[Piirros: Raahen ranta. Kartasta v:lta 1659.]
Raahen ranta. Kartasta v:lta 1659.

Wanha pieni Raahe on suuren meren ja laajan maaseudun kasvatti. Merestä kohoutuva maakamara antoi sille aikoinaan sopivan asentokentän, ja maakunta puolestaan ajoi sinne sekä elämistä että kauppatavaraa. Suuri meri saatteli tavarat avaraan maailmaan, ja suuri meri toi taas sijaan kaiken maailman tavaraa taikka työnsi korvauksen rahassa. Vähäpätöinen Pohjanlahden rantakaupunki kierteli monet mahtavat meret, mutta juurensa se kiinnitti maakuntaan aina kaukaisia ylimaita, Savon sydänseutuja, Hämettä, Karjalaa ja Kainuun korpia myöten. Pienenä, monesti moitittuna ja halveksittuna, jopa kadehdittuna ja sorrettunakin, se ponnisti matalalta maakamaraltaan ollen ahkerassa kanssakäymisessä suuren maailman kanssa.

Jo muinaisista, ylimuistoisista ajoista oli Saloisten mainio Satama ollut kuulu kauppapaikka, niin kuulu, että sitä mainittiin maan rajojen ulkopuolellakin. Se oli pitkä, syvä lahti, joka pistäytyi Lapaluodon ja Rojuniemen väliin, aina Kalkanperään asti, ja sanotaan sitä vieläkin Satamalahdeksi. Pohjoispohjan ensimmäisen emäseurakunnan, jo 1329 mainitun Saloisten, esikoiskirkko seisoi Ristikarin kankaalla, Satamalahden pohjukassa, paimentaen suunnattomia pohjoisia salomaita aina Kalajokea, Oulua ja Oulujärven takaisia selkosia myöten. Satamalahden eteläpuolella oli ikivanha Markkinaniemi, jossa joka kesä Olavinpäivästä alkaen pidettiin pariviikkoiset suuret vapaamarkkinat. Silloin kokoontui tänne vaihtamaan tavaroitaan sekä Etelä että Pohjoinen, sekä maakansa että merenväki. Saloisten Satamaan saapuivat entisajan merenkävijät ja kauppasaksat, joiden alukset kyllä ”eivät olleet kovin rapeoita”, aina Kemistä, Turusta, Tukholmasta ja Norrköpingista, jopa Inkeristä, Virosta ja Liivinmaalta sekä Lyypekistä asti. Ja maakunnan miehiä tuli, paitsi lähiseuduilta, Hämeestä, Savosta ja Karjalasta; saapuipa sinne Vienanrannan kauppasaksojakin, jotka Maanselän ylitse päästyään laskettelivat Kainuun vesiä Oulujärven lounaiskolkkaan, taivaltaen siitä Venetheittoon, mistä taas Siikajokea myöten oli vesitie meren kautta Satamalahden Markkinaniemelle.

Saloisten rantaseutujen talonpojat ja laivanvarustajat taas puolestaan tekivät kaupparetkiä etelän markkinakentille, Turkuun ja Tukholmaan, vieden aluksissaan tervaa, lankkuja, turkiksia, voita ja talia. Monesti nämä rohkeat ja itsepäiset rantalaivurit ohjasivat aluksensa ohi vanhan Turun, käänsivät laivan keulan itään ja laskettelivat salakättä kiellettyihin kauppamaihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle, saaden täällä tavaroistaan paremmat hinnat kuin Turun ja Tukholman kauppiailta, joille heidän määräysten mukaan olisi pitänyt tuotteensa myydä. Palatessaan ukot toivat taas luvatonta kauppatavaraa, m.m. tupakkaakin, jota oli määrä ostaa vain Turusta taikka Tukholmasta, vaikka nämä yrittivätkin syöttää pohjanperäläisille kaikkein kelvottomimmat laatunsa.

Tällainen ahkera merenkulku ja vilkas markkinaelämä valmisteli jo tämänkin vastaisen kaupungin perustuksia, samoin kuin Pohjanlahden perukan toisiakin suuria liikepaikkoja, Oulun, Tornion ja Kemin jokisuita. Saloisten markkinakenttä ei kyllä ollut minkään ylimaista virtaavan vesireitin suulla, olihan vain joettomalla mantereella kuulun ja hyvän Sataman rannalla. Kolmen, neljän neljänneksen päässä pohjoisessa oli kyllä Pattijoki, mutta tämä oli vain vähäpätöinen metsäpuro ja sen suupuoli sopimaton kaupungin pohjaksi.

Jo varhain Saloisten seutu sai kuitenkin kaupunkinsa. Se tapahtui oikeaan ”kreivin aikaan”, kuten monet muutkin hyvät asiat. ”Meidän armollisin kuningatar” Kristiinakin oli saanut kuulla Saloisten mainiosta Satamasta ja suurista markkinoista, joten hänen mielestään oli ”hyvä tilaisuus perustaa ja rakentaa kauppala eli pieni maakaupunki” Sataman tienoille. Suomen mahtava käskynhaltija ja kenraalikuvernööri, ”Me Pehr Brahe, Wisingsborgin kreivi, Kajaanin Vapaaherra, Rydboholman, Lindholman, Brahelinnan ja Bogesundin Herra, Ruotsin valtakunnan Neuvos ja Drotsi sekä Westmanlannin, Bergslagenin ja Taalainmaan Laamanni”, sai asian toimekseen ja julkaisi Turun linnassa 5 p:nä jouluk. 1649 ”omalla kädellä ja sinetillä” vahvistetun vastaisen kaupungin perustuskirjan sekä lähetti miehiä etsimään kaupungille soveliasta paikkaa. Miehet luotasivat ja ”peilasivat” Satamalahtea, jonka rannoille oli jo kaupungin asemakaavaa suunniteltu, mutta paikka huomattiin sopimattomaksi sekä vanha hyvä satamakin jo entisestään madaltuneeksi. Katseltiin sitten vanhaa kalavalkamaa, Kuljunlahtea nykyisen Saloisten kirkon lähimailla, ja arveltiin sitä sopivaksi kaupungin satamaksi. Mutta pian löydettiin vielä syvempi lahti suuren saariston suojasta, pari neljännestä pohjoiseen Satamalahdesta, ja lahteen pistäytyvä pienoinen, joka puolelta veden ympäröimä niemi, joka vain kapealla kaulalla oli kiinni mantereessa. Tälle niemelle päätettiin kaupunki pystyttää. Siihen se sitten saatiinkin, ja Saloisten kaupungiksi sitä alussa nimitettiin, kunnes mahtava Pietari Brahe, jolla jo ennestään oli Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo ja koko Kajaanin lääni alusmainaan, sai Saloistenkin suuren pitäjän kaupunkeineen ”ikuiseksi omaisuudekseen”. Perustuskirjan antaja oli jo alunpitäen hyvin huolehtinut suojatistaan, mutta saatuaan sen kokonaan haltuunsa, hän otti 1652 kaupungin erikoiseksi kasvatikseen, antaen sille oman suuren sukunimensä, vieläpä osaksi oman vaakunansakin. Näin tuli Saloisten vanhan Sataman ja markkinapaikan perijästä Brahen kaupunki, Brahestad, jonka sitten ylimaan ukot omalla kielellään ristivät Raaheksi.

[Kuva: Mansikkakarin kallioita]
Mansikkakarin kallioita.

Kaupungin alusmaaksi vallattu rantaseutu oli kyllä jo entisestään pohjustettu asutukselle. Jo hämärästä menneisyydestä oli halveksittu lapinsuku vallinnut koko paikkakuntaa. Läheisen Lapinkylänkin karuilla jäkäläisillä hietakankailla lienevät peskipukuiset miehet paimennelleet jutojaan ja asustelleet Lapinkylän tienoilla, missä vieläkin jotkut lapinperäiset paikannimet itse kylännimi sekä Korsu, Vuolu, ja Raahen lähellä oleva Ruona – siitä muistuttavat. Olipa eräällä Sovio-nimisellä peskiukolla ollut kotakenttänsä samoilla mailla, mihin sitten rakennettiin Raahe. Mutta tuli kerran ylpeä lannanmies, konttiselkäinen Jotailan äijä, heitti konttinsa kuusen oksalle ja ajoi pienen Sovion äijän pois pirrikodastaan sekä rakensi kentälle oman pirttinsä. Jotailan äijä oli mahtavan suuri ukonrutimo, mitä lienee ollut jatulien pahnaa, vaikkapa peräisin Pattijoen suusta, Mansikkakarin kallioluolasta. Sieltähän vielä kaupungin alkuaikoinakin oli pari tavatonta rumilasta käynyt suolan haussa ja kantanut selässään kallioluolaansa kamalan suuria säkkejä.

Kauhistuen katselivat pienet lappalaiset ja muutkin naapurit, kun Jotailan jätti riehui pirttinsä teossa taikka möyri maata. Ryskyi siinä vain metsä ja hirret keikahtelivat, ja taas vuorostaan keveästi heilui äijän tavaton lapio myllertäen kenttää pelloksi. Mahtavan talon ukko teki, ja talo sai entisen pirrikodan asukkaan komean nimen, Sovio. Ja Sovioksi ruvettiin pian nimittämään Jotailan ukkoakin.

Suureksi osaksi tämän talon maalle, Sovion äijän ja Jotailan äijän pohjustamalle rantakentälle, Brahe rakennutti suurkylänsä. Otettiin kaupungille kyllä muidenkin maita, läheisten kylien, Palon, Mettalan ja Savolahden miesten valtauksia.

Ensimmäinen huoli oli saada kaupungin asemakaava kansoitetuksi. Sillä vasta kaupunkilaisittain koottuna ihmiskansa tekisi entisen aution korven ja rantakentän kaupungiksi sekä ohjaisi vanhan Sataman liikenteen ja markkinat uudelle paikalle. Tästä jo ”Me Pehr Brahekin” puhuu perustuskirjassaan. ”Jotta kaupunki paremmin tulisi asutuksi ja kasvaisi niin rakennusten kuin liikenteen suhteen”, lupaa Pietari kreivi kuningattaren nimessä ”varustaa hyvillä privilegioilla jokaisen, jolla on halua, tahtoa ja omaisuutta sinne asettuakseen ja vakinaisesti liikettä harjoittaakseen”. Vanhalle lapinkentälle, Jotailan ukon pelloille ja naapureiksi asettuneet tulokkaat saivat ”nauttia ensin samoinkuin muut kaupungit Ruotsin kaupunkilain, sitten 12 vuoden vapauden kaikista varmoista ja epämääräisistä ulosteoista”. Ja Pohjanmaan maaherra oli jokaiselle kaupungin asukkaaksi pyrkijälle ”osoituttava vakinaiset asuinpaikat ja asemat sekä suojeleva heitä näin anotuissa etuoikeuksissa ja vapauksissa, niin ettei heille niitä vastaan mitään estettä, haittaa tai vastusta tehtäkö”.

Vähitellen kreivi Brahen uudiskenttä saikin asukkaita, ja rantaraivio rupesi muodostumaan kaupungin näköiseksi. Muutamat kaupungille vallattujen lähitalojen omistajat heittivät entisen olinpaikkansa, saivat naapurin äijän takaamaan, ”että hän vapausvuosien kuluttua, niin monen kuin laki määrää, suorittaa porvariverot ja rasitukset”, ja siirtyivät kaupunkiin porvareiksi. Niin tuli Sovion talon Jotailan ukon pojanpojista, Mikkelistä ja Matista, jotka kaupunkia perustettaessa parhaillaan isännöivät talossaan, pellonaidan takaisen kaupungin ensimmäisiä porvareita. Sovion nimellä miehet liikkuivat, vaikka jälkipolvi sitten muuttuikin Soveliuksiksi, ja tämä Jotailan vahvasta rutimosta polveutuva suku on aina ollut Pietari Brahen kaupungin mahtavimpana ja toimekkaimpana porvarina. Suuri porvari tuli Mettalanmäen Lankilastakin, joka oli kaupungille menettänyt puolet maistaan. Jooseppi Lankila heitti maalaiset työvehkeensä ja välikappaleensa, teki talon kaupunkiin ja muutti sinne emäntänsä Dorden kanssa. Lankilan Joosepista sukeutuikin sitten kuulu Langin porvarisuku, joka Soveliusten rinnalla toimi Raahessa kautta vuosisatojen.

Kaupungin vaurastuessa keräytyi kansaa vähitellen muualtakin sekä ympärillä olevasta maakunnasta että etempääkin. Pyhäjoen Hourulasta paineli kaupunkiin Olavi Kittilä omistaen paremmaksi nimekseen Strömin, ja samasta Hourukylästä lienee lähtöisin porvari Hourulakin, joka kaupungissa sievistyi Houréniksi ja Houréniukseksi. Kaisulan Matti lähti kyllä vain Saloisista, mutta Matin pahnasta lähti maailmaan Casanderin suku. Vihannista juti Junnilan ukko vääntäen nimensä Juneliukseksi, ja luultavasti Kalajoen Simistä1 saapui Juhana Simi joutuen Simelius-nimisten porvarien ja pappien esi-isäksi. Hailuodon taikka jostakin mannermaan Sipilästä lienee siirtynyt Sipilän Heikki antaen siunauksensa Raahen monille Sipeliuksille. Monia muitakin lähiseutujen talollisten nimiä tapaamme Raahen ensimmäisten raatajain joukossa. Niinpä nähdään Saloisten Kulju (Martti ja Olli Culju), Lapinkylän Korsu (Johan Corsu), Paavolan Hemmi (Anders Hemmi ja Lars Hämmilä) ja Roppola (Matti Roppoi), sitten vielä Niemeä (Simon Niemi, kuoli 1691 111-vuotisena), Nivalaa, Nevalaa, Mankista, Monkkasta, Mämmiä, Märsyä, Pirkolaa, Luotoa, Vatjusta, joista useat ehkä olivat merimiehiä, muutamat ainakin vastaisten merimiesten esi-isiä.

Vasta perustettu, verovapaita vuosia lupaava kaupunki houkutteli porvareita vielä kauempaakin. Iin Haukiputaan Kellonkylästä purjehti Pietari Kello, jonka poika kiepautti itsensä Petrus Kielliniksi, ja luultavasti Kemin jokisuulta lähti Kemi-Heikki, joka oli aivan ensimmäisiä tulijoita, ja hänestä juontaa juurensa Kemellien suku.1 Savolaiseen sarkaan puettuna lienee, nimestä päättäen, astellut kaupunkiin Pekka Kinnuinen, jonka jälkeläiset porvareiksi noustuaan herrastuivat Kindmaneiksi, ja savonsukua Rantasalmelta arvellaan olleen Niskaisenkin, jonka jälkipolvi typistyi vain Niskaksi. Saarijärveltä saapui Matti Pölkky muuttuen porvarina Matts Pölckiksi.1 Oulusta tuli porvarin poika Jurvelius jättäen jälkeensä monilukuisen raahelaisen Jurveliusten suvun. Kokkolasta kulkeutui Kranck sekä saksalaissyntyiset Kröger ja Carlén, Pietarsaaren Purmosta Nordman. Joitakuita porvareita päätyi aina Ruotsista asti, vieläpä kauempaakin, kuten Blackman ja Freitag, joiden mainitaan olleen kotoisin Nyenschantzista. Olihan Raahessa ensi vuosina ja vuosikymmeninään monia muitakin porvareita, kuten Wallingia, Åhsia, Stoormania, Tammelanderia, Letzleä, Olsbota.

Kaupunki kaipasi myöskin käsitöiden tekijöitä ja mestareita. Lähimailla ei ollut sellaisia ”hantvärkkäreitä”, jotka olisivat kelvanneet kaupungin mestareiksi, olihan vain ominpäin oppineita miehiä, jotka saattoivat mestaroida vain kotitalonsa ja -kylänsä tarpeiksi. Ensimmäiset käsityöläiset tuotiinkin Ruotsista, sellaiset ”ulosoppineet” mestarit kuin kraatari Gustaf Öhrn, josta tuli Raahen Öhrnien kantaisä, tynnyriseppä Anders Alfström sekä saksalaislähtöinen puuseppä Jonas Skytte. Nämä herrat ja mestarit tulivat kaupunkiin saksansukuisen Henrik Corten matkassa, kun Corte Pietari Brahen voutina ja käskynhaltijana 1651 muutti Raaheen tullen kaupungin ensimmäiseksi pormestariksi sekä muutenkin tärkeimmäksi toimenmieheksi. Samassa matkassa saapui myöskin Corten kirjuri, Hans Forbus, Skotlannista syntyisin olleen oululaisen kauppiaan poika, jonka jälkijoukko monissa miehin eli Raahessa pitkät ajat. Myöhemmin toimitti Brahe uudiskenttäänsä vielä toisen lähetyksen ruotsalaisia ja saksalaisia käsityöläisiä opettamaan taitamattomia kaupungin miehiä kunnollisiksi kisälleiksi ja mestareiksi.

Näistä sieltä täältä koituneista ja merien takaakin haalituista porvareista, kauppamiehistä ja käsityöläisistä sekä muista eläjistä kasvoi sitten Brahen laittaman asemakaavan täyttävä vastainen kaupungin kansa. Useat uudiskylän asukkaat joutuivat varsinaisen ammattinsa ohella hoitamaan nuoren kaupungin toimia ja virkoja, kuka tullinhoitajana, tullikirjurina, kuka postimestarina, kaupungin notariona taikka raatimiehenä. Korkean raadin jäseniksi parhaat porvarit helposti joutuivatkin, jopa jotkut käsityöläismestaritkin. Niinpä hattumaakari Olli Michelsonkin valittiin tähän tärkeään toimeen, vaikka hän sitten olikin niin saamaton, ettei viitsinyt saapua oikeuden istuntoihin. Menettipä mestari kerran muutamiksi vuosiksi virkansakin, koska häntä syytettiin siitä, että oli joskus mestaroinut sikaakin puremalla sen korvan poikki, muka merkitsemistarkoituksessa. Hattumaakarille tällainen teko vielä olisi menetellyt, mutta kunnianarvoiselle kaupungin raatimiehelle katsottiin se sopimattomaksi. Michelsonin sijaan valittiin raadin jäseneksi kraatari Öhrn, ja hän istuikin raatimiehen penkillä yhtä ahkerasti kuin kraatarinpöydälläänkin.

Monet niistä nimistä, jotka esiintyivät Raahen alkuasukasten joukossa, pysyivät sitten monia kymmeniä vuosia kaupungin kirjoissa, jotkut satojakin, toiset ollen hyvinkin tärkeitä tekijöitä pienen eteenpäin ponnistelevan kaupungin elämässä, ja jokainen osaltaan toimittamassa elämäntehtäväänsä, nauttimassa porvarioikeuksiaan ja täyttämässä velvollisuuksiaan kaupungin kansalaisena. Uusia sukuja ja suuria nimiä sitten kyllä aikojen kuluessa nousi entisten joukkoon, toiset vain tullen ja mennen, toiset taas jääden entisten asukasten avuksi kaupunkia kansoittamaan.

[Piirros: Sovion talo. Kartasta v:lta 1659.]
Sovion talo. Kartasta v:lta 1659.

Lähdeviitteet

  1. Impivaaran mukaan.