[Piirros: Merkkausliinasta v:lta 1827]

Rikkaan raahelaisen porvarin ja patruunin koti, vaikka olikin joutunut kaukaisen mutkan pohjapuoliin, syrjäiseen rantakylään, tervaa ajavien äijien kauppataloksi, oli kumminkin voinut sisällyttää seinäinsä suojiin paljon merien takaistakin henkeä ja elämää. Maalaamattomat, hiekkapesulla ”kaheksanmerkkiä kiertäen” hohtavanvalkoisiksi ”skuuratut” laajat petäjäiset lattialankut antoivat kyllä vankan kotoisen pohjan, ja monesti vielä jokapäiväisissä huoneissa oli lattialle vedetty käytävät vain kotona taikka kotikylässä kudotuista riepumatoista. Arkisten huoneiden harmaiksi maalatut, tummemmalla värillä, sinertävällä taikka ruskealla pirskoitetut seinähirret, loivat niinikään kotoiset kehykset. Seinähirsien raotkin ja varaukset oli täytetty kotikaupungin karvareilta saadulla kalkkiseoksella. Ja usean hyvänkin salin nurkassa seisoi Kalajoen keltaisella kaakelilla päällystetty uuni.

Mutta talon parhaimpien huoneiden, vierassalin ja ”förmakin”, seinät oli verhottu ulkomaan papereilla. Vanhempi Johan Soveliuskin, joka asui kaksikerroksisessa rantatalossa ja aikoi noutaa kotiinsa emännän, puki asuntonsa mitä hienoimpiin tapetteihin. Tulevan emännän huoneeseen tuotiin Tukholmasta kalliit ”gyllenläder”-tapetit, joiden mustaa pohjaa kaunistivat punertaviin soikioihin sovitetut mamsellien rintakuvat, punaiset ruususeppeleet päässään. Kaunis oli Langin talossakin muuan huone, jonka tapeteissa nähtiin tyrolilaisia lumihuippuisia alppimaisemia paimentyttöineen ja karjoineen. Mutta Kivi-Sovion salin seinäpahveissa nähtiin kaikenlaisia ”keijungaisia”. Eräät ruotsalaiset maalarinkisällit olivat kerran kuvailleet näitä mustavärisiä ”keikkauskuvia” seinät täyteen, mitä erilaisimpiin asentoihin, niin että lapsetkin oikein pelkäsivät luullen niitä ”pirunkuviksi”. Sitten 1860-luvulla tuotiin meren takaa uusia suurikuvaisia tapetteja, joiden kuva hyvin ”astui julki”, ja niillä peitettiin parhaimpien huoneiden seinät.

[Kuva: Soveliuksen suursalin peränurkka]
Soveliuksen suursalin peränurkka.

Hienoissa Tukholman tapeteilla verhotuissa huoneissa piti olla kuninkaan kaupungin huonekalutkin. Niinpä voitiin nähdä jossakin salissa kaunis valkea rokokootyylinen kalusto 1740-luvulta, toisessa taas hieno kustavilainen kalusto. Nähtiin myöskin empiretyylin siroja sohvia, tuoleja, pöytiä ja peilejä, ja patruunin huoneessa saattoi olla juhlallinen, tummasta mahongista valmistettu biedermeier-kalusto, joka oli tuotu aina Englannista asti. Monen rikkaan patruunin huoneessa nähtiin myöskin erinomaisen kaunis, monilokeroinen mahonkinen ”chiffonieri” taikka komea teakpuinen piironki, vieläpä joskus arvokas kaappi aina 1600-luvulta. Ja patruunin emännän huoneessa saattoi olla pieniä, marmorikantisia, kolmijalkaisia rokokoopöytiä, monilokeroisia kaappipiironkeja, kauniita ompelulippaita, ja jollakulla vanhalla rikkaalla nähtiin 1600-luvulla valmistettu rautahelainen, erivärisillä puulajeilla silattu hieno arkkunen koriste-esineiden säilytyspaikkana. Muutamissa porvaristaloissa nähtiin vielä vanha klaveri taikka taffelpiano. Sohvan äärinen lattia oli peitetty isolla divanimatolla tahi kauniilla kotimaisella ryijyllä, ja sivulattian peittona oli Hanskin muorin kutomia komeita vahvoja karvamattoja. Katossa riippui kaunis kynttiläkruunu kristalleineen, ja pöytiä sekä piironkia koristivat hopeaiset kolmihaaraisetkin kynttiläjalat. Seiniä taas kaunistivat useinkin perhekuvat. Vanhat patruunit emäntineen sieltä katselivat jälkeentulevaistensa toimintaa. Joku ulkomaalainen taiteilija oli ollut heidän maalarimestarinansa, joskus myös Ruotsista Suomeen kulkeutunut muotokuvamaalari J. E. Lindh. Saattoi seinällä olla vielä joku Ekmanin maalaus, ”Pilven veikko”, ”Jouluilta”. Nähtiin lisäksi ulkomaalaisia maisemakuvia. Möllerin ison salin seinää koristi purkautuva Vesuvius. Monella vanhalla suvulla, kuten Montinilla ja Soveliuksella, oli isännän huoneen seinällä suuri ”sukupuu”, joka paksuna tyvenä nousi mannusta ja haarautui taivaalle lukemattomiin silmuihin. Patruunien huoneen seiniä täyttivät vielä komeat laivojen kuvat, vesivärein, joskus öljyvärein tehdyt. Niitä oli omista laivoista maalautettu milloin missäkin ulkomaan satamassa oleskeltaessa, useinkin Köpenhaminassa. Oli jonkun porvarin seinällä kotikylän mestarinkin, kuuromykän suutarin, A. J. Hedmanin, vesiväreillä maalaamia raahelaiskuvia, esim. laivanlykkäyksestä ja engelsmannin käynnistä Raahessa. Soveliuksen seinällä oli Hedmanin taiteilema kuva Jotailan äijästä ja lappalaisesta Sovion äijästä. Suuret komeat seinäpeilit antoivat monelle patruunin salille näköä ja loistoa. Kullatuissa taikka mahonkisissa kehyksissä ne seisoivat seinän parhaimpana komeutena. Nuorta emäntää odotellessaan Johan Soveliuskin hankki huoneisiinsa kaksi kaunista suurpeiliä.

Hyvän porvarin parhaita ikkunoita verhosivat Tukholmasta tahi Saksasta tuodut pitsiuutimet, ja ikkunalla kukki punaisia ja kaikenvärisiä ruusuja, ”majruusuja” ja ”alppiruusujakin”. Nähtiin monessa ikkunassa myöskin kaktuksia, aloeita ja oleandereita. Raahelaiset olivat kukkien ystäviä. Miltei jokainen ikkuna oli kasvien olinpaikkana, josta toinen toistaan kauniimmat kukkaset saivat katsella kadulle ja paistatella jumalanpäivää sekä olla kadunkulkijain ihailtavina. Rouvat koettivatkin kilvan kiihoittaa ikkunakasvattejaan kehkeytymään niin ihaniksi ja koreiksi kuin suinkin. Möllerin rouva istutti ikkunaruusuihinsa tekokukkiakin, jotta toiset rouvat ohitse kulkiessaan niitä kadehtien katselisivat, ja pöydällä ”kukoisti” maljassa posliininen ruusu, levittäen hyvää hajuveden tuoksua.

[Kuva: Pienen talon balsami-ikkuna Reiponkadulta.]
Pienen talon balsami-ikkuna Reiponkadulta.

Ja suursalin seinällä seisoi valkeakaapuinen, kullalla kirjailtu Morakello, joka järkähtämättömän tasaisesti naksuttaen mittasi aikaa, mikä siitä huolimatta täällä vanhassa ympäristössä näytti seisovan paikoillaan tahi ainakin astelevan eteenpäin yhtä verkkaisin askelin kuin vanha moralainenkin sitä mittaili.

Monen talon ikkunan ulkopuolella oli ikivanha katupeili, talon vanhojen mieluisa kapine, joka heille mittaili katujen elämää. Sen ääressä mummut, jotka eivät enää jaksaneet käydä kaupungilla, istuivat seuraten hiljaisen kaupunkinsa liikettä, pysyen siten itsekin vielä elämän mukana. Silmälasimuorista ja katupeilistä raahelainen keksi arvoituksenkin:

”Mikä se on kun kahen klasin läpi kattoo kolmanteen?”

Mutta tarvittiin ikkunapeiliä muuhunkin. Hyvänahkainen kapteenikin, joka ei tahtonut saada pidetyksi ohjissa vallatonta poikajoukkoansa, katsahti vain katupeiliin puhellen:

– Mammakin sieltä näkkyy tulevan.

Ja heti asettui telmäävä joukko aloilleen.

Ison patruunin asuinrakennukseen saattoi sisältyä parikymmentäkin huonetta. Niinpä Langin 1812 rakennetussa kulmatalossa Isontorin laidassa oli 18 huonetta, joista 16 oli lämmitettävää. Näistä joutikin jo alppimaisema-tapeteilla verhottu Sali talvipuutarhaksi, johon vieraitten kanssa mentiin kahvia juomaan. Keskellä salia oli komea korkea kasviryhmä ja sen ympärillä istuimina sohva, tuoleja ja taburetteja.

[Piirros: Langin talon asemapiirros]

[Kuva: Rouva Rosa Soveliuksen puutarha. Taustalla asuinrakennus.]
Rouva Rosa Soveliuksen puutarha. Taustalla asuinrakennus.

Monen vanhan talon tontille mahtui iso ja komea kesäpuutarhakin. Sellainen oli Johan Montinin ja Johan Friemanin pihamaalla sekä tohtori Ehrströmin pihalla, Soveliuksen rantatalon laajalla tontilla, joka ulottui yli koko korttelin Brahenkatuun asti, ja myöskin kauppaneuvoksettaren eli ”kauppaneuvoston lesken” Lovisa Franzénin maalla, joka täytti kaksi tonttia Pakkahuoneenkadun ja Ämmänkadun välissä. Kauppaneuvoksettaren puutarha oli Raahen parhaimpia; sen suunnitteli 1864:n vaiheilla talon tytär, Nanny Franzén, hääjuhlansa kunniaksi. Siinä tuuheat pihlajat ja komeat koivut, joku hopeakuusikin joukossa sekä ruusupensaat välimailla, pitkänä rivinä vartioivat kumpaakin laitapuolta ja pohjimmaista sivua Ämmänkadun varrella. Etusivua taas rajoittivat siperialaiset hernepensaat. Etualan nurmikolla olivat saaneet sijansa syreenit, kuusamat ja ruusupensaat, ja keskellä keskikäytävää seisoi puutarhan ylimmäisenä korkea, tuuhea, Salahmin ruukin puutarhasta pikkuisena tuotu lehtikuusi. Peräosassa oli hyötykasvien ja kukkien alue, karviais- ja viinimarjapensaineen ja kaikkineen. Puiden suojissa oli istuinpenkkejä, muutamassa kolkassa tuuhea lehtimajakin ja perällä pyöreä istuma-alue. Mutta kaikkein kaunein ja laajin puutarha oli Fredriksbergissä, jossa monet puut ja pensaat kantoivat hedelmän lajinsa mukaan, sekä monenlaiset kyökkikasvit lisäsivät vuoden satoa.

[Piirros: Rouva Rosa Soveliuksen puutarha]
Rouva Rosa Soveliuksen puutarha. Suunnitellut Nanny Lagerborg, o.s. Franzén.

Useissa taloissa pääsivät kukkaset ja koristekasvit ilahduttamaan talon rappusia, avonaisia portaita ja eteisen pylväskäytävää. Niinpä Lovisa Franzénilla kukki komeita ruusuja, neilikoita, geranioita ja pelargonioita ruukuissa, joita oli asetettu porraspylväiden päähän.

[Kuva: Alopaeuksen talon (myöh. tohtori Ehrström) pihanpuoli.]
Alopaeuksen talon (myöh. tohtori Ehrström) pihanpuoli.

Joissakuissa laitakaupunginkin taloissa oli pieni puutarhansa. Perämies Marjelinin ”kryytimaasa”, jota pihlajat, koivut, tuomet ja kuuset suojasivat, kasvoi silmän iloksi ruusuja, stormhattuja, noankyyhkysiä, akvileijoja, iriksiä, belliksiä. Porvarien puutarhoista kukat olivat kotoisin, samoin kuin viini- ja karviaismarjatkin sekä sparrikset ja isolehtiset salarit. Ja salarin oli Hortlingin mamselli tuonut aikoinaan Ruotsista.

Aamusta varhain vanha Raahe otti päivän omakseen. Jo neljältä, viideltä se nousi työntouhuihin, ja jo viiden aikana nähtiin monen vanhan patruunin kävelevän kadulla taikka astelevan varvia kohden. Aamiainen ennätettiin jo 7–8 aikaan, päivällinen 12–2 välille ja illallinen 6–7 seutuihin. Vanhat patruunit pistelivät vankan illallisen, voissa paistettua palttua taikka kampsukeittoa taikka muuta aikamiehen ruokaa ja heti sen jälkeen heittäysivät levolle. Jotkut vaativat vatsantäytettä vielä yölläkin. Muutamille patruuneille ja joillekuille vanhoille patruunin emännille piti yönhyviksi varustaa kaappiin jotakin makeaa maistettavaa, ”nattgottaa”.

Kaksi ruokalajia oli tavallisesti päivällisateriana, peruna- ja liharuokia sekä puuroja ja vellejä. Pyhäpäivinä oli useinkin toisena ruokana hienoa viinisoppaa. Muuan porvarin emäntä keitätti aina lauantaisin puuroa koko viikon varoiksi. Keittopäivänä pisteltiin puuroa lämpimiltään, sunnuntaina sitä paistettiin, maanantaina syötiin kylmiltään lämmitetyn maidon kanssa, tiistaina taas paistettiin, sitten lämmitettiin maitoa, sitten vielä kerran paistettiin, ja perjantaina lyötiin puuronloppu velliksi, ja taas lauantaina pantiin uusi vankka puuropanos. Näin taitavasti järjestettynä säästyi paljon aikaa ja polttopuuta.

Vanhojen talojen keittiö ei ollut välittömässä yhteydessä muiden huoneiden kanssa, vaan se oli useinkin kulmittain alempana päärakennusta, kylmän välihuoneen taikka eteisen takana, tahi kokonaan pihan toisella puolella, aivan erillään asuinhuoneistosta. Langin talonkin keittiö oli kaukana pihan takana, palvelijain ruokahuoneen kanssa vierekkäin. Eikä ollut entisten emäntien ”köökisä” ”hällää”, ei paistinuunia eikä ”resuaaria”, vaan avonainen takka, jossa pitkillä ”präntinjaloilla” monella padalla keitettiin. Ja lämpöisenä piti saada ruoka pihantakaisestakin keittiöstä talon pöytään. Emännän huolehdittava se oli, ja ainakin kauppias Ahlqvistin rouva sen toimen suoritti miehensä tyytyväisyydeksi. Entinen Ahlqvistin ukko näet useasti kiitellen puheli Anna Charlottallensa:

– Kyllä sinä olet niin erinomainen vaimo, kun sinä aina olet lämmintä ruokaa minulle tuonut.

Leipä leivottiin kotona, paistettiin omassa uunissa, ja vietiin hyvälle naapurillekin ”lämpymäisleipää” – samoin kuin syksyllä teurastusaikana ”kryynimakkaraa”, ”punasmakkaraa” ja ”kampsuja” sekä kalalta tultua tuoretta kalaa ja lehmän poijittua ”ternimaitoa”. Pikku pirtiltä jos joskus sattui leipä puuttumaan, lainasi se naapurin pirtiltä, ja maksoi lainan takaisin, kun ennätti saada leipää omasta uunistaan. Ruokakauppaa ei ollut, eikä sitä kaivattukaan. Kun sitten Byström pystytti ruokakaupan Brahenkadun varrelle, niin koko joukolla ihmeteltiin: ”Ruokakauppa!” Eikä alussa moni kehdannut ainakaan leipää ostaa, sillä sitä pidettiin kovin häpeällisenä ja leivän ostajaa aivan saamattomana; sanottiin:

– Sekin kuuluu ostavan leipää!

Sahtia käytettiin taloissa jokapäiväisenä juotavana, ja sitäkin tehtiin itse. Maltaat imellytettiin padassa ja sitten ”uutinsaavisa” puuristikon ja olkien päällä monikertaan valettiin kuumalla vedellä. Kun näin saatu vierre oli jäähtynyt, käytettiin se ”jästillä” ja lopuksi suljettiin suuriin tynnyreihin. Palinin mamsellit tekivät hyvää kotiolutta, niin että sitä riitti naapureillekin myytäväksi.

[Kuva: Piehingin ukko Raahessa voikaupalla.]
Piehingin ukko Raahessa voikaupalla.

Ei ollut Raahen pienellä torillakaan juuri ruoanpuolta myytävänä. Kun maalaiset tulivat saantejaan, voita, maitoa, juustoa myymään, kulkivat he niitä kaupittelemassa talosta taloon, tahi menivät tuttuihin taloihinsa, joihin naapurit asiasta kuultuaan tulivat ostamaan. Paavolan Ojantakasenkin ukko usein lauantaisin ajoi saavillisen ”makeata juustoa”, jota oli tavattomassa muuripadassa juoksutettu ja keitetty tuntikausia, Almgrenin taloon Härkätorin lähelle ja siellä mittaili sen raahelaisten pyhäpäivän eineeksi.

Talikynttilän valossa vietettiin iltapuhdetta ja tehtiin aamun askareita. Kynttilät kastettiin syysteurastuksen aikana itse; isoiset istuttivat lukuiset valopuikkonsa hopeajalkoihin taikka kristallisiin kruunuihin, mutta köyhän muutamainen kynttilä tuikutti vaski- tahi lakkijalassa tahi puisessa pitimessä. Paloipa pienen pirtin pöydällä joskus vain ”rasvalamppu”: savikupissa tai kynttiläjalan koperossa oli taliroskia, ja siihen oli asetettu pumpulilangoista sydän, jonka nenässä tuli kärysi. Paremman puutteessa tehtiin talikuppi mäihätystä nauriista ja saatiin ”naurislamppu”. Paloi köyhän pirtissä ahkerasti myöskin päre. Laivan työmiehet toivat veistämöltä palatessaan suoria petäjän kappaleita, joista iltasella pärevalkean valossa kiskoivat päreitä. Maalaisiltakin sai ostaa päreitä. Ukot toivat niitä torille ja koteihinkin, ja ne maksoivat neljä, viisi kopeekkaa kortteliapaksulta kuvolta.

Pimeinä syys- ja talvi-iltoina istuttiin pirteissä useinkin vain takkavalkean valossa. Siinä lämmittävän loimon ääressä äijät haastelivat jo monikertaan kerrottuja entisiä meriretkiänsä ja seikkailujansa sekä maalla että merellä. Siinä Silfverbergin Jaako tiesi toisenkin tarinan ja historian, ja Skogmanin Jaako muisti merkilliset keisarikohtauksensa, Hackmanin Matti saneli vanhoja satujansa sekä Pietarilan Matti jutteli vain kuninkaista ja prinsessoista. Mutta Fyhrin Esa-vaari puhua pömisti pikkulilli siirallaan muistellen niitä aikoja, jolloin hän oli käynyt ”Karttakeenasa ja Eskonpreerasa”.

Mutta sitten pääsi Raahessakin lamppu paistamaan, ja se suuri kumma oli, kun sellainen ihme ensi kerran nähtiin elävin silmin. Ensimmäinen pieni pöytälamppu, jossa tuli paloi lasin sisässä ja öljy oli posliinisessa säiliössä, nähtiin 1860-luvun lopulla Reinin rouvalla. Kaikkein aikaisimpana lamppuna oli ”tuiju”, lasipullo, johon läkkisepältä saatiin läkkitorvi sydäntä varten. Lamppuöljy, ”fotosiini”, oli ensi alussa kallista apteekin ainetta, jota ei muualla ollut myytävänä, ja markan ”halstoopista” apteekkari siitä otti.

Tulella poisti raahelainen pimeyden talostaan, ja tulella hän karkoitti pirtistään ja kartanostaan kaikenlaiset pahatkin. Vanhan ilkeän eukon jälkeen, joka kävi talossa riitelemässä tahi pahoin silmin kurkkimassa, oli parasta viskata palavaa poroa ja tulisia hiiliä.

Mutta kun kävi vieraisilla sellainen pikku pahantekijä kuin muuan rouvakin, joka käsilaukkuunsa piiloitetusta kärpästötteröstä laski talonemännän siistiin syöpäläisettömään saliin parven paholaisiaan, niin sille ei mahtanut tulen eikä tulisen tuhkankaan avulla mitään.

Paljon oli raahelaistalossa työtä. Kaupanteon ja meriliikkeen lisäksi kaupungin porvarit olivat ahkeria maanmuokkaajia, ”Tunkio-Jusseja”, sekä myöskin karjanhoitajia. Vanhaa Soviolta ja Lankilalta vallattua mantua, Durkholmaa, Lillholmaa, Storholmaa, Krokholmaa, Vihastenkaria, Märjännystä, Prännärinketoja, Kummattia, Koiramanojia, Maailmanrantaa ja Maailmanrannantauksia suuret ja pienet porvarit ja merimiehet kyntivät ja kylvivät ja korjasivat sadon aittaansa, ja taas monilta niityiltä keräsivät karjalleen heinää. Kaupungin koko peltomaiden ala oli esim. 1834 yhteensä 314 tynnyrinalaa 15 kapanalaa, ja heinämaata oli porvareilla samaan aikaan 319 tynnyrinalaa ja 5 kapanalaa. Niinkuin oikeat maanäijät, porvarit viljelivät ruista ja ohraa – jotkut, kuten Fellmanit, yrittivät kasvattaa vehnääkin – sekä perunoita. Muutamat rikkaat laivanvarustajat viljelivät perunaa suurin määrin. Kauppaneuvos Fredrik Sovelius pani joskus peltoon 40 tynnyriä; paljon kylvi myöskin Johan Montin, samoin Johan Frieman. Suunnattomasta sadosta riitti sitten perunaa sekä laivoihin eväiksi että kotipöydällekin, vieläpä suuret määrät perunajauhojen valmistukseen. Mutta myyty ei. Olisi ollut miltei häpeällistä myydä perunoita; ennemmin liiat kannettiin kevätkesällä pellolle ja tunkiolle, tahi annettiin ilmaiseksi tarvitsevaisille. Peltojen äärellä, kaupungin laidassa, olivat porvarien monet riihet, joissa viljat syksyisin puitiin. Ja lukuisat tuulimyllyt sekä Ruonanojan vanha vesikivi saivat jauhamista.

[Kuva: Heinämies kaupungin niityllä. Taustalla vanha tullikamari.]
Heinämies kaupungin niityllä. Taustalla vanha tullikamari.

Heinänteossa kaupungin patruuni oli väliin koko kotoisella voimalla. Johan Montinillakin oli vartavastiset ”Ylisuonkärryt”, vieterittömät paukkalavat, joilla raatimies ajoi niittymaalleen Ylisuolle, Kiiluun ja Valkeaiseen. Pappa itse istui kärryjen keulalla, hevosen hännän takana ajomiehenä, ja nuorta väkeä eväineen, kahvipannuineen ja Jurvelinilta ostettuine ”ässineen” ja ”kaneelikorppuineen” oli takana, minkä kärryihin mahtui. Olkia ja raanuja vain oli pantu lavalle pehmikkeiksi. Päivä häärittiin ja hikoiltiin niityllä, korjattiin heiniä latoihin, syötiin ja juotiin, ja illalla taas papan selän takana ajaa koluutettiin kotiin.

Paljon saikin moni porvari kerätä heiniä latoonsa. Franzénillakin oli seitsemän hevosta, raatimies Montinilla oli viisi hevosta ja kaksitoista lehmää sekä vielä pitkävillaisia ”spanskalaisia” lampaita ja kanoja, kauppaneuvos Fredrik Soveliuksella oli neljä hevosta ja yhdeksän lehmää, Fellmaneilla kolme hevosta ja useita lehmiä, Lundbergilla kuusi lehmää, samoin Svanljungilla. Pienillä eläjillä oli vähemmän karjakuntaa, lehmä, pari ja joku lammas lisäksi. Koko suurkylän navetta- ja tallikunta oli 1834: lehmiä 197 ja hevosia 82; sitten taas 1860 laskettiin olevan 78 hevosta, ja navetoissa seisoi 270 lypsävää. 15 ”nuorukaista” ja 90 lammasta.

Kaupungin laitumilla ja lähimetsissä Lapaluodon puolessa ja Pattijoella päin karja kulki etsimässä kesäruokaansa; lampaat joskus soudettiin meren saarille. Sarklinin ukon rummulla ja ”tastienarin” julistuksella aina ilmoitettiin, milloin navettakunta ensi kerran on laskettava laitumelle. Siinä kesäkuun ensimmäisenä se tavallisesti tapahtui. Jo 5–6 aikana aamulla paimen vei karjan ulos kaupungista ja 6–7 seuduissa illalla taas ajoi kotiin. Ja vanhan tavan mukaan moni vanha karjaemäntä hulautti vesikiulun paimenen korville, kun hän ensi iltana saapui kotiin. Sitten lehmät hyvin lypsivät koko kesän.

Hyvin saivatkin lypsää, sillä maitoa piti riittää monille lehmättömillekin, jotka karjan kotiin tullessa jo olivat astioineen odottamassa. Sattui joskus karjanviljaa karttamaan sellainenkin muori, joka suuttui ja pani lehmään painajaisen, kun ei annettu hänelle maitoa. Näin tapahtui Aspegrenilla, eikä elukka päässyt painajaisesta muuten kuin tietäjän avulla. Tämän jälkeen Aspegrenin rouva ei kyllä enää uskaltanut kieltää maitoa äkäiseltä muorilta.

Isossa talossa oli vielä paljon muitakin töitä, kotoisia puuhia, jotka etupäässä kuuluivat naisväen virkatoimiin. Oli sellaisiakin suurtöitä kuin aina syksyin, keväin toistuva monipäiväinen pyykinteko sekä kankaiden ja vaatteiden valmistus. Joka talossa kehrättiin kuin parhaassa maakylässä. Kehrättiin pellavaa, suutarinlangat ja ompelulangatkin kehrättiin kotona, joskus puuvilloistakin hyristettiin pumpulilankaa, puhumattakaan omien paksuhäntäisten lampaiden villoista. Tohtori Ehrströmin rouvakin istui useasti rukin ääressä virutellen hyppysissään villalevettä, ja kauppias Lauraeuksen tytär kutoi kahta sukkaa yhtaikaa. Rikkaan porvarinkin talossa saattoivat kangaspuut paukkua, ja joskus itse talonrouvan nähtiin jo aamuviideltä istuvan kangaspuissa kutomassa ”traasmattoa”. Kymmenin, sadoinkin kyynärin kudottiin pellavakankaita, liinaa ja hurstia, pukuvaatetta ja vahvaa sarkaa talven tarpeiksi. Ja pellavakankaat valkaistiin keväthangissa, tavallisesti Ollenborgin laajalla pihamaalla.

[Kuva: Augusta Elisabet Fagervik, o.s. Frieman.]
Augusta Elisabet Fagervik, o.s. Frieman.

Kotoisista kankaista valmistettiin kotoisin voimin arkiset ja tavalliset naisten ja lasten puvut, kotona ommeltiin ja omatekoisin pitsein koristeltiin liinavaatteetkin. Kovimmissa kiireissä kutsuttiin ompelija auttamaan. Klaaven Kreeta useinkin kulki taloissa liinavaatteita ommellen. Eikä ollut silloin ompelukoneita, silmineula taikka Reinin kaupasta ostettu ”sarananeula” oli parasta konetta, ja toimeen tultiin; oikeinpa pelättiin, kun ruvettiin saamaan koneita, että työ loppuu kesken. Fagervikin rouva kyllä ompeli ja ompelutti käsin vielä sittenkin, kun kaikilla muilla jo oli koneet. Ei eukko huolinut koneesta, eikä uskonut sellaisen päristäjän kunnolliseen työhön. Fagervikin rouva olikin oikeata vanhankansan perua, sellainen muori, joka vain poltti kynttilää eikä suvainnut talossaan ainoatakaan lampputuijua, vaikka naapurit kuinka olisivat niitä kiitelleet. Olipa muori niinkin itsepäinen, ettei kertaakaan astunut jalallaan Isolletorille sen jälkeen kuin se hänen mielestään pilattiin Pietari Brahen patsaalla.

Arkisiin töihin pyhäpäivä toi pienen pysäyksen, jolloin raahelainen kävi kauniissa kirkossaan sanaa kuulemassa. Mutta ”körttiset” olivat niin hartaita sanaan, että halusivat sitä kuulla joskus arkipäivänäkin. Pastori Toppelius oli heidän mieluisa saarnamiehensä, ja myöskin timperi Hirvaskari oli ahkera sananselittäjä. Jurvelinin rouvan luokse usein kokoonnuttiin seuran pitoon. Sinne saapuivat ainakin Juthströmin mamsellit, Björnströmin rouva, Lackströmin rouva ja Björkqvistin rouva, tulipa toisinaan körttipukuisia maanäijiäkin. Mutta maailmanlapset moittivat körttisiä ylpeiksi, sanoen, etteivät he ”piä toista ihmistä minnää, kun ei heillä ole rakkautta”. Laestadiolaisuus, Lapin kautta kulkeutunut kristillisyys, sai Raahessa sieluja jo ainakin 40–50 vuotta sitten, ja vanha Westerback, postinkantaja, piti omia evankeliumi-seurojaan, milloin vain kansa kokoontui, arkena tahi pyhänä. Ukko toimitti ”Nuorukaista”, laulatti siihen painattamiaan virsiä ja saarnasi siitä kohdasta pyhää kirjaa, mikä milloinkin sattui eteen avautumaan.

Maata ja merta viljelevässä kaupunkitalossa tarvittiin useita palvelijoita, sekä ”piikoja” että ”trenkejä”, oman kotoisen väen apuna. Ympärysseuduilta maakunnasta, aina Haapavedeltä, Haapajärveltä, Pyhäjärveltä ja Savonkin mailta, niitä kulkeutui kaupunkiin etsimään parempia päiviä ja parempia palkkoja, tuoden rantakylään yhä ja yhä tuoretta maan voimaa. Jo juhannuksen edellä ja ennen heinäntekoa niitä tuli, pari kolmekin samassa matkassa, ”uulosseelit” mukanaan, tytöillä koreat huivit päässään, katselemaan palveluspaikkaa ja ottamaan pestiä ruplan, pari. Vanhalaulukin kertoo piikatyttöjen ensi tulemisesta:

”Kun he tulevat kaupunkiin,
katua pitkin he kävelevät
ja uulosseeliä näyttelevät,
jos joku ottais piikaksi:
eli lapsenlikaksi”.

Saivat siinä raahelaiset katsella ja valita. Vanha Johan Lang pani renginkokelaan syömään. Jos renki pisteli kuin mies ruokaa säälimättä, oli se hyvä merkki, mutta jos hän vain vähäisen maisteli, patruuni ajoi rengin pois sanoen:

– Joka ei syö, ei se jaksa tehä työtäkään!

Åkerin muori ihastuen kehuskeli muuatta pyhäjokista renkiä:

– Kyllä se on parempi kuin tavallinen trenki, kun se puhuu papasta ja mammasta.

Raahen tyttäret taas arvostelivat renkiä omalla tavallaan:

”Aljetaanpa laulella
trenki-retkuloista:
toiset heist’ on sieviä,
toiset ketkuloita.

Kun heitä pyhänä kattoopi,
niin herroja he ollaan,
vaikka eilen olivatkin
sontatunkiolla”.

Parhaimmat palvelijansa Raahe sai lähimailtaan naapuristosta.

”Pyhäjoelta ja Kalajoelta
parhaat piikat ja trenkit,
Pattijoelta parhaat
luuvat ja pesimet”.

Sen olivat jo vanhat raahelaiset tulleet näkemään. Varsinkin pyhäjokiset oli tunnettu reippaiksi ja taitaviksi käsitöiden tekijöiksi, haapavetiset taas olivat mainioita tanssimaan. Raahen omatkin tytöt menivät palvelukseen kylänsä ”herskapeille”, koska siinä ”pääsi etteenpäin”, mutta soopankokki esim. pysyi aina soopankokkina.

Käsitöitä palvelijan pitikin hyvin osata, renkien puutöitä ja piikojen kehräämistä sekä kankaankudontaa. ”Köökikamarisa” piiat saivat välitöinään kutoa pellava- ja pumpulikangasta ja puolivillaista, ja kesäisin vartavastinen ”kesäpiika” istui saunakamarissa kangaspuita paukuttaen. Monella metsien takaa tulleella tytöllä oli matkassaan oikeat tavat kankaan kutomisessakin. Loimia he kiersivät tukille sananpuhumatta, etteivät ne sitten kudottaessa katkeilisi, ja loimiketjun, ”likan”, pitäjää he tukistivat, etteivät kuteet loppuisi kesken.

Navetassa saivat maalta tulleet ”tolvanat” ensi aluksi ”karjapiikoina” lehmien kanssa seurustella ja opetella kaupungin tapoja, ja olla myöskin ulkotöissä pellolla, siivota huoneita ja pestä pyykkiä, niin että nahka sormista lipesi. Korotettiin sitten jo parhaimmat ”köökäreiksi” ja taas kaikkein taitavimmat ja siisteimmät ylennettiin ”sisäköiksi” eli ”neittyiksi”, joka oli korkein virka, mihin palvelustyttö saattoi päästä. Neitsyen piti jo osata, paitsi parhaitten ruokien ja juomien valmistusta, myöskin ”stryykätä” patruunien kaulustoita sekä ”stärkätä ja stryykätä” rouvien ja mamsellien ihananvalkoisia yhdeksiä alushameita, ommella liinavaatteita, vieläpä oppia ruotsia niin paljon, jotta saattoi käydä ilmoittamassa kylän rouville ja mamselleille emäntänsä kahvikutsuista.

[Kuva: Loviisa Pietilä.]
Loviisa Pietilä.

Suuri ei suinkaan ollut palkka, jota maakunnan nuori kansa lähti kaupungista hakemaan. Eilolan ukkokin, joka Langin talossa palveli parikymmentä vuotta kolmea polvea, sai aikaisimpina vuosinaan 25 ruplaa vuodessa sekä puoli vuotaa kenkänahkaa. Naispalvelijat saivat navetassa häärimisestään 40–50 markkaa vuodessa; siten maksettiin heille jo kuusin-, seitseminkymmenin, joskus kahdeksinkin. Kaikkein parhaat neitsyet ansaitsivat 90 markkaa. Pietilän Lovisa ei kyllä ottanut koskaan enempää kuin 50, vaikka olisi annettukin, ja siitäkin Loviisa teki vielä säästöjä vanhanpäivän varoikseen. Jouluiloa tuotettiin palvelijoille palkan lisäksi vielä viidellä, kymmenellä, viidellätoistakin markalla. Ja Montinin ”pappa”, leikatessaan lattialla suurta lehmänvuotaa mamselleille ”mustankengän” nahoiksi, leikkasi samalla palvelustytöillekin kenkänahat. Kova oli työ ja päivät pyöreät, eikä arkinen viikko antanut vapaita iltoja. Pyhinä vain palvelijat saivat vuoroisin – rikkailla patruuneilla saattoi olla pari, kolme, neljäkin renkiä ja yhtä monta piikaakin – käydä kirkossa ja kylässä. Mutta oli joitakuita sellaisiakin palveluspaikkoja, joista harvoin pääsi kirkkoonkaan.

Palvelijain pirtissä pihan takana piiat ja rengit asustivat. Siellä omassa pirtissään he söivät ateriansakin, tavallisesti aina tuntia ennen kuin isäntäväki ja usein eri ruokiakin; ja kahvia annettiin palvelijoille vain aamuisin. Vain Johan Langilla entiseen aikaan oli isäntäväki ison keittiön suurpöydän ääressä syönyt samalla kertaa koko talonväen kanssa. Montinilla oli aina päivällisen toinen ruokalaji yhteistä renkituvan kanssa, mutta Ahlqvistin ”nuuka” rouva keitätti palvelusväelleen huonompaa ruokaa sanoen vain: ”Kyllä se pakeille kelpaa!” Catharina Sovelius pani palvelustyttönsä ja neitsyensä syömään seisoallaan, ja aamuisin ajoi heidät ulos talvipakkaseenkin pesemään ja kampaamaan, etteivät huoneita sotkisi.

Kunnolliset palvelijat pysyivät kunnon paikoissa vuosikausin, kymmeninkin vuosin. Pietilän Loviisakin palveli tohtori Staudingeria 20 vuotta ja sitten apteekkari Jurveliusta 42 ajastaikaa. Ja Loviisan äiti pysyi Henrik Soveliuksella kymmenin vuosin samoin kuin isäkin Kivi-Soviolla. Maria Rönnfors taas palveli Langin talossa 56 vuotta. Tällaiset uskolliset palvelijat luettiin jo talon perheeseen, vieläpä heidän lapsensakin olivat kuin talonväkeä. Moni vanha palvelija sai talossa oman huoneenkin. Monivuotisille kunnon palvelijoilleen hyvä talo toimitti ”gratulit” ja häät, jos he talossa palvellessaan menivät naimisiin. Talon rouva tyttärineen puetti morsiamen ”kruunuihin ja kransseihin ja slöijiin”. Suvun palvelusväki ja morsiusparin tuttavat ja sukulaiset kutsuttiin pitoihin, ja vehnäskahvit tarjottiin vieraille. Saivatpa vieraat talon salissa pitää piiritanssiakin talonrouvan tahi mamsellin soittaessa ”portupianoa”. Pois lähtevälle palvelijalle talonrouva antoi vanhoja vuodevaatteita ja muita taloustavaroita oman kodin avuksi.

Talolle ja palvelijallekin oli kunniaksi, mitä kauemmin oltiin yksissä. Mutta talon häpeä oli ja häpeäksi sen otti palvelijakin, jos kesken vuotta piti lähteä pois palveluspaikasta. Eikä se ollut luvallistakaan. Vain Branderilta palvelijat saivat, jos tahtoivat, lähteä pois kesken aikansa, eikä siitä seurannut heille sen pahempaa. Mutta siellä saattoi renkikin menettää silmäinsä valon, niin että voi erehdyksessä valjastaa isännän hevosen aisoihin nurinpäin, ”kun ei ollut saanut rasvaa monneen viikkoon”.

Kaupunkikotinsa lisäksi moni Raahen porvari pystytti itselleen kesäisen asumuksen jonnekin syrjään meren rannalle, saadakseen sinne ”paeta” kaupunkinsa arkipäiväisyydestä. ”Kesämajoiksi” raahelainen näitä kesäkotejaan nimitti, ja venekyydillä sinne kulki, jopa lopulta 1880-luvulla pienellä höyrylaivallakin, Wegalla. Aamulla jo kuudelta piti joutua konttoriin ja illalla vasta kahdeksan aikana laskettiin vapaaksi. Ensimmäisen kesämajan lienee rakennuttanut pormestari Hildén Kraaselin saarelle, sitten 1870-luvulla Henrik Montin sai majansa Suenreiän rannalle. Ensimmäisiä oli myöskin Johan Candelinin, sitten Johan Soveliuksen omistama, Kalajoen markkinapaikalta tuotu kesämaja Pirttiniemessä. Vanhoja oli myöskin Henrik Soveliuksen komeapuistoinen ”Rosenlund” laivaveistämön tienoilla sekä Reinin ”Bellevue” Maivaperässä. Matti Junellillakin oli pieni ”fiskarstugansa” Maivaperässä ja Möllereillä varvin lähellä melkein meren päälle pystytetty ”Fåfängan”. Täällä ”Fåfänganissaan” Möllerin pappa ja mamma kesänsä elelivät, pieni pappa Möller kauniina päivinä istuskellen veneessä ankeriaita onkimassa ja iso mamma Möller pitäen huolta seinien salalokeroistaan, joihin oli piilottanut hopeatavaransa.

[Piirros: Pellavaharja Raahen museosta]