Vidgren ja Adolf Måhlberg sekä vielä Niilo Pecklin, vanha merimies, joka asui kirkon takana Cortenkadulla. Mustankengän mestari oli Johan August Virpikin, kapteeni Virven veli, Hailuodosta tulleen työmiehen ja kalastajan Erkki Virven poika, joka muutti nimensä Vikanderiksi. Vikander-suutari asui Mentzerinkadulla, Sovionperän pohjoislaidalla, hoidellen tuulimyllyään, kalanpyydyksiään ja poikaparveaan. Oli suutari ollut lukkarinopissakin ja monesti esiintyi kirkossa lukkarin apumiehenä veisaamassa. Mestari oli tavattoman iso mies ja niinpä laskikin lehteriltä semmoisen äänen, jotta kyllä kuului.

Mutta Heikki Planet oli vain töllöskenkäin tekijä, vaikka olikin suutarin poika, vanhan Planetin Heikin, joka oli eukkonsa kuollessa sanonut vain: ”sut!” niin että siitä saatiin sanantapa: ”Sut, sannoo Planneeti, kun akka kuoli”. Nuorempi Planetin suutari asua tuhraili yksisilmäisenä ukkona milloin missäkin saunassa, paikkaili kenkirajoja, osteli vanhoja kenkiä tehden niistä myyntitavaraa, joskus tehden matkoja maallekin kenkiä ja siloja korjailemaan. Kellojakin Heikki korjaili ja vaihetteli, tiiraili silmäpuolellaan kelloon ja kehui: ”Kyllä nyt käy ja ploosaa!” Siitä sanottiin ukkoa ”Planneetin Ploosariksi”. Oli saunaukolla oppipoikakin, Poran Pekka Pattijoelta, pikkuinen kehveli, jonka sanottiin olevan oikeinpa suuren sotaherran ”Klingsporan” jälkeläinen. Hyvässä sovinnossa saunakyöpelit askaroivat, yksisilmäinen suutarinpoika ja hassahtava sotaherran jälkeläinen. Mutta vähäväkisen kansan läntistyneet kenkirajat saivat nokisessa saunassa uuden muodon ja kelvottomienkin kellojen uurvärkki alkoi taas komeasti käydä ja ploosata.

Samoin kuin suutarit istuivat ”satulamaakaritkin” jakkaralla repien karvarimestarien käsialoja. Tällaisiakin mestareita pieni Raahe tarvitsi. Entisiä satulaseppiä oli Johan Petter Prockman, joka sitten heitti vanhat tapansa pois ja rupesi tervaherraksi. Yhtä vanhoja taitomiehiä oli Nils Berghkin, ollen vanhan satulasepän, Jakob Berghin, poikana ammattimies jo syntyperältäänkin. Bergh asui Reiponkadulla nurkitusten pappilan kanssa. Satulasepän emäntänä oli Kaarakaisen Anna-Liisa, iso komea naisihminen niinkuin ainakin, sillä kaikki Kaarakaiset olivat komeansuurta kansaa.

Tarvitsi Raahe jonkun kirjansitojankin, joka piti huolta, että kaupunkilaisten kirjat pysyivät kansissa. Reiponkadulla Pohjantullin puolessa asui Jakob Sundström, joka samalla myyskenteli hengellistä kirjallisuutta, ja saman kadun varrella entisaikaan eli toinenkin kirjansitoja, Jonas Vesterlund, jonka leski sitten rupesi vehnäleipuriksi. Vileniuskin kansitti kirjoja, ja aikoinaan muuan vanhoja Sipeliuksia toimi kirjansitojana.

[Kuva: Ollenborgin talo Brahenkadun varrella.]
Ollenborgin talo Brahenkadun varrella.

”Kankureina” toimivat naiset. Monessa pienessä pirtissä paukkuivat kangaspuut, pirtin emäntä istui puissa ja pikku tyttäret kiersivät käämejä, sillä aikaa kuin isä purjehti maailmanmerillä. Sellaisia vanhoja kankureita oli Pyhäniemen Priita, samoin Partinin Liisa ja Tihiläiskä. Varsinkin Partinin Liisa oli ahkera, ja taitava kankuri, joka kutoi kaikenlaisia kankaita, mitä vain raahelaiset tarvitsivat, sekä akkunaverhoja että pukukankaita. Kymmenen penniä, viisitoista, parikymmentä penniä eukot saivat palkkaa kyynärän kutomisesta.

Värien mestareita olivat ”färjärimestarit”, jotka kutojaeukoille värjäsivät lankoja taikka taas valmiita kankaita painoivat värillisiksi, vieläpä vanuttivat maalaissarkaakin. Vanhaan aikaan, jolloin emännät eivät osanneet vaikeata värjäämisen taitoa, eikä vielä tiedettykään halvoista lappuväreistä, oli värjärin virka arvokas ja tuottava virka sekä viran hoitaja suuri ja varakas herra, joka kyllä, vaikka kädet toisinaan olivatkin siniset, kehtasi astua isojenkin herrojen rinnalle. Pieni Raahekin jaksoi antaa täyden ylöspidon usealle värimestarille. Niinpä esim. 1852 asui Raahessa neljä värjäriä, joiden liikevaihto nousi yhteensä 11,622 ruplaan.

Jo toistasataa vuotta takaperin eli Brahenkadulla, nahkuri Lövenmarkin lähimailla, vanha värjärimestari Johan Olnborg, joka mistä lienee tullut entisen suutarinlesken Vijkbladin vävyksi. Ukko Olnborg kuoli, ja hänen jälkeensä eli talossa perikunta, leski, poika ja tytär. Poika, perämies Johan Ollenborg, kuoli, leski kuoli, ja viimeiseksi jäi elämään tytär Maria Ollenborg, ”Oolporin mamselli”, joka valmisti tykkilakkeja ja puetti vainajia arkkuun. Ollenborgilla oli laaja avonainen pihamaa, johon kaupungin emännät keväisin veivät pellavakankaitaan päiväpaisteen valkaistaviksi. Vielä nytkin raahelaiset puhuvat ”Oolporin” ja ”Oltenporin” talosta, vaikka Maria mamsellikin on kuollut jo 1854. Miltei yhtä vanhoja väriukkoja kuin Olnborg, oli Carl Axel Hybinette, joka oli lähtöisin Ruotsista ja sitten Pietarsaaresta muuttanut Raaheen 1841. Hybinette asui Reiponkadulla, Härkätorin puolessa, ja mestarin emäntä toimi kaupungin lastenmuorina. Hybinette ukon kuoleman jälkeen asui talossa tytär Sofia, ”Hybinetten mamselli”, ommellen leninkejä ja laitellen vainajia arkkuun. Ukon pojista taas tuli merikapteeneja.

[Kuva: Värjäri Rönnforsin talo Mentzerinkadun varrella.]
Värjäri Rönnforsin talo Mentzerinkadun varrella.

Vanhoja väriherroja oli vielä Petter Abram Söderström, joka värjäili Brahenkadun ja Mentzerinkadun kulmassa Sovionperän puolella. Mutta mestari kuoli aikaisin, ja entinen oppipoika, Zachris Juthström, nai entisen oppi-isänsä lesken, nousten itse mestariksi jatkamaan vanhan mestarin liikettä omaan tiliinsä. Kutsuipa uusi mestari joskus, ryypyissään ollen, jonkun hyvän tuttavansa päivällisellekin kotiinsa. Mutta ukko pistelikin kiireesti päivällisensä yksinään ja ehätti sitten vastaan sanomaan kutsutulleen:

– Te va nu illa, att vi hant äta mitta, men toppa me kaffe so plir just som mittaa. 2

Entisaikojen värjäreitä oli Johan Petter Berghkin, satulaseppä Nils Berghin veli, jonka asuinpaikka oli Mentzerin- ja Reiponkatujen kulmauksessa vastapäätä pappilaa ja satulaseppä Berghiä. Kauan ei Bergh ennättänyt hoitaa ammattiaan, sillä käydessään neljättäkymmentä hän lokakuun myrskyssä 1857 hukkui mereen matkalla Raahesta Tornioon. Berghin jälkeen tuli samaan taloon värjäri Kokkolasta, Johan Kunelius, joka ei myöskään joutunut kovin iälliseksi, kun kuoli jättäen lesken hoitamaan liikettä. Tämäkin kuoli 1869, ja silloin astui talon isännän ja värjärin virkaan Jakob Rönnfors, joka oli kotoisin Pattijoelta, ja mestaroi talossa aina kuolemaansa asti 1900. Jokaisella mestarilla oli talon nurkalla pystyssä tanko ja tangossa käsivarsi, jossa riippui niin monenvärisiä laudanpalasia, kuinka monta väriä mestarit osasivat painaa. Tuulessa värilaudat vilkkaasti heiluivat ja kalkattivat.

Oli vielä muutamia nuorempia värjäriherroja, jotka vain vähän aikaa viipyivät kaupungissa, semmoisia kuin Lars Forsberg Torniosta, Vilhelm Pehkonen, joka meni Pyhäjoelle, ja Johan Lindqvist, joka muutti Tornioon.

Mutta Johan Anders Ravander oli Raahen suurimpia ja toimekkaimpia värjärimestareita, oikein herrana esiintyvä. Ämmänkadun suussa kaupungin laidassa oli mestarin talo ja työpaja, jossa ukko kisälleineen ja oppipoikineen hääri monet kymmenet vuodet.

Rikkaan ja ahkeran värjärin työpajassa oli kyllä menoa ja ahertamista. Lankoja sekä kankaita värjättiin yhtä päätä kaupunkiin ja maalaisille, niitä tuotiin kuormittain aina Haapavedeltä ja Pyhäjärveltä asti. Itsekin ostettiin lankoja, värjättiin ja vietiin Kalajoen markkinoille. Väriaineet tuotiin ulkomailta, sinivärikin suurissa, tuhansia maksavissa laatikoissa ja ”pruuninpaineet” paksuina pölkkyinä, joita kaksin miehin piti ”raspata” pitkillä leveillä ”raspeilla” erityisissä ”raspipuojeissa”. Värjätyt kankaat pingoitettiin, ”raamattiin” kartanolla seisoviin korkeisiin puitteisiin venymään ja kuivumaan. Värjäyspalkkaa perittiin värin mukaan. Niinpä maksoi aikoinaan musta väri, harmaja, ”pruuni”, ”kurkmeijakeltainen” ja ”aneli” 60 penniä naulalta kangasta taikka lankoja, ”krööni” ja ”viuletti” markan, mutta ”ehtapunainen” kaksi markkaa, ja sinistä oli ”60 pennin”, ”markan” ja ”neljän-markan-sinistä” eli ”päämörkkiä”.

Useat värjärit myös vanuttivat, ”tamppasivat” sarkaa. Niinpä Juthströmillä oli aikoinaan ”tamppimylly” Jääräkoskessa Pattijoen ylipäässä sekä Rönnforssilla alempana samassa joessa, mutta Ravander tamppautti sarkansa Pyhäjoella Hourunkosken ”Tamppari-Annalassa”. Siellä Annalan Pekka ja Hourulan Pekka hoitivat tamppia, johon Raahestakin kuormittain vedätettiin kankaita. Pekat joivat ja antoivat petkeleiden survoa sarkaa ja löivät ruuheen saran sekaan lämmintä vettä. Tampattu sarka vielä ”everseerattiin”: kartattiin monikertaan ja välillä aina suurilla saksilla leikattiin nukka pois, ja lopuksi ”prässättiin”. Silloin saatiinkin sarasta hienoa pukuvaatetta. Komeanhenkisten merimiestenkin puvun piti olla ”mustaa ja everseerattua”. Tamppauksesta ja everseerauksesta otti Ravander 25 penniä kyynärästä. Tavallinen vaate ja vuorivaate vain ”lanssattiin”, lykättiin lasisella pyöreällä mukulalla, ”lanssikivellä”, jotta pinta tuli kiiltäväksi.

Värjärimestarien everseeraamista saroista ja lanssaamista kankaista kraatarimestarit vuorostaan ompelivat kansalle pukuja. Aikaisimpia vanhan polven kraatareita oli Uudestakaarlepyystä tullut Lars Gellin, joka eli viime vuosisadan alkupuoliskolla ja asui Kirkkokadun varrella. Vanhana ei ukko enää viitsinyt kraataroida, vaikka käyttikin kraatarimestarin nimeä. Gellinin pojasta taas tuli Raahen suurin olutherra. Raahen suurin ja arvokkain kraatarimestari oli aikoinaan Matti Majblom, joka oli alkuisin Heinävedeltä, mutta tullut Raaheen Pietarin kautta 1851. Härkätorin laidalle, Kirkkokadun puoleiseen reunaan, mestari Majblom asettui elämään, vaatettaen etupäässä kaupungin parasta herrakansaa. Matti-kraatari oli itsekin hieno herra, pitkänlainen laihahko mies, joka nahkakalosseissa, pitkässä takissa ja korkeassa hatussa, kädessä keppi ja hansikkaat, kehtasi astua parhaitten patruunienkin ja komerssien, konsulien ja raatimiesten nimipäiväonnitteluille. Hyvin menestyi Matin kraataroiminenkin, kisälli ja pari oppipoikaa oli työpajassa aina toimessa, rässirauta liikkui, sakset liikkuivat ja neula teki alinomaista kiertoaan. Nähtiinpä Majblomin pajassa ensimmäisenä sukkela neulamestari, ompelukonekin hyrräävän.

Turkkimestarina ja nahkapeitturina työskenteli Juho Lassila, joka oli kotoisin Pattijoen Puodinkylän Lassilasta, ja asui Aitakadulla. Ukko pehmitti ja muokkasi lammasnahat turkiksiksi ja yhdessä eukkonsa kanssa ompeli niitä kokoon turkeiksi. Nahoista tehtiin lyhyitä ”polkkaturkkeja” tahi tavallisia ”viisnahkaisia” eli ”palttoturkkeja”. Herroille ommeltiin vielä suuria ”seittemän-nahkan-turkkejakin”, semmoisia leveähelmaisia, verkapäällisiä pitkiä matkaturkkeja, jotka 7–8 kyynäräisellä korealla villavyöllä nyörättiin päälle, niin että kun korkea kriminnahkakaulus nostettiin pystyyn, ei herrasta näkynyt muuta kuin vähän naamaa karvain seasta sekä saappaat helman alta. Markka-kymmenisen mestari otti tällaisten suurturkkien valmistamisesta. Käsin oli kaikki ommeltava, sillä vain Matti Majblomilla oli ”masiina”. Komeat ”supsiiniturkit” Lassila teki tulliherra Brunoulle, ja Matti August Soveliukselle äijä pani kokoon turkit kriminnahoista, tehden kaulustankin kahdesta ”ulkolaisesta” nahasta. Mutta komerssille tehtiin mahtavat susiturkit.

Kraatarimestarit tekivät tavallisesti vain pukuja, eivätkä juuri puuttuneet lakkeihin. Niitä varten oli eri mestareita. Sellaisia taitureita oli Stiina Charlotta Strande, ”Stranden mummu”, vain pieni muori, mutta isonenäinen, jonka tähden häntä tavallisesti sanottiinkin ”Nokka-muoriksi”. Reiponkadulla, Härkätorin lähi mailla, muori asui ja valmisteli ikä-äijien kovaperäisiä lippalakkeja, semmoisia vanhojen velhojen pääkappaleita. Samalla lakkimuori piti pientä kapakkaakin, niin että hänet viimein karkoitettiin kömmänästään, jolloin muori muutti Paavonperänmäelle, Grekulan, Haltun ja Ticklénin naapuriksi. Siellä vieläkin näkyy Nokka-muorin pirtinsija samoin kuin Ticklénin pihapihlajan kanto. Mutta oikea lakkimestari tuli Kraftmanin Tildasta, joka ensin elätti itseään tulitikkujen teolla, mutta rupesi sitten valmistamaan lakkeja. Niitä syntyikin komeita, parikymmentäkin ruplaa maksavia hienokarvaisia talvilakkeja, joilla suuret herrat peittivät päänsä. Hyvät rahat lakkimestari ansaitsi, ja kädet selän takana hän usein astuskeli kaupungin katuja.

”Hattumaakarit” olivat eri mestareita, paljon suurempia kuin lakkien tekijät. Entiseen aikaan asui Kirkonmäen takalistoilla hattumestari Tuomas Pitzén, 1700-luvun loppupuolella syntynyt ja kuollut 1860, ja vieläkin vanhat raahelaiset sanovat kirkon takaista Kirkkokadun myötälettä Pitzéninmäeksi. Sitten tuli Raahen hattumestariksi Karl Jurvelin, pienehkö paksu ukko, joka asettui Kirkko- ja Mentzerinkatujen kulmaan, Montinin, Friemanin ja Lackströmin naapuriksi. Vanhan tummankeltaisen pieni-ikkunaisen talonsa portinpieleen mestari pystytti patsaan ja asetti sen nokkaan riippumaan pellistä leikatun töröhatun, joka tuulessa kiekkui, kitisi ja natisi kantimissaan. Mutta kun hattujen vanuttaminen ei oikein antanut leipää, rupesi hattumaakari vehnäleipuriksi ja ripusti rautapeltisen rinkelin töröhattunsa viereen, niin että ne kilvan kitkuttivat ja kutsuivat kansaa ostamaan päähän ja suuhun pantavaa. ”Kutta-ukkona” Jurvelin sitten työskentelikin leipoen kaikenlaista vehnästä piparkakuista alkaen. Ja makean vehnätaikinan vanuttaminen oli paljon ruokaisampaa kuin hattuhuovan vanuttaminen.

Oli Raahessa kyllä jo toinenkin kutta-ukko, ”Simpermanni”, joka oli ”kaikkein vanhinta paakaria”. Petter Zimmermann asui Cortenkadulla apteekin naapurina ja oli ”sellainen vääräkielinen mies”. Vanhan äitinsä ja Amalia-mamsellin kanssa Petter pyöritteli pullaa ja taputteli ankkastukkeja, ja olikin taitava töissään, sillä isäkin, Pehr Zimmermann, oli ollut leipurimestari. Sitten muutti leipuri Petteri Ouluun 1863.

Nousipa suurkylään myöskin useita naisleipureita, jotka valmistivat mikä minkinlaista vehnästä ja leivosta, joita ennen oli tuotu aina Tukholmasta asti. Jurvelinin mamselli jatkoi isänsä liikettä ja kirjansitoja Vesterlundin leski leipoi ”Viipurin krinkeleitä”. Herrasen Kaisa teki torttuja ja Lassilaiska näperteli vain kruusulaitaisia piparkakkuja, sekä ”siirappi”- että ”sokeri-piparkakkuja”. Kori kädessä mummu kulki niitä kauppaamassa; isommat piparkakut maksoivat kopeekan, pienempiä sai kopeekalla kaksi. Muuan Tipuli-Matliini oli ”struuvan” tekijä, ja Roitolinska tyttärensä Sauvolinskan kanssa keitti ”kripuja” aina Vaasaa ja Helsinkiä myöten, keitti niin ahkerasti, että ”Roitolinskan portin kautta on kuljetettu jauhoja laivanlastittain”. Leipurien koreja monet vanhat muorit kuljettivat ympäri kaupunkia talosta taloon. Sattui monesti niinkin,että kun kori lähti talosta matkaan, toinen kori asteli portilla vastaan, – tulipa joskus montakin koria yhtaikaa.

Toisinaan tuli tarjolle myöskin karamellikori, sillä pieni Raahe osasi, mitä eivät osanneet monet isommatkaan. ”Meiän kylällä” oli oma karamellimestarinsa, jolla oli ihmeellinen salainen taito laitella niin hienoja makeisia, ettei sellaisia osattu missään muualla. Raahen karamellit tunnettiin miltei koko maassa.

Karamelleja keitteli Raahessa ensin Jurveliuksen rouva, ja sitten niitä valmistivat Vaasasta tulleet Idmanin mamsellit, jotka myös leipoivat vehnästäkin. Mamsellit asuivat kapteeni Stjernuddin talossa Brahenkadulla vastapäätä Mölleriä, ja kapteeninrouva Maria Catharina, o.s. Hedmansson, oppi mamselleilta karamellien teon. ”Vi ska byta konst!3 rouva esitti mamselleille, luvaten puolestaan opettaa heille kukkien tekotaidon. Ja tapahtui niin.

[Kuva: Maria Catharina Stjernudd, Raahen karamellien valmistaja.
Maria Catharina Stjernudd, Raahen karamellien valmistaja.

Stjernuddin Maria Catharina olikin sitten koko Raahen karamellirouva, ja komea rouva olikin. Sillä hän ”kun oli oikein ställingisä ja korkeisa spetsimyssyisä”, rintakin nousi niin uhkeana, että kannatti kahvikupin vateineen, sekä kerma- ja sokeriastian. Valmisti karamelleja kyllä vielä vanha Jurveliuksen rouvakin, mutta kapteeninrouvan tuotteita pidettiin parempina. Pienellä tinaamattomalla kuparipannulla kolmijalkaisen ”präntinjalan” varassa rouva keitti monenväriset karamelliseoksensa kamarinuunissa, ja niistä sitten näperteli kaikenvärisiä, punaisia, keltaisia, sinisiä, valkoisia ja kaikenmuotoisia makeisia: pitkiä, pitkinraitaisia kierukoita, kierrenauhoja, soikeroita, palleroita ja pastilleja, ”bandkonfekteja”, ”vaniljstängeriä” ja paperialustalle asetettuja ”morselleja”, joissa ryytineilikka seisoi keskellä. Pieniin omatekoisiin valkoisiin neljännesnaulan paperipusseihin punnittiin karamellit, ja apulaistyttönen kulki niitä taloissa tarjoamassa. Lauantaipäivä oli tavallisesti karamellien kauppapäivä. Silloin karamellityttö kulki kauppiaasta toiseen ja varsinkin nuoret herrat ostivat, kuka pussin, kuka kaksi. Häihin, ristiäisiin ja peijaisiin ”tingattiin” rouvalta erikoiset karamellinsa, isoihin häihin viisikin naulaa. Pitokaramellit kääräistiin hienoihin rimsureunaisiin papereihin, pantiin päälle korea ”glansbildi” ja lopuksi kieräistiin ympärille paperisuikale, ”deviisi”, runovärssyineen. Peijaiskaramellin paperi oli hopeapintainen, kuvana risti seppeleineen ja mustareunaisessa paperinauhassa esim.:

”Den ädla med de rena dygder,
Han sörjes djupt i vara bygder”. 4

Ristiäiskaramelli kierrettiin punaiseen paperiin pääskys- tai muine sopivine kuvineen ja värssyksi pantiin esim.:

[Kuva: Karamellien nykyinen valmistaja Sofia Laurila.]
Karamellien nykyinen valmistaja Sofia Laurila.

”Du himlens skänk, gif fröjd och tröst
Åt Far och Mor i lifvets höst”. 5

Mutta häämakeainen oli valkeassa kääreessä punaruusuineen, ja runo todisti:

”Din hand i min jag trycker så ömt,
Och språket, fast ordrikt, jag likväl förglömt”. 6

Tahi:

”On onni suuri mulla tää,
kun vierelläni sinut nään”.

Tahi:

”Amor är tok, vi tro honom icke,
Bacchus är klok, i botten vi dricke!” 7

Joulukaramellejakin laitettiin, kierrettiin paperiin ja pantiin kiiltokuva, joskus kiusoitellen lammas, hanhi, porsas, ja runoiltiin ”deviisin” avulla, että ”sinä olet tällainen”. Kiiltokuvat ja värssypaperit samoin kuin muutkin paperit ostettiin Heickellin mamsellin kirjapöydältä.

Stjernuddin rouvalta peri karamellien salaisuuden Maria Sofia Laurila, joka jo 13-vuotisesta oli ollut rouvan apulaisena makeisia valmistamassa ja myymässä. Vanhan karamellirouvan kuoleman jälkeen alkoikin entinen apulainen ”karamellineitinä” pitää raahelaisia makeisissa. Ja vieläkin saa Raahe viljellä vanhoja hyviä karamellejaan, jopa olla ylpeä, ettei vieläkään missään kyetä sellaisia valmistamaan. Pitkinraitaiset ”bandkonfektit” ja ”vaniljapuikot” sekä ”morsellit” ovat yhäkin Raahen erikoisuutena. Katinhännän kaukaisessa kulmassa Rantakadun pohjoispään pikku talo niitä vieläkin tuottaa, ja samalla vanhalla tavalla kuin ennenkin. Stjernuddin rouvan vanhalla tinaamattomalla kuparipannulla kamarinuunissa yhäkin keitetään karamellisekoitus.

[Piirros: Karamellien keittoastia]


  1. Ei mitään järjestystä.
  2. Sattui niin ikävästi, että ennätimme jo syödä, mutta juodaan toppakahvit, niin se on yhtä hyvä kuin päivällinen.
  3. Vaihdetaan taitoja.
  4. Jaloa puhtaine hyveineen surraan syvästi seuduillamme.
  5. Sinä taivaanlahja, tuota iloa ja lohtua isälle ja äidille elämän syksynä.
  6. Kätesi omaani hellästi painan, ja sanarikkaankin kielen olen sentään unohtanut.
  7. Amor on hupsu, emme häntä usko, Bacchus on viisas, juodaan pohjaan!